Jaksamisesta innostumiseen työssä ja elämässä

By Pekka Hämäläinen

Tuntuuko jokainen työpäivä siltä kuin kiipeäisi vuorelle? Työn ilo on kadonnut, öisin ei saa nukuttua – ja pelkkä työsähköpostin avaaminen tuo stressiä. Raskaan työpäivän jälkeen kotona odottavat kotityöt ja huomiota tarvitsevat lapset. Kuinka ihmeessä jaksaa tätä kaikkea?Yhä useammalla työikäisellä on vaikeuksia jaksaa työelämässä. Terapeutti Pekka Hämäläinen on kohdannut työssään monia työssään uupuneita. Hän uskoo, että myös uupunut ihminen voi löytää jälleen työn ilon. "Jaksamisesta innostumiseen työssä ja elämässä" tarjoaa käytännön vinkkejä ihmiselle, jonka voimavarat työelämässä ovat loppumassa. Vastaavatko työpaikan arvot omia arvojasi? Teetkö juuri sellaisia töitä, joita itse haluat, vai toteutatko jonkun muun unelmaa?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2021
• ISBN: 9788726854596

Book preview

www.egmont.com

I

Jaksanko huomiseen, kesälomaan, eläkeikään…?

Riittääkö jaksaminen tavoitteeksi?

Elämän mestarit tuntevat Tien, sillä he kuuntelevat sisäistä ääntä, viisauden ja yksinkertaisuuden ääntä, ääntä joka on Nokkeluutta älykkäämpi ja Tietoa tietävämpi.

Se ääni ei ole vain harvojen vallassa ja omistuksessa, vaan se on annettu kaikille.

Jos olemme viisaita, valitsemme Puhin tien. Aivan kuin jostain etäältä se kutsuu meitä lapsenmielen äänellä. Aina se ei ehkä tahdo kuulua, mutta se on silti tärkeä, koska ilman sitä me emme ikinä osaa kulkea Metsän halki.

Benjamin Hoff, Nalle Puh ja Tao

Suomalaiseen yhteiskuntaan on aikojen kuluessa juurtunut sinnittelyn kulttuuri. Sinnittelemme selviytyäksemme vastaan tulevista haasteista ja luodaksemme itsellemme hyvän elämän. Ulkoiset uhkatekijät ovat kaikonneet pois, mutta sitkeys ja säälimätön työnteko leimaavat yhä elämäämme. Uskomme niiden kantavan meitä pahojen paikkojen läpi.

Kyllähän me sitkeitä olemme aina olleet. Sitkeys on syvällä juurissamme. Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Ankaralla työllä metsät raivattiin pelloiksi ja asunnoiksi. Oli hallavuosia, puutetta ja kurjuutta, mutta me selviydyimme. Sitten tulivat sodat ja sotakorvaukset. Taas kysyttiin sitkeyttä. Miehet raatoivat rintamilla, naiset kotona lasten, karjan ja peltojen kanssa. Siinä koeteltiin voimavaroja, mutta jälleen me pääsimme vaikeuksien yli. Sen jälkeen on yhtä ja toista ahdistavaa osunut kohdalle, mutta me emme ole lannistuneet, vaan kovan paikan tullen käärineet hihamme ja ryhtyneet töihin. Historiamme osoittaa, että me olemme selviytyjäkansa, sitkeä ja sisukas.

Tänä päivänä me sinnittelemme työpaineiden keskellä ja jaksamisemme on jälleen koetteilla. Voimat hupenevat työssä, mutta me emme osaa hellittää. Haluamme jaksaa. Haluamme selviytyä. Se on meille tosi tärkeää.

