Vanhene rohkeasti – kaikesta huolimatta!

By Anne Kauhanen-Simanainen

Innoittava puheenvuoro rohkean vanhenemisen puolesta.

Vanheneminen merkitsee monelle huolta ja uusia haasteita, mutta mitä jos vanhenemisen voisikin nähdä myös voimavarana? Uusi vaihe elämässä on askel tuntemattomaan, mutta se voi myös toimia henkisen kasvun ja vapautumisen lähtökohtana.

Vanhene rohkeasti lähestyy vanhenemista uteliaisuudella, joka tarttuu myös lukijaan. Sekä kokemuksiin että tutkimukseen perustuva teos antaa avaimia vanhenemisen tuomien käytännön haasteiden ratkaisemiseen työelämän, asumisen, terveyden ja ihmissuhteiden näkökulmien kautta. Samalla se auttaa myös vanhuuteen liittyvien pelkojen kohtaamisessa. Lukukokemus kannustaa jokaista omaa tai läheisen ikääntymistä pohtivaa lukijaa lähestymään vanhuutta ennakkoluulottomasti.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 18, 2024
• ISBN: 9788727103105

Book preview

Anne Kauhanen-Simanainen

Vanhene rohkeasti

Kaikesta huolimatta!

SAGA Egmont

Vanhene rohkeasti – kaikesta huolimatta!

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2020, 2023 Anne Kauhanen-Simanainen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727103105

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Saatteeksi

Miksi vältellä tai pelätä vanhenemista? Kun nuorena harrastin piirtämistä, piirsin vanhojen ihmisten ryppyisiä kasvoja, koska ne olivat minusta kaikkein kiinnostavimmat. En rohjennut pyytää vanhempia ihmisiä malliksi piirustustaidoillani, mutta käytin malleina kirjastosta lainaamieni kirjojen kuvia. Eräästä Kreikan matkakirjasta löytyi hienoja, mustavalkoisia kuvia auringon ja elämänkokemusten kuluttamista ihmiskasvoista. Piirsin syviä juonteita ja kuvittelin, mitä kaikkea jännittävää niiden takana on.

Kymmenen vuotta sitten kohtasin vanhenemisen ja vanhuuden shokin äitini ja mieheni vanhempien kautta. Minua alkoi kiinnostaa, mitä vanheneminen oikein on ja miten vanhuuteen suhtaudutaan tässä yhteiskunnassa. Pohdin, mitä voisin tehdä, ja kun olen ammatiltani tietoasiantuntija, lähestyin asiaa tiedon kautta. Hankin sitä eri aloilta, tutkimuksista, viranomaislähteistä, kuuntelemalla ikääntyviä ja havainnoimalla sitä, mitä yhteiskunnassa ja lähipiirini ikääntyville ihmisille tapahtui ja miten he sen kokivat. Uskon tiedon voimaan ja kirjoitin asioista, joita olisin halunnut tietää aiemmin ja jotka varmasti olisivat kiinnostaneet myös äitiäni hänen viimeisinä vuosinaan.

Samoihin aikoihin havahduttiin laajemminkin kasvavan vanhusväestön ongelmiin. Media kiinnostui vanhustenhoidon tilasta, ja omaiset kirjoittivat hätähuutoja lehtien mielipidepalstoilla. Tehtiin paljon tutkimuksia. Aktiivisimmat ikääntyvät ja heidän omaisensa järjestäytyivät ja ottivat kantaa. Jotkut poliitikot ottivat asian omakseen, ja tehtiin vanhuspalvelulaki, jonka toteuttamiseen ei ollut rahaa eikä halua. Asia voitiin unohtaa vähäksi aikaa.

Kymmenessä vuodessa vanhustenhoidon tilanne ei ole parantunut, vaan se on ajautunut katastrofiin. Tietoa ei ole käytetty, eikä mediakohu ole auttanut. Kymmenen vuoden aikana olen itse ikääntynyt. Olemme mieheni kanssa kohdanneet hänen vakavan sairastumisensa vaikutukset elämäämme ja rooleihimme. Sairaalat ja terveydenhoito ovat tulleet entistä tutummiksi asiakkaan näkökulmasta, samoin eläkkeelle siirtymisen tuomat muutokset talouteen ja identiteettiin. Silti teemme yhä työtä ja suunnittelemme tulevaisuutta. Oma ymmärrys vanhenemisesta on kasvanut hyvässä ja pahassa.

