Ilo, onni, hyvinvointi

By Markku Ojanen

Mitä eväitä ihminen tarvitsee elämäänsä, jotta olisi mahdollisimman onnellinen? Mihin asioihin voi itse vaikuttaa, mitkä asiat tulevat geeniperimässämme? Onnellisuusprofessori Markku Ojasella on laaja kokemus onnellisuuden tutkimisesta. Tällä kertaa hän lähestyy onnellisuutta oppimisen näkökulmasta. Voiko onnellisuutta oppia? Jos voi, niin miten? Kuinka ottaa oman elämä haltuun ja sanoa hyvästit negatiivisuudelle?"Ilo, onni, hyvinvointi" sisältää kannustavia esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat onnistuneet kääntämään onnettomat tuntemukset kohti onnea.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 6, 2021
• ISBN: 9788726918861

Book preview

I

Mitä onni on

Jo kauan on ajateltu, että jokaiselle ihmiselle kuuluu oikeus onneen. Käsitykset onnesta ja siitä, miten siihen päästään, ovat vuosituhansien aikana paljon muuttuneet. On ollut aikoja, jolloin on uskottu kohtaloon ja otettu vastaan, mitä elämä tuo tullessaan. Kaikenlaista kapinointia pidettiin turhana tai jopa vaarallisena. Vähitellen ihminen alkoi uskoa, että hän voi tulla omalla työllään onnelliseksi. Alettiin ajatella, että ihminen on oman onnensa seppä. Nykyään onnea voi ostaa tavarataloista, jotka tarjoavat monenlaisia houkutuksia; syö, matkusta, harrasta, koe ja nauti. Kohta tekniikka on niin pitkällä, että ihminen voi saada todenmukaisia kokemuksia tietokoneiden avulla. Tuntuu jo siltä, että onni pitää tuoda tarjottimella, valmiina pakettina kotiin asti. Ehkäpä tämä on tulevaisuutta, koska tietokoneet tarjoavat tähänkin mahdollisuuden.

Aiemmin onni nähtiin hyvin erilaisena riippuen siitä, millainen ihminen oli. Rikkaan onni oli erilaista kuin köyhän onni ja miehen onni erilaista kuin naisen onni. Onnen kokemukset ovat yhä erilaisia, mutta eivät riipu ihmisen asemasta samalla tavoin kuin ennen. Ajattelutapaan on vaikuttanut kaikenlaisen vertailun lisääntyminen. Ennen tiedot muiden ihmisten elämästä olivat niukkoja. Oman kylän tai kaupungin elämänmuodot tunnettiin, mutta paljoa ei tiedetty siitä, mitä muualla oli. Tieto sodasta ja rauhasta saattoi tulla perille monien kuukausien päästä – ellei sota vyörynyt oman kaupungin yli. Vertailua eri asemassa oleviin ihmisiin pidettiin mielettömänä. Suutarin perheen maailmalla ei ollut mitään tekemistä aatelisperheen elämän kanssa.

Paratiisin menetys

Miten paljon ihminen mahtoi miettiä omaa tilaansa tuhat vuotta sitten tai vaikkapa sata vuotta sitten? Moni asia vaikeutti introspektiota, oman tilan pohdintaa. Jatkuva ihmisten keskellä oleminen vie huomiota pois omasta itsestä, samoin työn paljous johtaa siihen. Vapaa-aika – tai joskus monotoninen työ – on tällaisten pohdintojen edellytys. Merkittävä ehto on pohtivan kielen kehittyminen. Jos kieli ei kuvaa sisäisiä tapahtumia riittävän tarkasti, analyysi jää pinnalliseksi. Kirjoitustaito on yksi introspektion ehto ja se on aina tälle vuosisadalle asti ollut harvinainen taito. Toisaalta historian dokumentit osoittavat ihmisten päässeen hyvin pitkälle psykologiassa, oman itsensä tutkimisessa. Platon, Aristoteles ja eri kansojen filosofiteologit esittivät ajatuksia, jotka ovat yhä kestäviä. Mitä tavallinen kansa ajatteli, sitä emme kuitenkaan voi tietää. Luomiskertomuksen kuvaus tuntuu osuvalta:

Herra Jumala kasvatti maasta esiin kaikenlaisia puita, jotka olivat kauniita katsella ja joiden hedelmät olivat hyviä syödä, ja paratiisin keskelle hän kasvatti elämän puun sekä hyvän- ja pahantiedon puun. … Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä. Herra Jumala sanoi ihmiselle: Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista. Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt olet kuoleman oma.

