Audetan tarina: romaani

By Leila Kastelli

Audetan tarina on jatkoa romaaniin Thelban tarina, mutta sen voi lukea aivan itsenäisenäkin teoksena. Thelban tarinassa Audeta saa tietää, että hän onkin parantaja Thelban, ilmitulleen romaninaisen tytär, jonka Thelba lapsena jätti erään perheen huostaan. Näin Thelba turvasi tyttärensä tulevaisuuden ja pakeni. Audetan tarina kertoo siitä, kuinka hän jättölapsena selvittää itselleen näitä totuuksia. Audetan oma elämä kirkastuu hänelle yllättävän tilanteen kautta. Hän lähtee matkalle tyttärensä, miehensä ja oudosti heidän kohtaloonsa liittyvän ylhäisen rouvan Doran kanssa etsimään Thelbaa ja selvittämään välit hänen kanssaan.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 26, 2019
• ISBN: 9789528077237

Leila Kastelli

Raahelainen ruusumuori Leila Kastelli on julkaissut seitsemän kirjaa, muun muassa kolmeosaisen romaanin (Thelban tarina, Audetan tarina ja Milizan tarina) ja Ruusutarhani tarinoita, jossa esittelee runsaat sata pihapiirinsä ruusua, jotka ovat istutettu edesmenneen puolisonsa muistoksi. Kirjailija on palkittu alueellisesti Kylänjätti palkinnolla ja Raahe seuran Raahen Fiia tunnustuspalkinnolla. Opetustyössä hän kokeili ennakkoluulottomasti oppimista edesauttavia keinoja ja työstää parhaillaan aiheesta filosofista teosta.

Book preview

Lukijalle

Audetan tarina on jatkoa kesällä 2018 julkaistulle Thelban tarinalle, ja kuljettaa lukijansa 1800-luvun tietäjä- ja parantajanaisten maailmaan Pohjois-Kreikan maisemissa.

Edellinen romaanini Thelban tarina kertoi Roselda-tytön elämästä ja hänen myöhemmästä toimestaan parantajana. Kirjassa käy ilmi, että kylällä asuva Audeta onkin parantajanaisen Thelban (Roselda) tytär.

Tässä teoksessa keskitymme Audetaan omana itsenäisenä tarinana, jossa monimutkaiset sukulaisuussuhteet avautuvat, kun Audeta tyttärensä Milizan ja miehensä Sabanin kanssa päättää etsiä Thelban ja selvittää välinsä tämän kanssa.

Miten Audeta selviytyy tunnekaaoksessaan, jossa hän yrittää ymmärtää äitiään, joka jälleen oli jättänyt hänet?

Mausteensa soppaan tuo Doralia, Thelban nuoruuden rakkauden puoliso, joka lyöttäytyy etsintämatkalle mukaan. Thelban arvellaan asuvan erään romaniheimon keskuudessa.

Toivon viihtyisää lukuhetkeä!

Leila Kastelli

Kirjassa esiintyvien henkilöiden nimet:

Audeta Gorov: Thelban ja Anthoniaksen rakkaudesta siintynyt avioton lapsi

Vaari: Audetan kasvatti-isä, jonka luona hän oli kasvanut jo vauvaiästä asti.

Miliza Gorov: Audetan tytär, joka edellisenä kesänä oli vihitty Pyhällä Paikalla parantajaksi

Thelba: romaninimeltä Roselda, tanssijatar nimeltä Roselita, kylän vanha parantaja, joka edellisenä kesänä oli lähtenyt etsimään sisariaan romanien keskuudesta.

Victor Gorov: Audetan ensimmäinen aviomies ja Milizan isä, joka kuoli Milizan ollessa 10-vuotias

Saban: Audetan toinen aviomies, kylällä tuttu metsästäjä Pjotr: kylän lammaspaimen, jota alunperin suunniteltiin Milizan aviomieheksi

Verona: puoleksi romanityttö, jonka isä oli valkolainen, ja joka tuli Milizan mukana hänen kotiinsa Pyhältä Paikalta Isä Nikolai: Audetan kotikylän kirkonisä

Anthonias Varga: Audetan isä, joka sai nähdä tyttärensä kuolinvuoteellaan, Thelban nuoruuden rakastettu

Doralia Varga: Anthoniaksen vaimo, kutsutaan myös Doraksi, Varga-kartanon omistaja

