Yllättävä voima - lähempänä kuin arvaatkaan

By Pekka Hämäläinen

Kuinka löytää voimaa selviytymiseen, kun kohtaa yllättävän kriisin tai epäonnistumisen? Läheisen kuolema, työttömyys, avioero... Jokainen meistä käy elämänsä aikana läpi monta kriisiä, jotka vavisuttavat perusturvallisuuden tunnetta. Vaikka surun tai epäonnistumisen keskellä elämä tuntuisi lohduttomalta, tunteista on aina tie ulos.Pekka Hämäläisen "Yllättävä voima – lähempänä kuin arvaatkaan" tarjoaa kannustavia esimerkkejä siitä, kuinka ihminen löytää voimaa selviytyä – vaikka tilanne näyttäisi toivottomalta tai tunteet tuntuisivat liian suurilta kannettaviksi. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 4, 2021
• ISBN: 9788726854572

Book preview

www.egmont.com

Johdanto

Voimavaroja, mutta mitä varten?

"Isä, voimavaroja, mutta mitä varten? Menestymistä, tehokkuutta, uusia suorituksiako varten? Kiitos ei. Sellaista elämää minä en halua."

Tyttäreni sanat osuvat kuin puukonisku. Syvälle ja kipeästi. Istumme Cafe Amoksessa Helsingin keskustassa ja olen juuri innoissani kertonut hänelle uudesta projektistani, voimavarakirjosta, jota olen tekemässä. Olen suu vaahdossa selittänyt tälle kauniille nuorelle naiselle, kuinka ihmiset joka puolella, työelämässä ja kotona valittavat väsymistään ja jaksamattomuuttaan. Nyt on sosiaalinen tilaus kirjalle, jossa kerrotaan mistä voimia löytyy. Perustelen, että näistä asioistahan olen kiertänyt puhumassa ja vetämässä koulutustilaisuuksia. Tunnen kentän tarpeen.

Tyttäreni kysymys liisteröi minut seinälle kuin kärpäsen liimapaperiin. Olen aseeton. Jonkun ulkopuolisen edessä pystyisi vielä puolustautumaan, mutta omansa edessä totuuden joutuu kohtaamaan paljaana. Voimavaroja me kaikki tarvitsemme, mutta olenko kertaakaan kysynyt itseltäni: MITÄ VARTEN? Jos jostakin saisin voimia, miten ne käyttäisin? Siinä se on, olennainen. Kahvihetki jatkuu hiljaisissa merkeissä. Tunnen itseni noloksi. Pälyilemme toisiamme. Äskeinen uho on tipotiessään. Ei oikein tiedä mitä sanoisi.

Käännän kysymyksen ensimmäisenä itseeni. Mihin minä voimia tarvitsen? Siihenkö, että jaksaisin tehokkaammin vetää koulutuksia, että minut huomattaisiin julkisuudessa, että jaksaisin vielä kymmenen vuoden jälkeen painaa samassa oravanpyörässä pitkin Suomea?

Sitä samaako haluan opettaa koulutettavilleni? Että kun pääsee omiin voimavaroihinsa käsiksi, tehoja löytyy entistä enemmän. Että jaksaa puurtaa sitä samaa työtä joka ei ehkä enää pitkään aikaan ole motivoinut. Tai että jaksaa kestää toimimatonta avioliittoa tai pomoa joka polkee ihmisarvon jatkuvasti lattian rakoon? Houkuttelenko minä ihmisiä kestämään liikaa työmäärää, työyhteisön kuvottavaa ilmapiiriä, muuttumattomuutta? Ei kuulosta kovin vastuulliselta.

Vastaus tulee jostakin sisimmästäni: Elämää minä etsin, elämän laatua ja sisältöä. Siihen minä voimia tarvitsen. Että jaksaisin elää enemmän itseni näköistä elämää. Että kelpaisin itselleni paremmin, vaikka en saisi minkäänlaisia suorituksia aikaan, vaikka tehoni loppuisivat tykkänään. Oivallan: Se mitä olen persoonana on tärkeämpää kuin kaikki suoritukseni yhteensä.

Tältä pohjalta terävöityy myös koulutusteni sisältö: Vastuulliseen ihmisyyteen ja persoonana kasvuun minä haluan ihmisiä houkutella. Vastuun ottaminen merkitsee aina selkeää haastetta muutokseen. Se mahdollistaa myös uuden, voimavarakeskeisen suhteen työhön. Konkreettisten tavoitteiden asettaminen on vastuun ottamista käytännössä: En ole tuuliajolla, vaan elämälläni on suunta ja tarkoitus.

