Häpeä!

By Satu Lidman

Vatsaa kivistää ja posket punoittavat. Häpeän tunne on sekä tuskallisen yksityinen että kaikille tuttu.Häpeän kokemus ja pelko on ohjannut ihmisten käyttäytymistä halki vuosisatojen. Aikoinaan Egyptissä yritettiin sopeutua kauneusihanteisiin poistamalla ihokarvoja, ja keskiajan Euroopassa häpeän pelättiin tarttuvan ihmisestä toiseen. Vaikka häpeää vältellään, toisten kokemana se myös kiehtoo. Häpäiseminen onkin ollut osa niin 1800-luvun freak show -esityksiä kuin nykyajan tv-viihdettä. Häpeä! on historioitsija Satu Lidmanin syväluotaava katsaus vaikeaan tunteeseen. Kirja tutkii häpeän merkityksiä niin historian, eri kulttuurien kuin nykyihmisten haastattelujen kautta. Teos paljastaa esimerkiksi, kuinka pyövelit nousivat keskiajan yhteiskunnan hylkiöistä hyväksytyksi ammattikunnaksi, ja kuinka seksuaalisuuteen liittyvä häpeä on johtanut rakkaushotelli-ilmiön nousuun Aasiassa. Silmiä avaava matka häpeän historiaan ja eri ilmenemismuotoihin auttaa lukijaa jäsentämään myös omia häpeän kokemuksiaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 31, 2023
• ISBN: 9788728598214

Book preview

Häpeä!

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2011, 2023 Satu Lidman and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728598214

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kirjan alkuperäisessä julkaisussa esiintyneet kuvat on korvattu digitaalista julkaisua varten kuvailuteksteillä.

Omistettu juuri sinulle.

Ihmisenä oleminen tarkoittaa haavoittuvuutta häpeälle.

Kaufman & Raphael (1996): Coming out of Shame

¹

Daniel Chodowieckin kuparipiirroksessa lapsi istuu puun alla. Hattu on pudonnut maahan. Taka-alalla ryhmä aikuisia ja lapsia seuraa tilannetta kiinnostuneena. Isä on kumartunut lempeästi pojan puoleen kättään ojentaen. Piirros on peräisin vuonna 1785 ilmestyneestä teoksesta Herrn Professor Salzmanns Elementarwerk.

1700-luvun lopun opettavaisessa tarinassa pieni poika ei halua osallistua muiden mukana leikkeihin. Hän kokee, ettei kukaan tahdo olla hänen kanssaan hänen itsepäisyytensä takia. Isän kysellessä asiasta lapsi kätkee kasvonsa ja vastaa: »Häpeän, en voi sanoa sitä».

MENNYT, NYKYINEN, VIERAS JA TUTTU HÄPEÄ

H äpeä. Kehtaako siitä edes puhua? Uskaltaako siitä kysellä? Minulta on toisinaan tivattu, miksi tutkin tällaista »ikävää» aihetta. Eikö näin epämiellyttävien juttujen kaiveleminen ole tarpeetonta tirkistelyä? Mutta kuten eräs haastattelemani nuori nainen totesi: vaikeista asioista puhuminen ei ole helppoa, mutta se kannattaa!

Sitä paitsi historiantutkimus on lähtökohtaisesti tirkistelyn tiedettä. Sen tarkoituksena on selvittää menneiden aikojen ihmisten reaktioita ja ratkaisuja eri tilanteissa – myös silloin kun aikomuksena tai lopputuloksena on ollut paha ja kielteinen asia. Tässä kirjassa ei kuitenkaan ole kyse skandaalinhakuisesta kauhistelusta, vaan yrityksestä ymmärtää häpeään liittyviä asioita silloinkin, kun ne sotivat omaa oikeustajua vastaan.