Jumala loi ensimmäiselle ihmiselle, Adamille, paikan, jossa kaikki oli hyvää. Adam eli paratiisissa, jossa kaikki perustarpeet oli tyydytetty. Kuitenkin Jumala loi olennon, joka ei vielä oikeasti ollut ihminen, vaan Jumalan sätkynukke tai robotti. Kaikki oli valmista ja helppoa, mutta kyseessä ei ollut tietoinen elämä. Jumala näki, että jotakin puuttuu: Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen. Jumalan näkökulmasta tuollainen robotti ei voinut olla mielenkiintoinen.

Jumalan olemus on luoda uutta ja hän haluaa ihmisen olevan jotakin muuta kuin robotinkaltainen olento. Jumala loi toisen ihmisen, joka oli sekä samanlainen että erilainen kuin ensimmäinen luomus. Ihmiseksi tuleminen vaatii toista ihmistä, muuten ihminen jää eläimen tasolle. Toisen ihmisen läsnäolo taas edellyttää kommunikaatiota. Millaista kommunikaation kehitys oli, sitä emme tiedä, eikä sillä tässä ole merkitystäkään. Mitä Adam mahtoi sanoa tai tehdä, kun hän näki Eevan. Sanoiko hän kuten Tarzan: Minä Adam, Sinä Eeva, vai kysyikö Adam muitta mutkitta: Oletko onnellinen, kun pääsit seurakseni paratiisiin? Joka tapauksessa puhumattomasta olennosta tulee puhuva, tapahtui se sitten yhdessä hetkessä tai pitkän ajan kuluessa. Adam ja Eeva tulevat tietoisiksi itsestään ja toisesta.

Jostakin syystä Jumala oli asettanut paratiisiin hyvän ja pahan tiedon puun sekä käärmeen, joka ilmiselvästi edustaa pahuutta. Eikö elämä olisi voinut jatkua täydellisenä, paratiisinomaisena loputtomiin? Vielä kommunikaatiokaan ei tee ihmistä ihmiseksi, vaan valinnan mahdollisuus. Valinta pelkästään hyvien asioiden välillä ei ole todellista valintaa, koska silloin ollaan yhä paratiisissa ja valitaan omenan ja appelsiinin välillä. Huononmakuiset ja myrkylliset hedelmät puuttuvat kokonaan.

Luomiskertomus on näin filosofisesti ja psykologisesti osuva. Siinä puhutaan nykyaikaisesti hyvän ja pahan tiedon puusta, eikä esimerkiksi hyvistä ja pahoista teoista. Ihminen hallitsee tiedolla maailmaa ja sen avulla hän tekee hyvät ja pahat ratkaisunsa.

Tähän liittyy suuri paradoksi. Käärmeetön paratiisi voi näyttää ulkoapäin täydelliseltä, mutta se on lopulta vain idyllinen puutarha. Sen sisällä oleva ei tunne olevansa paratiisissa. Hän ei edes tiedä olevansa olemassa. Vasta kun paratiisiin tulee käärme – mahdollisuus valita siten, että valinnasta seuraa jotakin – ihminen tiedostaa paratiisin mahdollisuuden. Silloin paratiisi on jo kuitenkin kadotettu. Ihmisyyteen kuuluu näin

kyky kommunikoida, vaihtaa tietoa

tietoisuus itsestä, toisesta ja olemassaolosta

todellinen valinnan mahdollisuus

hyvän ja pahan läsnäolo

kyky ymmärtää hyvän ja pahan seuraukset.

Ihmisen onni tulee vasta käärmeen myötä mahdolliseksi. Jokainen paratiisia etsivä joutuu tämän karvaasti toteamaan. Epäonnen kohdatessa ei paljon lohduta se, että ilman surua, tuskaa ja kärsimystä ei ole iloa, riemua eikä onneakaan. Tätä tuskin kannattaa kertoa ihmiselle, joka on juuri menettänyt läheisensä tai kotinsa.

