Työtä rakkaudella

By Anja Kulovesi

Työpäiväsi voi muuttua nykyistä paremmaksi, työsi tulevaisuusnäkymä motivoivaksi ja innostavaksi. Työtä rakkaudella koostuu innostavasta ja oivalluttavasta pohdinnasta, havainnollisiasta esimerkeistä, eri-ikäisten ja -taustaisten osaajien haastatteluista sekä avainkysymyksistä, jotka kannustavat kehittymään, kasvamaan ja etenemään kohti ikiomaa ja antoisaa työnkuvaa ja suhdetta työhön.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 13, 2019
• ISBN: 9788726163223

Book preview

Kulovesi

Osa I Eilen

– Sukupolvien erilaiset suhteet työhön

Alle 45-vuotiaille

työ ei ole elämän keskeisin sisältö.

Sitä vanhemmille se on.

EVAn työelämätutkimus

Ihannetyöpaikka on sellainen, jossa ollaan kiinnostuneita työntekijästä, hänen työstään ja ajatuksistaan. Siellä on avoin ilmapiiri, jossa voi sanoa mielipiteensä. Siellä myös ymmärretään, ettei työ ole kaikki kaikessa. Työ on työtä ja vapaa-aika on vapaa-aikaa. Itsensä ei pitäisi antaa ajautua sellaiseen tilanteeseen, että on vain työ. Työssä pitää olla raamit ja rajat ja sen pitää tuntua työltä. Miksei saisi tuntua? Ei laulua ja leikkiä voi olla koko ajan.

Reetta Liikanen, juniorkonsultti, partneri, 23 v

Nuoremmilla sukupolvilla on lyhytjänteisempi ja instrumentaalisempi suhde työhön. Työn merkitys ja arvomaailma on muuttumassa. Hyviltä työnantajilta halutaan ensin ottaa rahat pois ja sitten lähdetään. Työn ulkopuolella ollaan täysin eri persoona.

Ylenemisportaat ovat kuolleet. Epäselvät horisontaaliset vaihdokset ovat korvanneet ne. Yli neljäkymmentävuotiaat vielä luulevat niiden olevan olemassa. Kolmekymmentävuotiaana kuherruskuukaudet työelämässä ovat ohi. Ihmetellään, että tällaistako se olikin, että nyt riitti.

Kalle Haatanen

Vain yksi kolmesta nuoresta haluaa johtotehtäviin. Kolmeaneljäsosaa kiinnostaa asiantuntijatehtävät ja joka kymmenettä yrittäjyys. Nuorille tarvittaisiin vuorovaikutusajokortti, jossa huomioidaan kansainväliset vaatimukset. Ne, jotka osaavat katsoa silmiin ja käyttäytyä, etenevät töissä helpommin. Fiksu nöyryys suhteessa ikään ja kokemukseen on kohdallaan. Kommunikaatio- ja presentaatiotaidoissa on yrityskoulutukselle paikka. Eläkeikäisiä ei kannattaisi myöskään päästää kokonaan eläkkeelle. Heidän mentorointi- ja coachingtaitojaan tarvittaisiin.

Timo Lampikoski

Äidin tarina

Edustan suuria ikäluokkia. Joistain syistä siitä ei aina voi olla ylpeä ja toisaalta taas olen siitä hyvin iloinen. Lasten on vaikea valita oman syntymänsä ajankohtaa. Se määrittelee meidän tulevaisuuttamme elämämme taululle aika suurin siveltimin vedoin. Olen perinyt asenteeni työhön oman aikani ja kulttuurini ihmisiltä. Vanhemmiltani. Opettajiltani. Odotuksista, jotka keskiluokkaisessa ympäristössä selkeinä viitoittivat minulle tien.

Ensin täytyi olla kiltti ja ahkera tyttö kansakoulussa. Sitten jännitettiin sitä, pääseekö oppikouluun. Keskikoulussa olin luokalla F ja niin meillä kuin rinnakkaisluokillakin oli noin neljäkymmentä oppilasta. Useimmat opettajat olivat tiukkoja kurinpitäjiä ja se oli varmasti paikallaan. Heitä teititeltiin. Tosin jotkut lukion opettajat tekivät sinunkaupat muutamien paremmista perheistä olevien nuorten kanssa. Lukiossa meitä oli enää kaksi luokkaa: kieliluokka ja matematiikan linja. Uskottiin, että lapset ovat joko kielellisesti tai matemaattisesti lahjakkaita, ja valitsimme sen mukaan. Ajatus naisten ja miesten töistä oli myös kirkas. Olen vieläkin pikkuisen katkera siitä, etten saanut osallistua kemian laboratoriokokeisiin, koska sinne pääsivät vain pojat. Tytöille riitti pikkuisen teoriaa aiheesta. Sen sijaan pojatkin saivat opiskella pikakirjoitusta, vaikka sitä tarvittiin lähinnä sihteerin työssä. Sihteerit olivat tietenkin naisia.

