Vanhuuden ylistys

By Timo Airaksinen

Millaista on nykyvanhuus?Vanhuus ei merkitse enää elämän ehtoopuolen alkamista vaan uutta alkua: eläkepäivät on mahdollista täyttää itse valituilla aktiviteeteilla eikä fyysinen kuntokaan välttämättä vaivaa nykyajan vanhusta. Miten ihmisen vanheneminen eroaa esimerkiksi kasvien vanhenemisesta? Entä arvostetaanko kulttuurissamme vanhuksia? Nykyajan vanhukselle ikä on vain numero, ja kun työnteon velvollisuudet lakkaavat, huvittelu alkaa.Etiikan ja yhteiskuntafilosofian professori Timo Airaksisen filosofinen teos luotaa monipuolisesti vanhenemiseen, eläkeikään ja kuolemaan liittyviä kysymyksiä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 7, 2023
• ISBN: 9788728575086

Book preview

Vanhuuden ylistys

Copyright ©2002, 2023 Timo Airaksinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728575086

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Hilkalle ja Olaville

Motto: Iloisin suru

Juhani Peltonen

JOHDATUS VANHUUDEN FILOSOFIAAN

Miten vanhuudesta puhutaan?

Vanhuus on erikoinen ikäkausi, sillä kukaan ei ole jäänyt muistelemaan vanhuuttaan. Vainajat eivät muistele. Jokaiselle muulle ikäkaudelle riittää muistelijansa. Aikuinen palaa lapsuuteensa ja nuoruuteensa, vanhus ajattelee aikuisuuttaan. Ikäkausi menee menojaan. Se loppuu ja sitä muistellaan loppuneena, jonakin läpi elettynä, päättyneenä ja ikuisesti menneenä. Siihen pystyy ottamaan kantaa ja sen tapahtumia kuvailemaan, samalla tiedostaen, ettei mitään ole enää tehtävissä. Ei kannata edes jossitella, vaikka mieli kuinka tekisi. Mitään ei saa takaisin, mitään ei pysty muuttamaan eikä vaihtoehtoisten ratkaisujen seurausten pohtiminen ole muuta kuin kaihoisaa jälkiviisautta. Jokainen ikäkausi on seuraavaa viisaampi.

Mutta vanhuus on viimeinen ikä, jota kukaan ei enää arvioi jälkikäteen. Kenelle sitten kuuluu vanhuudesta puhuminen? Vanhat ja vanhukset eivät vielä ole oman ikäkautensa tuntijoita. He elävät sitä edelleen, se on heille uusi ja tutkimaton maailma, johon he tunkeutuvat syvemmälle ja syvemmälle. Vanhuus on omanlaisensa ikä myös siksi, että ihmisen voimat heikkenevät ajan kuluessa. Muiden ikäkausien kohdalla asia on normaalisti toinen. Nuori näkee lapsuuden omasta näkökulmastaan, samoin aikuinen nuoruuden, ja silloin katse on aina tarkempi ja ajatus selkeämpi.

Vanhuus ei näe koskaan omaa ikäänsä ulkoa käsin eikä havaintokyky enää parane. Usein tietysti vanhan ihmisen kypsyys ja arvostelukyky on parhaimmillaan, tätä ei käy kieltäminen, vaikka kovin vanha ihminen on joka tapauksessa henkisiltä kyvyiltään jo heikkenevä.

Kukaan ei ole vanhuuden asiantuntija, kuten edellä todistelin. Vanhus ja vanha ihminen elävät aikaa, joka päättyessään ei johda uuden näkökulman suomaan ymmärrykseen ja resignaatioon, mietteliääseen luopumiseen. Ei ole enää ketään, joka puhuisi entisestä elämisestä, sen iloista ja murheista, voitoista ja tappioista, erehdyksistä ja tuloksista. Kaikki elämässä on tässä ja nyt, eikä tulevaisuutta enää ole.

Ellei näin olisi, en uskaltaisi kirjoittaa tätä kirjaa. Mikä onkaan hassumpaa kuin lasten mietteet aikuisena elämisestä! Yhden ikäkauden yli hyppääminen on henkisesti mahdotonta. Lapsen kuvitelmat aikuisuudesta ovat mieltä vailla. Nuorten osallistuminen aikuisten maailmaan on jo vähän edellistä menestyksekkäämpää, vaikka ymmärryksen aukkopaikkoja löytyy. Samalla tavalla aikuinen, keski-ikäinen ihminen joutuu tunnustamaan vanhuuden arvoitukseksi itselleen. Kokemusta ei ole, joten vanhusten kokemusten kuunteleminen on ainoa tie. Sekin on vaikeaa. Silti vanhuudesta puhumisen merkityksellisyyttä korostaa juuri se totuus, että vanhuutta ei kukaan arvioi vanhuuden jälkeen ja jopa vanhuuden loppu jää raportoimatta ja arvioimatta. Edistynyt vanhuus tekee oman kuvansa mahdottomaksi. Kun kaikki loppuu, kertomukset loppuvat ensin.