Sama pätee työyhteisöihin. Ilman vastuulliseen ihmisyyteen kasvaneita työntekijöitä ja sitoutumista konreettisiin tavoitteisiin ei synny yhteishenkeä eikä menestystä. Jos haluamme elämältä ja työltä enemmän kuin pelkästään jaksamista huomiseen, ensi vuoteen tai eläkeikään, meidän on löydettävä uudelleen työn ilo. Ilon lähteet ovat lähempänä kuin arvaammekaan. Ne ovat itsessämme sisäänrakennettuina. Ne pitää vain houkutella esille ja panna yhteiseen jakoon. Elämä on luotu nautittavaksi, sen jokainen hetki. Sitä mahdollisuutta ei kannata hukata. Kirjan viestin voisi tiivistää seuraaviin asioihin:

Elämä ja työ uuvuttavat ihmistä tänä päivänä. Elinvoima on vähissä. Löytääkseen omat voimavaransa ihminen tarvitsee syvää kosketusta itseensä, siihen mikä hänessä on vahvaa ja hyvää sekä myös siihen mikä vielä on kipeää ja keskeneräistä. Oma persoona on tärkein työvälineemme elimmepä missä tahansa ihmissuhteissa tai teimmepä mitä työtä tahansa. Voidaksemme käyttää instrumenttiamme parhaalla mahdollisella tavalla meidän on tutustuttava itseemme. Siitä kasvaa hyvä itsetuntemus, ja hyvä itsetuntemus on lähtökohta vastuulliseen ihmisyyteen.

Voima nousee rakkauden kokemuksesta, kyvystä saada ja antaa rakkautta. Yksilöllisen voiman tärkeimpänä tavoitteena on oppia rakastamaan itseään, koska vain itseään rakastava ihminen voi rakastaa muita ihmisiä ja ympäristöään. Toisaalta aidosti ja ehdoitta itseään voi oppia rakastamaan vain suhteessa toisiin ihmisiin. Minä olen ja minusta tulee ihminen yhteydessä, yhteydessä toisiin ihmisiin ja elämän universaaliin voimakenttään. Siitä syntyy elämisen laatu. Olen itse voimapotentiaali, mutta tarvitsen myös ulkopuolisia voimatekijöitä. Rakkauden voimakentässä elävä ihminen on täynnä energiaa ja jaksaa mitä vain.

Yksi voiman keskeisistä elementeistä on elämisen tarkoitus, kokemus siitä, että minulla on mielekäs syy elää. Ihminen tarvitsee konkreettisia tavoitteita tulevaisuudelleen. Itsensä tunteva ja itseään rakastava ihminen ei ole tuuliajolla vaan asettaa selkeitä tavoitteita työlleen, ihmissuhteilleen, kasvulleen, menestymiselle, kaikelle sille, minkä hän itse määrittelee elämässään tavoittelemisen arvoiseksi. Ilman tavoitteita ei voi saavuttaa mitään. Kun on jotakin mihin pyrkiä, elämällä on suunta ja tarkoitus.

I voima – yllätyksiin piilotettu

Jumala on piilottanut helvetin keskelle paratiisia.

Paul Coelho

Helvetti keskellä paratiisia

Kuoleman suudelma

Katselen Saimaan pintaa viiden jälkeen aamulla. Se väreilee edessäni lähes liikkumattomana. On tyyntä. Miten harvinainen hetki tällä isolla ja tuulisella selällä. Aurinko on juuri noussut. Mieli hyrisee onnea: Tästä tulee hieno päivä.

Olen nukkunut yöni rauhattomasti, luultavasti kuumuuden takia. Pieni päänsärky jyskyttää takaraivossa. Edellisenä iltana juotu runsas kahvi on herättänyt minut aamupissalle. Seison mökin kuistilla, nautin haihtuvan aamukosteuden viileydestä ja mietin tulevaa päivää. Edessä on tavaroiden pakkaaminen ja poislähtö. Sitten iltapäivällä Linnanmäki, jonne olemme perheen kanssa tehneet treffit. Muutama lokki kaartelee mökin edustalla ja kirkuu omaa aamutervehdystään. Kauempana kalastaja palailee verkoiltaan. Perätuupparin ääni kiirii pitkin tyyntä pintaa.

Nousen mökkiin sisälle, avaan pari ikkunaa, painan radion päälle ja ryhdyn keittämään kahvia. Unisen tuntuinen toimittaja toivottelee hyvät huomenet ja jatkaa: Tänään on tiistai kesäkuun 16. päivä, Päivin ja Päivikin nimipäivä. Onnea sankareille!