Silti tuon asian tiedostaminen voi olla helpotuskin. Kärsimys ja tuska kuuluvat elämään. Niitä ei voi poistaa. Mikään elämä ei ole ihan pelkkää varjoa. Missään ei ole säädetty, että hyvän ja pahan pitäisi olla tasapainossa tai että ihmisellä ei ole valtaa siihen, mitä hänelle tapahtuu. Ihminen voi vaikuttaa kohtaloonsa.

Kun pohdin näitä asioita junassa työtoverini Hannan kanssa, hän kysyi minulta yllättäen: Voiko ihminen sinun mielestäsi oikeasti tehdä valintoja? Vastasin nopeasti: Tänään uskon siihen, mutta huomenna en. Hanna naurahti ja pyysi minua perustelemaan vastaukseni. Vastasin, että tutkijana minä olen koko ajan ihmisten tahtoa kaventamassa. Koetan löytää erilaisia selityksiä sille, miksi he toimivat niin kuin toimivat. Haen selitystä ympäristöstä ja rakenteellisista tekijöistä kuten persoonallisista taipumuksista. Kuitenkin uskon arkielämässä vapaaseen tahtoon ja uskon toimivani sen mukaisesti. Yleensä tiedemiehet istuvat kahdella tuolilla. Kun behavioristi B.F. Skinner torjui vapaan tahdon sekä tieteestä että arkiajattelusta, häntä pidettiin outona.

Täydellinen onni

Oleta, että saat täysin vapaat kädet laatia ihanneyhteiskunnan, sellaisen yhteiskunnan, jossa kaikki olisivat onnellisia. Kuvittele maailma, jossa kaikkien on hyvä olla. Millainen tuo yhteiskunta olisi?

Missä saa tehdä mitä haluaa ja missä on mukavaa. (Risto 7 v.)

Muuta ei tarvita kuin että ihmiset välittää lähimmäisistään. Se ei vaadi yksityiskohtia, kokonaisvaltainen juttu. Siellä on selvät pelisäännöt, joita kaikki noudattavat. (Martti 15 v.)

Millainen päivä on oikein kiva? Milloin kaikki on niin hyvin kuin voi olla?

Silloin kun saa pelata Jedi Knightiä niin paljon kun jaksaa. Toiseksi kivinta on olla Särkänniemessä ja kun saa syödä karkkia ja mehujäätä niin paljon kun jaksaa.

(Risto 7 v.)

Mulla on niin hauskaa aina (Martti 15 v.)

Työtoverini Hanna lähetti minulle sähköpostia, jonka hän puolestaan oli saanut ties mistä. Tuossa viestissä oli kuvattu miehen ja naisen täydellinen päivä. Tällaisilta ne näyttivät. Naisen täydellinen päivä

Miehen täydellinen päivä

Miehen ja naisen stereotypia kukkii näissä vastauksissa. Näin miehen näkökulmasta tuo machokuva on ärsyttävä. Onko näille kuvauksille todellisuudesta mitään tukea? Miehen ja naisen eroista on kirjoitettu kaikenlaista. Eroja on korostettu kautta historian. Kun olen seurannut huippu-urheilua lapsesta pitäen, olen voinut todeta melkoisen muutoksen siinä, mitkä lajit sopivat naisille. Olympiakisoissa naiset aloittivat miekkailulla, tenniksellä ja uinnilla. Voima- ja kestävyyslajit olivat heille sopimattomia. Kun naiset hoippuivat Berliinissä maaliin 800 metrin jälkeen, tämä matka arvioitiin naisille liian pitkäksi. Se poistettiin ohjelmasta. Nyt naiset nostavat painoja ja juoksevat maratoneja. Ovatko kaikki erot kulttuurin tuotteita? Naisten ja miesten harrastusten ja mieltymysten erot ovat edelleen merkillisen erilaisia. Miehet lukevat runsaasti ns. miestenlehtiä, naisilla taas on omat lehtensä, joiden sisällöt ovat aivan muuta. Pojat puuhaavat tietokoneiden kanssa, tytöt käyvät ratsastamassa, ostoksilla ja hoidattamassa itseään kuten edellä kuvattiin. Nämä asiat eivät varmaankaan ole kovin merkittäviä onnellisuuden kannalta. Hankalampaa sen sijaan on, jos miehen ja naisen odotukset rakkaudesta ja seksuaalisuudesta ovat erilaisia. Jos tarpeissa ja toiveissa on suuria eroja, se on omiaan vähentämään kummankin mahdollisuuksia onneen. Tai sitten on mahdollista, että jompi kumpi, mies tai nainen, kärsii tästä erilaisuudesta.