Miksi vanhuudesta kannattaa puhua? Muista ikäkausista puhutaan siksi, että oltaisiin valmiita seuraavaan ikäkauteen. Nuori analysoi nuoruutta ja vanhemmat puhuvat hänelle omasta ajastaan, jotta nuoren siirtyminen aikuisuuteen olisi helpompaa ja menestyksekkäämpää. Kun ymmärtää itseään, pystyy kehittymään ja kypsymään, tulemaan aikuiseksi. Vanhuus on tässäkin mielessä poikkeava ikäkausi. Kukaan ei ole kiinnostunut vanhuudesta siksi, että siirtyminen eteenpäin olisi ajankohtainen huoli. Kaikki loppuu vanhuuteen ja vanhuudessa. Ketään ei enää hyödytä tietää kuinka vanhuus olisi pitänyt elää. Vanhuudesta ollaan kiinnostuneita aivan eri syystä kuin muista ikäkausista.

Vanhuuteen siirtyminen ei ole houkuttelevaa. En keksi yhtään perustelua ajatukselle, että vanhuutta kannattaisi odottaa ja janota, kuten lapsi janoaa nuoruutta ja nuori aikuisuutta, jotakin ihanaa, pelottavaa ja lupaavaa. Siksi vanhusten puhe aikuisille ei sisällä lupausta eikä oikeastaan edes varoitusta. Mitään luvattavaa ei ole, eikä varoituksilla ole mieltä. Jokainen meistä siirtyy vanhuuteen, jos elää. Tämä on tosiasia, johon ei sisälly arvostuksia, odotuksia tai lupauksia. Ihminen vain vanhenee ja siirtyy viimeisen ikäkautensa piiriin. Joka elää, on onnekas, eikä pitkässä iässä sinänsä luulisi olevan mitään valitettavaa. Kukaan ei kuitenkaan siirry vanhuuteen hanakasti, täynnä odotuksia ja uusia aatoksia. Vanhuuteen raahaudutaan ajan mukana.

Kukaan ei muistele vanhuuttaan. Kenelläkään ei ole syytä valmistautua vanhuuteen. Edellinen väite on tosi, mutta jälkimmäistä pystyy hyvällä syyllä epäilemään. Silti jälkimmäinen väite on pätevä, jos sen ymmärtää tavalla, jota suosittelin edellä. Kukaan ei kiiruhda kohti vanhuutta sitä muistelevien ihmisten puheiden kiihottamana. Lapset kuulevat aikuisten puhuvan nuoruudesta ja omasta nuoruudestaan. Kaikki tämä innostaa heitä tulemaan nuoriksi. Heille rakennetaan kuva jota tavoitella ja päämäärä johon pyrkiä. Vanhuudesta ei ole kuvaa, eikä se ole kenenkään päämäärä, tuo laskeutuvan hämärän valtakunta.

Tätä tarkoitan kun puhun vanhuuden ikäkauden ainutlaatuisuudesta.

Miksi sitten yrittäisimme ymmärtää vanhuutta? Onko kyseessä vain kuiva tieteellinen mielenkiinto, joka lähtee ajatuksesta, että vanhuksia on ja heidän määränsä vain lisääntyy suurten ikäluokkien ikääntyessä? Yhteiskuntatieteilijä tietysti ajattelee näin. Vanhuus on tutkimuksen arvoinen ongelma, koska vanhoja ihmisiä on olemassa. Heihin kohdistuu sosiaalipoliittisia toimia, ja hyvinvointipalveluita on ohjattava kohteisiinsa. Terveydenhuolto vaatii toimiakseen tietoa. Tämä on kaikki yhteiskuntatekniikkaa, jolla ohjaillaan voimavaroja oikeisiin kohteisiin tehokkaasti ja joustavasti.

