Loistava lähtö

By Leila Simonen

Rikospoliisi Susanna "Susi" Teräsvuolla on jälleen edessään monimutkainen rikosten vyyhti. Ensin vanha rouva löytyy kodistaan kuolleena, seuraavaksi hoitokoti Onnelan asukas joutuu rikoksen uhriksi. Liittyvätkö tapahtumat toisiinsa? Entä miksi hoitokoti Onnelassa tehtaillaan epämääräisiä testamentteja? Tapahtumat kuljettavat Susi Teräsvuon keskelle ikäihmisten maailmaa – maailmaa, jossa on aiheellista kysyä, minkä arvoinen on ikääntyneen ihmisen henki.Susanna "Susi" Teräsvuo on rikoskonstaapeli, joka on tottunut tutkimaan mitä monimutkaisimpia rikoksia ja murhia. Teräsvuo ei kuitenkaan ole pelkkä poliisi – hän on myös yksinhuoltajaäiti, joka ymmärtää elämän kaltoinkohtelemia ihmisiä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 2, 2021
• ISBN: 9788726461671

Book preview

www.egmont.com

1

– Minä en aio kuolla avuttomana insuliinimurhaajan käsissä!

Kahvikuppi pysähtyi matkalla suuhuni. Olin rientänyt kurssitauolle saadakseni ajatukseni irti espanjan verbien taivutusmuodoista.

Tumma hoikka nainen marssi kahviautomaatille. – Tuleeko kummallekaan sokeria? hän katsoi olkansa yli punapäistä naista syöttäessään kahviautomaattiin kolikoita.

– Ei minulle valkoista myrkkyä, tuen Kuuban sokeriruo’on tuotantoa juomalla rommia, hymyili punapää leveästi. Hänen pisamansa loistivat ja etuhampaiden välissä oleva pieni rako paljastui.

Punapään perässä kahviautomaatille tipsutteli muodokas vaalea nainen.

– Kirsi, tuleeko sinulle sokeria? Tumma nainen toisti kysymyksensä.

Vaalealle pullukalle ilmestyi poskiin hymykuopat: – Ei sokeria. Ja mustana on kahvikin parasta. Kirsi rapisteli laukustaan paperipussin: – Minulla on meille pullat.

Punapää järjesteli tuoleja tiedustellen minulta. – Mahtuuhan tähän pöytään kolme?

Nyökkäsin ja tein tilaa viereeni sohvalle: – Mahtuu, jos ei tarvitse puhua espanjaa.

Tumma nainen kantoi varovaisesti pöytään kaksi täpötäyttä paperimukia ja naurahti: – Ei tarvitse puhua espanjaa. Meillä on muut jutut mielessä, jos kestät kuunnella. Hän vilkaisi minua: – Olet kyllä vähän liian nuori Senioraan.

Hymähdin, harvoin tuli enää lähes 40-vuotiaana nimetyksi liian nuoreksi. – Mikä on Seniora?

Tumman naisen hiukset loistivat kattolampun valossa. Muistelin opettajan läsnäololistasta, että hän oli Anita. – Seniora on naisten rappu, kaveritalo.

– Naisten rappu? toistin kuin papukaija ja suljin selaamani opistoesitteen.

Helsingin työväenopiston kielikurssi oli joskus kuin aikuisten rippikoulu. Tutustuttiin nopeasti, naurettiin yhdessä. Avauduttiin omista asioista.

Olin kiinnittänyt huomion näihin kolmeen, aina etupenkissä vierekkäin istuvaan naiseen. He nauroivat paljon ja supattivat tunnilla joskus niin, että opettaja ilmoitti heidän häiritsevän opetusta.

– Tässä, hups, vähän loiskahti. Anita laski kolmannen mukin pöytään.

– Ei se mitään, kuivaan käsipaperilla, punapää singahti pystyyn, otti keltaisia pehmeitä papereita kahviautomaatin vierestä ja pyyhki pöydän kuivaksi. Hän seisoi hetken paperipyyhe rypistettynä sormissaan, vei sen roskakoriin ja kääntyi minua kohti: – Me olemme Kirsin kanssa Anitan uusia kämppiksiä.

– Naisten kaveritalossako? Yksinhuoltajana naisten talo kiinnosti heti, sillä tavallisessa kerrostalossa oli vaikea saada lapsenhoitajaa yllättävissä tilanteissa.

– Kyllä, naisten kaveritalossa, vahvisti Kirsi pyyhkien pullanmuruja hymykuoppien viereltä: – Mutta Seniora on riehakkaammasta päästä.

Hän katsoi Anitaa, joka nauroi käheästi: – Niin voi sanoa, Seniorassa naiset eivät kudo sukkaa kiikkustuolissa.

– Eivät citynaiset taida enää osata kutoakaan, vahvistin. – Minä osaan kutoa, mutta olen maalaistyttö pohjoisesta, vaikka asuisin loppuikäni Helsingissä.

– Mikä sinun nimesi olikaan, punapää kysyi ojentaen sirojen sormiaan: – Olisitko muuten halunnut pullaa, voidaan jakaa tämä.

– Kiitos, en välitä pullasta. Nimi on Susanna, mutta minua sanotaan Suu-siksi, venytin u-kirjainta. Sinun nimeäsi en muista, mutta Anitan ja Kirsin kyllä, nyökkäsin vastapäätä istuvia naisia kohti.