Kaukainen utopia

Sana Tahiti tuo suomalaiselle mieleen ihanan elämän. Sää on lämmin, ravintoa riittää ja ihmiset ovat miellyttäviä. Kunpa sinne voisi asettua pysyvästi! Vain 10 tuntia viikossa riittää ravinnon hankkimiseen. Aikaa siis jää kaikelle muulle. Vaikkapa seksille, jonka luontevuudesta ja vapaudesta tahitilaiset myös ovat kuuluisia. Tekeekö ihmisestä onnellisen se, että hänellä on paljon aikaa tälle alueelle? Ei ilman muuta, sillä uskottomuutta, mustasukkaisuutta, juoruja, hylkäystä ja kahleissa olemisen tuntoja on vaikea väistää missään olosuhteissa. Kenties juuri halutuin partneri torjuu.

Miten Tahitin asukkaat itse kokevat elämänsä? Elävätkö he todella paratiisissa? Monen mielestä tahitilaiset vaikuttavat onnellisilta. Lämpötila on keskimäärin 27–32 astetta, joka vaikuttaa ihanteelliselta. Sää ei kuitenkaan ole aivan niin vakio kuin lämpötilasta voisi päätellä. Myös tuuli ja kosteus vaikuttavat siihen. Muutos kielteiseen suuntaan, vaikka pienikin, pannaan myös Tahitilla ärtyneenä merkille.

Tästä ihanuudesta huolimatta kävi niin, että kun Mikronesia joutui Yhdysvaltain haltuun, sitä alettiin sivistää. Sinne lähetettiin rauhanjoukkoja, joista suuri osa oli opettajia. Allen Parducci kuvaa tämän operaation vaikutuksia Puluwatin saarella. Tämä saari, jos mikä, vastaa käsityksiämme paratiisista. Ihmiset olivat terveitä ja hyvin ravittuja ja elivät yhteisöllistä elämää. Tähän kulttuuriin amerikkalaiset halusivat tuoda kehityksen eli oman elämisen mallinsa. Länsimaisen ajattelun mukaan ihmisen velvollisuus on kehittyä, päästä eteenpäin. Kehitys merkitsee koulutusta, lukemista, laskemista ja tietoja muusta maailmasta.

Mihin Puluwatin väki tarvitsi tätä kehitystä? kysyy Parducci. He eivät ehkä eläneet paratiisissa, mutta elämä oli kuitenkin niin hyvää, että länsimainen ihminen haluaa paeta sinne kiirettään ja stressiään. Onko koulutus aina ilman muuta siunaus? Toki Puluwatin asukkaat ihastelivat rauhanjoukkojen teknisiä ihmeitä. Lapset tulivat kouluun saadakseen hienoja säilykkeitä. Niin kauan kuin niitä riitti, lapset tulivat kouluun. Sitten tarvittiin uusia yllykkeitä. Moottorivene oli suuri houkutus. Ilman sitäkin oli pärjätty, mutta kun se nähtiin, se piti saada. Sen eteen tehtiin melkein mitä vain. Se oli onnen huippu.

Koulu rikkoi traditionaalisen kulttuurin. Koulutusta saatiin koulutuksen vuoksi. Odotukset nousivat ilman, että todelliset mahdollisuudet olisivat kasvaneet. Muutamat koulua käyneistä pääsivät opettajiksi ja virkamiehiksi, mutta suurimmalle osalle opin saaminen jäi omalla saarella täysin hyödyttömäksi. Koulutus ei tuonut Puluwatissa positiivista muutosta saaren elämään. Se vain lisäsi odotuksia ja synnytti houkutuksia. Kun odotukset eivät toteudu tai toteutuvat vain puolittain, turhauma on luonnollinen. Koulua käynyt nuori joutuu nöyrtymään vanhojen elämään. Itsetunto saa kovan kolauksen. Suuri joukko vihaisia nuoria miehiä pyörii hallintokeskuksen ympärillä juovuksissa. Jopa ne, jotka ovat onnistuneet, tuntevat olevansa kahden kulttuurin välissä kuulumatta kumpaankaan. Ote vanhaan elämään on menetetty ja samalla vertailu amerikkalaisiin on tuskallinen. Heidän etumatkansa on liian suuri.