Niin se päivä alkoi. Olin edellisellä viikolla ollut työkeikalla Lappeenrannassa ja päättänyt jäädä vielä muutamaksi päiväksi viimeistelemään kirjaa kesämökin rauhaan. Työ oli sujunut hyvin ja olin saanut aikaan sen mitä olin suunnitellutkin.

Join kahvit ja keskityin vielä vähäksi aikaa tietokonepäätteen tuijottamiseen. Sitten aloin pakkailla tavaroitani ja valmistautua lähtöön. Ennen puolta päivää olin jo matkalla.

Odotin Lintsille pääsyä taas kerran innokkaasti. Tiesin että pieni poika minussa pääsisi irti. Emmi ja Jussi, 8-vuotiaat sukulaiskaksoset, olivat tulleet kylään ja juuri heidän kanssaan Linnanmäellä olisi kiva irrotella.

Soitin matkan varrelta vaimolle ja kuulin että kaikki olivat jo odottamassa minua Linnamäellä. Myös Jenni ja Joonas, aikuiset kotoa lähteneet lapsemme, olivat tulleet mukaan, Joonas Katja-morsionsa kanssa. Julius, juniorimme, kaksosten suuri esikuva oli tietenkin mukana. Pian kohtaisimme koko perheenä. Arvioin vaimolleni, että saapuisin perille puoli kolmelta. Suljin puhelimen ja keskityin ajamiseen.

Kello oli pari minuuttia vaille kaksi ja olin jo Porvoon moottoritiellä. Ajoin hirviaidatulla alueella ja mietin mielessäni: Hyvä, nyt saa turvallisesti päästellä vähän lujempaa vauhtia. Ohittelin muutamia autoja, viimeisenä kartanomallisen punaisen Passatin.

Kello oli tasan 14.00. Ajoin Treksilän liittymän kohdalla. Uutisten aikamerkki tuli juuri radiosta. Sitten se tapahtui.

Täysikokoinen naarashirvi laukkasi oikealta hirvittävällä vauhdilla suoraan autoni eteen.

Mitään ei ollut tehtävissä. Jostakin alitajunnasta tuli käsky: ohjaa takajalkoihin. Väänsin rattia oikealle ja löin täysjarrutuksen päälle.

Sitten pamahti ja kovaa. Kaikki tapahtui salamannopeasti ja oli hetkessä myös ohi. Ensimmäiseksi tajusin että olin hengissä enkä edes pahasti loukkaantunut. Pää oli paikoillaan, raajat liikkuivat, mihinkään ei sattunut. Uskomaton onni.

Ohjasin auton sivuun, sammutin moottorin, avasin turvavyön ja aloin katsella ympärilleni. Tuulilasi oli tipotiessään ja auton katto oli repeytynyt aivan pääni vierestä kokonaan irti kuin sardiinipurkki, takapenkille saakka. Oikean sivun ikkunat olivat rikki. Kylmät väreet juoksivat selässä. Mondeostani oli tullut hetkessä avoauto.

Seuraava havainto oli kuvottava haju. Hirven sisäelimet olivat räjähtäneet auton sisälle. Olin yltäpäältä iljettävän vihreän mönjän peitossa.

Tajusin valuvani verta ja pieni paniikki iski päälle. Avasin oven ja lähdin hortoilemaan ulos. Ensimmäiset auttajat olivat jo pysähtyneet turmapaikalle ja riensivät luokseni. Joku heistä oli hälyttänyt apua. Kysyin ensimmäiseksi: Onko tämä hirven verta vai omaani?

Passatin kuljettaja katsoi minua ja kertoi veren juoksevan ohimon yläpuolella olevasta avohaavasta. Huomasin, että oikea käteni oli täynnä lasinsirujen aiheuttamia viiltohaavoja. Passatmies talutti minut istumaan tien pientareelle, haki autostaan minulle pyyhkeen ja puheli rauhoittavasti. Sitten vain odoteltiin ambulanssin tuloa. Yksi ja toinen kävi sanomassa minulle: Kyllä setvisit vähällä. Joku taisi onnitellakin.

Vaivuin hetkeksi ajatuksiini. Tästä tulikin toisenlainen päivä. Minun hengissäselviytymispäiväni. Elämälle kiitos, enkeleille kiitos! Elämä oli antanut minulle uuden mahdollisuuden. Sen mahdollisuuden yrittäisin käyttää paremmin kuin entisen. Pyrkisin elämään syvemmin ja aidommin, enemmän itseni näköisesti. Tiesin: minua tarvitaan vielä, minulla on tehtävä, elämälläni on tarkoitus. Jumala oli taas kerran piilottanut paratiisin keskelle helvetin, mutta vain siksi että näkisin paratiisin hedelmät paremmin ja oppisin arvostamaan niitä.

