Vaikka en toivo paluuta

By Iris Kähäri

Karjala-trilogia saa arvoisensa päätöksen, kun Raisa palaa sukujuurilleen Viipuriin!Juustomestari Retterin lapsenlapsi Raisa Hirvonen on perheenäiti ja opettaja, jota suvun menneisyys vaivaa jatkuvasti. Sekä isoisä että isä ovat palanneet aikoinaan Viipuriin, joten Raisakin lähtee tuohon perheelleen merkitykselliseen kaupunkiin etsimään avaimia elämänsä solmuihin. Opettaja Raisan Karjala-kiinnostus heijastelee kirjailija Iris Kähärin omaa karjalaistaustaa. Teos päättää tenhoavan Karjala-trilogian.Viipurilaissyntyisen Iris Kähärin Karjalainen trilogia sisältää tunteiden koko kirjon – rakkautta, riemua ja kovia ihmiskohtaloita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 8, 2023
• ISBN: 9788728203989

Book preview

Vaikka en toivo paluuta

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©1974, 2022 Iris Kähäri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203989

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Tuli aika jolloin Matias rupesi väsymään menoihinsa. Hän laski että oli palvellut kansanopistolaitosta yli kolmekymmentä vuotta. Sitä juhliakseen hän päätti tehdä matkan Kreikkaan.

Raisa oli näkevinään, miten Matias vanhenee ja väsyy ja laskee taudit valloilleen eikä enää liikahda, ja miten hän itse vanhenee ja väsyy, ja suostui ajatukseen. Lähdetään. Mikä meitä estää. Matias opetti historiaa; jo hänen täytyi päästä katsomaan paikkoja, mistä kaikki historia Raisan käsityksen mukaan oli alkanut. Ja mikäli hän oli saanut oikeata valistusta, olivat Kreikan asiat paranemaan päin, juntta höllensi otteitaan.

Matias puhui matkasta aikaisin talvella. Jo silloin rupesi Raisa kaiken varalta katselemaan heidän vaatteitaan. Matiaksen arkipuku oli entinen hänen juhlapukunsa. Oli hänellä myös jokin irtotakki, rusertava ja kuivapintainen, jota varten oli myöhemmin hommattu vaaleahkot housut, mutta takin kyynärpäissä oli jo loistetta, ja housujen malli olisi voinut olla muodikkaampi, tiukempi. Mutta Matiaksen mielestä eivät housut saaneet kiristää haaroista. Niissä ainakin hän tahtoi että olisi riittävästi tilaa.

Maripaidan Raisa muisti ostaneensa pelosta, että Matias alentaisi vaatimuksiaan ja alkaisi penkoa lumppu- ja matonkudepussia. Sanomatta sanaakaan oli Matias ottanut sen käyttöön. Sekin oli jo vanha, hihat pantu poikki, siitä Matias oli saanut toivomansa jäähypaidan saunaillaksi. Toisen maripaidan Matias meni ja osti itse, siinä oli hiekanharmaita ja ketsupinpunaisia raitoja, ja sen tehtyään hän ryhtyi puhumaan uudestaan lomasta.

Matias puhui siitä saunailtana, toukokuussa, ennen helluntaita. Lauha kirkastunut ilme kasvoillaan hän oli ottanut vadit, vamput, pyyhkeet ja lähtenyt edeltä. Kun Raisa meni, oli häneltä housut remmissä puupiikissä kuin tyhjä nahka ilman takamusten painoa ja massaa. Istui itse löylyssä.

Haisi hautuneille nurkille ja kuivalle utuiselle ilmalle.

Raisa tiesi että Matias oli alkanut uimisen. Hän istuisi kuitenkin ensin lauteilla ja menisi myöhemmin hien noustua märkäpintaisena järveen. Oli puhuttu että olisi parempi tehdä päinvastoin, mutta monta kertaa oli saanut nähdä, ettei ihmisten puheisiin ollut luottamista.

Alkuvuosina täällä, tässä talossa. Kun koita lenteli niin kuin niitä vasta rapatussa talossa lentelee. Joku nero oli neuvonut panemaan villavaatteet pesemättä kesäsäilöön. Se oli oikea laiskan emännän kesäneuvo, ja mielihyvin Raisa sitä noudatti, ja kun tuli syksy, niin mikä näky: sitä vaatekasaa ei olisi huolinut rättikauppiaskaan, siinä menivät samantien sukat, välihousut, villapaidat ja kotikutoiset hameet. Läpiä ja toukkien seittiä ja niiden putkimaisia vaippoja, jotka ne olivat kattaneet villasta jyrsityllä karvalla, ja kun Raisa harjaamalla ryhtyi availemaan poimuja, pöllähti vaaleankeltaisia perhosia lentoon, ja toiset parkumaan, tapa ne, lyö ne kuoliaaksi, äkkiä. Mitä se enää auttoi! Ei lentävä vaatekoi enää syö, sen verran hänelläkin oli älliä päässään, eikä voisikaan syödä, sen raukan suuosat ovat surkastuneet.

Saatuaan vaatteet päältään Raisa meni ulos, taittoi tukun tervalepän oksaa alleen, jotta ei saisi linnunulostusta tai tikkuja takapuoleensa, ja kyykistyi istumaan tuulelta suojattuun paikkaan. Jotain pientä ääntä tai ripinää kuului järviruokoparvessa, rantamuta työnsi silmiin rentukkaa, taivaanranta loimusi niin kuin sen auringon laskiessa tuleekin kiihkeästi ja alakuloisesti loimuta, vastarannalla kolisteltiin veneessä kun joku ukko aikoi katiskoitaan tai verkkojaan kokeilemaan, jotain hujellusta kuului etempää, kuoviko? vai taivaanvuohi? Sorsaparvi pulahti lumpeenlehtien alta ja rupesi raakkumaan matalassa laineikossa. Muuten oli hiljaista: vain linnut, kalastaja ja hän, Raisa, varkain nauttija.

