Kiltin tytön kapina

By Leila Simonen

Kun kirjailija Leila Simonen käynnisti Body-projektin 1990-luvun alussa, ideana oli kokoontua yhteen naisryhmän kanssa ja keskustella kehollisuudesta sekä naiseksi kasvamisesta. "Kiltin tytön kapina" on yhteenveto näistä keskusteluista. Kirja koostaa yhteen yhdeksän naisen kokemuksia ja muistoja. Se sukeltaa avoimesti niin naisten ruumiinkuviin, naiseuden kokemiin vammoihin kuin myös seksifantasioihin. Kirja on kiinnostava läpileikkaus naiseuteen ja siihen, miten eri-ikäiset naiset kokivat naiseuden 1990-luvun alussa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 2, 2021
• ISBN: 9788726819830

Book preview

www.egmont.com

Esipuhe

Mikä sammuttaa tähdet naisen silmistä? Eletty elämä näkyy meistä – ulkonäöstä, ryhdistä, kasvoista ja puheesta. Suomi on yksi maailman tasa-arvoisimpia maita ja silti me naiset monesti raahustamme apeina ja ankeina arkista rataamme. Onni ei tule yksin yhteiskunnallisen tasaarvon seurauksena, vaan se on loppujen lopuksi meidän omissa käsissämme: se edellyttää omaan itseen tutustumista.

Ruumis on tietoa täynnä. Usein tämä alituiseen mukana kantamamme tieto on sivuutettu. Tunteisiinsa kannattaa tutustua, koska myös äly palautuu ruumiiseen. Tällä usein intuitiiviseksi mielletyllä tiedolla on merkitystä, kun haluaa vahvaksi naiseksi. Ja muistot ovat reitti tähän vahvuuteen.

Body-projekti on hanke, jossa naisten muisteluryhmä kokoontui kaksitoista kertaa ja kirjoitti tarinoita kehosta. Ruumis on oman elämänhistoriamme ja kokemustemme aarrearkku ja kauhukabinetti. Oman pimeän puolen kohtaaminen on keino päästä kiinni omaan voimaan. Oman elämän johtajuus sytyttää tähdet naisen silmiin.

Ryhmämuistelu oli menetelmä, jolla yhdeksän naista teki vuoden kestäneen yhteisen ajatuksellisen matkan. Paperille kirjoitetut muistot ja ryhmätapaamiset olivat työskentelyn perustana. Tämä kirja on luotu näistä tarinoista ja keskusteluista. Kirja on odottanut kirjoittamistaan kauan, mutta tuntuu valmistuessaan tuoreelta.

Muistot ovat välineitä omiin varjoihin tutustumisessa. Ryhmämuistelu on eräänlainen yhteisöllinen itsehoidon muoto: käymällä läpi ruumiin kautta tapahtunutta sosialisaatiota kiltiksi tytöksi, kunnon naiseksi tai hyväksi työntekijäksi, pääsemme tutustumaan yksilökokemusten kautta myös yhteiskunnan rakenteisiin: naisten ja miesten tai ikäpolvien välisiin suhteisiin sekä naisten keskinäisiin suhteisiin. Kohtaamme myös naisten vähättelyn yhteiskunnassa ja naisvihan itsessämme.

Olen ollut body-ryhmän vetäjä, mutta itse myös yksi ryhmän jäsen. Tämän kirjan avulla kerron muistelutyön ideasta ja omista kokemuksistamme muille kiinnostuneille naisille – ja miksei myös miehille. Miehet ovat tässä muistelussa – kiinnostavaa sinällään – vain näytelmän statisteja. Kaikki muistelijat ovat naisia ja aiheena on naiseksi kasvaminen. Ryhmämuistelu on metodina matka naisen sieluun ruumiin muistojen kautta.

Kyseessä ei ole tutkimus eikä vain tutkijoille tehty kirja, vaan kaikille kiinnostuneille tarkoitettu opas matkalla omaan voimaan. Projektin kuluessa opin, että naisena olemisen tapoja on monia: on upeita, erilaisia, kiinnostavia naisia, joiden kokemuksista löytää peilejä omalle itselleen. Oli mahtavaa havaita naisena olemisen monimuotoisuus ja olla erillisinä yhdessä.