Aleko: hevosvaunujen ajaja, Doralian palveluksessa

Michuel: toinen Varga-kartanon hevostenhoitaja

Demos Simitis: Anthoniaksen veli

Elianne Simitis: Demoksen vaimo

Iora Simitis: Pariskunnan jälkeenjäänyt tytär

Jovan Petrovic: Demos Simitisin isäntä

Isä Vladimir: kirkkoisä, Doralian veli

Celena: Doralian sisko

Umeti: sairaaloinen nainen, joka myös oli Pyhällä Paikalla

Julian Papagos: Doralian nuoruuden rakkaus

Pavle: laulava ratsumies, jonka Miliza tapasi tiellä

Thelban kaksi sisarta: Mirella ja Ramona

Sisällysluettelo:

Lukijalle

Henkilöluettelo

Olen jättölapsi

Hänestä oli tullut katkera

Eihän äiti ole vaatimassa mitään

Miksi haluat tappaa minut?

Minulla on yksi ehto

Minä haluan saada lapsen

Minä en enää kuuntele tuota!

Taidan olla aika tyhmä

Saanko liittyä seuraanne?

Mies tunnisti nimen

Kohtaaminen

Ripittäytyminen

Kiitos

Olen jättölapsi

Audeta torjui miehensä lähentelyn hienovaraisesti:

- Saban hyvä, en voi nyt. Päässäni pyörii voimakkaasti aivan muuta. Ymmärrät kyllä.

Saban ei ymmärtänyt, näytti pettyneeltä. Audeta hivuttautui vuoteesta ja silmäili surullisena miestään. Hän oli tullut miehensä viereen itkemään ja sallinut tämän häntä lohduttaa, mutta todellisuudessa Audeta olisi halunnut olla yksin.

Ei Saban voinutkaan ymmärtää kaikkea. Hän ei tiennyt kaikkea. Ainoa, mitä Saban oli saanut Audetalta kuulla, oli se, että Audeta oli tavannut vihdoinkin isänsä, kuolinvuoteellaan. Isän, josta tytär ei aikaisemmin elämässään ollut tiennyt mitään. Ei isäkään tyttärestään.

Audeta oli ollut leskenä melkein yksitoista vuotta. Hänen ensimmäinen miehensä Victor oli joutunut villisian hyökkäyksen kohteeksi. Mies oli säikähdyksissään perääntynyt ja pudonnut louhikkoon, lyönyt pahasti päänsä ja kuollut. Se oli ollut suuri suru ja menetys Audetan ja Miliza-tyttären elämässä. Audeta oli ollut onnellinen puuseppämiehensä kanssa, joten surun tuska ei hellittänyt moneen vuoteen.

Victor oli nuorena sulhasena kantanut pelosta ja jännityksestä jäykän vaimonsa häävuoteeseen, katsellut häntä ja sanonut:

– Audeta rakkaani, olet kuin kaunis värisevä puu! Minä veistän sinusta esiin maailman kauneimman naisen.

Ja niin hän oli tehnytkin. Mies oli seurannut katseellaan omien sormiensa kulkua Audetan iholla tutkaillen ja ihaillen sitä, kosketellen, pyöritellen, naputellen ja silitellen taitavasti, yhtä keskittyneesti kuin mies oli sormeillut puuta ennen sen työstämistä, mutta nyt niin palavin katsein... Ja Audeta oli väristen ja huohottaen antautunut kaikkeen, loppuun asti. Voi niitä öitä! Hellin ja taitavin sormin Victor oli veistänyt ja hionut vaimostaan pala palalta, osa osalta maailman kauneimman naisen ja se Audeta oli tuntenut olevansa. Victor oli löytänyt Audetan aina yhtä kauniina vuosi vuoden jälkeen. Samoin oppi Audeta koskettelemaan miestään ja vaistoamaan, mitä tämä milloinkin tarvitsi, väsyneenäkin. Kuinka kaunista rakkautta se olikaan ollut!

Vuosien vieriessä rakkauden kosketus hiipui melkein kokonaan. Melkein, sillä hetkittäin Victor muisti vielä maailman kauneimman naisensa. Kun Audeta sai jo toisen kerran keskenmenon, jotakin sammui heidän välillään. Victorista tuli vakava, enemmän työhönsä keskittynyt, jopa poissaoleva. Kuitenkin hän oli huomaavainen, auttavainen ja hyvä mies. Enemmän ystävä ja kaveri kuin se mies, joka loi maailman kauneimman naisen.

