Viimeinen vuosi Malory Towersissa

By Enid Blyton

Darrellilla on viimeinen lukuvuosi Malory Towersissa Kaikista hänen ystävistään on kasvanut järkeviä ja hauskoja nuoria naisia – paitsi Gwendolinesta, joka aiheuttaa edelleen harmia ja ikäviä tilanteita. Darrell päättää yrittää ohjata Gwendolinea oikeille urille ennen kuin on liian myöhäistä. Onko Darrellin puuttumisesta tilanteeseen mitään hyötyä?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 28, 2024
• ISBN: 9788728414866

Book preview

Enid Blyton ®

Viimeinen vuosi Malory Towersissa

Translated by Terhi Kemppinen

Original title: Last Term at Malory Towers

Original language: English

Malory Towers®, Enid Blyton ® and Enid Blyton’s signature are registered trademarks of Hodder & Stoughton Limited. Text © Hodder & Stoughton Limited.

All rights reserved.

Copyright © 2024 SAGA Egmont.

ISBN: 9788728414866

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Luku yksi

Ensimmäinen päivä

Viimeinen lukukauteni! Darrell ajatteli valmistautuessaan menemään alakertaan. Vihonviimeinen lukukauteni! Täytän seuraavaksi kahdeksantoista vuotta – olen melkein aikuinen!

Alakerrasta kuului huuto. Darrell! Etkö aio ollenkaan tulla? Isä haluaa tietää, aiotko lähteä tänään vai huomenna?

Olen tulossa! Darrell huusi takaisin. Hän nappasi tennismailansa ja pienen matkalaukkunsa ja rynnisti portaat alas tuttuun tapaansa kaksi askelmaa kerrallaan.

Hänen nuorempi sisarensa Felicity odotti jo alakerrassa. Molemmat tytöt olivat pukeutuneet Malory Towersin kesäkoulupukuun. Siihen kuului tummanruskea takki ja hame, valkoinen pusero, oranssi solmio ja oranssinauhainen olkihattu.

Lähden nyt vihonviimeistä kertaa kanssasi samanlaisessa koulupuvussa, Darrell sanoi melko juhlallisesti. Seuraavalle lukukaudelle lähdetkin yksin, Felicity. Harmittaako se sinua?

Ei tippaakaan, Felicity vastasi hyvin iloisesti. Sinullakin on edessäsi ihanat ajat, kun lähdet collegeen. Älä ole noin vakavan näköinen.

Viimeiset kerrat ovat aina vähän karmaisevia, Darrell sanoi. Hän meni ulos ja autoon Felicityn kanssa. Heidän isänsä oli juuri aikeissa soittaa fanfaarin auton äänitorvella. Miksi, oi miksi hänen piti aina odottaa muita? Eivätkö he tienneet, että oli aika lähteä?

Luojan kiitos, tulittehan te viimein, hän sanoi. Pian kyytiin nyt. Missä äitinne taas on? Tässä perheessä olisi totisesti töitä lammaspaimenelle, kun on aika lähteä johonkin! Ah, tuolta hän viimein saapuu.

Kun rouva Rivers istahti autoon, Felicity livahti uudelleen ulos. Hänen isänsä ei huomannut sitä, vaan käynnisti auton moottorin. Darrell hihkaisi.

Isä, isä! Odota! Felicity ei ole kyydissä!

Isä vilkaisi ällistyneenä takapenkille. Mutta minä näin hänen nousevan autoon, hän sanoi. Hyvänen aika, mihin hän jo ehti kadota?

Hän taisi unohtaa hyvästellä kissanpennun, Darrell sanoi virnistäen. Hänen täytyy aina hyvästellä kaikki, jopa lammen kultakalat. Minäkin tein niin – mutten sentään koskaan nyyhkinyt niiden perään kuten Felicity!

Felicity ilmestyi taas ulkoportaiden yläpäähän. Hän ryntäsi läähättäen autoon. Unohdin hyvästellä puutarhurin, hän selitti. Hän lupasi huolehtia taimistani puolestani ja laskea mansikkapensaisiini tulevat mansikat. Voi sentään – on inhottava hyvästellä kaikki!

No, älä sitten hyvästele, Darrell sanoi.

Niin, mutta kun minä haluan hyvästellä, Felicity sanoi. Kun teen oikein kunnollisen hyvästelykierroksen, pystyn odottamaan kouluun pääsyä paremmin. Kuule – mahtaakohan se kamala Josephine tulla takaisin? Hän puhui koko ajan jotain Amerikkaan menosta hirvittävien sukulaistensa kanssa. Toivottavasti hän on mennytkin sinne.