Kymmenen vuotta sitten kirjoittamani on tämän kirjan pohjana, mutta sävy on muuttunut. Satavuotias Suomi on hylännyt järkyttävällä tavalla vanhukset. Tieto, tutkimus, mediakohut eikä edes lainsäädäntö auta, ellei ajattelumme, kulttuurimme ja elämäntapamme sekä suhtautumisemme vanhenemiseen muutu radikaalisti. Muutos voi lähteä vain ikääntyvistä ja vanhoista ihmisistä itsestään. Muutos vaatii rohkeutta, kokemusta menneestä ja näkemystä tulevaisuudesta. Vanhene rohkeasti – kaikesta huolimatta!

Anne Kauhanen-Simanainen

Helsingissä 1.1.2020

Vanhenemisen löytöretkelle

Ei sillä väliä, miten vanha olet, vaan miten vanhenet, sanoi mummo, kun vaellukselle lähti.

Miksi vanhuuteen pitäisi valmistautua, tuleehan se itsestään, minulta kysyttiin kymmenisen vuotta sitten, kun olin kirjoittanut aiheesta. Viime vuosina en enää ole kuullut tätä kysymystä, koska vanhustenhoidon kriisi on valjennut kaikille. Vanhuus pelottaa monia, mutta edelleen ja ehkä juuri siksi se torjutaan niin kauas ja näkymättömiin kuin mahdollista.

Meillä on yleensä tapana valmistautua tuleviin elämänvaiheisiin opiskelemalla, kehittämällä itseämme, hankkimalla tietoa ja varallisuutta. On totuttu valmistautumaan murrosikään, ammattiin, työelämään, äitiyteen ja isyyteen. Vanhetessa voi tulla eteen tuntematon murrosaika, josta kukaan ei ole kertonut mitään. Se voi tulla siirryttäessä eläkkeelle, joskus sitäkin ennen, tai myöhemmin siinä vaiheessa, kun ei enää pärjää omillaan, vaan tarvitsee muiden apua.

Pitääks kaikki aloittaa ihan alusta? pohdin hyvän ystäväni kanssa, kun molemmat olimme hiljattain jääneet eläkkeelle. Muutoksen suuruutta lisäsi se, että ystäväni oli samoihin aikoihin menettänyt sekä äitinsä että miehensä. Myös minun puolisoni oli sairastunut vakavasti. Vaikka ystävälläni ja minulla oli paljon aktiivista omaa toimintaa, vapaaehtoistyötä ja pienimuotoista yritystoimintaa sekä harrastuksia, meistä molemmista tuntui, että entisen elämän tukipilarit olivat alkaneet vähintään horjua, elleivät olleet tyystin romahtaneet. Vaikka emme vältelleet vanhenemista, olimme alkaneet vähän pelätä sitä, mitä vielä oli edessä. Mistä saisi enemmän rohkeutta vanheta ja astella eteenpäin? Rohkeutta kasvaa eikä kutistua näkymättömiin? Jos emme voi jatkaa tähänastista reittiä emmekä palata takaisin, mistä löydämme alun uudelle polulle, ja miten uskallamme astua sille? Luulimme joskus, että kaikki päättyy vanhenemiseen, mutta nyt olimmekin yhtäkkiä uuden elämänvaiheen kynnyksellä.

Jos elämme kyllin pitkään, jossain vaiheessa meistä tulee vanhoja – ainakin muiden mielestä. Kyse ei ole ainoastaan meistä itsestämme. Kun omat isovanhempamme, vanhempamme, sukulaisemme ja ystävämme kohtaavat vanhuuden, se koskee myös meitä. Elämään tulee muutoksia, läheisen elämän muutos muuttaa omaa elämää. Kun valtion ja maapallon väestö vanhenee ja väestörakenne muuttuu, tulee siihen valmistautumisesta koko yhteiskunnan yhteinen asia.

Odotettavissa on yhä pitempi elinikä. Kuudenkymmenen iässä voi edessä olla kolme- tai neljäkymmentä vuotta. Tai vain yksi päivä. Tärkein kysymys ei liene kuitenkaan se, miten vanhoja meistä tulee, vaan se, miten ikäännymme, miten elämme ja miten kuolemme, jos voimme siihen vaikuttaa.