Henry Thoreau (1854) pohdiskeli ihmisen onnellisuutta kirjassaan Walden (Elämää metsässä), jossa hän kertoo kokemuksiaan kahden vuoden yksinelämästä erämaan keskellä. Hänen mielestään sivilisaation edut ovat liian kalliita ihmisen vapauksien kannalta. Länsimainen ihminen kuvittelee vapauksiensa lisääntyvän kehityksen myötä, mutta hänelle käykin toisin päin. Hänestä tulee yhä sidotumpi. Thoreaun mukaan teollisen vallankumouksen hedelmistä voi nauttia vain tekemällä suuren määrän vapautta sitovaa työtä. Thoreau koki itsensä vapaaksi, kun hänen ei tarvinnut sitoutua länsimaisen ihmisen ahtaisiin kuvioihin. Kriitikko voisi sanoa, että Thoreaun valinnat eivät olleet kovin kummoisia. Ehkä hän saattoi nousta milloin halusi ja lähteä mihin suuntaan tahansa, mutta ruokaa hänenkin oli hankittava. Tässä näkyy vapauden suhteellisuus. Länsimaiselle ihmiselle vapautta on kaupassa olevien tavaroiden runsaus, mutta jollekin muulle se voisi olla juuri noiden mielettömien valintojen karttamista.

Jos vapaus tai rikkaus ovat täydellisiä, niitä ei huomaa. Tässä mielessä voi sanoa, että rikkaus ei tee onnelliseksi. Pienikin tason lasku tuntuu tuskalliselta ja ahdistavalta. Onko ehkä vaatimusten vähentäminen onnen avain? Silloin voidaan vähentää mielipahaa, sillä mielipaha aiheutuu kovin usein siitä, että näköpiirissä olevia tavoitteita ei voi saavuttaa.

Varmaankin vähään tyytyminen on yksi onnen edellytys. Tunnemme jokainen ihmisiä, joiden elämä on niukkaa, mutta jotka ovat elämäänsä aidosti tyytyväisiä. Heidän elämänsä keskipiste on useimmiten jokin muu kuin raha tai valta. Se voi olla esimerkiksi laupeudentyö, josta historia tuntee monia esimerkkejä.

Miten voisimme yksinkertaistaa elämää maailmassa, joka koko ajan tulee mutkikkaammaksi ja teknisesti vauraammaksi? Yltäkylläisyyden keskellä esiintyy kuitenkin pyrkimystä yksinkertaisuuteen. Yhdysvalloissa on melkoinen joukko ihmisiä, jotka vetäytyvät maaseudulle ja elävät siellä hyvin vaatimattomasti. Jotakin tällaista varmaan hipitkin tavoittelivat, mutta he halusivat saada liian paljon kerralla. Pelkkä yksinkertaisuus ei riittänyt, vaan haluttiin kokea jatkuvaa mielihyvää millä keinolla tahansa. Moni sortui huumeisiin. Ihmisen on mahdotonta olla high koko ajan. Vain elämän vaihtelevuus takaa onnen tunteen.

Ovatko kehitys ja koulutus ilman muuta hyviä asioita? Mihin tämä kaikki johtaa? Koulutusta perustellaan nykyisin oikeastaan vain sillä, että suomalaisten tulee pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Jäämme jälkeen ja köyhdymme, jollemme pyri yhä vaativampiin tavoitteisiin. Ehkä emme voi enää jättäytyä tästä kehityksestä sivuun, vaikka se on jo aikoja sitten saavuttanut mielettömät mitat. Luultavasti ihmiskunta olisi onnellisempi, jos kehitystä voitaisiin vääntää taaksepäin tai ainakin kääntää selvästi uusille urille.

Toisaalta vanhoja hyviä aikoja ei oikeastaan koskaan ole ollutkaan. Ihmisen elämä on ollut täynnä työtä ja vaivaa. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa Jumala sanoo naiselle:

Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, ja kivulla sinä olet synnyttävä lapsesi. Kuitenkin tunnet halua mieheesi, ja hän pitää sinua vallassaan.

Ja miehelle hän sanoi:

Koska teit niin kuin vaimosi sanoi ja söit puusta, josta minä kielsin sinua syömästä, niin olkoon maa sinun takiasi kirottu. Kovalla työllä sinun on hakittava elantosi niin kauan kuin elät. … Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.