Noustuaan hän meni vedenrajaan. Monenlaista rojua oli talven kuluessa ajautunut rantaan, ei tehnyt mieli astua veteen. Hän lähti sisään ja kysyi ovelta, halusiko Matias vastan, hän tekisi läheisessä vesaikossa sen. Mutta Matias ei halunnut, ei vastaa eikä olutta eikä makkaraa. Sauna ja järvi hänelle riittivät. Hän oli maalla syntynyt ja kasvanut, söi paljon puuroa ja leipää, rupeaisiko hän turmelemaan luontoa. Eikä mikään uimahalli, ei mikään maauimala vetänyt hänen mielestään vertoja tälle vihreälle vedelle, oli hänellä tapana sanoa kun hän seisoi laiturilla ja läiski mahtavia lonkkiaan.

— Et siis! Raisa toisti.

— En. Matias istui lauteilla polvet hajalla kädet riippuen polviensa välissä liikkumattomana kuin muumio. Lukuisten uurteitten ja juomujen, pahkuroitten ja muhkuroitten takia hänessä näytti kuitenkin olevan jotain levotonta ja liikkuvaa. Raisaa hän aina ryhtyi tahtomaan myös lauteille, viereensä, mutta Raisa esteli, ei hän, en minä kestä, en jaksa, kuivaa kuumaa ilmaa, läkähdyn. Ja jos Matias ähisti, ei se ole kestämisen vaan tahtomisen asia, Raisa vastusteli. Kun ei niin ei. Sai kai sitä naisihminen sen verran määrätä omista asioistaan, vai mitä.

Kuivaa tuohenhajua lähti puukasasta läheltä uunia.

Pesuhuoneen säiliössä vesi kiehui, puhkui, nosti kantta, vinkui höyrynä ulos, alkoi taas.

Tämä jos mikä oli sitä mielen pyhäpäivää mistä Matias nautti.

Lisättyään löylyä ja saatuaan mittarin liikahtamaan lähemmäksi sataa laski Matias jalkapohjansa Raisan olkapäille ja rupesi hieromaan ja kihnuttamaan kuin Nebukadnesar orjanaisensa olkia. Se teki hyvää. Oikea olkapää oli kipeä, siinä oli jotain kulumisvikaa tai puristusta, ja kun Raisa kohotti tai kiersi kättään, myös nikamaa niskan alapuolella koski. Matias hieroi erityisen pitkään ja tehokkaasti sitä myhkyrää. Ja ikään kuin kiitokseksi Raisa jutteli, ei auta, myöntää täytyy, sitä vanhenee, ja kun Matias hartaan iloisesti väitti vastaan, Raisa intoili, kyllä vanhenee, on kohta rani, ei kelpaa mihinkään.

Saatuaan tarpeekseen hän liikahti alta pois ja istui kumartuneena eteenpäin polvet koukussa käsiään niihin tukien. Laskeva aurinko heijastui kiukaan takaiseen muuriin. Ylhäältä uunin pellistä alas lattiaan valui tasasoukka reunamiltaan liuskainen nokinauha. Se oli syntynyt kun vettä oli satanut savupiippuun, ja kun pelti oli unohtunut auki, oli nokivesi roiskunut sisään. Oli aika jolloin nauha oli ollut vaalea ja ohut. Jolloin pojista Jaakko oli siinä viidentoista, Eero kolmetoista, Risto viisi ja Matias puski täyttä. Mutta pian pojat tulivat isoiksi ja karvaisiksi ja kovaäänisiksi, ja Raisa halusi kylpeä yksin. Eräästä kirjasta kissojen ja enkelten, rumpalien ja akrobaattien, oppineitten ja ikäneitojen, maastamuuttajien ja merimiesten seasta hän löysi piirroksen, joka esitti kolmea alastonta ja karvaista urosta. Kuva oli ääriänsä myöten täynnä, päät hipoivat yläreunaa kantapäitten tömistäessä alareunan viivaa. Hän näytti sitä pojille. Mihin siinä enää mahduit!

Nyt kun pojat olivat lähteneet, taipui Raisa kylpemään taas samaan aikaan kuin Matias.

Niin, sinä lauantaina tai sitä seuraavana, leppoisa ja lämmin ilta oli sekin, Matias siellä vanhentuneen saunan lauteilla ryhtyi puhumaan Raisalle taas siitä lomasta ja matkasta. Ei, mitään pitkää lomaa ja pitkää matkaa hän ei nytkään voisi ajatella, Kreikan matka oli jätettävä toiseen kertaan. Mutta Moskovaan hänen teki mieli. Nyt kun Leningrad oli moneen kertaan nähty. Samoin Tallinna. Ja Novgorod.

Ja puhuminen tyrehtyi siihen.

