Ollaan ihmisiksi parisuhteessa

By Pekka Hämäläinen

Kuinka välttää parisuhteen tavallisimmat kompastuskivet? Pekka Hämäläisen Ollaan ihmisiksi parisuhteessa keskittyy siihen, miten omasta parisuhteesta voi saada mahdollisimman toimivan. Voiko negatiivisen asenteen muuttaa positiiviseksi? Miten voi oppia huomioimaan puolison tarpeita? Molemmat parisuhteen osapuolet myös kasvavat ja muuttuvat suhteen aikana. Onkin siis tärkeää löytää yhteys aina uudestaan ja uudestaan. Se vaatii rakkautta ja tahtoa – joka ikinen päivä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 9, 2022
• ISBN: 9788728181638

Book preview

Ollaan ihmisiksi parisuhteessa

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2014, 2022 Pekka Hämäläinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728181638

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Lukijalle

Ollaan ihmisiksi parisuhteessa

Suomalaisessa parisuhteessa on runsaasti positiivista energiaa, paljon enemmän kuin kykenemme sitä tiedostamaan ja käyttämään arjen monenlaisten paineiden puristuksessa. Jos tekisimme toistemme eteen sen kaiken hyvän, mihin pystymme, löisimme niin itsemme kuin puolisommekin ällikällä. Hyvää jakamalla voisimme välttää ainakin osan yhteisen matkamme karikoista.

Kysymys on valinnoista. Emme voi valita kaikkea sitä, mitä meille tapahtuu yhdessä ja erikseen tai mitä joudumme elämän matkallamme kohtaamaan. Jokainen parisuhde on täynnä haasteita. Kaiken hyvän ja onnellisen lisäksi meidän on kohdattava myös huonoja päiviä, ongelmia ja kriisejä.

Tuohon kaikkeen me voimme kuitenkin valita oman suhtautumistapamme, asenteemme. Juuri asenteen valinnallamme me itse ratkaisemme sen, mitä parisuhteestamme tulee – ikävä vai onnellinen, negatiivisen energian kaatopaikka, vai hyvän olon keskus.

Parisuhde on prosessi. Se on kahden erilaisen ihmisen pitkäjänteinen yhteen kasvamisen tila, johon kumpikin puoliso tuo oman persoonansa, vahvuutensa ja tarvitsevuutensa työstettäväksi. Prosessissa kaaos ja harmonia vuorottelevat, välillä tiheämmin, välillä harvemmin. Mutta koko ajan tapahtuu. Prosessi etenee. Vähitellen rakentuu turvallinen luottamus.

Positiivisen asenteen lisäksi hyvään yhteiseen elämään tarvitaan myös hyviä tekoja. Jotta parisuhteemme voisi kasvaa hyvän olon kukoistavaksi keskukseksi, meidän tulee oppia olemaan ihmisiksi toisillemme. Tämä tarkoittaa aidon välittämisen, läsnä olevan läheisyyden ja kunnioittavan dialogin toteutumista arjessa.

Ihmisiksi oleminen on lupaa kokea olevansa hyväksytty sellaisena kuin aidosti itsenään on, niin hyvässä kuin pahassakin. Se tarkoittaa myös kykyä riidellä viisaasti, taitoa sopia erimielisyydet ja antaa pettymykset anteeksi.

Lisäksi tarvitaan iso annos huumoria, kykyä nauraa itselle ja halua sitoutua noudattamaan yhdessä sovittuja pelisääntöjä. Tästä syntyy hyvä yhteinen elämä, pesä välittämiselle ja rakkaudelle. Se on koti, jonne voi turvallisesti tulla lepäämään, purkamaan paineitaan ja tankkaamaan positiivista energiaa.

Eläminen parisuhteessa on ristiriitaista. Siitä löytyy aina kaksi puolta, hyvä ja huono, onnellinen ja ongelmallinen. Koska kuva parisuhteesta tuntuu yleisessä keskustelussa ja ihmisten mielikuvissa muodostuneen enemmän miinusmerkkiseksi, haluan tulevilla sivuilla vahvistaa uskoa sen myönteisiin voimiin.