Ylioppilaslakin saaminen oli huikea saavutus. Sitä juhlittiin komeasti. Jopa lähikauppias, jonka kanssa ei muuten kyläilty, tuli tuomaan lahjan. Ylioppilaslakkia pidettiin päässä kesäretkillä ja sukulaisvierailuilla maalla. Etenkin vanhemmat katsoivat sitä silmät ylpeyttä loistaen. Oli ollut rahaa kouluttaa lapsi ylioppilaaksi asti. Siitä eteenpäin vastuu omasta jatkokoulutuksesta oli otettava itse, mutta kotona sai asua (asuntoja opiskelijanuorille ei myöskään ollut) ja opintolainaa sai helposti. Koska isäni oli valtion virassa, sain usein kuulla, että valtion virka olisi paras ja turvallisin työ. Siihen kannattaisi tähdätä. Valtio ei kuitenkaan pystynyt työllistämään koko laumaa ikätovereitani. Vain pieni osa meistä mahtui sisälle haluamiinsa opinahjoihin. Niinpä jonotin sadan muun ikätoverin kanssa avoimia työpaikkoja todistukset ja suositukset kirjekuoressa mukanani. En muista koskaan päässeeni edes kättelemään työhön haastattelijaa, kun hän jo kiitti kaikkia odottajia ja kertoi tehneensä valinnan. Se oli masentavaa. Töihin oli päästävä aloittaakseen oman itsenäisen elämän, mutta töihin ei päässyt. Usein ei jatko-opinnoillekaan.

Puoli vuotta ylioppilaaksi tulon jälkeen minua onnisti. Näin Helsingin Sanomissa rivi-ilmoituksen, jossa seitsenlapsinen lääkäriperhe vauraassa Uudessa Englannissa Yhdysvalloissa halusi äidille kaksi nuorta apulaista. Kirjoitin luokkatoverini kanssa hakemuksen ja lähetimme sen ylioppilaskuvien kera lentopostitse Amerikkaan. Jokin meidän kirjeessämme ja kuvissamme vetosi lääkäriin ja hänen vaimoonsa, ja niin meille lähetettiin lentoliput Bostoniin. Teimme kovasti töitä koko vuoden. Hoidimme lapset. Siivosimme suuren talon. Pesimme ja silitimme pyykit. Valmistimme kolme erinomaista ateriaa päivässä. Työpäivämme alkoi seitsemältä aamulla ja päättyi samoihin aikoihin illalla. Asuimme ihan kivassa kellarihuoneessa ja saimme pitää yhden vapaapäivän viikossa — tosin eri aikaan. Olimme tyytyväisiä. Pidimme lapsista. Opimme valmistamaan hyvää ja monipuolista ruokaa. Opimme puhumaan englantia. Maailmankokemuksemme karttui tuon vuoden aikana huikeasti.

Oma au pair -kokemukseni 60-luvun Yhdysvalloissa on muokannut elämääni aika paljon. Sen jälkeen oli helpompi opiskella menestyksellä ja saada töitä erinomaisista firmoista Suomessa. Kuitenkin geeneihini oli piirtynyt sama ahkeruuden arvostus ja tunnollisen suorittamisen vaade kuin, useimmille ikäluokkani edustajille. En osannut kyseenalaistaa liian pitkiä työpäiviä enkä sitä että saimme työstämme lentomatkojen lisäksi vain viisitoista dollaria viikossa taskurahaa. En kyllä osaa olla siitä katkera vieläkään, sillä sain loistavan tekemällä oppimisen kokemuksen kaupanpäällisinä kansainvälisyyskasvatusta ja kielitaitoa.

Työelämä muuttui helpommaksi, kun siirryttiin viisipäiväiseen työviikkoon. Vuosilomat ja äitiyslomakin piteni. Tyttäreni synnyttyä olin kolmen kuukauden lomalla, mutta kun poikani syntyi, lomaa oli jo kokonainen vuosi. Olen ollut aika uskollinen työnantajilleni. Kunnioittanut auktoriteetteja. Alkuvuosina teititellyt pomojani. Parhaimmillani rakentanut parikymmenvuotisen uran yhden työnantajan palveluksessa. Saanut kaiken haluamani koulutuksen työn ohessa. Päässyt työeläkkeelle saatuani vakuutusyhtiöltä kirjeen, että sellaisen aika olisi nyt. Ja koska pidän siitä, mitä nyt yrittäjänä ja tietokirjailijana teen, olen jatkanut edelleen työn tekoa hyvillä mielin. Mietin, millaista työtä, miten ja missä haluan tehdä seuraavan kymmenen vuoden aikana olettaen, että pysyn terveenä ja elinvoimaa riittää. Näiden suhteen on tietysti mahdollista, että tilanne muuttuu — mutta niinhän kaikilla. En automaattisesti yhdistä vanhuutta sairauksiin, vaikka keho käytännössä tuntuu kuluvankin. Myös mielelle tekee hyvää pitää aivot aktiivisina ja opetella uusia asioita — kuitenkin ilman stressiä siitä mitä, paljonko ja missä ajassa pitäisi saada aikaan. Haluan inspiroida ja inspiroitua, oppia ja opettaa ilon, optimismin ja luovuuden kautta. Toimin mielelläni mentorina ja sparraajana, sillä se on antoisaa molemmin puolin.

Äiti edustaa suuria ikäluokkia. Ikääntyvän ja yhä pidempään elävän sukupolven haasteita ovat toisaalta paineet työskennellä entistä pidempään, toisaalta ikäsyrjintä, jonka takia monet työkykyiset ja työhaluiset seniorit eivät kuitenkaan saa työpaikkaa. Laadukasta