Huomenna elämä alkaa

Mietitäänpä hetki sanaa jaksaminen. Sehän jos mikä nousee juuri sinnittelyn kulttuurista. Kunpa jaksaisin viikonloppuun, vuosilomaan, eläkeikään, näin me huokailemme. Kuvittelemme, että kun vielä vähän jaksamme, sitten helpottaa. Että kaiken vaivannäön ja ponnistelun jälkeen se suuri palkinto on odottamassa meitä jossakin kulman takana. Huomenna, ensi viikolla, tulevaisuudessa: sitten elämä alkaa. Näin haluamme uskoa.

Yhä kasvavan joukon kohdalla työelämä on muuttunut selviytymistaisteluksi uupumistekijöitä vastaan. Voimat ovat vähissä, mutta sinnittely jatkuu päivä päivän ja viikko viikon jälkeen. Jokainen työpäivä tuntuu ahdistavalta, mutta toivo on vahvasti huomisessa, viikonlopussa, kesälomassa, koko ajan jossakin edessäpäin. Sinne kun jaksaisi, sitten… Toivo antaa voimia.

Meistä on tullut huomisen lapsia, tulevaisuustoivoisia. Ei siinä sinänsä mitään pahaa ole, jostainhan toivo on revittävä. Maailmanhistoria on täynnä esimerkkejä kansojen ja yksityisten ihmisten kohtalonhetkistä, jolloin selviytyminen rakennettiin juuri huomisen varaan. Sitten kun sota päättyy, kun sairaus hellittää, kun ahdistus loppuu. Toivolla on siivet, se kantaa pahan yli. Jos se katoaa, ei ole elämääkään.

Huominen voi olla kuitenkin myös loukku, sudenkuoppa. Huominen luo toivoa, mutta mihin olemme kadottaneet tämän päivän, kyvyn elää tätä hetkeä. Eihän nykyisyyskään voi olla vailla merkitystä. Jos koko ajan vain haikailemme tulevaa, tämä päivä lipsahtaa ohi ja pian koko elämä jää elämättä. Jonakin päivänä huomaamme vuosien menneen ja muuttaneen meidät eläkeikäisiksi. Siinä me sitten istumme kiikkutuolissamme mummoina ja pappoina ja alamme muistella vaivalloista elämäämme taaksepäin: Muistatkos, silloin vanhoina kovina aikoina…

Ei kuulosta kovin houkuttelevalta: ensin puurramme itsemme näännyksiin ja sen jälkeen siirrymme surkean menneisyytemme muistelijoiksi. Elämme joko tulevassa tai menneessä.

Tämä hetki on huomista tärkeämpi

Vanha viisaus sanoo että vain tämä hetki on tärkeä, muulla ei ole merkitystä. Oma elämänkokemuksemme vahvistaa viisauden: ihminen, joka ei kykene nauttimaan tästä päivästä, ei osaa tehdä sitä huomennakaan. Elämä ei koskaan ala huomenna. Elämä on tässä. Siksi jaksaminen johonkin päämäärään ei riitä tavoitteeksi. On päästävä jaksamisen taakse, asioihin jotka tuntuvat enemmän innostavilta ja vähemmän sinnittelyltä. Sitä voisi nimittää elämisen makuiseksi elämäksi, luonnonmukaiseksi elämäntavaksi tai yksinkertaisesti kyvyksi elää täysillä.

Olen tavannut monia nelikymppisiä, jotka valittavat väsymystään ja odottavat jo eläkkeelle pääsyä. 25 vuotta vielä jäljellä työssä ja joka päivä odotat eläkeikää. Niistä tulee pitkiä vuosia. Huomisen odottaminen voi tuoda toivoa, mutta tulevan onnen varaan ei kannata rakentaa. Emmehän tiedä edes sitä, elämmekö huomenna. Siksi vain tämä päivä on merkityksellinen. Siihen kannattaa panostaa täysillä. Kyvystä elää tätä hetkeä löytyvät myös työn ilo ja elämisen innostus. Mutta se ei tapahdu itsestään eikä odottamalla. Onni ei kävele luoksemme, meidän on lähdettävä sitä etsimään.