Samaa toivon minäkin, Darrell sanoi muistaen kovaäänisen, huonotapaisen Josephine Jonesin. Hän ei vain jotenkin sovi Malory Towersiin. En ymmärrä, miksi rehtori edes otti hänet sinne.

No, ehkä hän ajatteli, että Malory Towers voisi jotenkin tasoittaa hänen luonnettaan ja hänestä tulisikin jotain, Felicity pohti. Koulu muuttaa oikeastaan lähes kaikkia parempaan suuntaan. Jopa minua!

Juku – onko niin käynyt? Darrell sanoi teeskennellen yllättynyttä. Sepä on mukava kuulla. Voi sentään, kunpa tämä ei olisi viimeinen lukukauteni. Tuntuu, kuin olisin aloittanut koulun vasta ihan äskettäin, vaikka siitä on jo kuusi vuotta ja olin silloin pieni kaksitoistavuotias rääpäle.

Taas sinä heittäydyt surumieliseksi, Felicity tokaisi iloisesti. En ymmärrä, mikset voisi olla ylpeä ja iloinen – olet ollut pelikapteeni kahdellakin eri luokalla, olet ollut luokan johtajatyttö – ja nyt olet koko koulun johtajatyttö, olet ollut sitä jo kahden lukukauden ajan! Minusta ei koskaan tule koko koulun johtajatyttöä.

Toivottavasti sinusta tulee, Darrell sanoi. Olen kyllä iloinen, että lähdemme Sallyn kanssa samaan collegeen opiskelemaan. Voimme edelleen olla yhdessä. Isä, muistathan ajaa Sallyn kautta?

Muistan kyllä, hänen isänsä vastasi. Hän käänsi auton tielle, joka johti Sally Hopen kodille. Pian he kaartoivatkin jo talon eteen. Sen etuportailla olivat Sally ja hänen noin kuusi- tai seitsemänvuotias pikkusiskonsa.

Hei, Darrell! Hei, Felicity! Sally tervehti. Olen ihan valmis. Äiti, missä sinä olet? Riversit tulivat.

Sallyn pikkusisko sanoi kovaan ääneen: Minäkin tulen jonain päivänä Malory Towersiin – kuuden vuoden kuluttua.

Onnenpekka, Daffy! Felicity sanoi. Se on maailman paras koulu!

Sally nousi autoon ja asettautui istumaan Felicityn ja Darrellin väliin. Hän vilkutti hyvästiksi ja niin heidän matkansa jatkui taas.

Tämä on viimeinen kerta, Darrell, hän sanoi. Kunpa se olisi vasta ensimmäinen!

Voi ei, älä sinäkin aloita tuota samaa, Felicity parahti. Darrell on synkistellyt koko alkumatkan.

Äläpä ryhdy nenäkkääksi, Felicity Rivers! Sally tokaisi virnistäen. Olet pelkkä pahainen hupsu toisen luokan oppilas, muistapa se!

Siirryn kyllä seuraavalla lukukaudella jo kolmannelle luokalle, Felicity huomautti. Etenen koulussa koko ajan ylemmälle ja ylemmälle luokalle. Se kestää tosin kauan.

Aika tuntuu pitkältä, kun kaikki on vielä edessä, Sally sanoi. Mutta nyt, kun edessämme on viimeinen lukukausi, kouluaika tuntuu suorastaan hujahtaneen ohi.

He juttelivat taukoamatta koko matkan ajan, ja kun he lähestyivät Malory Towersia, Sally ja Darrell vaikenivat. He nauttivat aina nähdessään ensimmäisen vilauksen ihanasta koulustaan, jonka jokaisessa kulmassa oli upea torni.

Auto saapui kaarteeseen ja kaikki kolme kiinnittivät katseensa suureen vaaleanharmaasta kivestä rakennettuun nelikulmaiseen kouluun jyrkästi merelle viettävän kallion laella. Rakennuksen jokaisessa kulmassa oli pyöreä torni – North, East, West ja South Tower. Koulu muistutti vanhaa linnaa. Sen takana välkehti tummansininen meri.

Olemme melkein perillä! Felicity lallatteli. Isä, aja kovempaa! Ota edellä menevä auto kiinni! Olen varma, että Susan on siinä!