– Punapää vierestäni sohvalta laski kahvimukin pöydälle: – Pirkko, syntyperäinen helsinkiläinen. Puristimme nauraen kättä ja tunsin sormissani viinerin sokerisen tahmeuden.

– Hauska tutustua rommin ystävään, sanoin keveästi.

– Kuubalaisen rommin ystävään, kaiken maailman bacardit eivät minulle maistu, Pirkko hymyili leveästi paljastaen sympaattisen hymynsä. Etuhampaiden välissä olevan raon hoitamiseksi pantiin nykyisin hammasraudat aikuisillekin. Arvelin Pirkon olevan pian eläkkeellä. Hän katsoi minua läheltä ja uteliaana pisamaiset posket loistaen ja ilmoitti: – Aion tanssia salsaa hautaan saakka.

– Me harrastamme kaikki lattareita ja olemme tanssifriikkejä. Salsaa, bachataa, merengueta, ilmoitti Kirsi ja näytti tyytyväiseltä diagnoosiinsa.

Anita laski muovikuppiin vettä ja tuli takaisin pöytään tanssiaskelin, pyörittäen hitaan sulokkaasti lantiotaan. – Joku voisi sanoa, että me olemme vanhoja kuivia ämmiä, mutta se on väärä luulo. Seniorassa elämä vasta alkaa!

Pirkko värisytti olkapäitään, puraisi palan viineristä ja leuat jauhoivat pullaa, kun hän sanoi. – Baila baila.

Tunsin naisten keskinäisen riehakkuuden tarttuvan, mutta olin myös ammatillisesti utelias. Kysyin Anitalta: – Mikä oli tuo heittosi insuliinimurhaajasta? Katsoin tummatukkaista naista kysyvästi.

– Minä olen uuden elämäni tienhaarassa. Anita hymyili minulle ja katsoi sitten Kirsiä ja Pirkkoa. – Tuli vastaan kuuma pakkaus ja alkoi nuori rakkaus. Sain jatkoajan elämääni. Enkä aio antautua huonolle hoidolle vanhanakaan. Otan elämäni suunnan omiin käsiini loppuun saakka.

Kirsi katsoi epävarmana: – Miten voit olla vanhana itse kontrollissa? Sitten kun olet vanha ja avuton, silloin olet toisten huolenpidon armoilla. Pahimmillaan ylityöllistettyjen hoitajien käänneltävänä.

– Olen harkinnut, että teen sen toisin. Siis vanhenemisen, enkä puhu vain hormonihoidoista. Anita näykkäsi viineriään, mutta heitti leivonnaisen rippeet roskakoriin: – Sori Kirsi, tämä on liian makeaa. Minulla on tosi terveelliset elämäntavat.

– Olen samaa mieltä kuin Kirsi, en pullan syönnistä vaan oman elämän kontrollista vanhana. Olen ollut sosiaalialalla. Pirkon pitkät sormet kääntelivät pullanpalaa: – Vanhainkodit ja terveyskeskuksen pitkäaikaisosastot ovat hurjia paikkoja. Vanhus saa ruokaa, jos joku ehtii syöttää. Makaat kuuden hengen huoneessa ja unohdettuna, koska ei ole tarpeeksi käsiä hoitamaan. Pirkko otti paperimukin käteensä kuin se olisi ollut tärkeä todiste ja tuijotti Anitaa: – En oikein usko unelmaasi itsenäisestä vanhuudesta. Jossain vaiheessa se itsenäisyys kaikilta päättyy, niin meiltäkin bailaamien Seniorassa. Vaikka nyt haluaakin keskittyä tähän villiin vapauteen täysillä.

– On hyvä olla nuori hoitaja katsottuna, napautti Anita. – Minulla on.

Mietin, mistä naiset olivat tunnilla juoruilleet, silloin he nauroivat koko ajan. Nyt näytti siltä, että juttuun leikkautui eripuraa. Anita oli kaunis ja huoliteltu, mutta hänessä oli jotain traagista. Niin kuin jotain pyrkisi esiin, muttei sitten aivan.

– Eihän sinulla ole lapsia, Anita. Kukaan ei käy katsomassa ja valvomassa, että sinua yhdeksänkymppisenä käännellään ja syötetään. Kyllä sinä olet insuliinimurhaajan armoilla. Kirsin hymykuopat olivat kadonneet ja näytti, että hän tarvitsi kaiken keskittymisensä pyyhkiessään tuimana poskiaan käsipaperiin.

– En minä. En ikinä joudu muiden armoille, Anita pudisti kiiltävää tukkaansa silmät säkenöiden: – Aion taistella. Ja minulla on sopimukset ja nuori rakas, joka on luvannut hoitaa minut.

– Kyllä ne nuoret hoidot tiedetään. Ei naisella tosi vanhana ole sananvaltaa omaan elämäänsä. Kirsi pudisti päätään niin, että rintamus hetkui. – Siksi pitää pysyä nuorena niin kauan kuin mahdollista. Siksi me halusimme Senioraan.

– Seniora oli teiltä hyvä valinta. Minä tunnen talon säännöt ja olen ennakoinut kaiken, Anita vahvisti: – Ja pitänyt huolen, etten koskaan päädy suureen sairaalaan ja toiseksi, että en dementoidu.