Ensimmäinen lapsi, Miliza-tytär, syntyi vaivatta ja vaivatta kasvoi iloiseksi ja kauniiksi tyttäreksi, mutta Victor-isä ei aina häntä huomannut. Victor oli kovasti odottanut poikaa, jolle hän voisi jättää kirveensä ja puukkonsa ja opettaa hänet omiin töihinsä. Puusepän työ oli Victorille rakas. Siinä oli joskus maailman kaunein nainenkin jäänyt sivuun. Keskenmenojen jälkeen melkein kokonaan unohtunut. Mutta se ei ollut Audetaa haitannut.

– Olet hyvä vaimo, oli Victor joskus kuiskannut. Ja se oli riittänyt Audetalle, joka nöyränä nieli pettymyksensä ja kykenemättömyytensä, sillä toista lasta, poikaa, ei hän ollut kyennyt miehelleen antamaan.

Kuinka toisenlainen mies olikaan ollut Saban, jonka kanssa hän vihdoinkin oli luvannut mennä vihille syyskesän kauneimpana aikana. Keskikesällä, jolloin tytär Miliza oli ollut poissa ja Audeta oli jäänyt yksin, hän oli tuntenut outoa turvattomuutta. Sekin, miten kyläläiset olivat häntä katselleet kyräilevästi, oli tuntunut pahalta. Hänen punomansa koritkaan eivät menneet enää niin hyvin kaupaksi.

Kaikki se, mitä kesällä oli tapahtunut Milizalle ja sen jälkeiset paljastukset, olivat vaikuttaneet ihmisten ajattelutapaan Audetan ympärillä. Miliza oli rohkeasti kyläneuvoston edessä kertonut kahdesta likaisesta kulkijamiehestä, jotka metsäpolulla olivat hyökänneet hänen kimppuunsa ja toinen heistä oli raiskannut hänet. Hänen sulhasehdokkaansa Pjotr oli nähnyt tilanteen, mutta ei ollut uskaltanut hyökätä kahden miehen kimppuun. Thelba, joka oli myös tullut paikalle samaan aikaan, oli pelastanut Milizan miesten käsistä. Pjotr oli lähtenyt raivoissaan ajamaan takaa pakenevia raiskaajia. Pjotr oli lyönyt toisen heistä kirveellä kuoliaaksi. Kun Miliza oli tuonut ilmi avoimesti tämän kaiken, oli hän kertomallaan totuudella pelastanut Pjotrin kuolemaantuomiosta. Mieshän oli puolustanut tulevan morsiamensa kunniaa, eikä siten teko ollut pelkkä tappo.

Myöhemmin Pjotr vapautettiin kokonaan rikkeestään, koska hän oli taitava paimen kylän lampaiden omistajille.

Vaikka jotkut kunnioittivat ja kiittivät Milizan rohkeutta kertoa raiskauksesta ja pelastaa Pjotr, kuitenkin näin arkaluontoisen asian esiintulo sai osan kylän ihmisistä ennakkoluuloiseksi. Kunnioitettu ja ihailtu Audeta olikin muuttunut epäilyttäväksi äidiksi. Miten tämä oli mahtanut kasvattaa ylpeän tyttärensä? Oliko tyttärelle annettu liikaa huomiota ja vapautta? Oliko tytärtä hemmoteltu liikaa? Olihan Miliza ainoa lapsi. Onko leskiäiti pystynyt yksin kasvattamaan lastaan? Tällaisia puheita Audeta oli saanut kuulla.

Huomautuksia äitiydestään Audeta sai kuulla sen vuoksi, että Miliza oli raiskattu. Oliko Miliza itse siihen syypää hienostelullaan? Vaikka Miliza oli rohkeasti asettunut kyläläisten eteen puolustamaan miestä, josta olisi pitänyt tulla hänen miehensä, mutta jota hän ei ollut rakastanut, niin oli ennen kuulumatonta, että nainen puhui avoimesti tällaisista asioista kyläneuvostolle, jossa oli vain miehiä. Vaikka hänen rohkeuttaan ihailtiin, joitakin se ärsytti, epäilytti, ja pahat puheet saivat alkunsa.

Audeta itse oli ollut ylpeä tyttärestään, mutta myös huolissaan hänestä. Kuinka tytär parantajan opista palattuaan saisi kyläläisten kunnioituksen?