Juuri silloin heidän ohitseen ajoi auto moottori ulvoen. Se ohitti myös seuraavan edellä menevän auton. Herra Rivers jarrutti voimakkaasti auton mennessä ohi. Hän joutui ohjaamaan oman autonsa melkein tietä reunustavaan pensasaitaan.

Tuo on Josephinen auto! Felicity huudahti. Oletteko koskaan nähneet moista hirviötä?!

Hirviö onkin juuri oikea sana, hänen isänsä sanoi vihaisena. Pakotti minut ajamaan sivuun tuolla tavalla. Kuka kumma kaahaa tuollaista vauhtia tällaisella maaseudun pikkutiellä?

Äh, hän ajaa aina noin, Felicity sanoi. Jon isä ei voi sietää hiljaisia nopeuksia lainkaan, niin hän sanoo. Hänellä on neljä autoa, isä. Ne ovat kaikki yhtä isoja kuin tuo äskeinen.

Pitäköön vain ne kaikki minun puolestani, hänen isänsä murahti kasvot punaisina vihasta. Hänellä oli luonteessaan samaa äkkipikaisuutta kuin Darrellilla. Aion vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan ajotyylistä, jos näen hänet koululla. Varsinainen maantiegangsteri!

Felicity naurahti tyytyväisenä. Voi, isä! Keksit hänelle juuri sopivan nimen. Hän on aivan gangsterin näköinenkin – kamalan lihava ja hänellä on pienet siansilmät. Jo on aivan samanlainen kuin hän.

Toivottavasti hän ei sitten ole ystäväsi, hänen isänsä sanoi.

Ei hän olekaan, Felicity vastasi. Susan on ystäväni. Olemme perillä! Tuossa on portti. Tuolla on June! Ja Julie ja Pam. Pam! Pam!

Sinä huudat, rouva Rivers torui naurahtaen. Hän kääntyi miehensä puoleen. Emme pääse tänään etuoven ja portaiden lähelle, kulta – siellä on jo niin monta autoa, ja linja-autotkin ovat tuoneet jo junatytöt perille.

Leveä ajotie oli todella ruuhkainen. Täällä on yhtä paljon meteliä kuin jalkapallo-ottelun katsomossa, herra Rivers sanoi hymyillen yhtäkkiä. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka paljon ääntä tytöistä voikaan lähteä!

Darrell, Felicity ja Sally hyppäsivät ulos autosta mailojaan ja laukkujaan kantaen. He joutuivat oitis innokkaan tyttölauman piirittämäksi.

Darrell! Et kirjoittanut minulle kertaakaan!

Felicity, oletko nähnyt Julieta? Hän on saanut luvan tuoda poninsa, Jack Hornerin, kouluun! Se on mahtava!

Hei, Sally! Oletpa ruskettunut!

Tuolla on Alicia! Alicia! ALICIA! Betty! Kaikki näyttävät saapuvan samaan aikaan!

Kovaääninen mies, perässään erittäin ylipukeutunut nainen, tunkeutui väkijoukon läpi kohti jättimäistä amerikkalaista autoa, joka oli pakottanut herra Riversin hipomaan pensasaitaa matkalla.

No, näkemiin, Jo, hän sanoi. Muista, että olet luokan huonoimpia. Minäkin olin aina! Äläkä anna opettajan määräillä itseäsi liikaa, hah, hah! Tee kuten haluat ja pidä hauskaa.

Darrell ja Sally vilkaisivat toisiaan inhoten. Ei ihme, että Jo oli niin kamala, jos hänen isänsä puhui hänelle tuolla tavalla. Ja kovaan ääneen!

Jo Jonesin isä oli ilmiselvästi erittäin tyytyväinen itseensä. Hän virnisteli pihassa viliseville tytöille, röyhisti rintaansa ja taputti pientä lihavaa tyttöään selkään.

No, hei sitten, Jo! Ja jos haluat ylimääräistä ruokaa, niin ilmoita vain meille!

Hän huomasi herra Riversin katselevan itseään ja nyökkäsi tälle hymyillen. Onko sinunkin tyttösi täällä? hän tiedusteli hilpeästi.

Minulla on kaksi tytärtä, herra Rivers vastasi selkeällä, itsevarmalla äänellään. Mutta sanonpa vain teille, herra Jones – jollen olisi tänne tullessamme kaartanut jyrkästi pensasaitaa kohti, kun ohitit meidät kapealla tiellä, minulla ei kenties olisi enää yhtään tytärtä. Ajoitte hävyttömällä tavalla!