Kiitän lämpimästi body-projektin jäseniä osallistumisesta, sitoutumisesta, lämmöstä ja jakamisesta sekä heitä ja muita hyviä käsikirjoituksen esilukijoita. Body-projektista on tehty useita juttuja tiedotusvälineissä, on järjestetty seminaareja ja hankkeesta on kirjoitettu tieteellisiä artikkeleita.

Kirjan lopussa on luettelo sekä projektin julkaisuista että yleinen kirjallisuusluettelo. Siinä on listattu sekä tutkimus- että kaunokirjallisuus ja elämäntaito-oppaat, joihin olen tätä kirjaa kirjoittaessani perehtynyt ja joiden käsitteitä tai ajatuksia käyttänyt ja kehitellyt. Kiitän käsitteistä, ajatuksista ja ideoista, mutta teksti on kuitenkin vastuullani ja pitkälti omaa yksityisajatteluani. Sitaatit ovat suoria lainauksia tarinoista tai keskusteluista.

Toivon lukijalle riemastuttavia ja puhuttelevia hetkiä kirjan parissa.

Helsingissä, kesällä 1995

Leila Simonen

Johdanto

Kaikki pahat olen ruumiilleni tehnyt mitä vain voi tehdä (keskustelu).

Uskallanko kohdata oman pimeän puoleni? Naisen oma varjo, piilotajunnasta kumpuava tieto, on omaan voimaan pääsemisen este, jos sitä ei halua kohdata. Mutta tämän pimeän puolen kohtaaminen on myös oman itsen eheytymistä, keino vapauttaa elämänvoimaa energian kaunaisesta käytöstä mielihyvään kurkottamiseksi.

Muistelutyö on tarinoiden kirjoittamista ja keskustelua muistoista, jotka koskevat omia kokemuksia ja elämänhistoriaa. Naisia kasvatetaan kilteiksi tytöiksi kotona ja koulussa. Kiellot ja kehotukset tulevat tietoomme ruumiimme kautta: häpeän puna, kiukun sappi ja osaamisen ilo ovat aikuisenakin ruumiin muistissa. Sukellus ensimmäisiin muistoihin antaa tietoa itsestä ja vihjeitä siitä, miksi käyttäydymme aikuisena niin kuin teemme. Muistelutyön avulla voimme päästä kiinni omaan voimaamme: meille tapahtuneita asioita ei voi muuttaa, mutta niille antamiamme merkityksiä voidaan.

Ruumis on modernin ihmisen identiteetin keskeinen elementti. Miten minä itse ja muut määrittelevät ruumiini, millaisia merkityksiä sille annetaan? Body-projektissa vuoden ajan yhdeksän naista kirjoitti muistelutarinoita ja tapasi kaksitoista kertaa jakaakseen kokemuksiaan. Sisäänpäin kääntyminen, oman itsen kuuntelu ja tutustuminen omaan varjoon sekä muiden ryhmän jäsenten kanssa käydyt keskustelut olivat apuna matkalla vahvuuteen.

Ruumiillisuus on vahvasti tulossa sekä tutkimukseen että yhteiskunnalliseen olemiseen henkistä kasvua koskevan puheen rinnalle. Ruumiiton feminismi on keskittynyt yhteiskunnallisiin kysymyksiin, tilastoissa näkyvään tasa-arvoon, naisten ja miesten yhtä suuriin osuuksiin politiikan tai talouden huipulla. Body-projektissa tämä tuntui riittämättömältä lähtökohdalta: me elämme ruumiissamme koko elämämme, kunnes kuolemme ja muut hautaavat sen samaisen, ilman henkeä olevan ruumiin. Oman ruumiillisuuden pohdinta on tärkeä henkilökohtaisena olemassaolokokemuksena. Minuus syntyy ja vahvistuu erillisyydestä yhteisön ja yhteiskunnan osana. Energian kaunainen käyttö muuttuu kohentavaksi, naiseus taakasta iloksi.