Sen käsityksen oli Raisa kuitenkin saanut, että kun tässä nyt on ensin käyty järvessä, seisty tummenevan taivaan alla, nähty miten pienet kalat puuhailevat vitojen ja muitten uposkasvien seassa, tultu takaisin lämpimille tuoksuville lauteille, vettä tippuvina, läähättäen, taputeltu uimisesta punertavaa mahaa, puhistettu lähes umpeen muurautunut napa, päästy pesulle ja miellyttävän väsymyksen vallassa saunan hieno lemu iholla noustu sisään, käydään loikoilemaan, ja Matias, irtautuneena tavanomaisesta työstään, lukiessaan jotain englantilaisen historioitsijan teosta Mannerheimin muukalaisvuosista, rupeaa naarailemaan omiakin muistojaan … otsa uurteisena … hymyä murtuneilla huulillaan …

Oli heinäkuu. Raisa tuli kävelemästä ja oli kääntynyt kujalle, joka maantieltä johtaa opiston päärapun eteen ja jota tienpätkää vain anteeksipyytävästi elehtien voi kutsua kujaksi — alapäässä koivu, yläpäässä lehmus, siinä välissä vaahteroita takana, edessä kolme tammea rivissä, neljäs ei oikein rivissä mutta ei siitä poissakaan, muutamia pensastyrhyjä puitten alla, jonon päässä puhelinlaitoksen lumivalkoinen koppi — kun hän äkkiä näki käärmeen.

Se liukui kovaa vauhtia karkeasoraista mäkeä häntä vastaan kuin olisi ollut menossa johonkin kokoukseen.

Pitkä musta kyy.

Ajattelematta sen enempää hän astui sivuun. Jos Matias olisi ollut mukana, olisi mies katajaisella kokkapääkepillä lopettanut tietysti käärmeen. Keppi oli vuoltu kun oli nähty että täällä kihisi ja kuhisi kumpaakin käärmelajia; aina ei kerinnyt edes huomaamaan oliko se tarhakäärme keltaiset kukat kummallakin poskella vai tavallinen kyy; kuumina kesäpäivinä niitä luikersi ja kahisteli rapun pieleen pää koholla, ja olisi tietysti ollut hyvä jos olisi osannut niitä jotenkin hoivailla, soittaa niille pilliä tai juottaa maitoa. Ne taas puolestaan olisivat pitäneet vahtia ja karkoittaneet pahat henget, ja sitäkin apua olisi kipeästi tarvittu. Käärmeet oli aina kuitenkin yritetty sotkea kuoliaiksi, varsinkin jos ne näyttivät viskautuvan kimppuun.

Lievästi kiihtyneenä Raisa seurasi otuksen kulkua. Päästyään soratieltä pientareelle se vikkelästi vaihtoi suuntaa ja liukui myyränpesän yli ojaan. Ojanpohjaan oli mahentunut sänkyräistä piparjuuren lehteä, alsikeapilaa, marunaa, pillikettä, ja sen kaiken töryn takaa näkyi viemäriputken suu. Sinne kyy solui. Tottuneesti. Kuin olisi etukäteen aavistanut että siellä olisi turvassa. Eniten Raisaa ihmetytti että ei ollut pahemmin pelästynyt; kädet ja kasvot olivat kyllä kosteat, mutta se johtui siitä että hän oli muutamassa mäessä juossut itsensä hikiseksi.

Tapauksesta oli jäänyt mieleen oikeastaan vain kyyn kiireisyys, kun se pitkänä ja mustana ja lähes polkupyörän kumin paksuisena mateli, ei ei, sinkosi ohi. Raisa olisi varoittanut siitä votkaleesta lapsia mutta eipä niitä näkynyt pihamaalla. Kaksi kolme naurua kajahti verivaahteroitten takaa; ne tulivat avattujen ikkunoitten kautta kerroksista ja olivat kurssilaisten. Saunatietä juoksi talonmiehen musta halikka ja haukkui. Raisa käveli hitaasti kotiinpäin ja päätti hakea kellarista juotavaa, pullon olutta tai kaksi; hänestä tuntui että voisi juoda vaikka järven.

Sisällä Matias huusi häntä heti. Mies istui etukumarassa nahkatuolissa ja pani pasianssia. Silmien väsyneesti kulkiessa korttiriveillä hän pureskeli pataässän nurkkaa. — Aura soitti. On käynyt lääkärissä. Joutuu leikkaukseen ja saa sairasloman ja sen jälkeen alkaa vasta hänen varsinainen lomansa. Kyllä minä nyt olen taas koko kesän kiinni tässä.

Ja kun ei Raisa saanut sanaa suustaan. — Mutta mikään ei estä sinua lähtemästä.

Ei tietysti. Sitä sai lähteä jos tahtoi ja matkustaa kuin leski. Ja jos ei lähtisi, mitään ei tapahtuisi. Ole taas talvi täällä. Puhele linnuille ja fasaaneille.

— Niin, pasianssin kuluttamat lehdet rapisivat Matiaksen käsien välissä pöydän pintaa vasten. — Minkä minä sille mahdan, lisäsi ja kääntyi selin ikkunaan. Valoisia täpliä lipsui hänen paidallaan, lattialla, kiinanruusun lehdillä, ja iso vihertävä kiiltokärpänen lensi tömähtäen lasiin, pörisi ja surisi ja suti koipeansa naamaan. Jos minä nyt sanon että lähden, Raisa ajatteli, sanoisi Matias, että mene mene, ja riita olisi valmis.

— Onko se nyt aivan mahdotonta, hän kysyi.

— On, Matias veti verhon syrjään ja laski korttikimpun ikkunalle. — Ja usko tai älä niin kyllä se minua itseänikin harmittaa.

Raisa tulistui. Hän olisi voinut siltä istumalta luetella ne monet matkat, jotka Matias oli viime tingassa perunut. Matias ei pitänyt matkustamisesta ja vain harvoin edes luuli pitävänsä.