Audeta oli alkanut olla huolissaan myös omasta toimeentulostaan. Vaarin lahjoittamat kananmunat ja yrttimaan sato eivät riittäisi tulevana talvena. Kun mummo kuoli ja vuohet myytiin pois, Audeta huomasi näkevänsä välillä jopa nälkää. Vaari oli ostanut muutaman kanan ja kukon, mutta ei kananmunatkaan kaikkea nälkää poistaneet. Onneksi metsässä oli ollut paljon marjoja ja hedelmäsadostakin oli tulossa runsas.

Saban oli silmäillyt Audetaa jo monta vuotta sillä tietyllä tavalla, yrittänyt päästä juttusille ja tuonut metsästä saaliina lihaa. Audetan oli ollut vaikea ottaa sitä vastaan. sillä Saban ei kiinnostanut häntä ollenkaan. Mies tuntui joskus jopa vastenmieliseltä, haisi vahvalle hielle, lialle ja metsälle, verelle ja lihalle.

Kun Miliza oli jättänyt äitinsä yksin kulkiessaan Thelban kanssa parantajien oppiin Pyhälle Paikalle, oli Sabanin ollut helpompi ottaa yhteyttä Audetaan. Mies tunkeutui usein mummon ja vaarin juttusille silloin, kun huomasi Audetan sinne kulkevan. Usein Audeta lähti silloin pois ja kulki omalle tuvalleen.

Saban ei ollut antanut periksi, vaan kierteli hänen maapaikkaansa milloin milläkin asialla ja kuin olisi ollut kovinkin kiinnostunut Audetan puutarhasta. Saban kyseli kasveista ja kehui, kuinka komeita ne olivat. Sitten mies oli alkanut kehumaan häntäkin. Kuinka kaunis nainen Audeta oli ikäisekseen! Pitkän aikaa Audeta yritti torjua miestä, keksiä omia kiireitään, vältellä katseiden kohtaamista ja huitaista kädellään Sabania poistumaan.

Viimein Audeta salli Sabanin tulla tutummaksi, avasi hänelle tupansa oven, istutti hänet pöydän ääreen ja tarjosi ruokaa. Voi niitä miehen kiitollisia katseita siinä hänen edessään toisella puolella pöytää! Silmien katse läikähti niin lämpimästi. Se värisytti Audetan lukittua sydäntä. Ja niinhän siinä kävi, että Audeta vihdoin kuunteli miestä ja loppujen lopuksi hyväksyi hänen aran kosintansa.

Nyt oli runsas kolmisen kuukautta vietetty yhteistä elämää.

Sabanin kanssa oli turvallista ja yksinkertaista elää. Ruokaa oli riittämiin. Saban oli taitava metsästäjä ja tottunut kulkemaan erämaissa. Hän jakoi riistaa kylälläkin; peuraa, villisikaa, jänistä ja lintuja. Hän otti maksuksi sen, mitä toisilla oli antaa, sillä hän oli reilu ja onnellisempi kehuista kuin saaliinsa vastineesta. Saban oli isokokoinen ja vahva mies. Aika komeakin hän oli isoine nenineen ja viiksineen. Mutta hän ei ollut parhaimmillaan aviovuoteessa. Hän oli hätäinen ja äkkinäinen rakastaja; muutamia kouraisuja, kiihkeä märkä suudelma ja sitten sisään. Hetkeksi.

Audeta oli pettynyt, mutta mies oli innoissaan. Naisen ei kuulunut puhua tällaisista asioista, ja siksi Audeta ei sanonut mitään. Hän ajatteli, että vaikka hän vähän vihjaisisikaan asiasta, niin ei vanhanpojan olisi helppoa oppia uusia taitoja.

Sabanilla oli joskus nuorena ollut nainen, mutta siitä ajasta hänellä oli vain huonoja muistoja. Saban kertoi, että oli menettänyt luottamuksensa naisiin, mutta että Audeta oli toisenlainen. Kunnollinen, hillitty, työteliäs ja kauniskin vielä. Kyläläisetkin olivat sanoneet hänelle Audetasta:

– Hän on hyvä nainen.

Hääjuhla oli ollut Sabanin riemua. Hän sai kyläläisiltä kuulla, että oli saanut Audetasta hyvän vaimon. Samoin kehuttiin Audetalle, kuinka hyvän miehen hän oli saanut. Audetalle hääjuhla oli enemmänkin tulevaisuutensa turvaamista ja helpotusta toimeentuloon. Hän toivoi myös saavansa kyläläisten kunnioituksen takaisin.