Punainen pää vieressäni sohvalla pyöri, kun Pirkko etsi liittolaisuutta mielipiteelleen:

– Dementoitumista ei voi valita, herra Alzheimer tulee ja ottaa omansa ja hyvästi tämän maailman ymmärrys! Harhailet Helsingin kaduilla ja huutelet ohikulkijoille hävyttömiä.

Olin hiljaa mielessäni samaa mieltä kuin Pirkko, vaikka en sanonut mitään. Ida-tätini muisti oli alkanut nopeasti huonontua, ja välillä tuntui kuin olisin kadottanut ennen niin lämpimän ja läheisen yhteyden.

– Kuule Anita, koska sinulla ei ole lapsia eikä omaisia hoitamassa asioitasi, olet viranomaisten käsissä. Nuori rakas voi ottaa ja jättää, toisteli Pirkko: – Minä alan ammattilaisena tiedän.

Kirsi heilutti vaaleaa kiharapilveään kuin Marilyn kumartuen eteenpäin niin, että antelias kaulaaukko paljasti rintojen välin. – Eli kyllä ne laitokset odottavat lopulta sinuakin Anita.

– Ehei, ei tule olemaan minun kohtaloni. Eikö Reetta ole vielä kertonut teille Senioran kaikista mahdollisuuksista? Anita katsoi naisia puupöydän ympärillä: – Minä olen tehnyt Seniora-sopimuksen, joka varmistaa laadukkaan hoidon.

– Kuka on Reetta? keskeytin tuntien itseni sisäpiirin salaisuuksien kyttääjäksi. Minut oli vedetty mukaan johonkin, mistä en välttämättä halunnut tietää.

Anita katsoi minua: – Reetta Kosola hoitaa meidän sopimuksia naistentalossa ja siitä eteenpäin. Hän järjestää villiä vanhuutta tahtoville naisille mahdollisuuksia.

Anitan lause jäi vihjailevasti kesken ja jäin miettimään sitä. Mahdollisuuksia mihin, mietin, mutta päätin antaa naisten setviä asiansa keskenään. Kiinnostukseni naistentalosta yksinhuoltajan paratiisina ja lastenhoitoreservinä alkoi hiipua. Nämä naiset eivät tainneet olla lastenhoitotyyppiä. Kysyin kuitenkin: – Minkä ikäisiä naisia Seniorassa asuu?

– Kaikki kuusikymmentä täyttäneitä, vastasi Anita: – Siis meidän ikäisiä. Hämmästyin, sillä naiset näyttivät paljon nuoremmilta: – Oletko sinä jo kuudenkymmenen? kysyin Kirsiltä. Pulleaposkisen blondin iho oli sileä kuin vauvan pylly. – Näytät paljon nuoremmalta.

– Kiitos, olen 62-vuotias ja Pirkko samoin, Anita on meistä kuopus, Kirsi vastasi tyytyväisen näköisenä.

– Mikä on vitaalisuutenne salaisuus? kysyin uteliaana odottaen tunnustuksia botoxista ja kauneusleikkauksista. Niihin ei poliisin palkalla olisi varaa.

– Nuorekkuutemme salaisuus on nuoret miehet ja iloinen elämänasenne, sanoi Anita heti ja nauroimme kaikki niin kuin naiset tyttöjen illassa nauravat.

Sitten Anita laski kahvikupin pöydälle ja vakavoitui: – Ei kolmella ikävuodella ole mitään merkitystä, niin kuin ei kolmellakymmenelläkään. Elämänvoima ja sielunkumppanuus ratkaisevat. Minulla on selvät pasmat siitä, miten nyt menettelen. Hyvä meininki, seksiä ja matkustelua, rahalla saa.

– Siis mitä rahalla saa? Kerro meille, Pirkon geometriseksi leikattu punainen tukka leiskahti.

– Aion ottaa kaiken irti loppuelämästäni, mutta myös kuolemastani. Nytkin on joulureissu suunnitteilla Gambiaan, jos nyt ei Helenan tilanne muuta suunnitelmia. Anita hymyili monimielisesti.

– Ai jaa, menetkö taas kummipoikaa katsomaan Afrikkaan? Kirsi näytti lainausmerkit sormillaan: – Minäkin voisin harkita afrikkalaista kummipoikaa. Kuubalaisen poikakaverini kanssa tuli bänksit ja Roynet palasi takaisin Havannaan.

– Ikävä juttu, sanoi Pirkko sen näköisenä, että oli kuullut asian jo monta kertaa.

Kirsin täyteläiset huulet mutristelivat, kun hän kääntyi selittämään minulle: – Muutimme juuri Pirkon kanssa Senioraan ja kaikki on uutta paitsi, että siellä otetaan kaikki elämästä irti.

– Vai niin, naurahdin. En välttämättä halunnut tietää kaikkea naisten vallattomista elämänsuunnitelmista.

– Kummipoikani setä eli Sarge on jo Suomessa. Matkustamme Banjuliin ja tapaan Sargen koko perheen, paljasti Anita ja muut naiset hymyilivät. – Taidan elättää kokonaisen afrikkalaisen kylän. Minua kutsutaan kultasormeksi, ja se sopii minulle. Kohdennettua hyväntekeväisyyttä ilman välistävetäjää ja turhia hallintokuluja.