Vaikka nykyinen yhteiskuntamme on näennäisen salliva, moni joutuu edelleen selittämään, perustelemaan ja puolustelemaan muille omaa olemistaan. Häpeän leimalla uhkaava »poikkeavuus» voi liittyä ulkonäköön, ajatuksiin, seksuaaliseen suuntautumiseen, etniseen taustaan, uskontoon tai sukupuolirooleihin – mihin tahansa, mikä on vastoin yleisiä tottumuksia. Käsitykset häpeästä ovat juurtuneet asenteisiin, jotka usein tiedostamatta ohjaavat toimintaamme ja suhtautumistamme kanssaihmisiin. Monelle häpeään liittyy kipeitä muistoja.

Tunteena häpeä on sekä henkilökohtainen että universaali. Se vaihtelee kulttuurista toiseen, mutta samalla yhdistää kaikkia ihmisiä. Jokainen on kokenut häpeää jo aivan pienenä lapsena, eikä normaalisti kehittynyt psyyke ole sille immuuni. Häpeäntunne ei ole miellyttävä, mutta se kuuluu ihmisenä olemiseen. Siitä ei tule eikä voikaan kokonaan pyrkiä eroon.

Häpeän kokeminen on siis tiettyyn rajaan asti normaalia, tarpeellistakin. Häpäiseminen on kuitenkin eri asia. Mikään ei ole niin tuhoisaa psyykelle kuin tulla nöyryytetyksi muiden edessä. Monissa kulttuureissa tähän on liitetty tai liitetään yhä käsityksiä oikeudenmukaisuudesta ja laillisuudesta, eikä eurooppalainen menneisyys ole poikkeus. Häpeä on keskeinen teema, kun puhutaan rikoksista ja rangaistuksista.

Tässä kirjassa eri aikakausia ja kulttuureja tarkastellaan häpeän ja leimautumisen pelon sekä häpäisemisen näkökulmista. Tärkeällä sijalla ovat yksilön ja yhteisön dynamiikka, hyväksyntä ja sen puute. Kirja pohjautuu osittain rikoshistorian alaan kuuluvaan väitöstutkimukseni (Itä-Suomen yliopisto, 2008), jossa selvitin häpeärangaistuksien historiaa varhaismodernissa Baijerin herttuakunnassa. Mukaan on liitetty myös monia yksittäisten ihmisten kommentteja ja kertomuksia. Ne perustuvat pääosin vuosina 2008–2010 tekemiini haastatteluihin ja kyselyihin, joiden avulla kartoitin eri-ikäisten ja eritaustaisten suomalaissyntyisten sekä Suomessa asuvien maahanmuuttajataustaisten henkilöiden käsityksiä häpeästä.

Menneisyydellä ja vieraudella on paljon yhteistä. Tämän kirjan tarkoitus on auttaa ymmärtämään kulttuurien eroja ja yhtäläisyyksiä sekä historiassa että nykyhetkessä. Toiveena on poistaa ennakkoluuloja ja rohkaista ajattelemaan. Toivotan antoisia lukuhetkiä! Keskustelu häpeästä jatkukoon yleisönosastoissa, reportaaseissa, kolumneissa, keskusteluohjelmissa, luentosaleissa ja luokkahuoneissa – sekä yksityisesti.

Arabimaailman kuohuessa, helmikuussa 2011

Satu Lidman

KIITOKSET

I lokseni saan kiittää lämpimästi kaikkia niitä rohkeita ihmisiä, jotka pistivät itsensä likoon kertomalla omista häpeäkokemuksistaan ja -näkemyksistään. Teidän panoksenne oli merkittävä! Samoin kirjaprojektissa olivat arvokkaana apuna järjestöt, kansalaistalot ja oppilaitokset, jotka ystävällisesti sallivat haastattelujen ja kyselyiden tekemisen tiloissaan tai välityksellään.

Asiantuntijakommenteista ja hyvistä keskusteluista haluan kiittää erityisesti seuraavia henkilöitä: naisten oikeuksien asiantuntija Pia Puu Oksanen (Amnesty Internationalin Suomen osasto), pääsihteeri Tanja Lehtoranta (Seta ry), erikoisasiantuntija Heikki Sariola (Lastensuojelun keskusliitto), Abdoul-Majid Tahirou-Varjonen (The Islamic Heritage House), projektikoordinaattori Said Aden, psykoanalyytikko Matti Hyrck, arabian kielen ja islamintutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila, teologian professori Paavo Kettunen, suunnittelija Leealaura Leskelä (Kehitysvammaliitto), teatteriohjaaja Timo Ventola sekä historioitsija FL Helena Hirvonen.