Jumala on selvästi loukkaantunut siihen, että ihminen hylkäsi paratiisin.

Yksilön ja yhteisön onni

Nykyajan ihminen etsii itseään ja onneaan. Hänellä on koko ajan haku päällä, tietoisesti ja tiedostamatta. Ihminen on kauan etsinyt onnea, josta jo Aristoteles kirjoitti kokonaisen kirjan. Minuuden käsite toi onnen etsintään uuden näkökulman. Tätä sanaa on nykyisessä merkityksessä alettu käyttää vasta myöhään. Itseluottamus tulee käyttöön 1800-luvulla. Sitä käytti Ralph Waldo Emerson esseessään Self-reliance vuonna 1841. Amerikassa, missäpä muualla, painopiste alkoi siirtyä yhteisöllisyydestä yksilökeskeiseen suuntaan. Yhä enemmän alkoi ilmetä ajatuksia, joiden mukaan yhteiskunta on kaikkialla salaliitossa kansalaisen ihmisyyttä vastaan. Yhteiskunta, yhteisö oli kahle, josta tuli vapautua. Riippumattomuus, yksilöityminen, muodostui länsimaisen ihmisen suurimmaksi haasteeksi ja siitä tuli samalla hänen onnensa edellytys. Olet silloin kaikkein onnellisin, kun luot itsellesi oman maailman. Lasta ei enää kasvatettu kunnioittamaan traditiota ja yhteisön normeja, vaan pikemminkin vapautumaan niistä. Mitä vähemmän lasta ohjataan, sitä varmemmin hänestä tulee itsenäinen ja riippumaton. Kaari Utrio kuvasi nykyajan lapsia eräässä kirjoituksessaan aika rajusti. Mennessään vieraisille hyvin koulutettujen vanhempien kotiin lapsia ei kehotettu tervehtimään ja he saivat ottaa pöydästä ensimmäisinä. 10-vuotias tyttö sanoo isoisälle tämän tullessa kylään: Miksi v:ssä et taaskaan tuanu mulle mitään. Kaksivuotias lapsi junassa: Missä v:ssä mun tuttini on? Nämä uuden ajan lapset pitävät omaa huonetta saavutettuna etuna, koska eivät halua sopeutua elämään sisarustensa kanssa.

Tuleeko näistä lapsista onnellisia vai tuleeko heistä primadonnia, jotka kokevat koko ajan uhkaa muiden taholta? Onko ihminen onnellinen, jos hän saa tehdä mitä haluaa? Tämä merkillinen ihmisen sisällä piilevä, minuus haluaa vetäytyä tradition ja yhteisön ulkopuolelle ja olla siitä riippumaton. Kuitenkin me joudumme kasvamaan perheissä ja joudumme sietämään ryhmiä ja yhteisöjä. Samalla ymmärrämme sen, miksi terapia on niin tarpeellista. Terapian avulla otamme etäisyyttä perheeseen ja ahdistaviin yhteisöihin ja saamme valittaa niissä kokemiamme vääryyksiä.

Onko ihminen todella aidosti vapautumassa? Onko hänestä tulossa yhä onnellisempi? Kehitystä kuvaa erityisen hyvin se, miten suhtaudumme työhön. Se ei enää ole velvollisuus ja kutsumus, vaan ura ja mahdollisuus toteuttaa itseään. Kysyn, mitä minä saan työstä enkä mitä voin antaa omalla panoksellani. Työhön liittyy vahva paine edetä uralla tai muuten kehittyä entistä taitavammaksi.

Tosin on hyvä muistaa, ettei työhön suinkaan aina ole suhtauduttu kunnioituksella ja arvostaen. Työn tekeminen on nähty pikemminkin kirouksena, jolloin oli luonnollista, että se kuului orjille, naisille ja köyhille. Kristinuskon alkuvuosina työtä arvostettiin – olihan Jeesuskin puuseppä ja opetuslapset olivat kalastajia, mutta kun kristinuskosta tuli vallanpitäjien uskontoa, työn arvostus laski. Uskonpuhdistus palasi tässäkin kristinuskon juurille ja teki työstä kutsumuksen. Tämä varsin myöhään syntynyt tulkinta työstä on jälleen muuttumassa.