Audetan piti siis hyväksyä se tosiasia, että Sabanin paras paikka ei ollut aviovuode ja niellä ne odotukset, joita hänen pitkään koskematon kehonsa oli kaivannut.

Sabanin paras paikka oli metsä. Mies tunsi yllättävän paljon metsän eläimiä ja niiden käyttäytymistä. Hän osasi lukea eläinten jättämiä jälkiä ja seurata niitä. Jopa Miliza kuunteli hyvin mielellään Sabanin tarinoita metsän eläimistä ja metsästysretkistä. Mutta kun Audeta oli kaivanut esiin miehensä vanhoja työkaluja, joilla Saban voisi korjata oven vinon kamanan, yhden ikkunaluukun ja tehdä uudet tikkaat katolle, oli Saban pyöritellyt kirvestä ja sahaa kädessään.

– Pitää suunnitella, oli hän sanonut.

Audeta oli nyt nähnyt, miten erilaisia miehet olivat. Sabanin puolustukseksi Audetan piti myöntää, että ottaen huomioon ne lähtökohdat, joissa Saban oli syntynyt ja kasvanut, oli hän hyvä ja kunnollinen mies. Hän ei ryypiskellyt paljoakaan kylän miesten kanssa, eikä ollut helposti suuttuva tai pahansuopa. Hän oli rauhallinen ja luotettava, vaikka vähän hidas puheissaan ja tekemisissään. Yleisesti hänestä pidettiin.

Sabanin äiti oli kuollut synnytykseen ja poika oli ollut mummunsa hoidettavana kymmenen ensimmäistä elinvuottaan. Mummun kuoleman jälkeen Sabanin kasvatus oli siirtynyt hänen isälleen, joka oli metsästäjä. Saban oli kulkenut isänsä mukana ja oppinut paljon hänen metsästystaidoistaan. Näin Saban peri isänsä viisauden kulkea metsällä sekä metsästysaseet, joita hän huolsi rakkaudella ja kunnioituksella.

Kun Saban oli jäänyt yksin isänsä kuoleman jälkeen, hän oli jo hyvin taitava metsänkävijä. Elämä pienessä mökissä kylän laidalla oli ollut hyvin yksinkertaista ja yksinäistä. Audetan ja Sabanin mennessä yhteen, huonokuntoiseksi todettu mökki luovutettiin metsänkävijöiden käyttöön ja riistan käsittelypaikaksi.

Audetalla oli kova työ opettaa Saban siistimmille tavoille, Audetan tavoille. Ihan helppoa se ei ollut, mutta kovin oli mies tyytyväinen pukeutuessaan paikattuihin ja puhtaisiin vaatteisiin, saati sitten kun sai kellahtaa iltaisin siistiin vuoteeseen ihanan naisensa viereen.

Yhtä asiaa Saban opetti Audetalle, riistan valmistamista ateriaksi. Senkin Saban oli oppinut isältään. Audeta ei paljoakaan ollut käyttänyt lihaa ruoan valmistuksessa eikä sitä aina ollut saatavillakaan. Hän hyväksyi tietämättömyytensä, otti opiksi ja nautti kovasti uudenlaisista ruokapöydän antimista.

Aivan erilaisen miehen Audeta oli tavannut kylänsä majatalon huoneessa, johon Miliza oli vetänyt hänet kiireisesti ja hätäisesti kylmänä talvipäivänä juuri ennen joulua. Sitä tapaamista Audeta ei koskaan unohtaisi!

Se mies oli ollut Audetan isä. Oikea isä. Miliza oli saanut sen selville vanhan pronssiriipuksensa avulla, jota hän oli kaulassaan kantanut ja jota hänen potilaansa oli ihmetellyt. Miliza oli tunnistanut kuumeisen miehen huulilta sanat tietäjänaisen Thelban nuoruuden nimiksi, kun tämä oli kuiskannut:

– Roseldan riipus.... missä Roselitani on?

Tuo sairas mies oli tunnistettu Audetan isäksi, joka ei ollut tiennyt, että hänellä on tytär, Roseldan synnyttämä. Audeta oli saanut kuitenkin tietää jo lapsena, että vaari ja mummo, kuten he nykyään Milizan kanssa heitä kutsuivat, eivät olleet Audetan oikea isä ja äiti.