Innostumisen polun pää

Mutta miten oppisimme kääntämään katseen tulevaisuudesta tähän hetkeen? Miten kykenisimme irtisanoutumaan sinnittelyn kulttuurista ja löytäisimme innostumisen polun pään? Entä mistä löytyisi kokemus aidosta työn ilosta? Eikö olisikin mahtavaa, jos jonakin aamuna heräisimme tunteeseen, että onpa mukavaa lähteä tänään töihin. Se taitaisi jo olla ihme.

Ehkäpä meidän tulisi oppia kuuntelemaan sisäistä ääntämme, kuten itämainen viisaus opettaa. Löytääksemme Tien ja selviytyäksemme Metsän halki meidän on ehkä jätettävä tiedon ja nokkeluuden konstit ja keskityttävä Nalle Puhin Viisauteen, oman sisäisen äänemme kuuntelemiseen. Uskon nimittäin, että kaikki jaksamisen voimavarat, kaikki tärkeä tieto ja kaikki osaaminen löytyvät sisältämme. Ne ovat siellä valmiina olemassa ja odottavat vain että ottaisimme ne käyttöön. Olemme oman elämämme parhaita asiantuntijoita, ylivoimaisesti parempia kuin kukaan toinen ihminen. Mutta voidaksemme kuulla sisäistä ääntämme meidän on pysähdyttävä ja opittava hiljentymään, sillä sisäisellä äänellämme on lapsenmieli ja se puhuu hiljaa, lähes kuiskaamalla. Mutta vain sen avulla löydämme metsän halki.

Ja mikä parasta sisäinen ääni ei osoita meille vain Tietä jaksamiseen, vaan se kutsuu meidät innostumaan elämästä lapsen tavoin, aidosti ja täysillä. Kun innostumme, siitä riittää paukkuja myös työssä jaksamiseen.

Moni sanoo, että kyllähän sitä joskus kokee työnsä palkitsevana ja välillä mieleen tulee häivähdyksiä myös työyhteisön hyvistä puolista. Mutta ne tahtovat jäädä niin lyhyiksi hetkiksi ja hukkuvat ikävien asioiden jalkoihin. Joillakin into sammuu siihen kun saa työpaikan oven auki ja työyhteisön ummehtunut ilmapiiri tulvahtaa sieraimiin. Sitten onkin edessä kahdeksan tuntia samaa iänikuista tylsyyttä samojen ikuisten rutiinien parissa. Ja ne samat pitkänaamatkin vielä siinä ympärillä kyttäämässä. Revi siitä sitten työn ilo.

Ihmisarvo koetteilla työelämässä

Miten olemme tähän jamaan joutuneet? Siihen on varmasti monia syitä. Työelämä on kokenut melkoisen muutoksen viime vuosikymmeninä. 1990-luvun lama sotki kuviot perusteellisesti. Suuri osa kansaa joutui työelämän ulkopuolelle, osa lopullisesti, osa tilapäisesti.

Moni työpaikan säilyttäneistä koki joutuneensa rukkasen asemaan. Hänellä on arvoa vain niin kauan kuin hän on hyödyllinen, mutta kun kaikki hyöty on otettu irti, hänet voidaan heittää menemään kuin loppuun käytetty rukkanen.

Oven takana on jonoa, sanovat työnantajat. Välillä tuntuu, että joitakin tuotannon työntekijöitä käytetään koe-eläiminä. Katsotaan, miten paljon ihmisestä lähtee irti. Voisiko peukaloruuvia vielä kiristää? Pystyisikö vielä kovempaan panokseen? Ja kyllähän ihminen venyy, kun on pakko. Jaksaa kunnes lopulta katkeaa.

Ihmisyyden arvo on näissä työelämän puristuksissa kyseenalaistunut. Välillä tuntuu ettei ihmisarvoa ole enää lainkaan. Ihminen ei ole arvokas persoonana, olemassaolonsa perusteella, vaan silloin kun hänestä irtoaa jotakin hyötyä. Hänellä ei ole itseisarvoa vaan suoritusarvo. Tulos ratkaisee kaiken.