Heti sodan jälkeen. Kun ryhmä kansanopistoväkeä lähti Sveitsiin. Matias oli ilmoittanut heidät molemmat, mutta lähempänä lähtöpäivää paljastuikin, että oli jokin juhla johon Matias oli lupautunut puhujaksi, ulkoilmajuhla, ja ulkoilmajuhlat olivat Raisasta ikäviä, suuret ihmismäärät, torvisoittokunnan ikuinen puuputtelu, juhlapuhujien fraasit, lisäksi häntä lähes aina ulkona paleli. Jonkin ulkoilmajuhlan takia olisi pitänyt perua ihana ulkomaan matka. Raisa ei siihen suostunut. Hän lähti yksin, miksei olisi? siihen aikaan! Ja sitäpaitsi oli hänen isoisänsä kotoisin Sveitsistä, läheltä Berniä, kuului toki asiaan että hän kävisi katsomassa isoisän maata. Toiset sanoivat hänelle että mene mene, toiset taas että eivät olisi hänenä lähteneet. Mutta hänellä oli silloin jo ollut vimma näyttää olevansa riippumaton. Lähti, innoissaan, ja tuli yhtä innoissaan takaisin kertomaan puista joita ei kasva Suomessa, ihmisistä joita oli tavannut Baselissa ja Bernissä, kielestä jota ihmiset puhuivat, svytserdytsistä jota ei voinut ymmärtää, turhista yrityksistä löytää joku sukulaisen tapainen. Isoisän nimisiä oli Bernin puhelinluettelossa paljon, monta sivua, mistä sitä tiesi mikä oli oikea, eikä aikaa ollut läpikulkumatkalla käydä papinkanslioissa. Niin, ja miten siellä oli kaikki pientä, siistiä, täsmällistä ja pääkaduilla pitkät mahtipontiset nimet: Gerechtigkeitsstrasse ja Freiheitsstrasse. Ja miten siellä juostiin henkihieverissä reppuselässä keppikädessä pitkin vuoria ja kompasteltiin lehmänläjiin ja tisteleihin. Ja miten aivan tavallinen asia oli siellä, kumma kyllä, verboten, kielletty, mutta ei räiskiminen sunnuntaisin kivääreillä. Ja miltä tuntui kun pilvet hajosivat, taivas kirkastui ja vuorten takaa ilmestyi lumenvalkoisena loistava alppijono. Miten suuren moraalisen vaikutuksen alpit häneen tekivät. Miten hän ajatteli että kaiken muuttumisen keskellä on ainakin jotain pysyvää: alpit.

Matias istui, kuunteli ja jupisi juupa juu. Kai hän oli pelästynyt, juurta jaksain, kun oli päästänyt Raisan menemään. Kuvitellut hämäriä huoneita hotelleissa, rajuja ja raakoja kohtauksia nuhruisissa sängyissä vain pienen yölampun, pienen punaisen tuijun palaessa kärpästen likaaman varjon alla. Olisi ainakin Raisan puolesta saanut kärsiä ja kuvitella.

Ei. Hän antoi lähteä. Milloin tahansa ja mihin tahansa. Yksin.

Mutta Raisa oli haluton matkustamaan nyt yksin.

Turistiluokan matkustajat majoitetaan yleensä kahden tai kolmen hengen huoneisiin, vain avioparit saavat oman huoneen. Raisa pelkäsi joutuvansa itseään nuoremman naisen huonetoveriksi, tytön joka oli valmis lähtemään minkä miehen, minkä häntäheikin matkaan tahansa. Tai itseään vanhemman. Joka kuorsaisi tai purra naksuttaisi hampaitaan tai jolla ei olisi suuntavaistoa ja jota pitäisi kädestä pitäen neuvoa ja ohjailla. Tai olisi moralisti ja katsoisi pahansuopaisena sivusta jos toinen pistäytyisi baarissa. Ryhtyisi kivenkovat silmät kiihtyneinä saarnaamaan raittiutta.

Niin, sitä Raisa pelkäsi. Juuri sitä. Että yks kaunis kerta tapahtuu opistolla jotain, Matias joutuu, tai paremminkin rientää itse remmiin. Oli helppo konstruoida se keskustelu joka äsken oli käyty Auran kanssa. — Et edes neljää viittä päivää voi …

— Ei, Matias ei voinut, joku muu kyllä voi. First the Kennedy’s then the others.

Se oli julkeaa ja armotonta tietysti, mitä nuo isot ihmiset tekivät, lait ja asetukset ja omantunnon vaivat eivät koskeneet niitä. Mutta miksei Matias voinut saada lomaa siinä missä muutkin? mikä jalkamatto hän oli astua? mikä porraspuu? Ja koska mikään aikomus ei Raisan mielestä ollut turha, koska jokainen aikomus, epäonnistunutkin, ajanpitkään johtaisi tekoon, hän päätti odottaa ja puhua matkasta vielä kerran myöhemmin.

Se lasten elämä. Pää oli isän pään tasalla. Olisi halusta uskonut, että jo pystyvät omilla jaloillaan seisomaan. Mitä vielä! Aavistus, kuin kirjekyyhkynen, toi tiedon että jotain oli taas vinossa, ja pian sen jälkeen tuttua meteliä eteisessä, täällä tullaan, täällä tullaan. Ja nähtyään miniänsä Liisan silmät ja vilauksen Jaakon nolosta naamasta Raisa haistoi että hyvää ei tultu tuomaan, ja varustautui alistumaan ja sietämään, olisi tilanne mikä tahansa.

