Matkalla maineeseen

By Tuija Lehtinen

Sydänten sykähdyksiä ja muotikuvien säihkettä!Elisa on valokuvaaja monessa polvessa – Valokuvaamo Närhi on kuulunut hänen perheelleen jo sukupolvien ajan. Vaikka valokuvaamo tunnetaankin laadukkaista valokuvistaan, Elisa huomaa yrityksen toiminnassa myös ongelmia. Jos kuva ei onnistu, Elisan isä syyttää aina mallia. Kaikki eivät vain ole valokuvauksellisia! Elisan mielestä hyvä valokuvaaja saa jokaisen kuvattavansa säihkymään. Vahinko vain, ettei Elisa itse saa näyttää kykyjään. Kannattaa kuitenkin varoa mitä toivoo: kun Elisa sitä vähiten odottaa, hänelle tulee yllättäen hieno työtilaisuus. Ja sattumalta siihen liittyy myös eräs poikkeuksellinen komistus... Vaan voivatko rakkaus ja ura kulkea käsikädessä?Matkalla maineeseen on Tuija Lehtisen vallaton rakkauskertomus täynnä hullunkurisia sattumuksia. Se on julkaistu alun perin nimimerkillä Sorja Sinisalo.Työpaikkaromansseja, jyrkkiä uraportaita ja pakan sekoittavaa rakkautta. Unelmia ja uranaisia -kirjat ovat ihanan viihdyttäviä rakkaustarinoita työelämän liepeiltä. Kirjojen tarinat ovat itsenäisiä ja ne voidaan lukea vapaassa järjestyksessä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 25, 2023
• ISBN: 9788728406762

Book preview

Matkalla maineeseen

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1984, 2023 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728406762

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. luku

KIINNOSTAVA KUVATTAVA

V alokuvaamo Närhi" sijaitsi keskellä kaupunkia, pääkadun varrella, kaksikerroksisessa kivitalossa. Niin talo kuin itse liikekin olivat kuuluneet kaupungin katukuvaan niin kauan kuin ihmiset jaksoivat muistaa. Vanhimmat asukkaat puhuivat kunnioittavasti Carl Närhestä, joka jo ennen sotia oli ollut johtava kuvaaja ja jonka nimikirjaimet olivat lähes jokaisessa senaikaisessa albumin kuvassa. Ateljee Närhi, niissä luki, ja vasta nykyinen omistaja oli muuttanut nimen valokuvaamoksi. Studiota hän oli ensin ajatellut, mutta hylännyt sen sitten liian modernina ja lähinnä tanssin ja teatterin mieleen tuovana sanana. Ehei sellaista, sillä liike oli perinteikäs, arvostettu ja arvokas.

Arvokkuus huokui jo liikkeen näyteikkunasta, missä yhdellä laitaa jökötti Carl Närhen vanha kolmijalkainen kamera ja musta vaate ja muitakin käytöstä aikaa sitten poistettuja välineitä. Toisella laitaa oli sitten uusimpia kuvia; hää-, ylioppilas- ja muotokuvia, joita ohikulkijat pysähtyivät katselemaan tämän tästä, katselemaan ja arvostelemaan niin ulkonäköä kuin vaatetustakin. Jos joku kuva näytti jotenkin epäonnistuneelta, niin syy oli aina mallin. Malli ei ollut kuvauksellinen, sanottiin — mutta Elisa oli sitä mieltä, että mokaus johtui kyllä siitä, joka kameran takana oli. Hyvä kuvaaja saisi puhallettua henkeä vaikeaankin kuvattavaan. Vaan isä ei aina viitsinyt yrittää. Saati että olisi tunnustanut, että kuvasta olisi saanut paremman pienellä työllä.

— Vaikeat kasvot, vaikea luonne, tapasi Sakari Närhi sanoa tyttärelleen nähdessään tämän muikistelevan suutaan joillekin kuville.

Kukahan se vaikea oli, Elisa ajatteli silloin, mutta piti ajatuksensa ominaan. Isässä oli sen verran taiteilijaluonnetta, että hän saattoi pärskähtää ja veisata vanhan virren siitä, että kiittämättömyys oli maailman palkka, että tämän siitä sai, kun teki lapselleen elämän helpoksi. Ja jäkyjäkyjäky… Ei, Sakari Närhi ei todellakaan ollut mikään helppo ihminen, ja jokseenkin synkeänä Elisa aina välillä mietti, että hän tulisi varmaan hulluksi, jos joutuisi olemaan isän alaisena elämänsä loppuun asti. Elisa oli myös varma siitä, että hänen salamansa ensin räiskähtäisi loppuun ja vasta sitten isän, tämä oli niin elinvoimainen ja dynaaminen. Ei siis ollut ihme, että Risto-Matti, josta isä oli kaavaillut jatkajaansa, oli liuennut kotoa, huomattuaan isän tukahduttavan hänen luomisintoaan.