Suomalaisessa parisuhteessa on mahtava määrä positiivista energiaa, hyvän voimia. Arjen paineiden ja elämän uuvuttavien haasteiden puristuksessa nuo hyvät voimat jäävät kuitenkin helposti johonkin piiloon, emmekä kykene saamaan niitä käyttöön, vaikka juuri silloin niitä eniten tarvitsisimme. Hukkaamme valon silloin kun pimeys ahdistaa eniten.

Hyvä ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään. Se on yhä olemassa ja voimissaan. Se pitää vain kaivaa esille kuin kadonnut aarre kolostaan. Hyvän voiman löytäminen on tärkeää siksi, että se valaisee pimeän päivämme ja nostaa meidät uuteen luottamukseen. Alamme taas uskoa yhteiseen tekemiseen ja tulevaisuuteen. Hyvän voima palauttaa toivon elämäämme.

Elämän ongelmia ei voi kieltää. Ne tulevat vastaan parisuhteen arkipäivässä. Yksilön on käytävä omat kriisinsä ja koettelevat kehitysvaiheensa läpi, eikä se tunnu aina helpolta. Joskus ahdistus saattaa käydä ylivoimaiseksi. Usein elämä koettelee parisuhdetta myös ulkopuolisilla uhkatekijöillä, traumaattisilla kriiseillä. Esimerkkinä oma tai puolison vakava sairaus.

Lapsen vakava sairaus tai menetys vetää puolisoiden voimat katkeamispisteeseen, samoin uskottomuus, taloudellinen hätä tai potkut työstä. Tällaisten elämän puhuttelujen äärellä ihminen tuntee oman pienuutensa, kokee suurta voimattomuutta ja kadottaa toivonsa. Elämä näyttäytyy silloin vain ahdistavana, ja tulevaisuus katoaa näköpiiristä. Toipuminen traumatisoivista kriiseistä vie yleensä pitkän ajan ja asettaa parisuhteen kestokyvyn lujille.

Hyvä uutinen on, että kriiseistä kyllä selviytyy. Ongelmiin löytyy ratkaisuja ja yhdessä vaikean läpi kulkeminen tekee elämästä laadukkaampaa. Merkittävä asia isoissa koettelemuksissa on oman puolison tuki. Se, ettei pahassakaan paikassa, suuresta tunnemylläkästä huolimatta, tee puolisosta vihollista itselle syyttämällä tai syyllistämällä häntä kaikesta tapahtuneesta. Sen sijaan yrittää yhdessä hänen kanssaan ymmärtää, mitä on tapahtunut.

Tämä ei tarkoita, ettei oikeita tunteita saisi näyttää, tai että kriisiä pitäisi hoitaa jotenkin sivistyneesti, sordiino päällä. Jos perkeleet tulevat ulos, antaa tulla. Jos astiat lentävät, uusia saa kaupasta. Se juuri on ihmisiksi olemista. Siitä pitää kuitenkin vallita yhteinen ymmärrys, ettei taisteluareenalta paeta, eikä käsiksi käydä. Myös riitojen sopimiseen pitää molemmilla olla halu ja valmius.

Ihmisiksi oleminen on myös turvallista luottamusta siitä, että toinen kestää pahan oloni purkaukset, eikä lähde autotalliin, vessaan tai lenkille. Hän pysyy vierelläni, on läsnä jakamassa ahdistustani. Hän lohduttaa, halaa, silittää, mikä sitten tuntuukin luontevalta. Hän tekee tilaa sille, että paha olo voi tulla ulos. Puoliso ei myöskään vetäydy joka tilanteessa hyvän ihmisen terapeuttiseen rooliin, vaan on valmis jakamaan myös omia ahdistavia tunteitaan.

Selviytymisen kannalta on parempi, että säilyttää puolison liittolaisena kuin asettuu hänen vihollisekseen. Ulkoinen uhka on helpompi kohdata yhdessä, rinta rinnan. Taistellaan ahdistavaa vastaan samalla puolella. Pysytään yhdessä ja suostutaan jakamaan yhteistä kipua. Yhdessä koettu rakentaa luottamusta ja vahvistaa parisuhteen me-henkeä. Jälkeenpäin voidaan todeta, että vaikeudet ovatkin itse asiassa elämän antamia mahdollisuuksia. Tässä on parisuhteen toivo.

