Sinussa on jotain erityistä: Tarinoita johtajaksi kasvamisesta ja kasvun johtamisesta

By Timo Kiuru, Aku Laitinen and Krista Putkonen-Örn

Miten maailman innovatiivisimpien organisaatioiden johtajat johtavat? Kuinka luovuutta ja lahjakkuutta vaalitaan sellaisissa yrityksissä kuten Google, Microsoft, Nike ja Apple?

Timo Kiuru on luova johtaja ja puhuja, joka halusi löytää vastauksen näihin kysymyksiin. Hän haastatteli lukuisia kansainvälisiä huippuammattilaisia, joilla on vuosikymmenten kokemus luovien tiimien ja yritysten johtamisesta. Heidän tarinansa, oppinsa ja oivalluksensa Timo kokosi tähän kirjaan.

Punaiseksi langaksi nousi havainto siitä, kuinka tärkeää on osata nähdä ihmisten erityisyys. Sitä johtajuus pohjimmiltaan onkin: yksilön potentiaalin löytämistä ja vaalimista.

Sinussa on jotain erityistä – Tarinoita johtajaksi kasvamisesta ja kasvun johtamisesta on enemmän kuin pelkkä bisneskirja. Se on kirja niistä kokemuksista, jotka muovaavat ihmistä, ja haasteista, jotka tuovat esiin hänen parhaat puolensa. Se auttaa näkemään yhteyden lahjakkuuden, luovuuden ja johtajuuden välillä.

Timo Kiuru on kansainvälisesti työskentelevä luova johtaja, jonka missiona on muuttaa yritysten suhdetta luovuuteen. Hän kirjoittaa kirjoja luovuudesta ja on puhunut ympäri maailmaa innovaatioista, johtajuudesta sekä muutoksesta. Timo palkittiin globaalilla 40 Under 40 -toimialapalkinnolla vuonna 2016 ja kunniamaininnalla Vuoden puhuja -gaalassa 2019.

Timon mielestä erityisyyden näkeminen on lahja. Tämän kirjan avulla hän haluaa kannustaa ihmisiä etsimään sitä rohkeammin.

Äänikirja & e-kirja: © Laine Publishing & Word Audio Publishing

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Aug 26, 2022
• ISBN: 9789180541336

Book preview

Adrian Nyman

En ymmärtänyt, että olin erityinen

Adrian Nyman johti Niken globaalia vähittäiskauppaliiketoimintaa yli vuosikymmenen ajan, kun hän toimi yhtiön urheiluvaateosaston varatoimitusjohtajana ja luovana johtajana.

Adrian luotsasi Niken, 40 miljardin dollarin liikevaihdon yrityksen, läpi digitaalisen murroksen ja uudisti yhtiön vähittäiskaupan strategiaa. Adrianin seuraavana päämääränä on ohjata maailmaa kohti kestävämpiä energiamuotoja. Hän työskentelee brändijohtajana englantilaisessa Arrival-yhtiössä, joka valmistaa sähkökäyttöisiä hyötyajoneuvoja.

Adrian keräilee lenkkareita, design-esineitä, taidetta ja vinyylilevyjä. Hän rentoutuu rakentamalla asioita. Hänen mielestään täydellistä ja epätäydellistä yhdistämällä saa aikaan jotakin kokonaista.

VANHEMPANI EROSIVAT kun olin hyvin nuori, ja äitini meni uusiin naimisiin metodistipapin kanssa. Papeilla on jotain yhteistä sotilasupseerien kanssa – meidän perheemme vaihtoi maisemaa yhtä tiuhaan kuin upseerien perheet.

Vuonna 1977 olin neljävuotias, ja me muutimme San Franciscon lahden auringosta pikkukaupunkiin Oklahomaan, maaseudulle keskelle Amerikkaa. Paikkakunnalla asui noin 200 ihmistä. Siellä oli pääkatu, yksi kauppa ja yksi risteys. Maatiloja, karjapaimenia – ja me.

Kasvoin kirjaimellisesti keskellä ei-mitään.