– Big bamboo? kysyi Kirsi ja näytti käsillään mittaa kuin kalamies.

Anita vain nauroi: – Ota itse selvää, mutta voin vihjata, ettei savua ilman tulta, kyllä sikäläiset miehet ovat kyvykkäitä. Miehen missio on saada nainen kukoistamaan.

– Hyvä pointti. Olin samaa mieltä ajatellen tuoretta suhdettani. Kyseessä vain oli ikäiseni mies ja supisuomalainen, kollega kaiken lisäksi. Vaikka olimme molemmat rikospoliiseja, Kimmo työskenteli talousrikosjuttujen parissa ja minä väkivallassa.

Anita vilkaisi ympärilleen, käytävällä kulki espanjan kurssilaisia vessaan ja ulos tupakalle.

– Minä järjestän loppuelämäni nyt kuntoon. Olin vakavasti sairas, mutta paranin. Nyt elän kuin viimeistä päivää. Anita heilautti käsivarsiaan dramaattisesti kuin oopperadiiva.

Ajattelin, mitä olisi elää kun viimeistä päivää. Olin lapsiperheen ruuhkavuosissa ja yksinhuoltajana työpaikan, kaupan ja päiväkodin kierteessä. Hetken aikaa kuului vain kahviautomaatin hiljainen surina.

– Sehän on hyvä, kun olet nyt terve, mutisi Pirkko vaisusti: – Mikä sinua vaivasi?

– Minulla oli syöpä, Anitan ääni karheni: – Mutta lääkärien ihmeeksi se on poissa.

Tuijotimme Anitaa silmät ymmyrkäisinä. Toivuttuani Anitan paljastuksesta, sanoin heti: – Hienoa, sait siis uuden elämän, onneksi olkoon.

– Kiitos. Sain uuden elämän ja panin suunnitelmat loppuelämästä uusiksi. Anita painotti joka sanaa, mutta näytti haavoittuvalta ja epävarmalta.

– Vaikea käsittää, kun on ollut enemmän ja vähemmän terve koko ikänsä, mutisi Pirkko.

Kirsin käsi oli pysähtynyt ilmaan, sitten hän laski kupin pöydälle ja taputteli paperinenäliinalla suutaan. – Kerro miten voi tässä iässä muka voi aloittaa uuden elämän. Kyllä tämä alamäkeä on. Otti yllättävän koville luopua viime kuubalaisesta, mutta mies ei sopeutunut suomalaiseen elämänmenoon.

– Minulla on uusi polku, jota kulkea, sanoi Anita salaperäisesti. – Saan afrikkalaisesta elämänilosta niin paljon voimaa, että pystyn vaikka mihin. Mutta rakkaus on yksi iso ja jakamaton, ei mustaa miestä voi omistaa.

Kirsi kiskoi pyöreitä reisiä ylös pyrkivää hamettaan alemmaksi ja mutisi: – Ei totisesti voi, mutta sponsorisopimuksen voi irtisanoa. Mutta alamäkeen mennään kaikessa. Suvussa ei pitäisi olla dementiaa, mutta kyllä minun on nyt kuusikymppisenä aina työläämpää oppia espanjan verbimuotoja. Nuorena onneksi tuli opituksi kielen perusteet.

– Samat sanat, ei enää kaikki mene muistiin ulkolukuna. Mutta kiva on osata espanjaa sen verran, että pystyy kommunikoimaan lattarien kanssa, vahvisti Pirkko. Hän katsoi Kirsiä ja sitten Anitaa.

Ajattelin, että naisten keskinäinen kehonkieli oli kuin teini-ikäisillä jengissä. Anitalla oli eniten valtaa, koska hänellä oli paljon tietoa Seniorasta ja hänellä oli salaisuus, jonka paljastamisesta hän nautti. Pirkko ja Kirsi etsivät lauman hyväksyntää, mutta myös kyseenalaistivat Anitan johtoaseman. Mietin, miten kolme miestä olisi puhunut vastaavista intiimeistä aiheista, vitsailleet ainakin.

Kirsi huokaili: – Kaikilla ei ole millä mällätä. Mielellään minäkin matkustelisin ja kokisin kuumia romansseja Afrikassa. Mutta jos sairastuu ja tarvitsee palveluja ja lääkärin apua, silloin tulee koti-Suomi monesti mieleen.

– Minä haluan olla lähellä merta ja asua kantakaupungissa arvotalossa. Siksi Kruununhaan Seniora kiinnosti. Pirkko selitti, mutta näytti siltä, ettei ollut aivan varma valinnastaan. Puhumalla ääneen hän puolusteli valintaansa, vaikka pisamaiset kasvot punaisen tukan alla olivat mietteliäät.

– Milloin te muutitte sinne Senioraan? En malttanut olla kysymättä, vaikka mitä se minulle kuului.