Vihiä Jaakon asioista olikin kevään kuluessa saatu, vihiä siitä että hänen firmansa yleisdemokraattinen johto oli ryhtynyt paasaamaan liikevoittoa vastaan, tai ylijäämää, tai tuottavuutta, tai mikä se termi liikeväen mielestä onkaan, oli mikä oli, ja kankeamaan Jaakkoa hänen palliltaan tekemällä vaikka tikusta asian. Tällä kertaa siitä stripparista jonka hän oli hommannut kesäravintolaan.

Raisa sanoi mielipiteensä suoraan:

— Naisia ei saisi lahjoa seksillä. Se on alentavaa.

— Niin kuin se olisi jotain lahjomista, sanoi Jaakko tyynesti vaikka vääntelehti tuolissaan. — Strippari on strippari.

— Viisaasti sanottu, Raisa puuskahti.

— Eiks oo. Ensiksikin. Sen laatuinen tyttö nauttii siitä että saa näyttää itseään. Ja toiseksi. Ei se riisuminen ja näyttäminen vielä stripparia tee. Sitä täytyy harjoitella ja vasta harjaantunut on strippari. Sitä taitoa se myy ja siitä palkan saa. Paljon paremman muuten kuin minä. Ja kun minä taas hankin stripparin, on ravintola täynnä. Ja mitä se merkitsee. Sen laatuista palvelua tarvitaan. Usko pois.

— Tarvitaanko?

— Vielä kysyt. Elämä täällä on mitä se on ja kansa hoitaa seksinsä niin kuin se hoitaa. Kyllä stripparia tarvitaan.

— Mutta mitä se maksaa.

— Kaikki maksaa. Kansa on valmis maksamaan siitä mitä se tarvitsee. Tämähän on sentään vapaa maa.

— Mistä on mistä ei. Haluja ihmisillä aina riittää. Niistä harva pääsee tai edes pyrkiikään vapaaksi. Mutta nyt sinä olet ryhtynyt puhumaan kuin poliitikko! Kansa kansa! Ja ’tämähän on sentään vapaa maa’.

— Minä vain tarkoitin sitä että ei sinun tarvitse niitä tyttöjä vallan kauheasti sääliä. Ei se niitä itseänsä kiusaa. Eikä ne näe siinä mitään romanttista. Ne pesee rahaa. Ja siksi siitä ei tarvitse tehdä moraalista asiaa, kun se ei sitä kuitenkaan ole.

— Eikö seksi ole moraalia? Jopahan jotakin!

— Ei. Se on seksiä.

Niin. Tietysti. Se Raisan piti myöntää. Hän oli vuosien kuluessa pakostakin etääntynyt seksistä. — Minä luin äsken yhden kirjan. Verihäät Prahassa. Se oli minusta inhottava. Ja minä rupesin ajattelemaan miksi se oli minusta niin inhottava. Siinä vakava asia oli mielestäni ryvetetty seksiin. Minä huomasin että ne naiset, joita kirjoissa ja lehdissä ja filmeissä mainostetaan, valitaan tarkkaan. Niillä täytyy olla tietyntyyppisiä piirteitä, rintoja ja hiuksia. Niiden eroottinen voima säteilee sitten yli koko maailman kuin tähden.

— Tarkoitat että ne naiset, joilla ei ole niitä piirteitä ja jotka ovat toisen tyyppisiä, joutuvat kärsimään siitä.

Raisa naurahti. — Niin. Miksei.

— Mutta ajattele miehiä. Miesparkoja korvessa, Jaakko hoki luoden vilkkaita silmäyksiä äitiinsä. — Ne elää jokseenkin väritöntä elämää siellä. Jos ne saa nähdä filmejä, joissa asetetaan näytteille niitä naisia, niin eikö se ole palvelua.

— Se on kirous. Siitä ei enää pääse. Se myrkyttää koko maailman. Mikä lie amerikkalainen keksintö. Tuli muotiin joskus sodan jälkeen.

Jaakko nauroi. Paljon aikaisemmin. Kai paratiisissa jo. Ja jos tavallinen ihminen ajatteli seksiä, oli kai parempi että hän sitä sai. Niin kuin sai rahaakin. Hänestä, Jaakosta, oli rahakin seksiä, iso kasa rahaa, ai että se hiveli. Seksi ei sen enempää miestä hivele kuin menestys rahamaailmassa.

— Hätäseksiä se raha on. Mies ei muuhun enää pysty.

— Ja hätärahaa se seksi. Mies ei muuta vielä saa.

— Lakatkaa jo, neuvoi Liisa.

— Lakataan lakataan, lupaili Raisa. — Mutta sen minä vielä sanon, että se mitä Jaakko sanoo rahasta, on sen rahan jokin turmeltunut muoto. Sontaa. Ja sontakin on puhasta sen sonnan rinnalla.

— Hyvä on. Jaakko närkästyi. Puhuminen näistä asioista oli äidin kanssa turhaa. Mutta siinä hänen firmassa oli nyt saatu syy häntä vastaan? Kyllä, mutta sitähän ne olivat tahtoneetkin, Jaakko myönsi, ja selitti, että mikään lafka ei pysy pystyssä ilman voittoa, siitä se palkankorotus ja sosiaaliturva ja eläkepaketti ja lomat ja lomaltapaluurahat maksetaan. — Jos joku muuta väittää, valehtelee.

Matias vaihtoi Liisan kanssa katseen. Heitä ei puheen sävy miellyttänyt.