Muutimme parin vuoden välein yhdestä oklahomalaiskaupungista toiseen, ja olin koulussa aina se uusi lapsi. En saanut pitkäaikaisia ystäviä, koska aina kun löysin jonkun, jonka kanssa tulin hyvin toimeen, jouduinkin jo pakkaamaan tavarani.

Aina kun tulee uuteen kouluun, täytyy ymmärtää, miten siellä sopii joukkoon. En tarkoita vain ystävien saamista – ihan ensiksi täytyy hoksata, miten voi olla saamatta turpiinsa. Uuden tyypin täytyi aina käydä läpi kaikenlaisia sosiaalisia ja emotionaalisia kiemuroita. Olin ollut tosi ujo ja introvertti, mutta se sai minut tulemaan kuorestani ja haastamaan itseäni.

Koulunkäynti oli minulle todella vaikeaa. Kaikki tyssäsi aina lukemiseen ja kirjoittamiseen. En tiennyt, miksen osannut lukea yhtä hyvin kuin luokkatoverini, ja stressasin aina, että opettaja pyytäisi minua lukemaan ääneen. Oli kuin ylläni olisi ollut musta pilvi. Tunsin olevani huonompi kuin muut.

Äitini oli sairaanhoitaja, joten lapsuudessani meillä ei ollut paljon rahaa. Hän oli myös kätevä käsistään – hän osasi piirtää, tehdä ajatuksista asioita – mutta kukaan perheessäni ei ollut ajatellut tekevänsä ammatikseen mitään luovaa. En tiennyt, että oli olemassa luovia johtajia, taiteellisia johtajia tai graafisia suunnittelijoita. Ajattelin, että jos oli taiteilija, niin sitten vain myi maalauksia niin kuin Picasso tai Andy Warhol.

Äitini oli edistysmielinen liberaali, ja kymmenen Oklahomassa vietetyn vuoden jälkeen hän oli saanut tarpeekseen konservatiivisista pikkukaupungeista. Niinpä me muutimme takaisin Kaliforniaan, kun olin varhaisteini-iässä.

OLIN SAMANLAINEN kuin muutkin ikäiseni nuoret. Oma identiteettini alkoi muodostua, ja aloin tuntea oloni itsenäiseksi ja tehdä asioita kysymättä lupaa vanhemmiltani. Löysin hc-punkin ja skeittauksen, jotka olivat silloin pinnalla. Niiden kahden väylän myötä tunsin ensimmäistä kertaa samaistuvani johonkin ihmisryhmään.

Skeittareiden ja punkkareiden parissa ei tarvinnut kuunnella sääntöjä tai laskea pisteitä. Ei ollut sosiaalisia normeja tai rajoitteita eikä yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita. Punkissa saattoi tehdä biisin, joka oli 30 sekuntia tai 10 minuuttia pitkä, eikä välttämättä tarvinnut edes osata soittaa. Se oli täyttä tee se itse -meininkiä. Katsottiin, mitä tapahtuu, kun vain tekee, eikä tuomittu ketään.

Minulle se oli keino päästellä höyryjä. Se oli täydellinen vastalääke kaikelle paineelle, jota tunsin, koska en pärjännyt normaalielämässä.

Yhtäkkiä tunsin itseni nähdyksi ja ymmärretyksi. Olin kuin kasvi, jota kasteltiin, ja aloin kasvaa eksponentiaalisesti. Panin kaiken energiani siihen kulttuuriin. Perustin bändejä, suunnittelin skeittilautoja ja t-paitoja – pyysin jopa äitiäni ompelemaan minulle tietynlaiset housut. Sitten punk muuttui hip-hopiksi, hip-hop houseksi ja rave-kulttuuriksi 1990-luvun alussa, mutta kaikkien noiden alakulttuurien ydinsanoma oli sama: tule sellaisena kuin olet.

MUISTAN VIELÄKIN, kun kävelin ensimmäistä kertaa skeittiliikkeeseen. Siellä oli Bones Brigaden, Powell Peralta -brändin alla skeitanneen tiimin, tekemää grafiikkaa, ja minä ajattelin: Ei juma, joku on tehnyt nämä!