Muisti on elämän ydin ja koko persoonallisuuden ehto. Ilman muistia olemme hukassa. Mielen sairaus on tavallaan eksymistä itsestä. Toisaalta vanhuuden muistinmenetys, dementia, voi pyyhkiä pois koko ihmiselämän. Silloin muistin tarjoamia turvallisia tarttumapintoja ei ole, vaan ruumis harhailee eksyneenä. Mutta ruumis harhailee omia teitään myös ilman dementiaa. Moni nainen kokee ruumiinsa vieraaksi itselleen:

Ruumis on kulkenut oman tiensä, tytön tie on toinen. Joskus satunnaisesti tyttö ja ruumis kohtaavat. (Hilkka)

Muistot ovat episodeja, joille voi kirjoittamalla antaa kielen ja mielen. Ryhmän naiset ja heidän tarinansa ovat peili, josta heijastuu uusia elementtejä naisena olemiseen. Elämäkerran kirjoittamisesta muistelutyö poikkeaa siinä, että elämäkerta on tavallaan lineaarinen jatkumo, kaari ja muistelu pikemminkin syklinen, toistuva. Muistelussa voi mielen episodien kerroksiin palata toistuvasti siitä riippumatta, milloin asiat ovat meille tapahtuneet. Muistoille voi antaa uusia merkityksiä. Pelkoja, surua tai ahdistusta käsittelemällä saa voimaa ottaa vastuu omasta elämästä.

Kohtalo ei ole kirjoittanut käsikirjoitusta ihmisen elämälle, vaan voimme kirjoittaa sitä itse, muuttaa sitä ja antaa uusia merkityksiä niille tapahtumille, jotka ovat osuneet kohdallemme. Muistelutyöllä on itsehoidon piirteitä: ihminen on itse oman hyvinvointinsa ja terveytensä voimavara eikä vain terveydenhuollon potilas tai hyvinvointivaltion asiakas. Silti muistelutyöllä menetelmänä on rajoituksensa: se on voimistava metodi, mutta muistoja ja tunteita käsittelemällä ja uudelleenjärjestämällä ei voida selittää ja ymmärtää kaikkia sosiaalisia ilmiöitä.

Naisten sosialisaatiohistorian jäljet muistissamme heijastavat naisia väheksyvää kulttuuria, mutta tunteista ei voi johtaa suoraan siltaa yhteiskunnallisiin asioihin. Esimerkiksi vaatimus yhteiskunnallisesta ja inhimillisestä tasa-arvosta ei palaudu suoraan syrjittyjen kokemaan kateuteen. Ja toisinpäin: tunteilla on rajoituksia myös ihmisen fysiologian suuntaan. Mielenliikkeistä ja tunteista ei suoraan voida johtaa siltaa oireisiin ja ruumiillisiin, fysiologisiin tuntemuksiin. Sekä biologialla että sosiaalisella tasolla on omia lainalaisuuksiaan, joista muistelumenetelmällä saa vihjeitä ja oman strategian kehittämisen aineksia. Tätä materiaalia voi kehittää eteenpäin oman vahvuuden ja tasapainon löytämiseksi ja ylläpitämiseksi. Yksin muistelutyöllä ei ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia.

Tyytymättömyys viralliseen lääketieteen ihmiskuvaan ja potilaana saatuun kohteluun on luonut tilaa vaihtoehdoille: sekä vaihtoehtohoitoihin kohdistuvaan kiinnostukseen että itsehoidon menetelmien kehittämiseen. Virallista terveydenhuoltoa käyttävät kritisoivat esimerkiksi sitä, että lääkäri ei puhu potilaalle tasavertaisesti ja lämmöllä. Vaihtoehtoparantajat tietävät inhimillisen kosketuksen – sekä ruumiin että mielen tasolla tapahtuvan lämmön – merkityksen ihmisen hyvinvoinnille. Naisryhmillä ja itsehoidolla on samasta syystä imua: vertaisryhmässä kukaan ei ole ylempänä, vaan kaikki jakavat kokemuksiaan – henkilökohtaisia ja yleisemmin naisen elämän yhteisiin etappeihin kuuluvia.

Kirjoittaminen, vuorovaikutus ja jakaminen ovat ryhmämuistelun voima. Siinä ei ole ammattilaista, tietäjää tai parantajaa, vaan kaikki osallistujat ovat mukana itsenään, naisina. Mielen seikkailujen kautta kasvaa ihmisenä ja naisena ja on valmiimpi kohtaamaan elämän arvaamattomuuksia. Menneisyyden mörköjen merkitys pienenee, kun ne kaivaa esiin mielen sopukoista. Jo nimen antaminen tunteille on aktiivinen teko. Negatiivisen tunteen nimeäminen toimii vastavoimana sen tukahduttamisesta syntyville ylilyönneille. Erillisyyden opettelu yhdessä muistelemalla on hyvä keino oppia pois ylihuolehtimisesta ja omien tunteiden tunnistamattomuudesta.