Mitä aiot tehdä loppuelämälläsi?

Vanhuus on osa omaa ja läheistemme elämää yhtä lailla kuin lapsuus ja nuoruus. Se voisi olla henkisesti rikkain osa retkeä. Vanha ihminen ei ole ainoastaan vanha, vaan hänen silmistään katsoo yhtä aikaa vanhus, nuori ihminen ja lapsi, minkä Eeva Kilpi on kauniisti ilmaissut. Solveig von Schoulz kertoo saman visuaalisen näyn runossaan Kolme sisarta. Siinä on nainen, joka kumartuu nostamaan lapsen syliinsä, mummo, joka kumartuu nostamaan neuleensa ja pieni tyttö, joka kumartuu nostamaan nukkensa. He ovat kolme siskoa, jotka eivät koskaan näe toisiaan. 1950-luvun musiikkiäänitteessä näyttelijä Orson Welles sanoo hieman arrogantisti nuorelle ihmiselle: Tiedän, mitä on olla nuori, mutta sinä et tiedä, mitä on olla vanha.

Jos suhtautuu elämään myönteisen uteliaasti, sen voi nähdä ihmeitä täynnä olevana löytöretkenä. Siitä kannattaa ottaa kaikki irti! Eteen tulee uusia kohteita, vaativia ponnistuksia, joihin on valmistauduttava. Viisas hankkii tietoa ja varusteita, kuuntelee kokeneita ja valmistautuu fyysisesti ja henkisesti. Toinen vaihtoehto on ottaa kaikki se, mikä tulee, täytenä yllätyksenä vastaan, hyvässä ja pahassa.

Eteenpäin, sanoi mummo, kun suolla karttaa tutki.

Vanhuuden shokki

Vanhenemisen varrella on useita kynnyksiä ylitettävänä. Joku kokee järkytyksenä jo varhaiset muutokset: hiusten harmaantumisen, kehon muuttumisen. Mitä tärkeämpää nuoruuden ulkonäön säilyttäminen ihmisille on, sitä vaikeampina nämä muutokset voidaan kokea. Varsinkin julkisissa ja palveluammateissa voi ulkoinen vanheneminen vaikuttaa työmahdollisuuksiinkin niitä heikentäen.

Seuraava kriisi voi olla eläkkeelle siirtyminen. Työhön sitoutuneet ihmiset pelkäävät jo etukäteen, millä täyttää uusi vapaa aika ja mistä siihen saa merkityksen. Jos vapaa-ajan ongelmasta selviää, tulee varsinainen vanhuus ehkä hitaaseen tahtiin, vähän huomaamatta, jos ei tule mitään vakavia sairauksia tai vammautumisia.

Vaikka koko elämä on muuttumista, tulee vanhuus usein kuitenkin äkillisenä yllätyksenä, joka muuttaa entisen elämän ehdot. Kun vanheneminen torjutaan, odotettavissa on suuri shokki. Usein se tulee ensimmäisenä kaatumisena tai yhä useammin muistisairauden edettyä niin pitkälle, että enää ei pärjää arjessa. Jokainen yksinään maan sydämellä/ auringonsäteen lävistämänä: ja äkkiä on ilta, kuten italialainen Salvatore Quasimodo on kirjoittanut. Tuo runo iski minuun murrosikäisenä, ja toistelin sitä usein dramaattisesti mielessäni myös italiaksi: "Edè subito sera? Nykyisessä vanhenemisen murroksessa runo satuttaa vielä syvemmin.

Elämän käsikirjoitus menee uusiksi, ja jokainen samaan näytelmään osallistuva joutuu rakentamaan roolinsa uudestaan. Tämän olen kokenut ja nähnyt omassa perhepiirissäni läheisten vanhetessa. Olen nähnyt tämän heidän hätääntyneessä katseessaan ja kuullut heidän äänessään, kun he ovat kertoneet: Taas minä kaaduin. Olen nähnyt sen, kun on odotettu ambulanssia, terveyskeskuksen käytävällä, käytäessä tutustumassa palvelutaloon tai vanhainkotiin, sairaalan teho-osastolla. Katse sisältää kysymyksen: miten minun nyt käy? Niihin kysymyksiin on ollut vaikea vastata.