Kesken mietteitäni heräsin huoleen, että minun oli ilmoitettava turmasta perheelleni. Yritin lähteä etsimään kännykkää autostani. Passatin kuljettaja veti minut takaisin istumaan ja antoi oman kännykkänsä lainaksi. Soittamisesta ei tullut mitään. En saanut vaimoni numeroa mieleen. En sitten millään.

Passatmies kertoi minulle, että hirviä oli ollut kaksi, emo ja sen vasa. Minä olin törmännyt emoon ja iskun voimasta se oli kimmonnut autoni katosta komeassa kaaressa moottoritien kaistojen väliselle viheralueelle ja katkennut kahtia. Vasaraukan kohtalosta kukaan ei tuntunut tietävän.

Sitten tuli ambulanssi. Minut nostettiin siihen ja minua lähdettiin kuljettamaan kohti Porvoon aluesairaalaa. Matkalta sain lopulta soitetuksi vaimolle. Kerroin, minne olin menossa ja ettei minulla ollut hätää.

Sairaalassa jouduin ensimmäiseksi suihkuun ja hoitaja tuli auttamaan minua. Nähdessään minut hän purskahti nauruun. Ei ihme, olinhan edelleenkin kauttaaltani vihreän mönjän peitossa ja haju oli mieletön. Hoitaja pyyteli anteeksi käytöstään, mutta minä annoin hänelle luvan nauraa. Huumori on revittävä sieltä mistä se milloinkin irtoaa. Voin vain kuvitella olleeni melko huvittava näky.

Sain suihkutella kauan, ennen kuin hirven läjät ja lasinsirut alkoivat hellittää otettaan minusta. Kuivasin itseni, puin sairaalaan beigevärisen yöpuvun päälleni ja marssin ommeltavaksi. Pari mukavaa poliisimiestä kävi jututtamassa ja kumpikin totesi minun päässeen onnettomuudesta pienin ruhjein. Poliisit totesivat myös että luultavasti kova vauhti pelasti minut ja lennätti hirven auton yli. Hiljaisemmalla vauhdilla se olisi tullut sisään, suoraan päälleni.

Joku iski jäykkäkouristupiikin käsivarteen ja jo aamulla alkanut päänsärkykin parani buranalla. Loppuaika oli sitten vain odottelua.

Vietin tarkkailussa parisen tuntia ja lääkäri antoi minulle luvan lähteä kotiin. Vaimo tuli hakemaan minua ja halasimme lämpimästi. Se oli pitkä puristus. Kyyneleet tuppasivat silmiin. Olinhan selvinnyt hengissä. Tilanne olisi voinut päätyä myös hautajaisiin tai vakavaan loukkaantumiseen ja nyt makaisin letkuissa jollakin teho-osastolla.

Ajoimme ensimmäiseksi hinaamon pihalle katsomaan lunastuskuntoon mennyttä Mondeotamme ja kauhistuimme kumpikin. Niin romuksi auto oli mennyt. Tajusin konkreettisesti kuinka läheltä lähtö oli minua liipannut. Vain muutama millimetri oli erottanut minut kuolemasta. Olin saanut siltä suudelman.

Huvittavinta paluumatkalla oli että ajoimme Linnanmäen kautta. Pääsin sittenkin sinne, tosin vain parkkipaikalle. Vaimo oli luvannut hakea lapset sieltä noudettuaan minut ensin sairaalasta. Yritin vastustaa ajatusta erikoiseen pukeutumiseeni vedoten, mutta vaimo puhui minut ympäri. Olin myös pää kääreessä. Sovimme vaimon kanssa että jos joku tulee Linnanmäen parkkipaikalla ihmettelemään, kerromme että minulla oli polttarit menossa. Lasten halaaminen tuntui uskomattoman hyvältä.

Kun lopulta saavuimme Lohjalle kotiin, hyrisevä mieli valtasi minut uudestaan. Auto oli romuna, monet henkilökohtaiset tavarat, mm. luentosalkku, osa vaatteista ja cdsoitin olivat hirven sisälmyksistä piloilla, mutta niiden sureminen tuntui tyhjänpäiväiseltä. Olin jättänyt ne kaikki autonromuun sisälle. Myös kännykkä oli kolarissa hajonnut. Vain kalenterin poimin mukaani, muistoksi tästä elämän antamasta arvokkaasta yllätyksestä. Kalenterin lähes jokainen sivu oli hirven mönjällä merkitty, ikään kuin joku olisi selannut sitä sen sekunnin aikana, jolloin hirvi teki pikavierailun autossani. Minä itse olin kuitenkin hengissä.