Filosofit ovat puhuneet teknisestä tiedon intressistä ja tarkoittaneet ajatusta, jonka mukaan tieto on maailmaa ja yhteiskuntaa muokkaava voima. Tällainen tieto muokkaa vanhojen ihmisten elämää, ja toivottavasti parempaan suuntaan. Tässäkin toteutuu vanhuuden ainutlaatuisuus tekijänä, joka eristää vanhat ihmiset omaan maailmaansa. Kun vanhuutta tutkitaan tieteellisesti, vanhat eivät tutki itseään vaan aikuiset tutkivat heitä. Vanhat ovat kohde, joka eristetään ja johon suunnataan tieteen tiedonhankinnan menetelmiä. Sitten tieto suodatetaan julkaisuihin, joita vanhukset eivät lue. Lopuksi aikuiset päättävät toimista, jotka muuttavat vanhusten elämää. Toki vanhuksille tiedotetaan asioita ja heidän mielipidettään kysytään, mutta yksi asia puuttuu: toiminta. Vanhat ihmiset eivät tutki itseään eivätkä suuntaa sosiaalipolitiikkaa omiin asioihinsa. Kaikki tuo tehdään heidän puolestaan.

Se, joka tekee ja toimii, on aina itse normaalitapaus, oikean ihmisen ja esimerkillisen elämän malli. Kukaan ei sanoisi, että aikuiset tutkivat itseään. He eivät ole ikäkautena tutkimuksen erityinen kohde joka kerta kun tutkimusta yleensä tehdään. Erityisiä kohteita ovat naiset, lapset ja vanhukset. Aikuiset ja erityisesti aikuiset miehet ovat tällaisia kohteita vain silloin kun heitä verrataan naisiin, lapsiin ja vanhuksiin. Muuten he ovat juuri se ja sitä mitä pitäisi olla. Nuoret ovat vielä joskus puhumassa itsestään aikuisina ja tutkimassa omaa elämäänsä normaaliuden mallina. Naiset taistelevat itselleen aseman ihmisinä. Vain vanhuksilla ei ole tiedon toivoa. Koskaan he eivät tutki itseään.

Yksi tutkimuksen vaikutin voisi olla uteliaisuus. Jokainen meistä matkaa kohti omaa vanhuuttaan, joten on luonnollista haluta siitä tietoa. Ehkä osaisi jopa valmistautua siihen mitä on tulossa ja osaisi tehdä olonsa tulevaisuudessa paremmaksi. Tämä on hyvä syy, ja uteliaisuus on kerrankin hyve. Vanhuudesta puhumisella on myös toinen merkitys. Se, mistä puhutaan, on näkyvää, normaalia, tavallista ja oikeaa. Toisin sanoen, nykyihmisen maailma on rakennettu sillä tavalla, että kätketty ei ole olemassa. Puhe, informaatio ja tieto kohottavat asian todellisuuden tasolle ja mahdollistavat sen käsittelyn ja hallinnan jonakin olemassa olevana.

Niin kauan kuin vanhuudesta ei puhuta, vanhuutta ei ole olemassa. Tämä ajatus liittyy siihen, mitä kutsutaan vanhuuden konstruktioksi eli rakentamiseksi. Jos ihmiset vain vanhenevat ja sitten kuolevat pois, vanhuutta ei vielä ole olemassa. On vain ikääntymistä ja kuolemaa. Vanhuus on rakennettava erikseen. Sille on annettava sen omat piirteet, sen tarina on kerrottava ja sen elävät edustajat on nimettävä. Vanhuudelle on hahmoteltava alku ja loppu, muuten vanhukset ovat vain jotakin unohdettua ja kadonnutta, eläviä kuolleita, joille ei ole paikkaa majatalossa. Siksi tämä kirja on kirjoitettu, rakentamaan kuvaa vanhenemisesta ja vanhuudesta.

Teemat: kliseistä vanhuuden todellisuuteen

Varoituksen sana on tarpeen sillä, kuten edellä totesin, vanhuus on erikoinen ikä ja vanhusten asema ihmisten maailmassa aivan omansa. Siksi kirjoitan vanhuksista ja vanhuudesta olematta itse (aivan vielä) vanha. Omia kokemuksia ei ole. On siis turvauduttava kuuntelemiseen, katselemiseen ja omaan päättelykykyyn.