– Muutto oli viime viikolla. Kaikki on jännittävää ja uutta, mutta kyllä tässä menee oma aikansa. Yhteisöasumisen oppiminen on jotain muuta kuin muutto omaan kämppään. Pirkko näytti hetken eksyneeltä ja jatkoi. – Tästä nyt ilo irti, koska vanha ja vaivainen ei kukaan Suomessa halua olla. Olen nähnyt, kuinka ylihoitaja tekee exel-taulukon, kuinka monta hoitajaa voidaan vähentää, jos pannaan vanhuksille lääkitystä lisää. En halua laitokseen, jossa joudun makaamaan pissat housuissa. Tai kaaduttuaan lääketokkurassa joutuu makaamaan lattialla siksi, ettei kukaan ehdi tai välitä nostaa ylös. Pirkon kasvot helottivat ahdistunutta närkästystä.

– Mieti siis tarkkaan, mitä haluat Senioran jälkeen, keskeytti Anita. – Helsinki on vanhustenhuollon pohjasakkaa. Vanhus ei saa ruokaa, eikä kukaan kääntele, makaat siellä hylättynä ja makuuhaavoista kipeänä.

– Älä puhu noin, aivan kauheaa, keskeytti Kirsi kaivaen käsilaukustaan suklaata: – Ottaako joku muu? Kaikki pudistelivat päätään ja hän haukkasi ison palan suklaapatukasta. Hänen kaulalleen nousi puna, kun tarmokkaat posket jauhoivat suklaata. Lohtusyömistä, ajattelin ja teki mieli kinkkuleipää. Sellaisen voisin syödä illalla kotona Mikan kanssa iltapalaksi.

Anita sanoi hitaasti: – Minä en suostu kurjiin vanhuuden päiviin, vaan aion ottaa elämästä kaiken irti, siis loppuelämästäni, jota toivon mukaan riittää vielä 30 vuotta. Meillä on pitkäikäinen suku, kaksoissiskoni Helena vain vahvistaa säännön. Helenalla ei ole paljoa aikaa.

Siemaisin jäähtynyttä kahvia, joka maistui pahalle ja pahville. Kuumat romanssit kiinnostivat, osin oman elämäni yllätyskäänteiden takia. Kimmolla ja minulla oli kuumaa seksiä, mutta vielä en tiennyt, mihin suhde johtaisi vai johtaisiko se mihinkään. Nyt ajattelin vain läheisyyden ihanuutta, heittäytymistä aistillisen intohimon pyörteisiin ilman suhteen analysoimista.

Mutta olin utelias kuuntelemaan naisten näkemyksiä vanhuuden päivistä. Omat vanhempani olivat hyväkuntoisia ja asuivat pohjoisessa maalla omakotitalossa, mutta 84-vuotias Ida oli jatkuva huolenaiheeni. Ida oli asunut aikuisikänsä helsinkiläisessä kerrostalossa itsenäisenä ja omillaan. Hän oli lapseton eikä ollut koskaan mennyt naimisiin. Nyt Ida-täti oli alkanut sairastella ja dementoitua nopeasti.

Ida ei ollut edes tätini, hän oli äitini täti, mutta olimme läheisiä. Olin Idan lähin ja käytännössä ainoa omainen, mutta rikospoliisin työni ei antanut paljoakaan joustonvaraa, mikäli jotain yllättävää sattuisi Idalle. Ja nyt oli alkanut sattua. Täti unohteli asioita ja kadotti tavaroita, eikä hän muistanut syödä. Kotihoitoa hän ei halunnut, ja vanhainkoti tai pitkäaikaishoito olisivat painajaisia sekä hänelle että minulle. Siksi kuuntelin kainalot hiessä naisten paljastuksia vanhusten hoidon tasosta.

Punapäisen Pirkon ääni särähti. – Laitoksissa ei riitä henkilökuntaa edes valvomaan, ettei joku pipipää sijainen pistä tappavaa piikkiä pakaraasi.

Anitan silmät kipunoivat. – Tämä pelko ei koske minua, olen varautunut. Haluan itse määrätä kuolemastani. Onneksi on sen verran varallisuutta, että voin viettää luksuselämää loppuun saakka.

Kirsin leuat lakkasivat jauhamasta, kun hän tuijotti Anitaa. – Kaikilla ei ole varaa viettää luksuselämää koskaan. Hän ojensi suklaapatukkaansa minua kohti: – Eikö kukaan halua, Suu-si?

– Ei kiitos, nyt ei maistu, taputtelin vatsaani ja kysyin Anitalta turhankin lyhyesti: – Miten voi viettää luksuselämää, jos ei muista mitä lusikalla tehdään? Töksäytykseni harmitti minua heti, mutta Anita näytti hilpeää naamaa. Olin poliisina nähnyt, miten muistisairaan elämänhallinnan pystyy niin omainen kuin viranomainen helposti riistämään. Dementoitunut ei muista sopimuksia ja häntä on helppo vedättää. Minua oli alkanut ärsyttää Anitan itsevarmuus.

– Tule joskus katsomaan, miten me Seniorassa elämme, Anita väläytti hymyn minulle.

– Kiitos kutsusta, nyökkäsin, vaikka ajattelin heti, että en mitenkään ehtisi kyläilemään. Rikospoliisin työ, 6-vuotias lapsi, iso koira ja kuuma romanssi veivät aikani. Puhumattakaan tädin hoidon järjestämisestä, mikä uhkasi romuttaa arkeni sujumisen täysin.