Ryhtyessäni kirjoittamaan tätä kirjaa tarkoitus oli, että käyttäisin aikaisempien perhekirjojeni aineistoa pohjana ja kirjoittaisin mukaan jotakin uutta. Totesin taas kerran, etten enää kykene sanomaan asioita ihan samalla tavalla kuin joskus kymmenen tai kaksi vuosikymmentä sitten. Teksti onkin pitänyt kirjoittaa monin paikoin uudelleen. Olen myös päivittänyt tätä versiota ja lisännyt siihen tällä hetkellä minulle tärkeitä teemoja. Tulos on tässä. Joiltakin tarinoiltaan tuttuna, muilta osiltaan uutena.

Kiitos tämän kirjan kirjoittamisesta kuuluu kaikille teille, jotka omilla tarinoillanne olette mukana. Te olette viesti selviytymisestä, viesti parisuhteen hyvistä voimista, viesti toivosta.

Aivan erityinen kiitos kuuluu Sinulle rakas vaimoni Merja-Riitta. Sinä olet käytännössä opettanut minulle, mitä on parisuhteessa eläminen – hyvinä ja huonoina päivinä, yhdessä jaetuissa iloissa ja suruissa. Kun joskus yöllä herään ja katselen Sinua siinä vieressä nukkumassa, mieleni täyttää onni ja kiitollisuus. Wau, mikä nainen, ajattelen. Minulla on ollut elämässä suurenmoinen onni. Siihen tunteeseen on ollut onnellista nukahtaa uudelleen. Eikä tuo tunne ole muuttunut aamulla heräämisen jälkeenkään. Useammin olisin voinut sen Sinulle ääneen sanoa.

Sinun kanssasi olen saanut elää yhdessä ja kokea perheessä elämisen riemun ja rikkauden. Elämä on ollut meille monella tavalla armollinen ja hyvä. Se on siunannut meitä. Yksi arvokkaimmista on se, että olemme saaneet kolme mahtavaa lasta, joilla tuntuu olevan arvot kohdallaan. Helpolla hekään eivät ole omilla poluillaan ja omissa valinnoissaan päässeet. Jokaisella on ollut takkunsa selvitettävinä. Helpolla he eivät ole myöskään meitä päästäneet.

Vanhempana on ollut välillä tuskaista seurata sivusta, kun toisen kipua ei ole kyennyt helpottamaan, puhumattakaan sen pois ottamisesta. Ainoaksi mahdollisuudeksi on jäänyt rinnalla kulkeminen ja lapsen rohkaiseminen: usko parempaan huomiseen. Ja aina se parempi huominen on koittanut, ennemmin tai myöhemmin.

Mahtaviin elämän iloihin kuuluvat myös viisi lastenlastamme. He ovat elämämme todellisia rikastuttajia, suurenmoisia persoonia jokainen. He asuvat lähellä, ja meillä vaarina ja mummina on mahdollista tavata heitä usein. Niitä hetkiä oikein odottaa. Heidän kasvuaan ja kehitystään on ihmeellistä seurata.

Jo runsaat neljä vuosikymmentä yhteistä onneamme ja kipuamme on kestänyt. Kohta olemme eläkeikämme kynnyksellä. Alkaa luopumisen aika, itse asiassa se on jo alkanut. Luopuminen konkretisoituu joka aamu, kun katselen naamaani peilistä. Vaikka yritän loihtia hymyn kasvoilleni ja tervehtiä itseäni iloisesti: Hyvää huomenta kulta, takaraivossa pauhaavat Junnu Vainion Viidennen linjan sanat. Nuoruuspäivät taakse jäivät, takaisin ei niitä saa. Se tuntuu niin raadollisen todelta.

Mutta onneksi toinen Junnun laulu sanoo, että vanheneminen on taidetta. Kunpa sen osaisikin ottaa niin. Mikähän taiteilija minusta vielä tuleekaan? Välillä siitä kokee pienen pieniä häivähdyksiä, ja ne ovat hienoja hetkiä. Ikään kuin olisi oppinut jotakin siitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

Mutta näin on elämän raadollinen laki kirjoitettu. Me synnymme vain kerran. Vain kerran me olemme viisivuotiaita, sitten kymmenen-, kolmekymmentä-, viisikymmentä-, seitsemänkymmentävuotiaita. Jotkut sinnittelevät aina sataan vuoteen asti tai ylikin. Jossakin vaiheessa meidän jokaisen on täältä lähdettävä, kukin omalla vuorollaan. Elämä on häviävien hetkien jatkumo. Me teemme täällä oman pienen pyrähdyksemme ja sitten kaikki on ohi.