Oman aikamme kirjoittelua haittaa joukko ongelmia, jotka yritän välttää onnistuakseni samalla väistämään edellä mainitsemani haitan. Aikuiset ja heitä vanhemmat lukevat päivittäin asiatekstiä, jonka laatijoina ovat kirjoittamisen ammattilaiset, journalistit. He tuottavat tekstiä mainosten lomiin jollekin lukijaryhmälle osoitettuna. Kirjoittaessaan he noudattavat omia sääntöjään eli konventioita. Näiden tarkoitus on tehdä teksti siloiseksi, iloiseksi, sympaattiseksi ja positiiviseksi. Sen on pitäydyttävä kliseissä eli tutun tavanomaisissa ajatuksissa, ettei ketään kiusattaisi, häirittäisi tai loukattaisi. Samalla toisto on tärkeää, koska sen avulla luodaan turvallisuuden tunnetta. Asiat ovat tuttuja ja jollakin tavalla hallittuja, kun niihin toiston kautta totutaan. Hyvänä esimerkkinä ovat radion ja TV:n uutislähetykset urheilutuloksineen ja säätietoineen. Samoja asioita toistellaan päivästä päivään, kunnes ne toiston vuoksi tuntuvat merkityksellisiltä ja hallittavilta. Kuulija rauhoittuu ajatellessaan, ettei maailmassa todellakaan ole mitään outoa ja arvaamatonta, vaikka tapahtumat sinänsä olisivat kauhistuttavia.

Toiston lisäksi toinen nykyaikaisen tekstin ominaisuus on sen kliseisyys. Kaiken on oltava helppoa, onnellista, hymyilevää ja optimistista. Maailma on kuin kuorrutettu kermakakku. Missin äidin syöpä on voitettu, aviokriisi vain vahvistaa, lapset menestyvät ja tulevaisuus on aina nykyisyyttä parempi. Kaikilla on toivoa paremmasta, vaikeudet ovat voittamista varten, ihmissuhteet kukoistavat, kodit ovat kauniita ja hampaat kunnossa. Eettiset arvot ovat yhtä kliseisiä. Prostituutio tuomitaan, huumeista vaaditaan kovempia rangaistuksia, urheilijoiden dopingia ja siihen liittyvää valehtelua paheksutaan, tuloerojen kasvamista kutsutaan ahneudeksi – lista on pitkä ja ikävystyttävä! Itse saan säännöllisesti haukkumakirjeitä, kun uskallan esittää ajatuksia, jotka eivät sovi kulloisenkin muotikliseen piiriin. Erityisesti nuoret aikuiset naiset ovat äärettömän herkkiä ja aggressiivisia. Mies ei saisi kirjoittaa naisista juuri mitään. Silti yritän edelleen kirjoittaa asioista yleensä niin kuin ne ovat, ei niin kuin niiden oletetaan olevan tai niin kuin niiden toivotaan olevan. Maailma on paljon kovempi ja yllättävämpi paikka kuin kaupallinen journalismi koskaan uskaltaa myöntää. Siksi jokaisen ajattelevan ihmisen pitää yrittää kaikkensa kliseiden taakse pyrkiessään. Siihen vaaditaan kyllä voimia, henkistä joustavuutta ja ennakkoluulottomuutta. Jos luettu suututtaa, kannattaa ehkä katsoa ensin peiliin ja kysyä, miksi se suututtaa. Mikä on se heikko kohtani, johon piikki tarttuu? Tarkoitukseni ei ole tahallaan ärsyttää ketään vaan päinvastoin tarjota omat ajatukseni luettaviksi ja keskusteltaviksi. Toivon, että ne ainakin kyseenalaistaisivat kliseitä ja välttäisivät toiston kurimuksen.

Nykyaikaista kirjoittelua ja lukemista riivaavia piirteitä ovat kaiken psykologisoiminen ja puhe yksityisen ihmisen kokemuksista. Vanhuuden kohdalla tämä tarkoittaa, että haastatellaan vanhenevia ihmisiä, jotka kertovat kuulumisiaan tavalla, johon kuulija ja lukija samaistuvat. Menetelmä on helppo ja houkutteleva. Tuntuu siltä, että saa tietoa, joka on aivan kuin omasta elämästä, ja miksei olisi, kun oman elämän kertomus hahmotetaan juuri jutuista saatavan mallin mukaisesti. Näin ei välity vain tietoa siitä, kuinka muut ihmiset elävät vaan yhtä hyvin kuva siitä, kuinka on hyvä elää. Ihmisellä on luontainen tarve matkia toisia, toimia ja ajatella kuten toinen – erityisesti jos kyseessä on yleinen malli. Ja juuri sen tiedotusvälineet tarjoavat.