Saman shokin näen ja kuulen ystävien ja tuttavien kertoessa, miten he pelkäävät heikkenevien, muualla asuvien vanhempiensa puolesta, miten heidän äitinsä on jälleen kaatunut kotona ja miksi tämä kieltäytyy lähtemästä palvelutaloon tai vanhainkotiin. Sinne siirtyminenkään ei välttämättä helpota ruuhkavuosiaan elävien lasten tilannetta. Risteily kodin, työpaikan, ehkä kaukanakin sijaitsevan hoitokodin välillä jatkuu edelleen kiireisen arkielämän rinnalla. Puhelin saattaa soida monta kertaa kesken työpäivän. Hoitokodeissakin sattuu kaatumisia ja vieraassa ympäristössä vanhus kaipaa ja odottaa tuttuja ihmisiä lähelleen. Yksinäisyys ja levottomuus hoitokodissa voi olla vielä ahdistavampaa kuin kotona varsinkin, jos vanhus ei luota häntä hoitaviin ihmisiin. Hyvät vaihtoehdot ovat vähissä.

Pääkaupunkiseudun ruuhkabussissa luin uutislehdestä, miten alle kolmekymppinen toimittaja pohti jo joutuvansa tulevaisuudessa kantamaan vastuuta vielä aktiivista elämää viettävien 50-vuotiaiden vanhempiensa hoidosta. Hän pelkäsi, että joutuu ottamaan heidät hoiviinsa siitä huolimatta, että he itse ovat jo vuosia sitten sanoneet haluavansa vanhainkotiin. (Tämän lupauksen kyllä moni ikäihminen unohtaa, kun aika tulee.) Työpaikkojen kahvipöydissä on geriatrianurkkaukset ja mediassa keskustellaan siitä, onko omien vanhempien hoitaminen taakka vai siunaus.

Monen kanssaihmisen tavoin olen pitkän työpäivän jälkeen kiirehtinyt ruuhkabussilla ja junalla toisessa kunnassa olevaan hoivakotiin äitini luo monena päivänä viikossa tietäen perheeni samaan aikaan kyselevän, missä se äiti taas viipyy ja miksi se ei ole koskaan kotona. Hoivakodin pihalla olen hengittänyt minuutin verran syvään hidastaakseni työpäivän kiireisen tahdin mukautumaan hoivakodin vanhusten pitkiin tunteihin, joina he odottavat ihmisiä käymään.

Olen nähnyt työtoverini samassa kierteessä ja surussa lähipiirinsä vanhuksien tapaturmien ja pahan olon vuoksi, kun heidän luonaan ei voi olla koko aikaa, ei edes riittävästi. Olen nähnyt myös sukulaisperheissä loputtoman, vailla ratkaisua olevan kiistelyn siitä, mikä heidän vanhemmilleen olisi hyväksi. Lisätaakkaa tuo läheisen ihmisen muistisairauden aiheuttama henkinen muutos, jota on vaikea ymmärtää.

Äiti on tullu lapseks jälleen. Ku ei tähän oo saanu mitään koulutusta… Vaikka sitä muistaa, millaisia omat lapset on ollu, niin se on eri asia, kun aikuinen tulee lapseks jälleen… Tai sitä ei vaan osaa… Dokumenttielokuva Matkalla vanhuuteen

Miten tässä näin kävi? on sekä vanhusten että heidän omaistensa kysymys, kun elämä on yhtäkkiä muuttunut kaaokseksi. Kummatkaan eivät ole valmistautuneita, puhumattakaan muista ihmisistä, joita asia jollain tavoin koskettaa. Kun vanhenemista ei hyväksytä, on vanhuus vaikea ottaa vastaan.

Kulttuurishokki

Alkaa perehtyminen sekä terveyden- että sosiaalihuollon järjestelmiin, hyvinvointiyhteiskunnan toimintatapaan, palveluihin ja tukiin, kunnan ja yksityisiin kotipalveluihin. Samaan aikaan vanhus käy yhä heikommaksi. En tiedä, miten käy niiden vanhusten, joiden asioista ei kukaan läheinen ole pitämässä huolta. Poikkeuksia ovat jotkut, usein perheettömät, hyvin koulutetut ja taloutensa hyvin hoitaneet naiset, jotka jo ajoissa hyvin valmistautuneina ja pitkään yksin elettyään siirtyvät valitsemaansa vanhainkotiin tyytyväisinä siitä, että heistä vihdoin pidetään huolta.