Herra Jones ällistyi ja hätkähti. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen tarkistaakseen, oliko joku kuullut kaiken. Hän huomasi, että lähellä oli aika paljon tyttöjä seuraamassa tilannetta. Vilkaistuaan herra Riversin vakavia kasvoja vielä kerran hän päätti olla sanomatta enää mitään.

Hyvin tehty, isä! Hyvin tehty! kehui Felicity, joka sattui olemaan aivan lähellä. Lyönpä vetoa, ettei kukaan koskaan ojenna häntä – ja nyt sinä teit sen! Jo on aivan samanlainen kuin isänsä. Katso, tuolla hän on.

Jo mulkaisi Felicitylle ja herra Riversille. Hän ei tietenkään kuullut, mitä Felicity hänestä isälleen sanoi, mutta hän kuuli, kuinka Felicityn isä ojensi hänen omaa isäänsä, eikä hän pitänyt siitä tippaakaan. No, mitäpä tuosta – hän kostaisi sen Felicitylle tällä lukukaudella, jos voisi.

Meidän täytyy nyt mennä, tytöt, herra Rivers sanoi auton ikkunasta kurotellen. Onhan teillä kaikki? Näkemiin, Darrell kulta – ja Felicity. Näkemiin, Sally. Hyvää alkavaa lukukautta! Kesälukukausi on aina kaikkein mukavin!

Auto kiihdytti pois pihasta. Felicity sukelsi pihalla vellovan tyttöjoukon sekaan ja katosi. Sally ja Darrell kävelivät hillitymmin, kuten kuudesluokkalaisten arvolle sopi.

On mukava olla ylimmällä luokalla, Darrell sanoi. Mutten voi olla kadehtimatta noita huutavia, kiljuvia alempien luokkien tyttöjä. Katso nyt heitä! Millaista menoa!

Luku kaksi

Uusia ja vanhoja saapuu

Darrell ja Sally nousivat portaat ylös ja menivät suureen eteishalliin.

Mennään huoneeseemme, Darrell sanoi. Voimme jättää tavaramme sinne ja lähteä katselemaan ympärillemme.

He nousivat ylös kodikkaaseen pieneen, kahden hengen huoneeseensa. Kuudesluokkalaiset saivat asua näissä studiohuoneissa pareittain. Sally ja Darrell rakastivat omaa pientä huonettaan.

He olivat levittäneet lattialle rouva Riversiltä saamansa kirjavan maton. Molemmilla oli omat suosikkikuvansa seinällä. Molempien tyttöjen äidit olivat antaneet vanhoja tyynyjä tyttöjen käyttöön. Takanreunuksella oli muutama koriste-esine: posliinia, puuhevosia ja -koiria.

Ketkä mahtavat saada tämän huoneen seuraavalla lukukaudella, Darrell pohti mennessään katsomaan ikkunasta ulos. Tämä on eräs mukavimmista huoneista.

Minusta tämä on mukavin, Sally sanoi vajoten toiseen pieneen nojatuoliin. Luulisin, että kaksi viidesluokkalaista saa tämän. Onnenmyyrät!

Kuudesluokkalaisilla oli studiohuoneiden lisäksi oma yhteinen oleskeluhuone. Siellä oli tietenkin radio, kirjahyllyjä sekä lukuisia kaappeja ja hyllyjä tyttöjen käyttöön. Huoneen ikkunat avautuivat merelle ja se oli ilmava, valoisa ja aurinkoinen. Tytöt rakastivat sitä.

Parasta mennä ilmoittautumaan emännälle, Darrell sanoi, kun he olivat saaneet puretuksi yöpymislaukkunsa ja asettaneet kaksi kelloa pöydälle sekä kolme tai neljä uutta koriste-esinettä takanreunukselle. Darrell laittoi pienen, kirkkaanvärisen pöytäliinan laatikkoon. Hän oli ottanut sen mukaan kotoa lukukauden aikana käytettäväksi. Se näyttäisi hienolta pöydällä teekutsuilla, joita heillä oli tapana järjestää usein.

Onko sinulla terveystodistus? Sally kysyi. Onkohan Irenellä omansa. Hän on muistanut sen menestyksellisesti kolmella edellisellä lukukaudella neljästä. Olisi hauskaa, jos hän unohtaisi sen nyt, viimeisellä kerralla.

Darrell nauroi. Irenen terveystodistus oli koulussa jatkuvan vitsailun aihe. Minulla on oman todistukseni lisäksi Felicitynkin todistus, hän sanoi. Tule, mennään alas.

He