Minulla ei ole omaa kokemusta vanhuudesta, joten en pysty kirjoittamaan edellä kuvatulla yksilöpsykologisella ja henkilökohtaisella tasolla. En silti halua turvautua yhteiskuntatieteen keinoihin, tilastoihin ja teorioihin. Tämä työ kuuluu muille. Oma tarkoitukseni on puhua vanhuuden filosofiasta, niistä arvoista, jotka kuuluvat vanhuuteen, vanhuuden historiasta ja sosiaalisesta rakentamisesta sekä vanhuuden mahdollisuudesta – ilman kliseitä, tavanomaisuuksia tai henkilökuvia. Antamani kuva ei ole kovin optimistinen, ei ehkä aina sympaattinenkaan, mutta kliseinen se ei ole. Näin uskallan toivoa. Jos lukija suuttuu, olen valmis hyväksymään kohtaloni, koska kirjoittamiseni vaikutin on vain sen kuvaaminen kuinka asiat oikeastaan ovat. Olen monesti havainnut, ettei tämä tehtävä ole helppo toteuttaa, eikä sen tuloksia ole yhtään helpompi hyväksyäkään. Kliseisen kuoren alla on todellisuus, joka ei ole aina sitä mitä sen on toivottu olevan. Erityisesti vanhuuteen on kohdistettu outo valo, joka ei paljasta vaan kätkee. Vanha Hermes Trismegistukselta periytyvä, John Miltonin viljelemä ja William Goldingin kirjan nimeksi päätyvä kielikuva on näkyvä pimeys, joka peittää kaiken alleen. Joskus minusta tuntuu, että vanhuus on näkyvän pimeyden maailma, outo todellisuus, joka kuuluu jokaiseen aikaan mutta joka usein unohdetaan. Vanhuus on jokaisen osa, vanheneminen kuuluu kaikille, vanhukset ovat läsnä mutta kaikki, mikä tuohon maailmaan liittyy, on jollakin oudolla tavalla pimeässä.

Vanhuus on asia, jota itse kunkin on hyvä miettiä, oli sitten itse vanha tai vasta vanhenemassa. Mutta vanhuus on kova juttu, nimenomaan siksi, ettei sen jälkeen ole enää mitään. Vanhuus on teema, jonka viimeinen jakso on nimeltään kuolema. Silti vanhuus on elettävä niin kuin mikä muu ikäkausi tahansa. Se on elettävä hyvin. Mitä tarkoitetaan kun sanotaan näin? Mitkä ovat vanhuuden hyveet ja mitä on vanhan ihmisen hyvä elämä? Nämä kysymykset koskevat vanhuuden etiikkaa. Toinen jo mainitsemani kysymys koskee vanhuuden rakentamista, ennen kaikkea sitä tapaa, jolla vanhuus rakennetaan sosiaalisesti merkittäväksi kertomukseksi. Onko vanha ihminen vain ongelmajäte, kuten vanha isäni asian ilmaisee, vai onko hän arvostettu matriarkka/patriarkka, suvun päämies ja yhteisössään arvostettu tietäjä? Tarvitaanko vanhuksia missään, vai sijoitetaanko heidät yhteiskunnan ulkopuolelle? Kuinka on suhtauduttava vanhenevien romanttiseen rakkauteen? Onko vanhuksilla velvollisuuksia ja vapauksia, kuten oikeus kuolemaan? Millainen on onnellinen ja tyydyttävä vanhuus? Mitä siltä on lupa odottaa? – Kysymyksiä kyllä riittää!