– Sinulla on aikaa reilusti enemmän kuin meillä, Kirsin silmissä kiilsi haikeus ja naurahdin. Olin parikymmentä vuotta naisia nuorempi, mutta aika kului kuin siivillä. Olisinko itse vireä ja energinen tuossa iässä? Tuskin, sillä rikospoliisin työ oli kuluttavaa.

– Luksuselämää ja loistava lähtö, niistä Reetta meille puhui, mutta se kuulostaa kaukaiselta, naurahti Pirkko: – Nytkin olemme työväenopiston halvalla kielikurssilla.

– Tämä on tehokas kurssi ja opettaja on hyvä, eikä kurssin hinta tosiaan päätä pakota. Säästyy sekin raha Afrikan matkaan. Sargen kotikylä elää sillä rahalla kuukauden. Anita nauroi, mutta Pirkko ja Kirsi näyttivät miettiväisiltä.

– Matkustatko jouluna Gambiaan? Kirsi tarkisti nyreä ilme kasvoillaan: – Minulla on ikävä, mutta minkä mahdat. Roynet palasi takaisin äitinsä helmoihin Havannaan.

– Eikö kukaan ottanut häntä Suomessa? Pirkko katsoi Kirsiä sormi suussa: – Täällä on hyvillä latinomiehillä kova kiertonopeus.

Kirsi haukkasi suklaata ja hänen silmänsä salamoivat: – Hei. Me olimme oikeasti rakastuneita. Se kesti aikansa, mutta kaikki hyvä ei kestä ikuisesti.

Mietin naisten sananvaihtoa. Seniora, naisten yhteisö, oli esiintynyt niin usein heidän puheissaan, että se vaikutti jo paratiisilta. Mutta oliko paratiisiin luikertelemassa käärme? Anita alkoi taas puhua sopimuksista ja höristin korviani.

– Minä tein aikoinaan Reetan vaatiman Senioran oman hoitotestamentin. Jos menen huonoon kuntoon, minua ei elvytetä, eikä väkisin ylläpidetä elintoimintoja. Sehän on normaalia, mutta lisäksi tein ekstrasitoumuksen. Anita näytti mietteliäältä: – Mutta se ei ole enää ajankohtainen. Haluan uusia koko sopimuksen. Saa nähdä, mitä Reetta siitä sanoo.

– Eikö hoitotestamentin lomakkeen saa vaikka netistä? varmisti Pirkko.

Anita nyökkäsi: – Sen lisäksi senioralainen tarvitsee täsmennysosan.

– Kyllä Reetta mainitsi meillekin jotain Seniorasopimuksesta ja antoi lomakkeenkin. Se jäi muutossa jonnekin tavaroiden alle. Muistatko sinä, Pirkko? Kirsi katsoi touhukkaan huolestuneena punapäistä naista, joka näytti olevan huolissaan lähinnä rakennekynsistään.

Pirkko pudisti päätään: – Hitto, juuri hoidettu kynsi lohkesi. Senioran hoitotestamentti? Ei ole jäänyt mieleen, olin niin innoissani muutosta ja makean elämän aloittamisesta.

– Niin, erityissopimus siitä, miten hyvän kuoleman odotus tuotteistuu, Anita tiivisti: – Minulle se on laadukasta vanhuutta, että on itse kontrollissa kaikesta.

Kuuntelin ulkopuolisena naisten puhetta, joka sinkoili nuorista miehistä ja elämän kepeydestä kuolemaan. Noin vain. Poliisina olin tottunut kuoleman läsnäoloon, se oli osa työtäni, johon ei koskaan tottunut. Kuoleman tulo oli aina yllätys, usein epäoikeudenmukainen. Mutta tuotteistettu kuoleman odotus kuulosti makaaberilta.

Kirsi penkoi isoa käsilaukkuaan, löysi huulipunan ja keskittyi lisäämään helmiäishohtoista punaa huuliinsa. Käsipeilin heijaste välkkyi hetken seinällä, sitten laukun lukko napsahti kiinni. Blondi muikisteli huuliaan: – Lopulta kontrollista on vain päästettävä irti. Loppuu joko jalat tai pää ja silloin tarvitsee hyvää hoitoa.

– Olen samaa mieltä. Vanhuuden päivät ovat kova paikka. Silloin viimeistään täytyy luopua kontrollista. Pirkko napsautteli sormenpäätään kuin haluaisi sivellä kynnen ehjäksi jälleen.

– Kontrollifriikkejä ei oteta Senioraan, sanoi Anita heti: – Mutta heittäytyjiä ja elämän nautiskelijoita suositaan. Säännöt suosivat riehakasta, ja neuroottinen hallinnan tarve pilaisi kaiken. Anitan puheet kuulostivat epäjohdonmukaisilta, mutta annoin olla. Naisesta uhkui itsevarmuuden alta jotain haavoittuvaa ja herkkää voimaa, traagisen henkilön karismaa.

– Kuka ne säännöt määrää? Kirsi kysyi äkäisesti ja Anita vastasi vähän liian nopeasti: – Säätiö. Eli me itse. Kirsi hengitti syvään ja näytti epäuskoiselta.

– Anita, kuka sinun hoitosi laadun valvoo, kun sinulla ei ole lapsia? Pirkon ääni oli pehmeä, mutta silmät kovat. – Minulla on sentään poika.