Muistelutyössä keskitytään yksityiskohtiin, episodeihin, laajojen kokonaisuuksien sijaan. Tällä on oma tärkeä merkityksensä. Yksittäisten muistojen kautta on hyvä palata pieneen tyttöön itsessämme ja hyväksyä hänet osana kehitystämme ja aikuisen naisen haluja ja tarpeita. Toisaalta yksittäisten muistojen kautta voimme myös arvioida oman mielemme rakenteita, jotka estävät kasvua vahvaksi naiseksi. Muistaminen ja muiston kirjoittaminen ovat monivaiheinen prosessi, jossa mieleen tulee koko ajan uusia muistoja. Prosessi sisältää myös muistamattomuutta, esteitä. Näiden esteiden havaitseminen ja mieleemme rakentuneiden sensuurien tunnistaminen ovat etappeja itsensä tuntemisen tiellä. Keskusteluissa mietimme sitä, mikä estää muistamasta, jolloin omien tunteiden lukutaito parani.

Moderni ihminen käyttää eniten mielen pinnallisinta kerrosta, älyä, analysoidakseen elämää ja itseään. Body-projektissa tunteet ja halut olivat tietoisesti pinnalla ja identiteetin rakentamisen aineksina, kun muistelutarinoita kirjoitettiin. Emotionaalisuus, monesti naisellisiksi mielletty kulttuurinen puoli, on meissä moderneissa ihmisissä tukahdutettu. Muistelumenetelmällä voi lähestyä keskeneräisyyden, epävarmuuden ja epäonnistumisen tunteita sekä kohdata pelkoja itsessään. Häpeän tai epäonnistumisen pelko ovat vahvaksi kasvamisen tiellä. Kun kohtaa sen, mitä eniten pelkää, ovat oman elämän sankaruuden ainekset koossa. Ihmisen yöpuolen kohtaaminen on osa elämää ja sen rajallisuutta ja yllätyksellisyyttä. Ehkä naiset ovat kulttuurisesti valmiimpia kohtaamiseen kuin miehet, joiden pitää suoriutua, näyttää ulkoisesti pärjääviltä. Muistelu puolestaan oli mielen kaaoksen ja heikkouden kohtaamista.

Mitä hyötyä oli omiin muistoihin tutustumisesta? Muistot ovat oiva väline matkalla itseen – ruumiinkuvan ulkoisen olemuksen lisäksi sisäiseen minään, itsetuntoon vaikuttavaan puoleen. Kun sisäinen perusminä on tasapainossa ulkoisen olemuksen kanssa, ihminen voi paremmin eivätkä elämä ja sen vastoinkäymiset heilauta täysin tolaltaan. Minuus vahvenee sisäiseen itseen tutustumisen kautta. Muistelussa käytimme ulkoisia ruumiinkuvan elementtejä tutustuaksemme tähän sisäiseen minäämme.

Muistoista kirjoitetut tekstit kertovat silti vain yhden tarinan tässä kirjassa. Ryhmäkokemuksesta annetaan vain ohut aavistus. Ryhmässä ruumiinkieli, muut viestit kuin sanat ja vuorovaikutuksen lämpö ja jakamisen energia ovat muuta kuin tekstiä. Ne eivät käänny kirjaksi, ne on koettava. Ryhmässä voi olla aktiivinen monella tasolla: puhumalla, kuuntelemalla ja vaikenemalla. Pelkästään puhumatta oleminen ryhmässä voi olla agressiivisuuden osoitus, vaikka silloinkin osallistuu aktiivisesti mielen tasolla. Tässä ryhmässä syntyi paljon keskustelua.

Body-projekti

Tässä kirjassa kuvattu muisteluryhmä kokoontui 1991–92, vuoden ajan. Sen jälkeen olen vetänyt muita noin vuoden kestäneitä ruumiin muisteluryhmiä. Myöhempiä ryhmiä ei ole analysoitu. Tämän ryhmän tapaamiset nauhoitettiin ja puretuista nauhoista tuli noin 700 tekstisivua. Otteita keskusteluista on käytetty sitaattien tapaan.