On ajatuksia, jotka on pidettävä erillään toisistaan, ettei sotkeennuttaisi sanojen erilaisiin merkityksiin. Tarkoitan ennen kaikkea sanoja vanheneminen, vanhuus ja vanhus. Kaikki ihmiset vanhenevat, mutta kaikki eivät (vielä) ole vanhenevia eli ikääntyviä ihmisiä. Tämä sana on varattu kuvaamaan ihmistä, joka on vanhuuden kynnyksellä. Mikä tämä ikä on, on vaikea sanoa. Ehdottaisin jotakin viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välillä. Sen ikäistä saa jo kutsua ikääntyväksi. Vanhuus on vanhuksen erityinen ominaisuus, joka erottaa hänet muiden ikäkausiluokkien jäsenistä. Ikääntyminen on prosessi, joka johtaa vanhuuteen, jos kuolema ei ehdi ensin. Vanhus elää korkean ikänsä mukaista elämää ja kokee itsensä ja elämänsä vanhuutena, elämän iltaruskona. Vanhukset saattavat kieltää olevansa vanhuksia, vaikka he myöntävät olevansa vanhoja. Tämä lienee tyypillistä juuri omana aikanamme. Vanha ihminen kieltää ikänsä sosiaaliset seuraukset, esimerkiksi 75-vuotias aivotutkija avioituu alle 30-vuotiaan naisen kanssa ja perustaa lapsiperheen. Hän ei pysty kieltämään ikäänsä, mutta teoillaan hän kieltää sosiaalisen asemansa vanhuksena. Silti hän ei pysty järkevästi väittämään olevansa ikääntyvä mies. Hänen on pakko myöntää olevansa, ei ikääntyvä vaan vanha. Mutta hän kieltäytyy olemasta vanhus. Ristiriita hänen olemuksessaan paljastuu juuri siksi, että hän ei koskaan enää ole ikääntyvä, vaikka ei toisaalta ole vielä vanhuskaan. Aivotutkijan esimerkissä ei ole mitään vikaa. Hänellä on oikeus määritellä itsensä juuri niin kuin haluaa. Tuskin hän on onnistunut pettämään vaimoaan valehtelemalla ikänsä. Jos vaimo asian hyväksyy, avioliitto nuoren naisen kanssa kuuluu vanhuksen vapauksiin. Mielenkiintoista olisi pohtia, kuinka syntyvien lasten oikeudet toteutuvat vanhan isän hoivissa. Isä kuin isä – joillakin kun ei ole isää lainkaan – voisi olla ratkaisuna.

Pohdin tässä kirjassa vanhuuden filosofiaa ensin metafyysisesti. Maailmassa kaikki vanhenee, syntyy ja kuolee, eikä ihminen ole tässä suhteessa poikkeus. Sitten tutkin vanhuuden arvottamista yhteiskunnassa. Joskus vanhuus on ollut arvossaan, joskus vanhukset on pantu tekemään itsemurha, etteivät olisi nuorempien taakkana. Vanhukset voidaan unohtaa, tai heillä on oma tärkeä roolinsa. Eri yhteiskunnat ovat erilaisia suhtautumisessaan vanhuksiin. Erotan kolme yhteiskunnan tyyppiä: perinteisen, historiallisen ja modernin. Käytän taustana roomalaisen ajattelijan ja valtiomiehen Ciceron pientä tutkielmaa Vanhuudesta ja kirjallisuuden puolelta Volter Kilven novelleja Jäällävaeltaja ja Kaaskerin Lundström. Hemingwayn Vanhus ja meri on myös hieno kirja. Kun yritämme ymmärtää oman modernin aikamme suhdetta vanhuuteen ja vanhuksiin, taustatieto on tärkeää.

Tärkeitä teemoja ovat vanhenemisen taito, vanhenemisen estetiikka, kukaan ei ole onnellinen ennen kuolemaansa ja kuolema sekä tietysti näihin liittyvä kliseiden verkko, ne typerät tavanomaisuudet, jotka tyrannisoivat kirjoittelua ja lukevan mieltä. Vanhenemisen taitoon kuuluu hyveiden vaalinta parisuhteessa, suhteessa nuorempiin ihmisiin ja ihmisen omassa lopullisessa yksinäisyydessä. Vanhuuden hyveet ja hyvä elämä ovat varmasti omalaatuisuudessaan vaativia. Sairaudet ja vaivat vaativat paljon rohkeutta ja voimaa. Melkein tabuna voi pitää vanhenemisen estetiikkaa, sillä moderni aika palvoo nuoruutta ja kauneutta, jolloin vanhus on väistämättä ruma. Tätä aihetta on pohdittava sellaisena kuin se on. Onnellisuus on tärkeä asia omassa kulttuurissamme. Olemme koko ajan huolissamme omasta onnellisuudestamme ja nimenomaan sen kokemuksesta. Kysymme koko ajan itseltämme: olenko nyt onnellinen? Kuitenkin vasta vanhus pystyy tekemään ratkaisevan kysymyksen: onko elämäni kokonaisuus ollut sellainen, että voin hyvällä omallatunnolla kutsua itseäni onnelliseksi? Kyseessä ei ole onnen tunne vaan koko elämänuran arviointi. En usko, että tätä onnellisuuden ajatusta on käsitelty tarpeeksi viime aikoina. Onnen tunne on vain häivähdys, joka katoaa. Onnellinen eletty elämä on jotakin aivan muuta. Juuri se suo arvon vanhuudelle. Sitten on puhuttava kuolemasta koko sen moninaisuudessa. Kuten Ludwig Wittgenstein sanoo, kuolema ei ole tapahtuma