Taivaassa torpan maa

By Tuure Vierros

Riipaiseva kertomus nälästä sekä toivosta, joka ei koskaan sammu.Eletään 1860-luvun nälkävuosia. Talvet ovat kylmempiä kuin koskaan ja yli satatuhatta suomalaista menettää henkensä.Kun loputon talvi vyöryy Suomen ylle, myös Rödbäckin sukuun kuuluva Iisak Hermanninpoika saa siitä osansa. Iisakista tulee sairaana houreinen. Hän on nälästä ja sairaudesta niin voimaton, ettei jaksa edes nousta pystyyn. Mutta niin vain Iisak selviää. Millainen elämä hänellä on edessään, kun pahimmasta on selvitty?Samaan aikaan piika Serafia, tuttavien kesken Seru, painiskelee omien ongelmiensa parissa. Tytön äiti on kuuromykkä ja isästä ei ole tietoakaan, joten hän on tottunut pitämään omia puoliaan. Kun Seru kohtaa sanavalmiin ja hurmaavan Kustaan, on mietittävä tarkkaan, kenet uskaltaa päästää lähelleen.Taivaassa torpan maa aloittaa mukaansatempaavan historiallisen kirjasarjan Rödbäckin suvusta.Yksi suku, monta tarinaa. Rödbäckin suku kertoo jännittävällä tavalla Suomen historiasta yhden suvun kautta. Mitä tapahtui nälkävuosina? Millaista oli amerikansuomalaisten elämä 1800-luvun lopulla? Miten sisällissota vaikutti tavalliseen suomalaiseen sukuun?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 13, 2022
• ISBN: 9788728534687

Book preview

Taivaassa torpan maa

Cover images: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1976, 2023 Tuure Vierros and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728534687

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kansassa täällä, joka aina on taistellut itaran maan-laadun ja harmaan hallan sekä sentähden alinomaisen köyhyyden kanssa, ei ole voinut syntyä tahi pysyä se rohkea itseensä luottamus, jota aina tavataan onnellisemmassa kansassa.

Wilhelm Carlsson, Entinen Ikalinen, 1871.

Satakuntalaiset ovat päätään pitempiä muita suomalaisia, komeita, kopeita, suurellisia, heidän otteensa ovat omalaatuisia ja huumorinsa monesti väkivaltaista. Vaikka heidän kielensä uhmaa kaikkia kauneuden sääntöjä, sitä kuuntelee nautinnokseen.

Harry Brotherus, Vaeltava oikeus, 1966.

Iisak Hermanninpoika:

NÄLKÄÄ JA LÄMMINTAUTIA

– Kyllä kelepais ku pääsis sinne asti, että männystä kuori lähtis, äitini tapasi sanoa, ja sitä samaa sanoivat silloin kyllä muutkin. Mutta sinä syksynä kun kirjoitettiin 1867 männyn kuori ei luistanut millään.

Isäni Hermannin kanssa minäkin pahainen parhaani yritin Yönselän metsässä – isä kun oli Yönselän torppari ja me muut kuuluimme sen pesueeseen – mutta uskottava lopulta oli, ettei siitä mitään tullut.

– Nyt on pantava hampaat naulaan kun ei pettuakaan saa, isä totesi koleasti.

Minusta, joka olin kolmentoista vanha nulkki, tuntui, että hampaani olivat olleet naulassa jo pitkään. Nälkä oli niin, että näkökin himmeni.

En varmasti tiedä, mistä johtui, että männyn kuori oli silloin niin kireässä, mutta kaiketi siitä kamalasta vuodesta. Semmoista kevättä ei ole kai koskaan ollut, kun eivät vanhatkaan kertoneet, vaikka ne aina niin paljon muistavat tai ovat muistavinaan, ja väykyttävät niistä menneistä aina, ja nuorempien pitää kuunnella, kuinka paljon parempia ihmiset olivat ennen ja kuinka ajat olivat kovia, niin kovia. Taitaa olla pötypuhetta kaikki. Niinä kahtena vuonna, joina kirjoitettiin 1867 ja 1868, tässäkin pitäjässä kaivettiin maahan tuhat ja sata ruumista. Se meinaa sitä, että joka viides kuoli. Nälkään ne useimmat kuolivat tai lämmintautiin, eikä henki monessa jäljelle jääneessäkään silloin piukassa ollut. Niin että jos vielä kovempia aikoja olisi ennen ollut, tuskin täällä yhtään elävää tassua heiluisi. On tämä semmoinen maa, etteivät tätä kestä paksunahkaiset metsän eläimetkään. Karhu ei enää pesi Kankaanpään korvissa, hirveä ei ole kukaan nähnyt pariinkymmeneen vuoteen.