– Joku kiertolaisnainen jätti lapsensa meille. Mutta emme nähneet tai tunteneet häntä koskaan, olivat kasvattivanhemmat Audetalle kertoneet.

Jätti lapsensa. Hän, Audeta, oli jättölapsi. Silloin lapsena hän oli miettinyt sitä monta päivää ja päättänyt, että sellaisesta äidistä hän ei halunnutkaan tietää mitään. Siitä ei koskaan puhuttu sen enempää. Isä ja äiti olivat hänelle hyviä. Ja kun pikkuveli oli syntynyt Audetan täytettyä kaksi vuotta, oli hän ollut Audetan oikea veli. Kaikki rakkaita ihmisiä. Kyläkin oli hyvä ja rakas paikka. Mitä muuta hän olisi tarvinnut?

Mutta tuo hetki, kun kuumesairaan vanhuksen sameissa silmissä oli syttynyt valo hänen katsoessaan tytärtään, oli jotakin aivan muuta kuin se turvallinen elämä, jota Audeta kylässä oli elänyt. Siitä elämästä hän oli vaistonnut jotakin suurta ja erilaista.

Se tunne, kun vanhus oli nostanut vapisevan kätensä ja silittänyt hänen poskeaan ja heidän katseensa olivat kohdanneet. Se, miten kahdet samanlaiset siniharmaat silmät olivat yhtyneet, peilanneet toisiaan täynnä ihmetystä ja iloa. Se, miten hänen oma kyyneleensä oli tipahtanut vanhuksen ryppyiselle poskelle yhtyen siinä isänsä kyyneleeseen. Se pieni onnellinen kyynelvirta poskella, se hetki jäi kimmeltämään syvälle sydämeen. Se lyhyt, mutta niin syvä ja voimakas hetki järkytti Audetan elämää enemmän kuin mikään muu. Siinä hetkessä oli toinen elämä, jossa maailma avartui aivan uudenlaisena.

Vanha mies oli henkäissyt viimeisen henkäyksensä, käsi oli valahtanut alas, rahiseva hengitys rintakehässä pysähtynyt ja silmät sulkeutuneet. Kyynelvirta oli vierinyt pois. Kun Audeta oli pitänyt vanhuksen käsiä omissaan ja tuntenut kuinka ne hiljalleen kylmenivät, sydämessä oli tuntunut valtava hätä ja tuska.

– Tule takaisin! Haluan tuntea sinua enemmän!

Voi kuinka kovasti Audeta olisi halunnut niiden muutamien minuuttien perääntyvän ja antavan isänsä elämän takaisin. Paljon sellaista oli mennyt ohi, joka olisi voinut kuulua hänenkin elämään. Elämään oman isänsä kanssa. Hän olisi niin kovasti halunnut sen lämmön takaisin, katseen ja kosketuksen. Oman isän.

Sitä Audeta oli surrut ja itkenyt joulun yli. Päivätajuntaansa hän oli saanut ihmeellisen joululahjan, ja hän kiitti sitä joka päivä. Kiitti ja itki. Eikä hän ollut jaksanut vielä kertoa Sabanille siitä paljoakaan, vain sen, että hän vihdoin oli tavannut oikean isänsä ja tämä oli kuollut kovaan kuumetautiin. Saban oli vain pyöritellyt päätään ja levitellyt käsiään, ihmetellyt, kos- ka oli aina luullut tuntevansa Audetan vanhemmat. Ja yhtäkkiä he eivät olleetkaan hänen oikeita vanhempiaan. Isä olikin joku ohikulkija, aivan vieras mies. Miten se oli mahdollista? Vieraan miehen ajuri oli pyytänyt Milizalta apua sairaan isäntänsä hoitamisessa, ja pian oli ilmennyt, että tämä isäntä olikin Milizan isoisä? Oli siinä yksinkertaista elämää viettävällä Sabanilla ollut ihmettelemistä! Kuten varmasti monella muullakin kyläläisellä, kun asia tuli heidän tietoonsa.

Audeta istui Victorin veistämän tuvan pöydän ääreen ja sytytti pienen kynttilän. Isälle ja Victorille. Audeta kuljetti sormiaan pöydän pehmeästi pyöristettyä reunaa pitkin ja nyyhkäisi. Kun hän tuijotti pientä kynttilän