Monelle on kuitenkin edessä kulttuurishokki. Kun siirrytään hoitolaitokseen, sairaalaan, palvelutaloon tai vanhainkotiin, siellä on oma kieli, omat rutiinit ja tavat. Joku kokee järkytyksenä sinuttelun, omaa intimiteettiä loukkaavat pesutapahtumat, koko ajan vaihtuvat hoitajat, heidän tulemisensa huoneeseen omilla avaimilla, ja kenties koputtamatta, ylipäätään autettavana olemisen sekä vieraan ja kolean ammattikielen. Ja vaikka ei siirryttäisi mihinkään, jo silloin, kun hankitaan kotiin palveluja, tuovat hoitohenkilöt mukanaan omat käytäntönsä omaan kotiin, yksityiselle alueelle. He puhuvat eri tavoin, he siivoavat ja järjestelevät tavaroita eri tavoin, he laittavat ruokaa eri tavoin. Joillekin tämä sopii hyvin, mutta toisille shokki tulee sinänsä tarpeellisen ja välttämättömän avun kylkiäisenä. Jotkut eivät toivu siitä koskaan, vaan tuntevat kalvavaa kaipuuta lopun elämäänsä. He tuntevat kadottaneensa suuren osan omaa minuuttaan. Tämän hetken todellisuutta on se, minkä haastattelemani johtavassa asemassa työskentelevä keskiikäinen nainen kiteytti suurimmaksi vanhuuteen liittyväksi pelokseen: Olisi hirvittävää olla yksinäinen, unohdettu vanhus laitoksessa, jossa perustarpeet tyydytetään liukuhihnamaisesti.

Yhteiskunnassamme vallitsee kielteinen käsitys vanhenemisesta ja vanhuudesta. Siihen liittyvät myönteiset asiat ovat jääneet varjoon. On totta, että vanheneminen tuo monenlaista kremppaa ja menetyksiä: näkö ja kuulo heikkenevät, keho ja ulkonäkö muuttuvat, läheisiä ihmisiä kuolee. Kuitenkaan se ei ole koko totuus.

Ongelmallisinta on se, että vanhuus on niin torjuttu asia, että ihmiset eivät enää tiedä, mitä normaaliin vanhenemiseen liittyy. Vanhuus ei ole yhtenäinen ikäkausi tai elämänvaihe, joka alkaa eläkkeelle siirryttäessä. Vanhuus ei myöskään ole sairaus. On tärkeää ymmärtää, mitä vanheneminen tosiasiassa on.

Arvo Ylppö piti satavuotiaana pitkän ja toimintakykyisen elämänsä tärkeimpänä tekijänä sitä, että hän oli sopeutunut vanhuuteen. Ikääntyvät itse, heidän omaisensa ja hoitajansa tarvitsevat uusinta tutkimustietoa vanhenemisesta. Aivotutkimuksen uusimmat tulokset korjaavat monia väärinkäsityksiä. Vanheneminen ei merkitse vain heikkenemistä, vaan se mahdollistaa myös henkisen kasvun, ajattelun, luovuuden ja viisauden kehittymisen. Jos tämä ymmärretään syvällisesti yhteiskunnassa, eivät ikääntyneet enää ole yhteiskunnan menoerä, vaan arvostettu voimavara.

Ikäkausia voi jäsentää monin tavoin. Perinteisesti ja karkeasti elämänkulkua on jäsennetty siten, että lapsuuden ja nuoruuden jälkeen seuraa aikuisuus tai keski-ikä ja sitten vanhuus. Peter Laslett on tehnyt tunnetuksi viimeisen vaiheen jaottelun kahteen osaan, kolmanteen ja neljänteen ikään. Kolmannella iällä tarkoitetaan työiän ja varsinaisen vanhuuden välissä olevaa ikävaihetta, eläkeiän alkupäätä. Tätä vaihetta kuvataan tähän ikäryhmään kuuluville kohdistetuissa aikakauslehdissä aktiiviseksi ja iloiseksi itsensä toteuttamisen ajaksi. Sitä se monelle onkin. Työelämä on takana, mutta kunto on parhaassa tapauksessa erinomainen. Lapset ovat lähteneet kotoa ja omat vanhemmat usein kuolleet, jolloin aikaa on omassa käytössä ehkä enemmän kuin koskaan aikuisiällä. Vasta viimeiseen vaiheeseen eli