Lubna Ahmad al-Hussein, kiitos, että sain tavata sinut. Toivon, että sinä ja muut ihmisoikeustaistelijat saatte jatkaa turvassa tärkeää työtänne!

Kirjoitusprosessia tukivat taloudellisesti Suomen Tietokirjailijat ry, Erkki Hollon säätiö, Tiedon julkistamisen neuvottelukunta, Kansan Sivistysrahasto, Niilo Helanderin säätiö sekä Emil Öhmannin säätiö, mistä suuret kiitokset.

Lisäksi tahdon kiittää kustannustoimittaja Kanerva Eskolaa joustavasta yhteistyöstä ja myönteisestä asenteesta sekä lapsieni isovanhempia, muita hoitajia ja aviomiestäni korvaamattomasta avusta arkipäivässä.

I

HÄPEÄN LÄHTEILLÄ

Kuvassa pilkulliseen essuun pukeutunut hymyilevä nainen kannattelee kainaloista emalisessa pesuvadissa seisovaa taaperoa. Kiharatukkainen lapsi näyttää luottavaiselta ja tunnelma on lämmin. Mustavalkoisen valokuvan lähde on Hulton Archive.  

Äiti kylvettää pikkulasta. Vanhemman ja lapsen läheisyys sekä luonteva suhtautuminen alastomuuteen tukee kasvua terveeseen itsetuntoon ja ehkäisee turhia häpeäntunteita. Kuva 1950-luvulta.

1

TOISIINSA KIERTYVÄT HÄPEÄ JA KUNNIA

Papit tekivät yhä enemmän syntiä minua vastaan sitä mukaa kuin heidän joukkonsa kasvoi. Minä muutan heidän kunniansa häpeäksi.

Hoosea 4:7

Viisaalle karttuu kunniaa, houkka kantaa häpeäänsä.

Sananlaskut 3:35

J otta ihmislapsi kasvaisi täysipainoiseksi yksilöksi, hän tarvitsee alusta alkaen aitoa huolenpitoa ja osallistuvaa rakkautta. Jos lapsuus on rakkaudeton ja sosiaalisen kanssakäymisen taidot ja itseluottamus eivät pääse kehittymään, se altistaa yhteiskunnan silmissä »ongelmalliselle» käytökselle – joka usein on myös rikollista. Silloin saatetaan puhua »häpeämättömästä» ihmisestä, joka ei tunnusta yleisiä normeja eikä tunne tarvetta noudattaa niitä. Varhaislapsuuden kokemukset hylätyksi tulemisesta ja arvottomuudesta voivat toisaalta myös »kylvää häpeän siemenet ihmisen sieluun», kuten psykoanalyytikko Matti Hyrck asian ilmaisee.

Häpeä on jossain mitassa luonnollista, mutta liika on liikaa. Yksi lähtökohta liialliselle häpeälle onkin hyväksyvän vuorovaikutuksen puute, joka saattaa näkyä jo äidin ja vauvan suhteessa. Tällaista varhain kehittynyttä häpeää pitävät yllä henkilön omat mielikuvat huonommuudesta sekä ihmisten halveksunnasta – vaikka mielikuvat olisivatkin totuudenvastaisia.

Tällaisessa häpeässä on kyse sosiaalisten kontaktien vaurioitumisesta, joten se on sukua äärimmäisen yksinäisyyden tunteelle. Yksi ahdistavimmista inhimillisistä olotiloista on olla eristyksissä muista silloin, kun se ei ole oma valinta. Yhteys toisiin ihmisiin voi katketa, koska henkilö itse on kyvytön solmimaan tai pitämään yllä ihmissuhteita tai koska ympäristö ei anna tähän mahdollisuutta. Yksilön kyky kokea häpeää tarkoittaa, että muiden reaktiot ovat hänelle merkityksellisiä, että hän haluaa olla ympäröivän yhteisön jäsen.