— Niin, sanoi Raisa. — En minä sinua halua ruveta määräilemään. Mutta toisten ihmisten vihamielisyyttä olen minä ainakin jo oppinut pelkäämään.

Matias, kiikkutuolistaan. — Sitä vain ei pidä myöntää.

— Silti minä myönnän.

— Et sillä mitään kuitenkaan voita.

— Ei ole luotu voittamaan.

— Masokismia.

— Olkoon. En kiellä.

Matias kääntyi Jaakkoon. — Harkitse nyt vielä vähän. Äläkä tee äkkinäisiä päätöksiä.

Kyllä, Jaakko oli varma asiastaan, ulkonäkö ei pettänyt. Hän sanoisi itsensä siitä paikasta irti jos ne ketaleet kehtaisivat; ja ne kyllä kehtaavat, niillä on aina oma lehmä ojassa, puhuvat toista ja tahtovat toista, osaavat useita tyylilajeja, se muka on helppoakin kun siihen tottuu. Ja mikäpäs siinä! Hän näppäsi sanomalehden pöydältä. Katse kylmeni ja ääni kimmahti. Alkaisi haalia heti uutta työtä. Nopeasti kasvava neuletuotetehdas Etelä-Suomessa … ei, sitä hän ei huolisi. Nuorekas osastonhoitaja … ei sitäkään. Maisteri, ekonomi tai muu hyvä mies … haha. Maistereita meni nykyisin kolmetoista tusinaan. Hän heitti lehden pöydälle.

Pitkäpää. Paksutukka. Ties mitä ajatuksia ja toiveita ja vaatimuksia sen tukan alla iti.

— Entä jos ryhtyisit kyselemään pankeista, neuvoi Raisa ja otti lehden jonka Jaakko oli heittänyt.

Viheltävä ilme kasvoillaan nousi Liisa tuolista ja sanoi menevänsä katsomaan, mitä lapset mekastivat keittiössä.

— Se ei miellytä, vai?

— Ei.

— No mutta pankkihan on paljon parempi paikka kuin jokin yksityinen pikku firma joka voi kaatua minä hetkenä tahansa, Raisa jatkoi. — Panoja ja ottoja, šekkejä ja vekseleitä, lainoja ja korkoja. Ja jos olet lojaali, niin vähä vähältä. No, tee nyt sitten mitä tahdot. Mitä hän muutakaan olisi voinut sanoa. Senkus teet. Ei heidän omissakaan asioissa ollut kehumista. Ja jos lapsi kolmikymmenvuotiaana ei ymmärrä, mitä sen tulee tehdä, ei se takuulla myöhemminkään ymmärrä. Hän rupesi selailemaan lehden sivuja ja kauhistui. Luki ilmoituksen ensin kerran. Sitten toisen.

Oletko myynti- ja markkinointijohdossa? Et. Hyvä. Nyt pääset. Tuoli odottaa Sinua, mutta annetaan sen vielä odottaa. Sinun tulee ensin läpikäydä koulutuksemme ja osoittaa keskitasoa korkeampaa kiinnostusta tähän työhön. Maksamme hyvin ja progressiivisesti. (Aha, siis palkka nousee, se on hyvä.) Tuoli kyllä odottaa mikäli Sinä ja me sovimme yhteen. Tietysti Sinä olet kunnianhimoinen. (Kyllä, Jaakko oli, mutta kukapa ei olisi.) Haluat menestyä. Lisäksi kielitaitoinen: ruotsi verissä (?), saksa ja englanti sujuvat, espanja ja italia vaikka viittoillen. (Kaikenlaista humpuukia!) Valmis hoitamaan jutun Roomassa, kun julkisivun kauppa on kiikarissa, valmis selviytymään kunnialla Lontoossa, kun tavarataloketju etsii uusia myymälätehosteita, valmis istumaan kotona maisemakonttorissa kehittelemässä uusia sovellutuksia vaikkapa Tokiota varten, kun ei mitään erityistä tunnu tapahtuvan, tarpeeksi vaatimaton ollakseen leuhkimatta, mitä saisi aikaan ja puhuakseen vain siitä, mitä on jo saanut aikaan, tarpeeksi nopea ehtiäkseen ennen muita yhtä eteviä.

Jaa jaa. Siinä oli firma. Jolla oli luulot itsestään. Josta myös lentäisi. Ja josta täytyisi Jaakkoa varoittaa. Siihen älä mene, äläkä sen tapaisiinkaan. Parasta että Matias itse puhuu hänelle. Isäänsä Jaakko oli poikasena ihaillut, isäänsä uskoo.

Ja Raisa nousi. — Mitä minä laitan? teetä vai kahvia? ai teetä, no tee on aina hyvää.

Hän jätti miehet, Jaakon vääntelemään kähisevää radiota, Matiaksen kiikkutuoliin jonka jalas naksahteli hiljaa. Olisi pitänyt pystyä auttamaan poikiansa paremmin. Moni isä nykyisin, saatuaan itse varman elämän, rupeaa muuttamaan mielipiteitään ja asenteitaan sen mukaan mistä tuuli puhaltaa, rupeaa pohjustamaan lapsiensa elämää. Se olisi viisasta. Siihen ei Raisasta ollut, eikä Matiaksesta. Poikien olisi itse osattava. Tai tyydyttävä osaansa. Mutta tyytyisikö Jaakko? Ja miten siinä kävisi jos ei tyytyisi? Olisi onneton, tietysti. Ja kenen olisi syy? hänenkö? vai minun?