Työntekijä – oman elämänsä objekti vai subjekti

Voisimme hakea myös muita syyllisiä työn ilon ja elämän innostuksen katoamiseen, mutta minä en halua etsiä syyllisiä vaan löytää ratkaisuja. Väitän nimittäin, että vaikka työelämässä onkin tapahtunut isoja muutoksia ja elämä muutenkin on ympärillä muuttunut, suurin syyllinen elämisen innon katoamiseen ei ole ulkopuolellamme vaan meissä itsessämme. Meistä on tullut oman elämämme objekteja, kohteita, joille asiat vain tapahtuvat, joita ulkopuoliset tahot kohtelevat joko hyvin tai huonosti. Näin uskoessamme olemme muiden vietävissä voimatta itse vaikuttaa kohtaloomme.

Olemme kadottaneet yhteyden itseemme oman elämämme subjekteina, tekijöinä, ja tämä on pahinta mitä ihmisyydellemme voi tapahtua. Olemme laiminlyöneet omasta ihmisarvostamme huolehtimisen. Olemme luovuttaneet oman elämämme avaimet toisten ihmisten käsiin ja jääneet seuraamaan sivusta, mitä meille tapahtuu. Tässä pelissä jäämme aina häviäjiksi. Ihminen on ihmiselle susi ja meitä viedään kuin pässiä narusta. Ja viejiä kyllä riittää. Tässä kirjassa minun tärkein viestini on se, että löytääksemme työn ilon ja innostuksen elämään meidän on ryhdyttävä itse sitä tuottamaan. Se ei kävele luoksemme toisten taluttamana. Se on löydettävä itse.

Sisäinen innostus

Fredrik Eklundh, Helsingin Stockmann-auton johtaja opetti minulle kerran suuren viisauden:

Ei ihminen väsy suureen työmäärään, vaan siihen että häneltä puuttuu sisäinen into. Ihminen jaksaa tehdä tosi paljonkin jos hän on motivoitunut ja innostunut, mutta jos into on kadonnut, pienikin työ tuntuu väsyttävältä.

Edesmennyt Norman Vincent Peale totesi saman asian laajemmin: Ei kukaan ole niin vanha kuin ihminen jolta on into loppunut.

Juuri tätä kadonnutta intoa ja työn iloa me tässä kirjassa etsimme. Jaksaminen on tärkeää, mutta se on vain välitavoite. Se voi auttaa meitä tilapäisesti, mutta me etsimme tukevampaa pohjaa jalkojemme alle. Me pyrimme jaksamisesta innostumiseen, työstä ja elämästä innostumiseen.

Mutta jos kuvittelet, että into kävelee eteesi itsestään niin ettei sinun tarvitse evääsi liikauttaa, voit lopettaa tämän kirjan lukemisen tähän. Into syntyy tekemisestä, vaivannäöstä, ponnistelusta. Kuulostaako työläältä? Sitä se kieltämättä onkin. Toisaalta kysymys ei ole lainkaan työstä. Pikemminkin kysymys on itsensä avaamiin sesta sisäisen äänen kuulemiselle. Tarkoitan työskentelyä sisäisen maailmansa kanssa, itseen tutustumista. Sekin voi aluksi tuntua tosi työläältä varsinkin jos sitä ei ole tottunut tekemään. Mutta mitään hyvää ei voi saavuttaa yrittämättä.

Paradoksaalista tässä kaikessa on se, että mitä enemmän puurtaa ja etsii innostustaan, sitä kauemmas se tuntuu pakenevan. Palkinto ei loppujen lopuksi tulekaan yrittämällä. Toisaalta sitä on etsittävä, mutta se ei välttämättä kuitenkaan löydy etsimällä. Monien kokemus on, että kun on aikansa yrittänyt ja pettyneenä melkein jo luopunut toivosta, silloin se tulee, yllättäen. Yhtä tärkeää kuin etsiä on avata ovensa ja valmistautua ottamaan vastaan, sydän ja mieli avoimena.