Se mullisti elämäni. Silloin tajusin, ettei välttämättä tarvitse olla taiteilija tehdäkseen jotain luovaa elannokseen.

Halusin päästä sille polulle, mutta minulla ei ollut tietokonetta. Sitten keksin ratkaisun: kopiointiliike.

Kinko’s-liikkeessä oli julkinen tila, jossa oli työpöytiä ja viivaimia, melko lailla kaikki mekaaniset työvälineet, joita 1970-luvun graafinen suunnittelija saattoi tarvita. Piirsin logoja ja leikkasin niiden elementit irti, sitten menin kopiointiliikkeeseen ja sommittelin osat uusiksi. Sillä lailla tein ensimmäisen logoni kotikaupunkini skeittiliikkeelle.

Isoäitini jätti kuollessaan minulle vähän rahaa. Halusin käyttää ne järkevästi ja vastuuntuntoisesti, joten ostin Power Macin. Sitten hommasin piraattiversiot Photoshopista ja Illustratorista ja opettelin käyttämään niitä.

Ollessani teini-iässä minulla todettiin lukihäiriö. Näin jälkikäteen ymmärrän, että minusta tuli luova, koska en kyennyt kommunikoimaan kuten muut ja osallistumaan perinteiseen koulunkäyntiin. Lukihäiriö pani aivoni sellaiseen asentoon, että olen enemmän visuaalinen tarinankertoja. Pystyin artikuloimaan ajatuksiani eri tavoilla kuin muut, koska minun täytyi ylikompensoida kykenemättömyyttäni. Siitä sain itselleni supervoiman.

Mutta siihen aikaan en huomannut sitä vielä itse. En ymmärtänyt, että olin erityinen. Silloin ajattelin, että yritin vain löytää oikoreittejä selviytyäkseni.

KUN TEETIN ensimmäistä kertaa suunnittelemani housut, astelin vain sisään yhteen tehtaaseen San Franciscossa. Kuljeskelin ympäriinsä, kunnes löysin tuotantopäällikön ja sanoin hänelle itsevarmana: Haluaisin tehdä pari näytettä, minulla on kangasta ja kaavat.

Nainen ihmetteli varmaankin, että mitä tämä kakara täällä tekee. Hän oli kuitenkin ystävällinen ja kertoi minulle, paljonko homma maksaisi. Kun olin lähtökuopissa, hän kysyi: Onko sinulla vetoketjut, napit ja koristeet?

Vastasin: Luulin, että täällä laitettaisiin ne paikalleen.

Nainen sanoi: Ei, sinun täytyy hommata ne itse.

Hän otti paperilapun ja kirjoitti siihen osoitteen. Hän kertoi, mitä kokoja tarvitsisin, ja käski lähteä kaupoille.

Aina kun tekee vaatteen, sen tiettyjen osien täytyy kasvaa tai pienentyä koon mukaan – XL:ään tarvitaan suuremmat hihat. Kun tein ensimmäiset housuni, en huomannut muuttaa sisäsaumojen mittoja. Niinpä housuihin tuli valtava vyötärö ja lyhyet lahkeet, mikä ysärillä ei käynyt laatuun. Tein yhteensä varmaan kolmetsadat housut, eikä kukaan ostanut yksiäkään.

Olin nuori ja hölmö. Tein paljon aloittelijan mokia, mutta vähät välitin. Koska en tiennyt mistään mitään, tein kaiken ajattelematta liikoja. En ollut yli-itsevarma enkä suinkaan toiminut niin, koska halusin näyttää kaikille, kuinka cool olin. Halusin vain palavasti tehdä asioita. Halusin tehdä oman versioni kaikesta, mikä inspiroi minua – tuntui kuin olisin löytänyt ihan uuden universumin.

Monet asioista perillä olevat ihmiset, kuten se nainen tehtaalla, nauroivat minulle – mutta hyväntahtoisesti. Ja he myös auttoivat minua. Koko urani on tavallaan mennyt samalla tavalla: intohimo ajaa tietämättömyyden ohi. Jos välittää ja on vilpitön ja haluaa kovasti tehdä jotain, jos haluaa rehellisesti selvittää, miten jokin asia tehdään, niin silloin ihmiset kyllä auttavat. Jos taas on ylimielinen ja luulee tietävänsä kaikesta kaiken, vieraat ihmiset tuskin auttavat samassa mitassa.

