Kuka kertoisi totuuden?

By Tuija Lehtinen

Jännittävä romanttinen kertomus poliisityön maailmastaTina Scarlatti työskentelee poliisina San Franciscon synkemmissä kaupunginosissa työparinsa Pete Wilsonin kanssa. Pete on viime aikoina käyttäytynyt erikoisesti, arvaamattomasti ja vähän pelottavastikin, ja se on huomannut myös Peten vaimo Shirley. Työtehtävillä nähdyt traagiset kohtalot eivät auta asiaa, ei myöskään Shirleyn komea miespuolinen kollega, joka herättää Petessä mustasukkaisuutta. Tinalla on onneksi työn huolettaessa tukenaan Leroy, joka haluaisi ehkä olla enemmänkin kuin pelkkä työtoveri...Kuka kertoisi totuuden on viihdyttävä romanttinen kertomus, jossa tavataan myös muista Sairaala San Franciscossa -sarjan osista tuttu tohtori Stefan Frank.Sairaala San Franciscossa on kirjasarja täynnä tunnetta! Alunperin 1980-luvulla julkaistut romanttiset tarinat liittyvät sairaalamaailmaan – ja tohtori Stefan Frank pääsee todistamaan monia jännittäviä rakkaustarinoita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 9, 2023
• ISBN: 9788728406250

Book preview

Kuka kertoisi totuuden?

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1984, 2023 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728406250

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen luku

Mikä minun on?

Tina Scarlatti nojasi tunnistushuoneen seinään ja katseli hajamielisenä ikkunan takana olevaa miesriviä. Kuusi nuorta farkkuasuista kaveria, eikä yhdenkään ilme ollut kiusaantuneen syyllinen. Osa miehistä oli tietenkin Nob Hillin poliisiaseman omaa henkilökuntaa ja yritti näyttää neutraalin epäilyttävältä, kun taas vaalea, röyhkeän näköinen poika joka tuijotti suoraan kohti, enkelimäisen viaton hymy kasvoillaan. Miten Tina toivoikaan, että tunnistajana oleva vanha rouva olisi sormi vapisten osoittanut poikaa — mutta ei, rouva sortui pojan nuoruuteen ja itsevarmuuteen. Rouvan sormi kohosi epävarmasti kohti etsivä Hawkinsia.

— Kiitos teille, Tina hymyili jäykästi.

— Se kävi niin äkkiä, vanhus alkoi puolustella. — En minä ehtinyt nähdä ketään, kädenvilauksen vain. Ei noista oikein kukaan ole sen tyyppinen. Kaikki niin reippaan näköisiä poikia.

— Tuletteko rouva, minä järjestän teille kyydin kotiin, kersantti O’Malley hymyili ja luotsasi rouvaa poliisiaseman ovea kohti. — Me jatkamme tutkimuksia ja ilmoitamme jos tarvitsemme teitä vielä.

— Tuskin tarvitaan, kolmas huoneessa ollut poliisi tuhahti ja marssi ikkunan luo, loi mustanpuhuvan katseen poistuvan jonon perään ja melkein sylkäisi. — Se oli se Pattersonin poika.

— Niin oli, Tina nyökkäsi. — Minä niin toivoin, että olisimme tämän kerran saaneet hänet kiinni. Että hän olisi saanut opetuksen, lopettanut nuo hommat.

— Valkoinen paskiainen, etsivä Wilson mutisi hiljaa, ei tarkoittanut sanojaan Tinan kuultavaksi, mutta tämän korvat pyydystivät ne ja tyttö puraisi vaivautuneena alahuultaan. — Okei, Wilsson huokaisi sitten kovemmalla äänellä. — Palataan kadulle.

Palataan vain, Tina ajatteli ja seurasi miestä läpi Nob Hillin kaaosmaisen pöytä- ja ihmissokkelon. Wilson meni kuin muurinmurtaja, tummilla kovapiirteisillä kasvoillaan torjuva ilme ja Tina tiesi, että loppupäivästä tulisi tympeä. Mikähän miestä vaivasi, hän mietti asettuessaan partioautoon Peten viereen. Oliko tällä kotihuolia, rahavaikeuksia vai ehkä molempia? Kysyä ei voinut, sillä Wilson ei ollut sitä tyyppiä jonka kanssa ystävystyttiin noin vain. Hyvin pian Tinakin oli oppinut hillitsemään lörpöttelyhaluaan partioidessaan Peten kanssa.