Siksi meidän tulisi oivaltaa yksi elämän suurista viisauksista: meillä on vain tämä yksi hetki käytössämme. Eilinen on mennyt, se elää enää vain muistoissamme, huomista meillä ei vielä ole. Sitä saa suunnitella, mutta siihen ei voi tarttua. Siksi fokuksen on oltava tässä ja nyt. Carpe diem, tartu hetkeen – mikä suuri viisaus! Tässä hetkessä on kaikki, koko elämän täyteys, viisaus, ja voimavarat.

Kun käymme intohimoisesti kiinni tähän hetkeen, alamme nähdä elämän kauneutta uudella tavalla. Aistimme heräävät tuntemaan, kokemaan. Näemme enemmän kuin silmillämme voimme nähdä. Kuulemme tarkemmin oikeita, merkityksellisiä viestejä. Koemme ymmärtävämme elämän salaisuutta paremmin kuin ennen. Se tulee vastaan päivittäisissä kohtaamisissa, luonnossa, kaaoksen myllerryksessä ja harmonian tyyneydessä, pienissä ihmeissä. Elämä rikastuu, mieli virkistyy ja tarkoitus löytyy. Mutta vain jos opimme keskittämään fokuksemme tähän hetkeen. Siksi carpe diem.

Sinun kanssasi, Merja-Riitta, yhdessä ikääntyminenkin tuntuu turvalliselta, mitä tahansa elämä tuokin tullessaan. Olen saanut jakaa kanssasi ilot ja surut, hyvät ja huonot päivät. Olet omalla persoonallasi tuonut elämääni paljon riemua ja rikkautta. Olet auttanut minua kasvamaan siksi persoonaksi, mitä minä voin parhaimmillani, ja ikävä kyllä myös ärsyttävimmilläni olla. Kaikki se on aidosti minua. Olen suuresti kiitollinen, että keskeneräisyydestäni huolimatta sinä yhä rakastat minua. Minun ei tarvitse näytellä jotakin muuta. En sitä kyllä osaisikaan, koska luet minua kuin avointa kirjaa.

Sinun kanssasi, Merja-Riitta, minä saan olla Minä, ja se on suurenmoista. Toivottavasti minäkin voin antaa Sinulle tämän kokemuksen, että minun kanssani sinä saat olla Sinä. Se on välittämistä, ja välittäminen on hyvän parisuhteen perusta. Ollaan ihmisiksi tästä eteenpäinkin.

Lohjalla 10.10.2014

Pekka Hämäläinen

I

Valittamisesta välittämiseen

Helvetti ja taivas

Tarina kertoo miehestä, joka kuoltuaan saapui Pyhän Pietarin vastaanotolle. Herrat olivat käyneet kännykkäneuvottelun jo etukäteen ja sopineet että mies saisi tehdä tutustumiskäynnin sekä taivaan että helvetin puolella ennen lopullista päätöksentekoaan.

Pietari esitteli miehelle ensin helvetin. Siellä ihmiset istuivat parhaisiinsa pukeutuneina valtavissa juhlapöydissä, jotka notkuivat monenlaisista herkuista. Viini virtasi, ja tunnetut viihdetaiteilijat esiintyivät toinen toisensa perään.

Paikka näytti miehen silmissä houkuttelevalta, mutta tarkasteltuaan ruokapöydissä istuvia ihmisiä lähemmin hän huomasi, että he kaikki olivat tyytymättömiä ja pahantuulisia, jopa nälkiintyneen näköisiä. Syy selvisi pian. Ruokailijoiden kyynärnivelet oli jäykistetty suoriksi niin, että heidän kätensä eivät taipuneet kyynärpäistä lainkaan. Vaikka kaikkea hyvää oli tarjolla yllin kyllin, ihmiset eivät tulleet ravituiksi. He eivät kyenneet saamaan ruokaa suuhunsa vaan jäivät nälkäisiksi. Pöydän herkut olivat tarjolla aivan nenän edessä, mutta he eivät päässeet nauttimaan niistä.