Kolikossa on kuitenkin kaksi puolta. Häpeä on myös kunnian puutetta. Kunnian vähentyessä häpeä lisääntyy niin kuin ilma täyttää lasin veden kaatuessa pois. Häpeä ja kunnia selittävät toisiaan, joten määrittelemällä kunnia saadaan käänteisesti tietoa häpeästä. Kunnian merkitys on kiistämätön varsinkin silloin, kun eurooppalaista häpeää katsotaan sen historiallista taustaa vasten tai kun tutkitaan muita niin sanottuja perinteisiä yhteiskuntia, joissa vallitsee patriarkaalinen hierarkia ja heimoajattelu.

Ja vaikka sana »kunnia» mainitaan länsimaissa enää harvoin, meidän arvomme eivät ehkä ole niin »moderneja» kuin kuvittelemme. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että tämän päivän asenteilla on yhtymäkohta menneisyyteen.

Asenteet ja arvot, tavat ja tottumukset

Sekä häpeä että kunnia ovat monisäikeisiä ja -tasoisia ilmiöitä. Ne ovat itsessään universaaleja, mutta niiden tulkinnat vaihtelevat jonkin verran sekä kulttuurista toiseen että kulttuurien sisällä. Kulloisetkin asenteet ja arvot määrittävät sen, mitä hävetään ja miten tulee olla, jotta ei tarvitsisi hävetä. Nämä ovat tietyn kulttuurin, ikäpolven sekä koulutustaustan yhteisiä nimittäjiä. Tästä on kirjoittanut muun muassa amerikkalainen kulttuuriantropologi Richard A. Shweder.

Saksalainen historioitsija Gerd Schwerhoff taas kuvaa kunniaa osuvasti kameleonttimaiseksi ilmiöksi: se on läsnä kaikissa inhimillisissä yhteisöissä, mutta kulttuuri ja aikakausi tuovat siihen erilaisia painotuksia. Samoin on häpeän suhteen.

Käsitykset häpeästä ja kunniasta näkyvät usein käytösmalleissa ja asenteissa, joihin olemme kasvaneet sisään ja joita meidän on siksi vaikea tunnistaa tai analysoida. Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu (1930–2002) vertasikin tietyn yhteisön ja kulttuuripiirin sisällä häpeälliseksi koettua käyttäytymistä kielioppivirheisiin: äidinkielen virheellinen taivutusmuoto on helppo tunnistaa, mutta yleensä sitä ei osata analyyttisesti selittää ja perustella.

Esimerkiksi Japanissa on häpeällistä, jos rakastavaiset osoittavat julkisella paikalla kiintymystään fyysisesti. Myöskään negatiivisten tunteiden, kuten suuttumuksen ja vihan, näyttäminen ei ole toivottua. Toisaalta katolilaisuudesta ja macho-kulttuurista huolimatta italialaiset nuoret miehet voivat kulkea käsi kädessä ja nojailla toisiinsa julkisilla paikoilla. Anglosaksisessa kulttuurissa heidät leimattaisiin homoseksuaaleiksi.

Myös yksittäiset perheet ja yksilöt muokkaavat oman kulttuurinsa ja voivat pitää eri asioita häpeällisinä. Tämä saattaa aiheuttaa ristiriitoja esimerkiksi isäntäväen ja vieraiden tai aviopuolisoiden välillä, mikäli »joutuu häpeämään» toisen käytöstä.