Risto-Matti kävi kurssit ja koulut ja valmistui lehtikuvaajaksi. Hän pääsi kaupunkilehteen töihin, avioitui yhden toimittajan kanssa ja heillä oli nyt puolen vuoden ikäinen tyttö. Isä ei ollut antanut anteeksi Risto-Matin tempausta. Lehtikuvaaja — mikä se muka oli?

— Sinä kuvaat kissoja lyhtypylväissä, palokuntaa niitä pelastamassa. Kolareita, ihmisiä kättelemässä toisiaan. Mitä se muka on, isä puhisi. — Ei ainakaan taidetta!

— On se tavallaan, Risto-Matti yritti puolustella. — Se on jokamiehen taidetta. Sitä, jota lehti tarjoaa lukijoilleen.

— Taidetta, isä nauroi niin että oli tikahtua, ja jälkeenpäin Elisa joskus suri, ettei tikahtunut. Moni asia olisi voinut olla toisin elämässä, jos isä olisi poissa kuvioista.

Risto-Matin vaimostakaan isä ei pitänyt. Pia oli sanavalmis, peloton tyttö, jonka kynä oli terävä — tai konekirjoitussormet häijyt, sillä kuka sitä nykyaikana enää kynää terotti. Lisäksi Pia oli feministejä, pani Risto-Matin tiskaamaan ja kuorimaan pottuja muussiin, imuroimaan ja — mikä kamalinta Sakari Närhestä — käsittelemään vauvan luonnollisia tuotteita. Lisäksi isää jurppi se, ettei vauvaa tuotu hänen kuvattavakseen, vaan Risto-Matti napsi itse kuvat lapsestaan. Risto-Matti aavisti oikein hyvin, että isä olisi pannut pikkuprinsessaan kuvat ikkunaan, ja hänelle riitti jo se että hän itse, sekä Elisa tietenkin, oli saanut jokaisen suurtapahtuman kunniaksi kuvansa liikkeen parhaimmalle paikalle. Ensimmäinen hammas, koko suu niitä täynnä, hampaan lähtö ja milloin mitäkin rippikuvista ylioppilaskuviin. Hääkuvaa Risto-Matista ja Piiasta ei ollut, se oli ollut siviilivihkiminen, kun Pia ei kuulunut kirkkoon ja sekös myös jurppi isää. Pakanaksi hän miniäänsä joskus takanapäin haukkui ja vauvaa pieneksi lapsirukaksi. Mistä Pia tietenkin viis veisasi. Piassa isä oli kohdannut voittajansa, ja usein Elisa toivoikin, että olisi ollut kälynsä kaltainen. Pyrkinyt vahvasti johonkin päämäärään. Mutta ei hän. Hän oli sopeutuvainen ja alistuvainen, karttoi riitaa, ja kun elämä nyt oli kutakuinkin kunnossa näinkin, niin miksi valittamaan.

— Hankkisit jonkun ammatin, Pia vaahtosi alkuaikoina perheeseen tultuaan.

— Elisa osaa hoitaa liikkeen, tietää kaiken filmeistä ja kameroista, isä sanoi siihen. — Vähitellen oppii kuvaamaan ja saa varmuutta. Sitten minä jätän liikkeen luottavaisin mielin hänelle.

— Mutta eikö olisi parempi, jos Elisalla olisi kunnon koulut takana, Pia yritti vedota isään. — En minä epäile ettetkö sinä pystyisi opettamaan häntä, mutta pitäisi saada niin monipuolista oppia kuin suinkin.

— Minun kokemukseni kattaa kaiken, isä sanoi jyrkästi ja Pia totesi myöhemmin, että oli kuin olisi pukille puhunut. Että appi oli yksi pahuksen jääräpää, vanhoillinen sovinisti, joka nyt yritti kasvattaa Elisasta tyttöä, joka olisi naimisissa liikkeen kanssa niin että kaikki normaalit ihmissuhteet tukahtuisivat.

No, ei tilanne nyt niin paha ollut kuin Pia sen vähän mustavalkoisena näki. Yleensä ottaen Elisa viihtyi valokuvaamon tiskin takana, johon vaihtelua toivat passikuvat ja jotkut lapsikuvaukset, joita hän sai suorittaa, sillä isä ei erityisemmin rakastanut imeväisten kanssa touhuamista. Liikkeessä sai tavata erilaisia ihmisiä, sattui koomisiakin tilanteita silloin tällöin — siis se oli ihan mukava työpaikka, mutta tottakai Elisa aina toisinaan tunsi