Itsensä kehittäminen on sinänsä hyvä asia, mutta jos se tapahtuu muihin vertaillen, joutuu toteamaan, että huipulle mahtuu vain yksi kerrallaan. Siellä jo olevaa ei ole helppo työntää pois paikaltaan. Voiko hyvää elämää elää vain silloin, kun ei alistu tällaiseen vertailuun?

Kenties myönteisintä on se, että yhteiskuntaluokkien väliset erot ovat kaventuneet ja ihmisiä erottavat pikemminkin heidän elämäntyylinsä kuin ammattinsa tai syntyperänsä. Jokainen voi elää niin kuin haluaa. Toisen elämästä ei tarvitse ottaa paineita. Kirvesmies ja pankinjohtaja voivat valita samanlaisen elämäntyylin. Kumpikin voi olla innokas metsästäjä, joka käyttää tähän harrastukseen suurimman osan vapaa-aikaansa. Syntyy osakulttuureja, joista todellinen uutuus on nuorisokulttuuri. Tällaista ei aikaisemmin ole tunnettu.

Vaarana näyttää olevan se, että minästä tulee oma moraalinen maailmansa. Kaikki on suhteellista. Minän tuntemukset nousevat valintojen perusteiksi. Yksilön omat valinnat ikään kuin oikeuttavat itsensä. Tämä uusi kulttuuri näkee tiukat moraaliset normit kielteisinä, koska ne ehkäisevät vapautta ja ihmisen kasvun mahdollisuuksia. Jokaisen tulee pelata omaa peliään. Ehkä muutkin täytyy ottaa huomioon, mutta koeta silti aina voittaa!

Tietääkö tuo minä ilman muuta, mitä se haluaa? Tämä ei ole niinkään varmaa. Velvollisuudet korvautuvat oikeuksilla, auktoriteetti luovalla ilmaisulla. Hyvän olon, oikean fiiliksen, tavoittelusta tulee elämän keskipiste. Pyrkimys olla hyvä tai oikeudenmukainen tuntuu silloin naiivilta ja tyhmältä.

Entäpä sitten, kun kaikki haluavat samoja hyviä asioita itselleen? Kaikilla muillakin on tuo sama minä, joka haluaa toteuttaa itseään ja kokea mielihyvää. Nuo minät eivät sittenkään elä omissa maailmoissaan, vaan joutuvat jatkuvasti tekemisiin toistensa kanssa. Miten sovitetaan yhteen miljardin yksilön moraaliset maailmat, jotka ainakin periaatteessa voivat olla toisilleen aivan vastakkaisia? Mitä tapahtuu kun kaksi riippumatonta, yksilöllisyyttä arvostavaa ihmistä kaikesta huolimatta haluaa elää yhdessä? Puolustaako kumpikin omaa minäänsä, omia oikeuksiaan elää aidosti yksilönä? Jokin kompromissi on väkisinkin tehtävä. Se ei ole helppoa, koska kumpikin on oikeassa. Oikeastaan kummankaan ei tarvitse antaa periksi. Heillä ei ole mitään keinoa ratkaista ongelmiaan, koska ei ole olemassa mitään sellaista yleistä normistoa, johon he voisivat elämäänsä suhteuttaa.

Kun ihminen irtoaa traditiosta, uskonnosta, velvollisuuksista ja perheestä, hän yrittää tavoitella onneaan minän tarpeista käsin. Vastaukset tulisi löytää jostakin sisältä. Tämä sisältä saatu tieto on kuitenkin kovin hataraa. Sen varaan ei voi rakentaa. Tällainen sisäinen intuitio on aika epävarma mittatikku elämän suurissa kysymyksissä. Autonominen, itsenäinen minä on hyvin haavoittuva. Vertailun piina työntää ihmisen vaatimaan muilta hyväksyntää. Oma kiitos ei sittenkään riitä.

Miten riippumaton ihminen löytää elämäänsä jotakin mieltä ja mielekkyyttä? Tähän asti mielekkyys on löydetty yhteisistä arvoista ja keskinäisestä yhteydestä. Voiko yksin löytää itselleen ikioman elämän mielekkyyden? Mahdollisesti. Individualisti haluaa kuitenkin löytää samanmielisiä. Joskus hän löytää, joskus ei. Kompromissien tekeminen on vaikeata.