Keittiössä ei ollut ketään. Mutta siellä oli käyty. Kaapeissa ja laatikoissa myllätty, pölyimuri ja sen putket ja suuttimet olivat hajallaan lattialla, jakkarat nurin, pullasta puraistu, hiirennakki ja kahvimylly ja mortteli ja nuija ja kaulin ja härkin ja vispilä … Kysymättä Raisa ymmärsi että siihen oli yritetty rakentaa rotanmyrkkytehdas. Hän alkoi touhuta, se kävi nopeasti ja huuhtoessaan lastaa, johon oli takertunut mitä lie liivaa, hän ajatteli että aina, lähes aina jokin juuri sinä hetkenä pakollinen työ oli auttanut häntä unohtamaan ja torjumaan tiedon, josta muuten olisi ollut täysi syy masentua. Ja hän kuunteli; uutiset tulivat radiosta; junarata jota Liisa oli pojan vaatimuksesta lähtenyt yläkertaan rakentamaan toimi; tyttö soittaa paukutti kapustoilla kattiloita, jatsin tapaista, kuule äiti, tämä ääni ja tämä ja tämäkin.

Kun tuli aika kattaa pöytä, Raisa huusi miniänsä alas ja he rupesivat yhdessä pohtimaan Jaakon asiaa.

— Tietysti, Raisa sanoi madaltaen ääntään. Oli aivan oikein pyrkiä eteenpäin, ei hän sitä epäillyt eikä sitä tahtonut kieltää. Mutta mitä jos se pyrkimys oli kasvanut Jaakossa jo liian suureksi; jos hän oli valmis vaihtamaan terveytensä ja rauhansa menestymiseen. Siitä Raisa oli saanut tarpeekseen katsoessaan veljeänsä Ollia, joka laittoi näyttelyn joka vuosi ja marisi, sen sijaan että olisi laittanyt näyttelyn joka viides vuosi ja elänyt sen väliajan rauhassa. Ja mitä tuli Jaakkoon, niin tajusiko hän, mitä Liisa arveli, että olisi vain askel, ja hänestä tulisi etuilija, kiipijä, jota kaikki vihaavat ja jota varten kaikki varustautuvat hiomaan veitsiään.

— Se olisi vahinko. Sitä minä en Jaakolle soisi. Siitäkin minä olen saanut tarpeekseni, kun olen katsonut, mitä väärää peliä Matiasta vastaan on harjoitettu. Siihen ei sinun pitäisi Jaakkoa yllyttää.

— Ei, sanoi Liisa. — En minä ole häntä yllyttänyt. Enkä aio vastedes yllyttää. Minusta elämässä on muutakin hyvää.

— Et et, mutta et aavista miten kateellisia ihmiset ovat. Menestyneitä aina kadehditaan. Ja vaikka ei joku menestyisikään, niin kuin Matias, niin jo aavistus siitä että siinä on mies joka omalla painollaan kyllä pystyisi menestymään, jos sen annettaisiin pystyä, panee kankeamaan kapuloita sen rattaisiin. Menestyä kaikki tahtovat. Jonakin kauniina päivänä olla julkkis. Itse Uukookoo. Senkus vain painaa sitten nappia, ja asioitten hoitaminen tehostuu, vetämätön koneisto käy pyörimään, kitkuttavat komiteat kokoontuvat, hallitus ja virkamiehet ja lehtimiehet ja radio, kaikki kaikki tanssimassa ja hykertämässä.

— Mutta mitään uutta ne ei keksi, Raisa jatkoi. — Mitä satojen vuosien kuluttua voisi näyttää turisteille. Niin kuin linnoja ja kappeleita ja nimikirjaimin varustettuja portteja. Ne vain tottelee ja tekee mitä niiden käsketään tehdä.

— Niin, myönsi Liisa joka oli paljon matkustanut. — Täällä ei ole mitään. Ei mitään muuta kuin soita ja kankaita.

— Ja ne katsoo sillä kertaa kuin ne näkee.

— Tai pitää niitä katsoa sata vuotta ennenkuin ne rupeavat näyttämään kauniilta. Ei tänne kukaan viitsi tulla.

— Älä sano! Meitä mainostetaan nyt kovasti. Luin Feminaa ja siinä sanottiin että menkää Suomeen. Se on fantastinen maa. Tuuli puhaltaa siellä Venäjältä. Kohtaat vieraanvaraisen ja ystävällisen kansan. Syöt ihmeellistä ruokaa. Kai mämmiä ja pitkääpiimää. Istut saunan rappusilla olutlasi kädessä. Käki kukkuu. Niemenkärjen kohdalla hypähtää korkealle kala, olisikohan se ollut hauki. Jotain tämän tapaista. Kuvittele. Ruotsalaiset meistä. Kaiken sen jälkeen mitä on ennen sanottu. Mutta hyvä se vain on. Puhaltakoon tuuli mistä tahansa. Ei täällä tähän mennessä ole paljon muita käynyt kuin niitä suomalaisia, jotka ovat ennättäneet muuttaa Ruotsiin. Ne käy katsomassa sukulaisiaan.

Liisa naurahti. — Katsomassa?

— Niin. Ei enää puhumassa. Ei ole katso enää puhumista.