MINUN ONNEKSENI monet läheisistä ystävistäni alkoivat olla aika kuuluisia skeittimaailmassa. He olivat juuri siirtymässä amatööreistä ammattilaisiksi. Heitä näki videoilla ja Thrasherin ja Trans-Worldin kansikuvissa. Heillä oli laudoissaan minun tarrojani, ja he pitivät minun t-paitojani. Tuotteeni olivat ihan surkeita, mutta he mainostivat brändiäni ja se alkoi näkyä monessa paikassa.

Se, että olin aito ja tein asiat itse, sai ihmiset hyväksymään minut. Jos ympärillä on hyvää meininkiä ja oikeita ihmisiä, niin pian muutkin haluavat osaksi sitä.

Päädyin lisensoimaan tuotteeni suuremmalle valmistajalle, joka teki yhteistyötä vakiintuneiden brändien kanssa. Heillä oli jakelukanavat, kunnon varastot ja tuotantoa ulkomailla. He tiesivät, miten tavaraa tuodaan maahan, ja heillä oli pääomaa. Minulle sanottiin: Sinä teet tätä siistiä juttua ja alat olla aika kuuluisa skeittipiireissä. Etkö alkaisi yhteistyöhön meidän kanssamme, niin me rahoitamme brändiäsi?

Ei merkistäni koskaan tullut valtavaa, mutta pääsin kiertämään maailmaa ja sain vaatteitani tuotantoon. Opin, kuinka tehdään hyvä tuotekatalogi ja hyvät housut. Se oli upeaa.

JOS TOTTA PUHUTAAN, niin perustin oman yrityksen siksi, etten kokenut itseäni tarpeeksi hyväksi. Koska en ollut käynyt yliopistoa tai suorittanut hienoa tutkintoa, ajattelin, etten voisi olla töissä isossa firmassa. Ei se mitään harkittua strategiaa ollut, niin kuin ei mikään urallani. Luotin vain intuitiooni.

Jossain vaiheessa tajusin, että voisin saada enemmän menestystä ja paremman elannon, jos tekisin töitä muille. Minulla oli edelleen omia sivuproggiksiani, mutta aloin keskittyä suunnittelemaan muiden brändien mallistoja. Yhtäkkiä minulla olikin oma suunnittelutoimisto. Pikkuhiljaa yhteistyökumppanini vaihtuivat skeittibrändeistä muihin, kuten Levi’s tai Disney.

Jos halusin tehdä jotain, päätin vain, että niin tapahtuu.

Muistan yhden ison Levi’s-projektin, jonka yhteydessä tutustuin Damien Hirstiin. Hän oli siihen aikaan maailman kuuluisimpia taiteilijoita. Meillä synkkasi hyvin, ja meistä tuli ystäviä. Olimme juuri tehneet hänen Manhattanin-galleriansa kanssa ison muotinäytöksen New Yorkin muotiviikkoja varten. Siitä kirjoitettiin paljon lehdissä, ja ajattelin, että julkaisisin itse suuren kuvateoksen, joka kertoisi malliston tarinan.

Siihen aikaan idoleitani oli Vincent Gallo. Hän oli käsikirjoittanut, ohjannut ja säveltänyt Buffalo ’66 -elokuvan, joka oli minulle tajunnanräjäyttävä kokemus. Gallo oli pirun kova äijä, kunnon renessanssinero. Mietin, kenet haluaisin mukaan kirjaani, ja ajattelin: no perkele, Vincent Gallon tietysti!

Samalla lailla kuin olin kävellyt kopiointiliikkeeseen logoa tekemään tai tehtaaseen housuja valmistamaan, kyselin vain Losissa asuvilta kavereiltani, oliko kellään Vincent Gallon puhelinnumeroa. Melkoisten mutkien jälkeen sainkin lopulta numeron.

Soitin hänelle ilman ennakkovaroitusta. Hän