Suomessa syntyneet maahanmuuttajien lapset kohtaavat usein ristiriitoja yrittäessään sovittaa yhteen kotoa opitut arvot ja oman ikäpolvensa suomalaisten elämäntyylin. Vaikeita tilanteita liittyy muun muassa päihteisiin, pukeutumiseen ja sukupuolten suhteisiin. Esimerkiksi muslimikulttuurissa kasvaneilla vanhemmilla ei ehkä itsellään ole kokemusta tällaisista tilanteista ja he saattavat kokea, että nuori häpäisee koko perheen kunnian. Erityisesti jälkikasvun rötöstely ja päihteidenkäyttö ovat vanhemmille kova paikka. He kokevat voimattomuutta, joka purkautuu joskus rajuinakin tunteina:

Olen nähnyt monia äitejä ja isiä, jotka sanovat, että he olisivat ehkä toivoneet poikansa kuolleen sodassa, kuin että hän tekee tällaista! Vuonna 1966 syntynyt mies, kotoisin Somaliasta

Perinteisessä kristillisessä ajattelussa häpeällä on myös myönteisiä ulottuvuuksia, sillä se voi jalostua kunniaksi. Kun yksilö nöyrtyy, alentaa itsensä ja tunnustaa häpeälliset tekonsa, rippi tarjoaa puhdistautumisen. Kautta vuosisatojen teologit ovat myös pitäneet häpeäntunnetta ripin esteenä, sillä häpeästä syntyvä henkinen lukko voi johtaa mieltä painavista asioista vaikenemiseen.

Joissain tilanteissa häpeän kärsiminen on katsottu hyväksi, muodostavathan julkinen nöyryyttäminen ja häpäiseminen tärkeän sijan myös Jeesuksen ja marttyyrien elämään liittyvissä kertomuksissa. Hieman samaan tapaan on toisinaan glorifioitu taistelussa kärsineen ja kaatuneen sotilaan ruumiillinen tuska, jolloin irvokaskin kuolema on voitu oikeuttaa »jaloilla» tarkoitusperillä.

Kun nykysuomalaisilta kysyttiin kunniasta, tuli monelle kuitenkin ensimmäisenä mieleen palkinnon saaminen ja voittaminen. Kunnia yhdistettiin esimerkiksi sellaisiin sanontoihin kuin »kultaa ja kunniaa», »mainetta ja kunniaa», »tämä on minulle suuri kunnia» tai »kiitän saamastani kunniasta». Ennen sotia ja niiden aikana syntyneiden ajatuksissa korostui tämän sijaan tai lisäksi isänmaan ja yhteiskuntajärjestyksen merkitys: on häpeällistä jättää menemättä armeijaan tai halveksua sotien historiaa, lakeja on noudatettava ja omasta edusta luovuttava tarpeen tullen yhteisen hyvän vuoksi. Suurelle osalle näistä vastaajista kunnia oli ensisijaisesti veteraanien ja itsenäisyyden uhrautuvaa, ehdotonta ja pyyteetöntä kunniaa, kuten näkyy seuraavissa kommenteissa:

Ihmisen täytyy olla rehellinen ja sen täytyy olla maata rakastava. Ja kunnioittaa sen [koti]maan sääntöjä ja pysyä sille uskollisena niin kauan kun elää. Vuonna 1918 syntynyt nainen .

Nykyään ovat kuulemma [alokkaat] niin heikkorakenteisia, että eivät kykene [suorittamaan asepalvelusta], niin sekin on häpeä oikeestaan. Kyllä sen verran pitäis pitää kuntoo yllä! Vuonna 1926 syntynyt mies .

Isänmaan tahto ei miehelle riitä, vaan sillä täytyy olla puolustusvalmius. Vasta se riittää isänmaan ja kunnian miehelle, suomalaiselle miehelle! Se on kunnia-asia. Kunnia kuolla on vapauden tiellä… Vuonna 1924 syntynyt mies .

Häpeää on kun ei jo alun perin arvostettu veteraaneja kun he tulivat sodasta, vaan sanottiin, että miksi te menitte [sotaan]. Se on hirveä häpeä sille sanojalle! Ei he menneet kukaan sinne vapaaehtoisesti, vaan puolustamaan isänmaata. Vuonna 1933 syntynyt mies .

Kyllä minun ikäluokan ihmisillä oli kunnia käydä armeija. Että koti, uskonto, isänmaa, sehän oli se perusta. Että semmonen henkilö, jotka ei jostain fyysisistä syistä pystynyt käymään armeijaa, niin kyllä se oli toisen luokan kansalainen. Vuonna 1940 syntynyt nainen .