Sitten mentiin tutustumaan taivaan puolelle. Myös siellä vietettiin juhlia ja karkeloitiin. Mies pani merkille, että näilläkin ihmisillä oli jäykistetyt kädet. Kuitenkin he nauttivat juhlista täysin siemauksin ja olivat kylläisen näköisiä. Mies ihmetteli asiaa Pietarille ja kyseli syytä moiseen. Pietari vastasi: Helvetissä jokainen yrittää epätoivoisesti hamuta ruokaa vain omaan suuhunsa, mutta eivät jäykistetyin käsin onnistu. Tällä puolella ihmiset ovat keksineet, miten ongelma voidaan ratkaista. He ovat oppineet ruokkimaan toisiaan, ja niin jokainen tulee ravituksi.

Jutussa on sanottu pähkinänkuoressa parisuhteen merkittävin uhkatekijä. Se on välittämisen laiminlyöminen. Se näkyy itsekeskeisenä ahneutena, joka tunnistaa vain omat tarpeensa ja tulee sokeaksi puolison tarpeille. Se asettaa oman etunsa yhteisen edun edelle. Se lakkaa kysymästä, mitä sinä toivoisit ja mikä meille molemmille olisi hyväksi. Se julistaa suurella äänellä: Minä tahdon, minä haluan! Kätemme alkavat jäykistyä ja itsekeskeinen oman etumme tavoittelu jättää meidät itsemme lopulta nälkäisiksi. Me jäämme vaille ravintoa ja yksin. Kun kadotamme välittämisen, menetämme yhteyden.

Ulkoiset olosuhteet varmasti vaikuttavat elämäämme, mutta lopulta me itse asenteillamme ja käytöksellämme luomme omat perhehelvettimme ja -taivaamme. Meidän valinnoistamme, myönteisistä ja kielteisistä asenteista sekä käytännön teoistamme riippuu, mitä yhteisestä elämästämme tulee.

Kysymys on itsekkyyden ja epäitsekkyyden, yhteisöllisyyden ja individualismin, toisen ihmisen huomioonottamisen ja hylkäämisen, läheisyyden ja etäisyyden jatkuvasta rajankäynnistä.

Tässä ristiaallokossa selviytyvät vain ne pariskunnat, jotka kykenevät välittämään toisistaan. Välittäminen on rakkautta sanan syvimmässä merkityksessä. Se ilmenee kykynä asettua toisen asemaan, ottaa hänen tarpeitansa huomioon, osoittaa hänelle myötätuntoa ja kohdella häntä kunnioittavasti.

Parisuhteen on löydettävä tietty määrä yhteyden kokemiseen perustuvaa turvallisuutta, mutta samalla on huolehdittava sopivasta välimatkasta, mikä mahdollistaa yksilöllisen erillisyyden ja itsenäiseksi kasvamisen. Kahlil Gibran on sanonut asian sopivasti:

"Seisokaa yhdessä, älkääkä kuitenkaan liian lähekkäin. Sillä temppelin pilarit ovat erillään.

Eivätkä tammi ja sypressi kasva toistensa varjossa."

Hyvän perhe-elämän luominen rakentuu kunnioituksen, luottamuksen ja anteeksiannon periaatteille. Toisen kunnioittaminen on mahdollista vain, jos ihminen kunnioittaa itseään ja omaa elämäänsä. Lisäksi tarvitaan suuri määrä nöyryyttä, joka mahdollistaa virheiden myöntämisen sekä kyvyn antaa anteeksi toiselle ja itselle.

Nämä perussäännöt ovat yhteisiä erilaisille perhetyypeille. Olipa perheen muoto mikä tahansa inhimillisen vuorovaikutuksen lainalaisuuksia ei voida unohtaa. Elämme ihmisten maailmassa, kohtaamme toisiamme ihmisinä ja rakennamme hyvin inhimillisesti toimivia siltoja toistemme välille.