Innostus on kuin kontaktin solmiminen pienen lapsen kanssa. Voit yrittää tehdä häneen vaikutusta tempuilla, hassuttelemalla tai antamalla lahjoja. Lapsi katsoo sinua tutkivasti ja etsii sitä, mikä sinussa on aitoa. Jos aitoutta ei löydy, temput jäävät turhiksi. Mutta kun lapsi on löytänyt aidon minäsi, hän on valmis kohtaamiseen. Kuilu on ylitetty ja hän juoksee syliisi. Hän tekee päätöksen, hän tietää milloin yhteys on syntynyt. Siis etsi innostusta, mutta avaa samalla ovesi vastaanottamaan! Ota käyttöön se, mikä sinussa on valmiina olemassa.

Il

Mikä vie elämisen voimat ja työn ilon?

Mutta vuosisatojen vieriessä ihmismieli on kehittynyt sellaiseksi että se eristää ihmisen todellisesta maailmasta, luonnonlakien maailmasta. Sellainen mieli yrittää liikaa, uuvuttaa itsensä ja käy lopulta heikoksi ja leväperäiseksi. Sellainen mieli on tehoton, vaikka se olisi älykäskin.

Se häärii siellä täällä, soutaa ja huopaa, eikä keskity senhetkisiin toimiinsa. Se ajaa nopealla autolla pitkin katua ja kuvittelee olevansa kaupassa, miettii ostoslistaa. Sitten se ihmettelee miksi onnettomuuksia sattuu.

Benjamin Hoff, Nalle Puh ja Tao

1. Elämän monenlaiset muutospaineet!

Elämä on kuin pendolino, huippuunsa viritetty pikajuna, joka syöksyy kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Sen jäljessä tulee työporukka, joka purkaa raiteet pois.

Alex Trottman, Fordin ex-pääjohtaja

Jaksaminen – päivän sana

Jaksamisesta on tullut viime vuosien muotitermi niin työn kuin yksityiselämänkin puolella. Lähes päivittäin saamme lukea päivälehdistä uutisia työuupumuksesta ja sen lieveilmiöistä. Erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset ovat lujilla ja valittavat työn paljoutta. Myös teollisuuden ja kaupan piiristä on alkanut kuulua samanlaisia viestejä. Yleisönosastokirjoitukset kertovat katkeamisen rajoilla sinnittelevien tai burn outia pelkäävien työntekijöiden kokemuksista. Tutkimukset tuntuvat vahvistavan ongelman yleisyyttä. Työterveyslaitoksen tekemät haastattelututkimukset paljastavat, kuinka lähes joka kymmenes työntekijä alkaa olla vakavasti työuupunut tai ainakin vaaravyöhykkeessä.

Työnantajat ovat tilanteesta ymmällään ja työterveyshuollon väki huolissaan. Työnantaja myöntää työmäärän lisääntyneen ja työntekijäresurssien vähentyneen, mutta kysyy samalla: johtuuko uupuminen sittenkään työstä? Työssä tehtyjen saneerausten tarkoituksena on ollut ottaa löysät pois, ei mitata työntekijöiden rajoja. On ajateltu, että vanhoina hyvinä aikoina työntekijöitä palkattiin yli tarpeen ja heidät totutettiin saamaan palkkansa pienemmin ponnistuksin. Kun työmäärä on nyt vaatimusten kasvaessa lisääntynyt, tuntuu saavutettu etu menetykseltä ja työ väsyttävältä.

Työterveyshuolto on monissa työyhteisöissä puun ja kuoren välissä. Ainakin työntekijöiden vakaa käsitys tuntuu olevan, että työterveyshuolto on työnantajan käsikassara. Se on järjestetty taloon vain sitä varten, että se ajaisi isännän etua. Monien kokemus