Tuottaako tämä elämäntyyli suuria elämäntarinoita? Jotta niitä voisi syntyä, täytyy olla jokin sellainen yhteinen perusta, josta käsin näitä tarinoita voitaisiin arvostaa. Suuria tarinoita on aikaisemmin luonnehtinut kutsumus, palvelu, etsintä tai yhteinen taistelu. Voiko näiden kanssa kilpailla itsensä toteuttaminen, riippuvuuden torjunta tai hyvän olon etsiminen? Politiikastakin ovat suuret tarinat hävinneet. Uskonnon alueella niitä vielä on.

Onko mahdollista kuolettaa yhteyden tarpeensa? Ainakin tähän asti ihminen on halunnut kuulua johonkin ja liittyä johonkin. Miten kaksi individualistia muodostaa perheen? Kummallakin on valmis projekti, jota he haluavat toteuttaa. Erilaisia elämäntyylejä on vaikea sovittaa yhteen. Tasa-arvo sinänsä on suuri asia, mutta se vaatii jatkuvaa neuvottelua ja sovittelua – elleivät puolisot tai yhteisön jäsenet sitoudu elämään samalla tavoin.

Yksilökeskeisyyttä tuntuu tukevan myös tulkinta, joka palauttaa kaiken aivoihin. Ympäristön ja kulttuurin merkitys katoaa. Onneen päästäneen kohta suoraan aivoja ärsyttäen, edes aivojumppaa ei enää tarvita. Parasta olisi saada aivoihin sellaiset elektrodit, joita voi halutessaan vapaasti itse kiihottaa.

Käsitykset onnesta

Käsitykset siitä, mitä onnellisuus on ja onko se mahdollista ja miten siihen päästään, ovat kovin erilaisia ja jopa ristiriitaisia. Kun olen keskustellut onnellisuudesta ihmisten kanssa, olen törmännyt mitä erilaisimpiin mielipiteisiin. Olen koonnut tähän esimerkkejä näistä käsityksistä.

Ihmisten käsityksiä onnellisuudesta

Onnellisuus tai ylimalkaan hyvät asiat eivät koskaan jakaannu tasan, vaan aina on suunnilleen yhtä paljon niitä, joilla asiat ovat hyvin ja niitä, joilla asiat ovat huonosti. Toiset syntyvät hopea- tai jopa kultalusikka suussa ja ovat koko elämänsä ajan muita onnellisempia.

Ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään, mutta näiden koko on erilainen. Suurin osa ihmisistä on onnettomia. Todella onnellisia ihmisiä on perin vähän.

Jokaisen ihmisen elämään mahtuu lopulta suunnilleen yhtä paljon hyviä ja huonoja asioita, yhtä paljon onnea ja tuskaa. Vain kun asiaa tarkastellaan hyvin lyhyellä perspektiivillä voi näyttää siltä, että jollakin on enemmän onnea kuin toisella.

Onnellisuus on aina suhteellista. Ei auta yhtään, vaikka joka päivä söisi kultalusikalla. Kultalusikka menettää nopeasti merkityksensä. Sen kimallusta ei pian huomaa lainkaan.

Onni on lopulta aivan sattumanvaraista. Toisia se potkii pois tieltä, toisille se antaa kahmalokaupalla kuin Hannu Hanhelle.

Jokainen on oman onnensa seppä. Ihminen voi itse tehdä elämästään onnellisen tai onnettoman. Onni on omien tekojen seurausta.

Onnellisuus riippuu asioiden kokemisesta, siitä miten tapahtumat tulkitaan. Melkein minkä tahansa asian voi nähdä myönteisenä, jos vain niin haluaa.

Onni on lähes aina jotakin sellaista, joka koetaan yhdessä ja jaetaan. Läheiset ihmiset tuovat onnen mukanaan. Jaettu ilo on moninkertainen ilo.

Onni on vain harhaa tai ainakin niin ohikiitävää, ettei sillä ole todellista merkitystä ihmisen elämässä. Ihmisen tulee tavoitella kestävämpiä asioita.

Onnen tavoittelu tuhoaa mahdollisuuden saavuttaa onnea. Onni tulee jos on tullakseen ja on aina seurausta jostakin muusta.

Jos ihmiset todella haluavat he voivat yhdessä luoda maailman, jossa kaikki ovat onnellisia.

Onnellisuus ja yleensäkin hyvät asiat noudattavat ns.