He vilkaisivat toisiinsa. Liisan harmaat silmät kimalsivat kuin kirkas vesi, jossa on puhtaita ja sileäksi hankautuneita kiviä ja joille on helppo astua. Jaakon ääni kuului kertovan jostain menetelmästä, jonka mukaan voidaan tehdä markkinointitutkimusta. Ja Matiaksen ääni kuului panevan pari sanaa sekaan osoitukseksi, että hän kyllä kuunteli vaikka ei täysin ymmärtänytkään kaikkea. Liisa käänsi päätään ja pieni särkynyt hymy huulillaan rupesi etsimään lusikoita laatikosta. Hänellä oli yllään hihoista kulunut kullanruskea mekko, jossa oli punertavia kukkaa muistuttavia kuvioita. Ja nyt niin kuin aina ennen Raisa ajatteli että hän tunsi miniänsä; häneen he eivät koskaan varta vasten yrittäneet tutustua. Ja he rupesivat kulkemaan edestakaisin ovissa, tee juotaisiin ison pöydän ääressä. Ja Raisa toi pyöreän piimäpiirakan, jonka hän oli kaiken varalta aamupäivällä tekaissut. Ja kuluihan se ilta. Ja siihen se jäi.

Vasta kun Jaakon sakki oli lähtenyt, Raisan mieleen tuli että Liisan katse oli ollut kriittisempi kuin mitä hän oli kerinnyt tapaamisen hötäkässä huomaamaan. — Olipa se uutinen, hän alkoi availlessaan ikkunoita; jotain toisen perheen lemua oli jäänyt huoneisiin.

Eikä Matias vastustanut, vihelteli vain. — Jos ei niin tarmokas ja fiksu poika pärjää kuin Jaakko niin kukas sitten.

Toista oli Eeron. Jos hänet olisi tehty humalassa tai jotenkin hulluun aikaan. Sota tosin oli ja sen mukainen maaperä, mihin Matias hänet istutti päästyään lomalle Kannakselta lokakuussa 1941. Ja sota jatkui kun hän seuraavana kesänä syntyi; oli saatu palata takaisin Karjalaan; oli kiire kylvää, kitkeä, harventaa; oli kiire rakentaa, korjata, vetää putkea ja johtoa; oli kiire hommata halkoja talveksi, taata öljynsaanti, sumplia kuponkeja kankaiksi ja kengiksi. Sut sut oli Raisa tekaissut sen lapsen Suomen Huollon sairaalassa. Ruma lapsi, iho rypyssä ja keltainen. Matias, pistäytyessään lomalle, rupesi heti miettimään mitä siitä tulisi.

— Maisteri.

— Tai pappi.

— Tai lukkari kun se noin karjuu ja vollottaa avaamatta silmiään.

Raisa, kurillaan, kun tiesi että taiteilijaa mitä lajia tahansa Matias kummeksui. — Tai näyttelijä. Hyvä näyttelijä on ihminen siinä missä muutkin ihmiset.

Hahha. Välistä oltiin varmoja että ei tulisi mitään. Tai tulisi vain jokin hippi tai tyhjäntoimittaja, josta ei ole kenellekään hyötyä. Tai jokin viisumaakari, joka vaeltaa markkinoilta markkinoille. Kengännauhojen kaupustelija. Matias muisteli, että moni ämmän poika oli elättänyt itsensä myymällä kengännauhoja. Raisa tulistui.

— Ajattele. Se olis kauheaa. Nykyisin ihmisillä ei ole enää kenkiä joissa olis nauhat.

Johon taas Matias, muka tyynesti:

— Muoti muuttuu.

Eero ei ollut käynyt vielä keskikoulua, kun he olivat saaneet syyn pelästyä. Oli jäänyt luvattoman usein istumaan luokalleen. Olisi pitänyt tehdä jokin ratkaisu, aikojen ajoissa, mutta ei ollut mitään ratkaisua, ei mitään soveliasta mallia; keskikoulu vähintäin, ajattelivat useimmat niistä ihmisistä, jotka he tunsivat. Koko Suomen kansa. Peruskoulu olisi ollut pelastus, siinä olisi saanut tarpeellisen määrän yleistä tietoa, mutta peruskouluapa ei silloin vielä ollut keksitty. Ja niin Eero käydä junnasi eikä pannut juuri vastaan. Ja Raisa oppi antamaan Eeron ala-arvoisille toisen merkityksen, oppi selittelemään, parantelemaan, kaunistelemaan, ymmärtämään. Ei ole tärkeätä mitä ihminen tekee ja missä ja kenelle, vaan miten hän sen tekee, hän sanoi ja löysi Eerosta positiivisia piirteitä. Ja jopa Eeron luonne, toisaalta ajattelematon ja ailahteleva, toisaalta jääräpäinen ja sitkeä, oli muka merkki jostain taiteellisesta kyvystä, joka joskus yllättäen kypsyisi. Eeroa odottaisi silloin suurempi onni kuin konsanaan monitaitoista Jaakkoa.

Kunnes Eero oli saanut tarpeekseen. Kunnes näkyi että opettajat olivat myös saaneet Eerosta tarpeekseen. Väkisin ei voinut häntä työntää jatkamaan. Raisa kärsi. Matias kärsi myös, kuinka ei olisi kärsinyt. Rakasti hellästi poikiaan. Ei puhunut kuitenkaan, ei suostunut puhumaan, setvimään mitä ajatteli, ei syyttänyt ketään. Raisa taas, kun alkuun pääsi, niin sitä tuli eikä vain tuuleskellut.

— Viisaasti tekisit jos ryhtyisit kyselemään nyt jo tuttaviltasi.

Mutta Matias ravisti päätään. Ne tuttavuudet, joista tässä olisi ollut apua, olivat nukahtaneet ajat sitten.

Ja Eero itse, kun äiti oli kuvaillut sitä tulevaisuutta, mikä näillä näkymillä olisi pojan edessä:

— Antakaa