Ryhmämuistelu oli kuin vuoden kestänyt matka, jolle lähdettiin yhdessä ja erillisinä. Omien muistojen kohtaaminen ja niiden erittely kirjoittamalla ja puhumalla olivat tapa, jolla vahvistuminen tapahtui. Matkaan tarvitaan sisua ja luovuutta – rohkeutta tehdä treffit itsensä kanssa. Matkalta palataan oman elämän sankareina, naisina, joiden luottamus omiin voimiin on lisääntynyt ja riippuvuus muista ja muiden hyväksynnästä vähentynyt. Yksinoloon ja erillisyyteen liittyvät tunteet muuttuvat pelosta voimaksi ja voimme yhtyä toteamukseen: Kun nainen on kotonaan omassa ruumiissaan, mikään kaupunki ei ole hänelle vieras. Tällä tarkoitetaan hyvää itsevarmuutta ja itsensä kokonaiseksi tuntemista riippumatta siitä, missä kulkee. Mitään ei puutu.

Miten kiinnostuin ruumiillisuudesta, vaikka olen yhteiskuntatieteilijä? Naistutkimuksessa luettiin ja arvioitiin Frigga Haugin kirjoja 80-luvun lopulla. Olin kiinnostunut niistä jo silloin kahdesta syystä: ensinnäkin ajatus siitä, että naiset itse osallistuvat naisia koskevaan vähättelyyn ja alistukseen, oli kiinnostava. Ihastuin tutkimisen uudenlaiseen määrittelyyn: omista kokemuksista tietona – yliopistotiedon ohella – oli puhuttu jo aikaisemmin. Nyt nousi esille myös omaan ruumiiseen sisältyvä tieto, jolloin tutkijana voi toimia kuka vain. Silloinkin tutkiminen oli tällaisen tiedon järjestämistä ja uudelleen etsintää (vertaa englannin kielen sana research jolle voi myös antaa uudelleen etsimisen merkityksen). Älyn ylivertaisuuden oheen tuli uteliaisuus ruumiin tiedosta: itsestä kumpuava tieto on tunnetta täynnä, se tuntui mielekkäältä ja monipuoliselta.

Mies kävelee vaatteissaan, nainen alasti vaatteidensa alla. Sanonta kuvaa sukupuolistunutta ruumiskäsitystä. Ruumis on nähty monesti naisen vankilana: äitiys tai raskaus on nähty työelämän tasa-arvon esteiksi. Ruumiillisuuskeskustelu on nostanut naisen sorron, raiskauksen, väkivallan tai insestin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Naisen ruumiista hänen oman mielihyvänsä lähteenä on keskusteltu vähemmän Suomessa. Uusi erotiikkapuhe on seksualisoinut naisen miehen katseelle. Mitä olisi naislähtöinen erotiikka ja ruumiillisuus? Miten saa ruumiin tiedon kautta vahvuutta itselleen naisena?

Halusin kokeilla ruumiin tietoon tutustumista yhdessä muiden naisten kanssa. Olin myös kiinnostunut vertailevasta näkökulmasta, muiden maiden naisten kokemuksista. Muisteluryhmän ideasta kerroin syksyllä 1991 muutamassa naisryhmässä, ja silloin tuli mukaan neljä muistelusta kiinnostunutta naista. Lisäksi eri tapaamisissa ja keskusteluissa kerroin ryhmästä niille, jotka olivat kiinnostuneita naiseudesta ja näin miettineet omaa elämäänsä. Kirjallinen ilmoitus naisryhmästä oli Helsingin yliopiston Kristiina-instituutin, Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan ja Unionin ilmoitustauluilla, mutta sitä kautta ei tullut yhtään yhteydenottoa. Yksi nainen kyllä soitti ja kertoi olevansa kiinnostunut muistelusta metodina, mutta ei niinkään ryhmässä työskentelystä. Tarkkailijoita ei ryhmään voitu ottaa ryhmän luottamuksellisuuden vuoksi.