Sotasukupolvien lapsuuden ja nuoruuden kokemukset heijastuvat myös vastaajien käsityksissä rauhanajan arkielämästä ja ihmisten välisistä suhteista. Keskusteluissa tuli selvästi esille, että heille kunnia on toisen ihmisen huomioon ottamista, epäitsekästä halua auttaa muita. Se on myös tinkimätöntä rehellisyyttä ja vastuunkantoa. Kunnia liittyy erottamattomasti moraaliin. Häpeänä pidettiin itsekkyyttä, epärehellisyyttä ja kaikkea epäeettistä toimintaa – näkemys, joka tuli yleisesti esille myös nuorilla ikäpolvilla.

Kätketty on voimallista: Japanin »häpeäkulttuuri»

Kun kunnialla on kulttuurissa suuri merkitys, on myös häpeän pelko läsnä. Jos häpeän kokemukset ovat toistuvia ja kulttuurin tuottamia, puhutaan »häpeäkulttuurista». Länsimaissa vahvana elävä mielikuva Japanista häpeäkulttuurina perustuu amerikkalaisen antropologin Ruth Benedictin vuonna 1946 julkaisemaan tutkimukseen, jossa länsimaat määriteltiin vastaavasti syyllisyyden kautta.

Rajusta ja nopeasta modernisoitumisestaan huolimatta Japanissa vaikuttavat voimakkaasti ikivanhat perinteet ja filosofia. Miljoonat ihmiset elävät nykyaikaisissa suurkaupungeissa ja käyttävät uusinta huipputeknologiaa, mutta heidän elämänsä rakentuu edelleen jonkin pienehkön, tiiviin ja hierarkkisen yhteisön varaan. Parhaimmillaan suku, opiskelijatoverit ja työpaikka tukevat ja rohkaisevat, mutta usein ne myös asettavat paineita. Epäonnistuminen koetaan häpeälliseksi ja se johtaa »kasvojen menettämiseen», josta yksilö on vastuussa omalle yhteisölleen.

Japania kuvataankin usein suoritusyhteiskunnaksi, jossa koululaisilta ja työntekijöiltä vaaditaan uupumatonta aherrusta aina vain korkeampien tavoitteiden saavuttamiseksi. Nuorten itsemurhaluvut ovat maassa suuret. Historiallisesta Japanista tunnetaan harakiri, rituaalinen itsemurha, jota odotettiin häpeään joutuneilta ylempien yhteiskuntaluokkien jäseniltä. Keisariajan sotilaskoulutuksen keskeinen ajatus oli, että on parempi itse riistää henkensä kuin häpeällisesti joutua vangiksi.

Tämä kulttuurinen tausta auttaa ymmärtämään niitä tuhansia vapaaehtoisia nuoria miehiä, jotka toisen maailmansodan loppuvaiheessa lähtivät kamikaze-itsemurhalennoille. Heillä oli laskuvarjot ja heidän olisi ollut mahdollista pelastautua hätätilanteessa, mutta näin tapahtui hyvin harvoin. Siinä missä itsemurhaa on kristillisessä lännessä perinteisesti pidetty häpeällisenä, voi se toisessa kulttuurissa rakentaa kunniaa.

Kasvojen säilyttäminen on edelleen keskeinen osa japanilaista kulttuuria, niin yksityiselämässä kuin virallisellakin tasolla. Myös rikostilastojen suhteellista pienuutta on selitetty sillä, että rikollisuuteen liitetään voimakas häpeäleima. Japanilainen kulttuuri näyttääkin tukevan ja tuottavan häpeää ja siihen liittyvien tunteiden – ujouden, nolostumisen ja häveliäisyyden – julkista esille tuomista. Näihin liittyvät eleet, asennot, puheenparret ja ilmeet kuuluvat käytöskoodiin.