Heitä kutsuttiin Kaunotar ja hirvio -nimikkeellä niin työkavereiden kuin kadun väenkin keskuudessa. Wilson suhtautui siihen hyväntuulisen virnuilevasti, ja vaikka Tina ei itseään miksikään kaunottareksi tuntenutkaan, niin imarteli se toki. Nainenhan se oli naisetsiväkin, Tina hymyili itsekseen, näki sitten Wilsonin hieraisevan ohimoitaan ja että tämän tummissa silmissä käväisi harmi. Migreeni, Tina ajatteli myötätuntoisesti ja raotti ikkunaa miehen sytyttäessä savukkeen. No, Pattersonin pojasta kyllä sai vaikka minkäkokoisen päänsäryn. Sillä pojalla oli mieletön tuuri, Tina harmitteli katsellen tarkasti katujen vieriä keksiäkseen epäilyttävät liikkeet. Oli ruuhka-aika, ja silloin olivat näpistelijät ja taskuvarkaat sankoin joukoin liikkeellä. Niin, Pattersonin poika. Ei rekisteriä, ei mitään tietoja poliisin kirjoissa, ja kuitenkin he kaikki tiesivät, että poika oli syyllistynyt näpistyksiin ja myymälävarkauksiin. Se tämänpäiväinen oli tyypillinen juttu. Vanha rouva oli jättänyt käsilaukkunsa ostoskärryyn, ja kun hän oli kääntynyt pakastealtaan puoleen, kukkaro oli viety. Rouva oli tajunnut sen heti, alkanut huutaa ja tavaratalon myymäläpäällikkö ilmaantui paikalle nopeasti. Soitettiin poliisille. He Wilsonin kanssa sattuivat olemaan parin korttelin päässä ja kaahasivat pääoven eteen, näkivät Pattersonin pojan olevan poistumassa tavaratalosta.

— Mihinkähän se poika piilotti sen lompakon, Wilson urahti, eikä se ollut ensimmäinen kerta kun heidän ajatuksensa kiersivät täsmälleen samoissa ympyröissä.

— Minä veikkaan että pakastekanan sisään tai johonkin muuhun pieneen ja halpaan jonka se voi käydä myöhemmin ostamassa.

Wilson nyökkäsi ja kirosi mielessään sitä, että poika ehti kääntyä ovelta takaisin tavarataloon ennen kuin hän sai tämän kiinni. Poika ehti sujauttaa lompakon johonkin, ja ilman lompakkoa ja vanhan rouvan tunnistusta oli mahdoton syyttää poikaa mistään.

— Oletko sinä ottanut yhteyttä pojan äitiin? Wilson kysyi. — Eikö se ole niin, että pojalla ei muita ole kuin äiti?

— Minä ajattelin ottaa, mutta ylikomisario sanoi että odotettaisiin vielä. Hän uskoo, että poika voisi säikähtään näistä parista tunnistusjutusta.

— Itsevarmuutta se vain saa, Wilson murahti ja keskittyi sitten sompailemaan partioautoa ruuhkassa.

Sisimmässään Tina oli samaa mieltä Wilsonin kanssa, mutta ääneen hän ei sitä sanonut. Ylikomisario Bruce Kelpin sana oli laki, eikä Tina aikonut kinata asiasta. Ehkä Bruce oli oikeassa, ehkä oli ennenaikaista huolestuttaa mrs. Patterson, jolla oli kaksi työtä ja kolme lasta hoidettavana. Näistä Jim oli vanhin, seitsemäntoista paikkeilla ja kautta rantain Tina oli saanut selville, että pojan koulunkäynti oli vähän niin ja näin, mieluummin tämä maleksi pitkin kaupunkia kuin istui luokassa. Poliisi ei voinut siihen puuttua, se oli muiden viranomaisten asia. Mutta Jim Pattersonista ei tuntunut kukaan piittaavan. Eikä hänelläkään ollut aikaa perehtyä tämän ongelmiin, kun koko ajan tuli uusia asioita. Saati sitten, että Jim Patterson olisi ollut yhteistyöhaluinen — mokomakin paskiainen! Tina tunsi voimattomuutensa nuorisorikollisuuden suhteen ja kirosi lähinnä sitä.

— Mikäs tuo on, Wilson mutisi ja hiljensi vauhtia huomatessaan kahden puertoricolaispojan kinastelevan kovaotteisesti. Heidät huomattuaan pojat päästivät irti toisistaan ja Tina näki veitsen terän välähdyksen ennen kuin se katosi hihaan ja pojat olivat kuin parhaat kaverukset hymyillessään heille säihkyvin valkoisin hampain. Taustapeilistä Tinä näki, että toinen tempautui irti ja