Ryhmän naiset

Ryhmään kuului yhdeksän naista. Kirjalliset esittelyt ennen ensimmäistä tapaamista ovat marraskuulta 1991 ja kuvaavat alkutunnelmia. Näin naiset kertoivat itsestään vastatessaan heille ryhmän vetäjänä esittämääni tehtävään kertoa Kuka minä olen?:

Anita, 46-vuotias, 23 vuotta naimisissa, neljä lasta:

Kasvoin miesten maailmassa, koska asuimme varuskunta-alueilla, eri puolilla Suomea. Naiset ja lapset elivät omaa yhteisöllistä elämää, isän työ oli tärkeää ja vei häntä paljon pois kotoa. Äidit olivat kotona – paitsi jos isä ryyppäsi, kuten parhaan lapsuudenystäväni isä, hänen äitinsä oli käytävä töissä.

Minut kasvatettiin sosiaaliseksi ja vastuuntuntoiseksi. Vaikeita asioita ei paljoa käsitelty kotona, ihmisistä puhuttiin kauniisti, kateutta pikkuveljeä kohtaan ei olisi kertakaikkiaan saanut olla jne. Keskikoulun kävin tiukassa tyttölyseossa, ahdistunut olo, ankaruus, lyseon pojat jotain ihmeellistä, olin liian puhelias – luonnoton maailma koko koulu. Vaikea paikkakunnan vaihto toi mukanaan kuitenkin yllätyksen. Halusin yhteiskouluun ja siellä viihdyinkin ja pärjäsin hyvin.

Työni on tyypillistä naisen työtä, hoitamista, tukea, ristiriitojen kohtaamista. Minun alallani tätä tekevät kyllä miehet ja naiset, onneksi. Minun elämässäni on liikaa kuuntelemista, muita varten olemista.

Hilkka, 44-vuotias sinkku:

Olen suurten ikäluokkien lapsi, synnyin vuonna 1947 Pohjois-Suomessa, jossa asuin kuusi viikkoa. Sen jälkeen osoitteeni on ollut Helsinki.

Olen tarmokkaiden vanhempien kolmas ja nuorin lapsi. Minulla on sisar ja veli. Miksi sanon, että vanhempani ovat tarmokkaita? Molemmat olivat kodittomia orpoja. Heidän ensimmäinen kotinsa oli meidän koti ja koti oli tärkeä paikka.

Lapsena olin tyttö aurinkoinen. Enää en kuule moista mainintaa; nyt olen tiukka, kova, etäinen, eristyvä… Koulussa en koskaan viihtynyt, mutta kävin sen läpi hyvällä menestyksellä (niin voitaneen sanoa). Olin pullea, auttavainen tyttö, hoidin äidin hermoja, isän alkoholismia, perheen tasapainoa. Olin pieni äiti, vastuuntuntoinen tytär. Unelmani oli oma rauha, tai rauha yleensä. Nuoruudessa en koskaan haaveillut omasta perheestä, vaan itsenäisyydestä. Omaa perhettä minulla ei olekaan, hoidan vieläkin tyttären velvollisuuksia, mutta nykyisin se on jo hauskaa, aika usein.

Yliopistossa opiskelin yhteiskuntatieteitä, olin työttömänä ja hankin ammattitutkinnon. Nyt kirjoitan ammatikseni, vaikka vielä kansakoulun kolmannella en edes tiennyt mikä on kappale tai aine.

Sari, 31-vuotias, avoliitossa, yksi lapsi:

Vanhempani olivat omien sukujensa ensimmäisiä kaupunkiin muuttaneita kuten niin monet tuohon aikaan. Pidän lapsuudenperhettäni aika tyypillisenä keskiluokkaisena suomalaisena perheenä: isäni oli työssä ja äitini kotirouva, kaksi lasta, kesämökki, auto ja koira. Perhe-elämä oli vakaata ja pitkälti normien säätelemää ja lapsista pyrittiin kasvattamaan ennenkaikkea kunnon kansalaisia.

Viimeisen 6–7 vuoden aikana olen muuttanut noin kerran vuodessa ja lähes aina vaihtanut paikkakuntaa akselissa Tampere–Helsinki. Viimeksi olen muuttanut kuukausi sitten, ensimmäistä kertaa omaan asuntoon ja toivon voivani asua tässä niin kauan kuin haluan. Inhoan muuttamista.

Työssäkäynnin ja lapsen takia perhe-elämä on tällä hetkellä intensiivistä ja työn ja perheen/kodin ulkopuolista aikaa on vähemmän kuin toivoisin, mutta ajattelen elämääni muuttuvina vaiheina.

Heidi, 40-vuotias,