Myös yritysten johtohenkilöiden ja työntekijöiden sekä virkamiesten ja poliitikkojen kuuluu tehdä johtopäätöksensä, mikäli heitä epäillään jostakin häpeällisestä. Alkuvuonna 2009 Japanin valtiovarainministerin Shoichi Nakagawan väitettiin esiintyneen juopuneena G7-kokouksessa. Hän oli käyttäytynyt omituisesti tiedotustilaisuudessa ja miltei nukahtanut kesken kysymyksen. Vaikka ministerin mukaan syynä oli vahva flunssalääke, pyysi hän nöyrästi anteeksi aiheuttamaansa häpeää ja erosi virastaan.

Aasialaisissa maissa ja erityisesti Japanissa häpeällä on kiistatta tärkeä funktio. Hienotunteisuus ja hillitty käytös ovat osa yleisesti hyväksyttyä ja vaadittua käytöskoodia, joka toimii, koska ihmiset ovat häpeäherkkiä. Häpeän tuntemisen ja osoittamisen katsotaan vähentävän vastakkainasetteluja ja sosiaalisten suhteiden kitkaa, eikä häpeällä ole samalla tavalla negatiivista leimaa kuin länsimaissa tai arabikulttuureissa. Pikemminkin häpeän puuttuminen koetaan ongelmalliseksi.

Kunniallisuus, varallisuus ja rehellisyys

Yrittäessään määritellä kunniaa ovat historiantutkijat, kulttuuriantropologit ja sosiologit päätyneet muun muassa siihen, että kunnia näkyi ja näkyy edelleen valta- ja omistussuhteissa. Koska kunnia ja rehellinen toimeentulo yhdistetään toisiinsa, varkaus ja petos ovat perinteisesti olleet ankarasti rangaistavia tekoja. Ihmiset ovat kautta aikojen kokeneet häpeällisenä sen, jos eivät voi maksaa velkojaan tai elättää itseään ja perhettään rehellisesti. Samoin tätä kirjaa varten haastatellut suomalaiset ja ulkomaalaistaustaiset henkilöt yhdistivät taloudellisen toimeentulon, rehellisyyden ja yritteliäisyyden toisiinsa. He pitivät näitä »kunniallisen ihmisen merkkeinä» esimerkiksi tähän tapaan:

Minulle on ikäni ollu kunnia-asia olla hyvä työmies. Se on pääasia mulle. On pentuna opetettu, että tekee hyvää työtä eikä tarvii sitä hävetä. Vuonna 1926 syntynyt mies .

Aikaisemmin »perheen elättäjän» vaatimus kohdistui nimenomaan mieheen, ja vieläkin miehen kunnia liitetään jossain määrin palkkatyöhön. Taloudellinen epäonnistuminen vaikuttaa siten miehen sosiaaliseen asemaan yhteisössä. Asetelmaa pitävät yllä perinteiset sukupuoliroolit. Niinpä ansaitsemiseen liittyvät kunnian ja häpeän rajat hämärtyvät, kun naiset kouluttautuvat ja työllistyvät ja miehet osallistuvat enemmän kodin- ja lastenhoitoon. Afrikkalaistaustainen nainen korosti haastattelussa taloudellista itsenäisyyttä tinkimättömänä kunnia-asiana:

Musta on ihanaa kun joku juoppo sanoo mulle, et mee nekru töihin ja mä sanon sille, että mä oon just tulossa töistä! Mulle olis häpeä, jos mä en ois töissä. Vuonna 1979 syntynyt nainen .

Työttömyys, irtisanomiset ja köyhyys hävettävät monia sukupuolesta ja kulttuuritaustausta riippumatta. »Sossun luukulle meneminen» ja työttömyyskassassa asiointi »käy kunnialle». Joku voi tarkoituksella käydä vasta illalla kaupassa, ettei häntä luultaisi työttömäksi. Toinen ei vähävaraisuudestaan huolimatta koskaan osta elintarvikkeita, joiden hinta on alennettu viimeisen myyntipäivän lähestyessä, koska ei halua kenenkään ajattelevan, että »ottaa vastaan köyhäinapua». Omaa avuntarvetta voi olla vaikea myöntää.