Jäin ajatuksiini, hyvä kysymys. Minulla oli ensi syksynä koulun aloittava poika, Mika. Odotinko Mikan pitävän huolta hoidon tarpeestani sitten, kun olisin vanha? Oliko omainen parempi kuin viranomainen? Eiköhän jonkinlainen ikälaki ollut silloin säädetty. Koko ajatus Mikasta aikuisena tuntui hassulta, mutta minun tuli poikaa ikävä. Vilkaisin kelloa, tunti jatkuisi pian ja sitten pääsisin kotiin.

Anita kumartui lähemmäksi pöytää kuin jakaakseen salaisuuden: – Vanhana ja vaivaisena minua hoidetaan silkkilakanoissa ja syötetään vain ruokaa, jota haluan. Ei mitään terveysvalistusta eikä ravintoympyröitä enää 90-vuotiaana, vaan kaikki mitä hoksaan vaatia. Vaikka haluaisin bostonilaisia ostereita ja ranskalaista konjakkia, niin minulle niitä hommataan.

– Kuulostaa kalliilta tavalta kuolla, ei kai sitä enää ole vanhana niin väliä, epäili Pirkko.

Anita nauroi käheästi, ääni kupli kurkusta kuin tupakoitsijalla:

– Nyt meitä vielä seksi kiinnostaa, mutta myöhemmin se on ruoka, josta saa arjen mielihyvän. Ei ole tuohesta vanhankaan suu, kuten isoäitini tapasi toistella. Voi valita ohuet patjat ja stressatut hoitajat tai satsata hyvään kuolemaan. Kyllä te Seniorassa siitä vielä kuulette, Reetta myy teillekin mahdollisuuden loistavaan lähtöön. Kyllä hyvään kuolemaan kannattaa satsata.

– Satsata hyvään kuolemaan? Kuulostaa oudolta, paheksuin, vaikka eiväthän naisten asiat minulle kuuluneet. Minulla oli rauhaton ja epämukava olo ja tein vielä uteliaan jatkokysymyksen: – Anita, kuka on Reetta?

– Reetta asuu Seniorassa, mutta hän on myös hyvän hoidon agentti. Reetta järjestää elämään luksusta, kun tarvitsee hyvää hoivakotia Senioran jälkeen, sitten tosivanhana. Kaikki siis parasta mitä rahalla voi saada, selitti Anita ja lisäsi vielä ironisesti. – Pirkko ja Kirsi eivät vielä tiedä kaikkia mahdollisuuksia.

– Tiedän mahdollisuuden ottaa mieshieroja Seniorassa, puolustautui Pirkko ja kääntyi katsomaan minua kuin maalaisserkkua: – Meillä on upea hieroja.

– Vai niin, sanoin kohteliaasti, vaikka minua alkoi vaivata tilanne. Oli kuin minut olisi pakotettu kuuntelemaan tilityksiä, vaikka en ollut osallinen. Poliisina sain kuulla niitä joka päivä, nyt oli vapaaaika ja olisin pitänyt jutut mielelläni keveinä. Ida-tädin tilanne aiheutti kuitenkin niin paljon syyllisyyttä, että istuin naisten seurassa kuin tatti pientareella. Odotin ihmeen tapahtuvan ja naisten tarinoinnin tuovan minulle käyttökelpoisia ideoita.

– Ja halutessaan voi tilata miessiivoojan, täydensi Kirsi posket punaisina: – Mies imuroi alasti, vain esiliinaan pukeutuneena.

Aloin nauraa: – Ihan tosi? Mieshieroja ja miessiivooja esiliinassa, ei hassumpaa. Kuulostaa aika karnevaalilta teidän elämä. Vilkaisin taas kelloa, espanjan opetus jatkuisi. Silti istuin kuin liimattuna sohvan nurkassa.

– Lapset odottavat äidiltä tietysti perintöä, mahdollisimman isoa. Kirsin täyteläinen alahuuli työntyi myrtyneenä eteenpäin. – Minä en pysty käyttämään Senioran palveluja kovinkaan usein. Itse pitää siivota, en pysty palkkaamaan siivoojaa vaatteissakaan.

– Onneksi voi siivota itsekin kämppänsä alasti, nauroi Pirkko.

– Hyvä vitsi, kuittasi Kirsi, mutta näytti loukkaantuneelta lapselta.

Anita jatkoi: – Vaikka minulla ei ole lapsia, joku sukulainen aina odottaa kieli pitkällä perintöä. Aion järjestää yllätyksen.

– No millaisen yllätyksen? Onhan sinulla mukava sisko, tapasin hänet heti muutettuani, Helena. Pirkko sanoi yllättyneenä. – Onko Helena sairas vai mitä tarkoitat?

– Helena on elänyt lapsettoman naisen elämän. Siskon tiimalasissa alkaa tosiaan hiekka loppua. Anita sanoi arvoituksellisesti.

– Kuka sinut sitten perii? Kirsi sanoi nyrpeänä.

– Siinä onkin hyvä kysymys, Anitan ääneen tuli naurua: – Kuka minut perii? Paha minut perii! Miksi minun pitäisi pihistellä rahojeni kanssa elämän loppusuoralla. Itse olen ne ansainnut kovalla työllä, joka euron.