Perhehelvettien takaa löytyy usein suuri määrä itsekkyyttä, loukkaantumiseen ja pettymyksiin perustuvaa uhoamista ja kostoa. Näitä helvettejä on irti monessa sellaisessakin perheessä, jossa kaikki näyttää olevan hyvin. Eikä niissäkään perheissä, jotka näyttävät toimivan huonosti, koko elämä ole yhtä takkuamista. Hyviä hetkiä löytyy varmasti. Perhe elää dynaamisesti, se on jatkuvassa muutoksessa. Välillä eletään kaaoksessa, välillä on seesteisempää.

Mutta paljon on myös onnellisia, toimivissa ja tyydyttävissä suhteissa eläviä perheitä. Mihin olemme kätkeneet sen onnen, joka sisältyy monen perheen hyvään yhdessä elämiseen? Mihin olemme piilottaneet välittämisen? Ikään kuin olisi rikollista olla onnellinen, tykätä puolisostaan vielä 25 tai 50 yhteisen vuoden jälkeenkin, ja vieläpä näyttää se muille.

Onko onni aina kätkettävä? Olisiko jo aika tulla ulos kotikoloista ja muuttaa sisäpiirin nyhjääminen yhteisiksi tarinoiksi, elämänkokemisen jakamiseksi, josta naapurit ja ystävätkin voisivat saada toivoa omaan elämiseensä? Olisiko aika murtaa myytti meidän perheen asiat eivät kuulu muille?

Tarvitsemme toistemme tukea. Tarvitsemme verkoston, joka kantaa meitä pahojen paikkojen yli. Tarvitsemme peilejä, joista peilata toistemme elämänkokemusta ja saada rakennusaineksia omaan yritykseemme. Uudenlainen avoimuus on suomalaisen perheen toivo. Elämän kovat tosiasiat jäykistävät käsiämme, mutta toisiamme voimme oppia ruokkimaan. Ja kun opimme ruokkimaan toisiamme, me itse tulemme ravituiksi.

Perheen sisäisestä todellisuudesta kertoo jotakin tarina timanttihääparin haastattelusta muutaman vuoden takaa. Nämä 60 vuotta yhteistä taivalta tehneet vanhukset kertoilivat elämänkokemuksiaan toimittajalle. Paljon oli vuosien aikana ehtinyt tapahtua, sotia, evakkotaivalta ja monenlaista. Lopuksi toimittaja esitti kysymyksen: Oletteko meinanneet koskaan erota?

Ryppyinen huivipäämummo vastasi tiukasti: Erota en oo meinannu koskaan, mutta tappaa monta kertaa.

Perhe on tällä hetkellä monien ulkoisten paineiden uhkaama. Suurin uhka tulee kuitenkin perheen sisältä; perheen pahin uhka on se itse. Perheen varsinaiset uhkatekijät ovat hoitamaton parisuhde, tiedon puute normaaleista yksilö- ja perhekriiseistä, ongelmien patologisoivat selitysmallit, toimivan vuorovaikutuksen puute ja sosiaalinen eristyneisyys.

Kun ihminen lähtee liikenteeseen, hänen on käytävä autokoulu ja suoritettava ajokortti. Kukaan ei aseta tätä kyseenalaiseksi. Kysymys on yleisestä turvallisuudesta. Myös ammattiin valmistumme pitkällisen koulutuksen tuloksena. Sekin tuntuu itsestään selvältä Ihmissuhteissamme ja elämisentaidoissa emme saa kuitenkaan juuri mitään koulutusta, eikä kukaan aseta kyseenalaiseksi kypsyyttämme lähteä perustamaan omaa perhettä. Jos liikenteeseen pääsisi samalla sinisilmäisyydellä kuin parisuhteeseen, kuinkahan moni meistä uskaltautuisi maanteille.

Elämäntaitojen suhteen on kai ajateltu, ettei niitä voi oppia koulussa, eikä ihmissuhteissa elämistä voi ennakoida. Se joko sujuu tai sitten ei. Jossakin määrin ajattelen itsekin näin. Elämä itsessään kyllä opettaa. Usein kantapään kautta saatu oppi onkin parasta oppia.

Pitkällä perheterapeutin kokemuksella uskallan kuitenkin väittää, että monelta turhalta kärsimykseltä vältyttäisiin,