Kun tuli niitä Amerikan paketteja, niin me ei saatu niitä vastaanottaa, ettei luultais köyhäks. Se olis äidistä ja isästä ollu nöyryyttävää. Vuonna 1939 syntynyt nainen .

Kuluttaminen voidaan nähdä vallankäyttönä, jolla ostamme paikkamme yhteiskunnassa. Kännykkävippien ja kulutusluottojen velkaannuttamilla on tarve osallistua kulutuskulttuuriin, omistaa statusesineitä tai -vaatteita. Jos niitä ei saada, sen koetaan vaikuttavan sosiaalisiin suhteisiin, olevan häpeällistä.

Häpeä onkin voimakkaasti sidoksissa sosiaaliseen: välttääksemme häpeää haemme muiden hyväksyntää. Myös Aristoteles muistutti, että häpeä syntyy toisten katseen alla. 1990-luvun lamassa konkurssiin ajautunut yksityisyrittäjä kuvasi kokemaansa häpeää ja häpeän vaikutuksia lähipiirissä seuraavasti:

Ystävät ja sukulaiset, sisarukset eivät reagoineet mitenkään, vaan me jäätiin niinku syrjään. He varmaan oottivat, että me oltais tähän asiaan jotenkin otettu kantaa ja reagoitu, mutta kun sitä ei pystynyt. Eikä kukaan tullu puhumaan, vaikka tiesivät. Että siinä meni kaikki sukulaisuussuhteet niinku niin, että ne kuoli pois.

Vuonna 1940 syntynyt nainen .

Taloudellisen itsellisyyden, pärjäämisen ja toimeentulon suhteista kunniaan ja häpeään kertoo myös Münchenin porvarisraadin pöytäkirjaan tallentunut tapaus vuodelta 1600: Raati kuulusteli erästä miestä ja kysyi, miksi tämä oli jäänyt kaupunkiin, vaikka tuomioistuin oli karkottanut hänet sieltä vakavan rikoksen takia. Syytetty selitti haluavansa ensin maksaa kaikille niille, joille oli velkaa, vaikka tiesi kaupungissa pysyttelyn altistavan hänet lisärangaistukselle. Hän oli lujasti sitä mieltä, että muu menettely »kävisi hänen kunnialleen». Hyvä nimi, maine ja kunnia olivat siis tärkeitä myös tälle rikoksesta tuomitulle.

Maailmanlaajuisesti rehellisyys, oikeamielisyys ja kunnia yhdistetään toisiinsa sekä uskonnollisiin hyveisiin. Edelleen puhumme »kunniasanasta» kun tarkoitamme, että jokin henkilö pysyy sanojensa takana, on luotettava, ei valehtele ja pitää kiinni tehdyistä sopimuksista. Monet haastatellut viittasivatkin kunnian kohdalla »omaantuntoon» sekä »kykyyn erottaa toisistaan oikea ja väärä».

Nykyisessä yksilökeskeisessä ja maallistuneessa yhteiskunnassamme kunnian käsite ei ole enää kovin näkyvästi läsnä. Silti ikään, koulutukseen, sukupuoleen ja uskontokuntaan katsomatta kukaan haastatelluista tai kyselyihin vastanneista ei pitänyt sitä yhdentekevänä.

1960-luvulla ja sen jälkeen syntyneille suomalaisille kunnia oli kuitenkin jossakin määrin vähemmän tuttu asia tai käsite kuin vanhemmille sukupolville. 1980–1990-luvuilla syntyneille koko sana tuntui usein kaukaiselta ja siitä puhuminen koettiin vaikeaksi. Se saatettiin yhdistää ensisijaisesti menneisyyteen, fiktioon ja vieraisiin kulttuureihin, ei omaan elämään. Kunnian katsottiin tällöin esiintyvän »lähinnä romaaneissa ja historiallisissa elokuvissa», sen yhteydessä mainittiin ritarit, kuninkaat, huippu-urheilijat tai aasialainen kulttuuri.

Kiltti ja hyvämielinen ihminen on