– Ettekö te Helenan kanssa perineet rikkaat vanhempanne, keskeytti Pirkko, jonka kasvoilla häilähti kauna. Hän risti käsivartensa pahantuuliseen puuskaan.

– No isä kuoli, kun olin juuri päässyt ylioppilaaksi. Ostin pörssiosakkeita pankinjohtajan ohjeiden mukaan, hajautin salkkua. Anita näytti etusormella taivasta. – Isä tuolla pilven reunalla voi olla tyttärestään ylpeä.

– Pieni perintö? Senioran juorujen mukaan olet miljonääri! Pirkko puuskahti.

Anita nauroi heilauttaen taas kaaressa kättään, jonka sormissa kyllä loisti kulta ja valossa säkenöivät kivet. – Neljäkymmentä vuotta tekee tehtävänsä. Työni muotoilijana oli menestys, ja aika ja korkoa korolle ovat tytön paras ystävä, eivät timantit.

– Kyllä joidenkin kelpaa, kun on millä mällätä, sanoi Kirsi eikä näyttänyt lainkaan iloiselta.

– Niin kelpaa, suosittelen sinullekin, Anitan ilme oli tyyni, kun hän jatkoi: – Vaikka perintöä mieluummin olisin pitänyt isäni elossa. Mutta kuten sanottu, neljässäkymmenessä vuodessa pieni perintösalkkuni kasvoi eksponentiaalisesti. Ja olen nyt miljonääri. Euromiljonääri.

Pirkko hirnahti tahattoman naurun ja rako etuhampaiden välissä näkyi. Hän pani kätensä suunsa eteen ja näytti mietteliäältä. Kirsi liikehti levottomana etsien parempaa asentoa puutuolissa. Hänen kauniisti siistittyjen kulmakarvojensa välissä oli syvä ryppy. Tarkastelin miljonääriksi mainittua Anitaa, joka näytti tavalliselta itsestään huolta pitävältä naiselta. Hänen vaatetuksensa ei kielinyt varakkuudesta tai sitten minulta puuttui varakkuuden lukutaito.

Rikospoliisina tapasin työssä sekä rikkaita että köyhiä. Usein kalliisti pukeutuneet olivat pahimmin veloissa ja vaikeuksissa. Minusta Pirkko ja Kirsi korostivat pukeutumisellaan vaurauttaan näyttävämmin kuin Anita. Hänellä oli kyllä koruja, mutta ei pintamuodikkaita vaatteita.

Ohi kulki korot kopisten kaksi naista takaisin espanjan tunnille. Minun olisi pitänyt käydä vessassa, mutta vanhustenhuollon keskustelu ja naisten omituinen kiistely olivat liimanneet minut pöydän ääreen. Tunteeni vaihtelivat uteliaisuudesta kateuteen.

Epämukava tunne mahanpohjassani oli uteliaisuutta ja myötähäpeää. Nämä naiset olivat samaa ikäluokkaa kuin äitini. Äiti oli nainen, joka oli aina tehnyt kaiken oikein, eikä halunnut herättää kenessäkään pahennusta. Opettajana hän ei olisi pienessä kylässä voinutkaan provosoida. Helsingin kokoisessa kaupungissa oli niin monta tarinaa, että erilaisuus upposi ihmismassaan. Jokainen keskittyi omaan elämäänsä. Moraalisen paheksunnan kohteet olivat vaihtuneet, naapurin naisten tilalla taisivat olla tosi-televisiossa törmäilijät.

Anita nojasi tyynenä tuolin selkänojaan: – Kyllä minä olen varakas nainen, vaikka ettehän tekään ihan pennittömiä ole, kun pystyitte ostamaan Seniorasta luksuskodin.

– Kaikilla ei ole varaa eikä mahdollisuutta, puuskahti Kirsi: – Toisilla ei ole kuin pieni eläke, jolla tuskin elää Helsingissä. Minulla on elinikäisiä säästöjä, mutta sinnitellä pitää.

Anita ilmoitti hyväntuulisena: – Eikö sinulla, Kirsi, ollut johtajan sihteerin tulot?

Kirsi nyökkäsi, mutta näytti pahantuuliselta, kun Anita jatkoi: – Oletko kasvattanut osakesalkun sijaan vaatehuoneen sisältöä? Sinulla oli Senioraan tullessasi valtava muuttokuorma, pelkkiä mekkoja, bleisereitä ja kenkiä monta laatikkoa.

Kirsin pyöreillä poskilla syveni närkästyksen puna: – Totta kai virkanaisen täytyi pukeutua tyylikkäästi ja asianmukaisesti.

– Laskepa huviksesi, montako kenkäparia sinulla on, kiusoitteli Anita: – Laskekaa tekin, hän katsoi minua ja Pirkkoa.

Tuhahdin, mutta aloin miettiä mielessäni. Montako kenkäparia minulla oli? Poliisin turvakenkien ja virkajalkineiden lisäksi minulla oli tietysti arkikäyttöön saappaita ja kävelykenkiä. Juoksijana minulla oli lenkkitossuja monta paria. Kesäkengät erikseen.

– Naisella ei ole kenkiä koskaan liikaa, vänkäsi Kirsi: – Naisihminen tarvitsee pientä luksusta kaiken varalta. Jos tulee yhtäkkiä vaikka kutsu