Olen aina uskonut ja uskon edelleenkin, että elämä on perusluonteeltaan dynaamista, koko ajan eteenpäin kurkottavaa. Se on kuin aika jota ei voi pysäyttää. Silti elämä näyttää myös toistavan itseään, joskus kummallisen johdonmukaisesti. Ainakin minun elämäni on ollut sellaista. Kun katselen omaa matkaani taaksepäin, löydän siitä kehityslinjoja ja tapahtumia, jotka toistuvat tietyin väliajoin.

Noin kymmenen vuoden välein – juuri kun lähestyn pyöreitä vuosiani – minua näyttää kohtaavan jokin onnettomuus tai läheltä piti -tilanne. 29-vuotiaana katkoin käteni jääpallomatsissa ja jouduin elämäni kriisiin. Asuimme tuolloin perheen kanssa Uppsalassa. Pahinta oli yksinäisyys. Minulla oli perhe, sukulaisia ja tuttuja ympärilläni, mutta lähelleni minä en päästänyt ketään. Eristin itseni muusta elämästä. Psyykkisesti olin niin kovilla että luulin tulevani hulluksi ja itsetuhoajatukset pyörivät hetkittäin päässä. Olin tuolloin valmis luopumaan myös pappisvirastani ja naulaamaan liperini Uppsalan tuomiokirkon oveen. Jos kirkolla ei olisi ollut tarjota perheneuvontatyötä, olisin luultavasti jo aikapäiviä vaihtanut hommia. Niin falskina minä kirkon ja papin työn tuolloin koin.

39-vuotiaana jouduin nokkakolariin kantatie 53:lla Virkkalassa. En loukannut itseäni, vaikka autot menivät lunastuskuntoon. Taas oli edessä kriisi, psyykkisiä vammoja piti nuolla pitkään.

Tällä hetkellä olen neljäkymmentäyhdeksän ja käyn hirvikolarin kauhuja mielessäni läpi. Todennäköisesti vielä pitkään. Kuoleman suudelma oli kuin entinen tyttö: kävi lähellä, pussasi ja jatkoi matkaansa. Ei huolinut mukaansa. Minulla taitaa olla vielä tekemistä.

En ymmärrä tällaista elämän logiikkaa. Kymmenen vuoden välein minun on kohdattava jokin yllättävä katastrofi. Miksi? Mikään järki ei sitä selitä.

Toinen elämänkaareni kummallisista toistoista näyttää olevan se, että tietyin väliajoin minun on käytävä omaa lapsuuttani uudelleen ja uudelleen läpi. Joka kerran kun tätä prosessia olen työstänyt, olen luullut jo tulleeni valmiiksi siinä asiassa. Mutta eihän se niin ole. Kerta toisensa jälkeen joudun palaamaan jäljilleni kuin koira oksennukselleen ja tutkimaan mitä minulle on joskus tapahtunut. Ja jokaisella penkomisreissullani löydän uusia merkityksellisiä asioita. Niin syvällä ovat lapsuuteni vammat. Nyt on taas ollut penkomisen aika.

Ei elämäni silti yhtä kriisiä ole ollut. Välillä on ollut seesteisempiä vuosia, jopa turhauttavassa määrin. Silloin olen unohtanut mylläkkäni autuaasti ja kokenut itseni mieheksi jolle ei koskaan tapahdu mitään.

Ehkäpä juuri siksi joudunkin kohtaamaan elämäni suuret kriisietapit rajulla ja pysäyttävällä tavalla. Ehkäpä se on minun tapani uusiutua ja ymmärtää elämää vähän syvemmin. Elämä puhuttelee järjestämällä yllätyksiä.

Olennaista elämän puhuttelussa ovat ne sisäiset oivallukset, joita yllätyksiin on kätkettyinä. Ei niinkään se, kykenenkö rationaalisesti ymmärtämään, mitä minulle on tapahtunut. Olen välittömästi hukassa jos yritän kehittää omista törmäyksistäni jotakin järjellä ymmärrettävää todellisuutta. Tyydyttävää rationaalista elämänselitystä en ole kyennyt löytämään. En tiedä onko sitä edes olemassa.

Yrityksiä elämän suuren mysteerin selittämiseksi on tehty läpi historian ja tullaan varmasti jatkossakin tekemään. Ihminen on aina halunnut selittää selittämätöntä.