Kevät 1865 oli jo kylmä, ja seuraavan vuoden suvi oli niin sateinen ja kolkko, ettei todeksi uskoisi. Heinäkuun alusta elokuun kolmannelle viikolle satoi valehtelematta yhtä mittaa. Vedet olivat ylempänä kuin keväisin tulva-aikaan. Pellot olivat vesivellinä, monet eivät päässeet kylvämään ruista lainkaan. Talvi tuli varhain ja se oli kova. Sitä seurasi suveton suvi. Ympärivuorokautinen pakkanen kesti toukokuun puoleen väliin. Sitten hellitti sen verran, että reen luisto parani. Kesäkuun alussa järvet olivat yhä hevosen kantavassa jäässä. Juhannukselta pääsivät kylvölle ne, joilla oli jotain kylvettävää. Syysviljoista ei sen rääkin perästä ollut mitään jäljellä, syyshallat murjoivat myöhään kylvetyt suvilaihot yhtä tarkkaan. Hätä ei kolistellut enää vain mäkitupalaisten nurkissa, kylänittellisten ovenpielissä ja torpparien porstuoissa. Talollisillakin oli jo naurussaan pitelemistä. Ero oli aikataulussa. Kun köyhän kädessä oli verinen pettu lokakuussa lähtien, varallisemmat tarttuivat siihen vasta talvella, kun lumi oli maassa ja järvi jäässä. Joillakin riitti vielä silloinkin hallanimelää jauhontomua petun ja olkipehun sekaan. Kankailla kasvoi jäkälää, jota papit yrittivät suositella leivän värkiksi, mutta ihmiset pitivät sellaisia puheita itsensä pilkkaamisena. Enpä tiedä, mutta kehnoja ovat niin petut, oljet kuin jäkälätkin ihmisen ravinnoksi, jollei ole oikeaa Jumalan viljaa sekaan pantavaksi edes neljättä osaa. Mutta nälkäinen syö jäkäliä tai jopa saveakin ennen kuin kuolee. Totta on tuokin, mitä savesta sanoin. Kun muut pettua kaapivat, Kujansuun äijä kaivoi savikuopasta puhdasta tiilisavea ja vaivasi siitä taikinan.

– Eiköhän maa maata ruoki, äijä vastasi kummasteleville naapureille.

Huonosti ruokki. Ei elänyt äijä kevääseen. Maaksi piti maansyöjän jälleen tuleman.

Ja syksyllä 1867 ei siis pettuakaan saatu, kun kuori ei suostunut petäjästä lähtemään. Miten olisikaan lähtenyt semmoisen suven jälkeen. Silloin ei luonnossakaan ollut mikään luonnollista.

Raju lämmintauti oli tullut jo edellistalvena. Mutta kun sellaiset taudit ennen olivat tulleet ja viimeistään parin kuunkierron jälkeen myös menneet, tämä tauti tuntui tulleen jäädäkseen. Puoli toista vuotta kului ja ylikin ennen kuin siitä päästiin. Hyvä on jos kaksi sadasta säästyi sitä sairastamasta. Taudin saaneista kuoli ainakin joka viides. Ja samaan aikaan myös punatauti, rupuli ja rintatauti tappoivat ihmisiä.

Meitä oli silloin neljä lasta kotona. Vanhin veljeni Juha oli jo Yönselässä trenkinä. Minua kolmisen vuotta vanhempi Miina-siskoni, silloin kymmenvuotias Marjaana, viiden vanha Maija ja minä olimme kaikki vuorollamme taudissa, mutta kestimme sen sortumatta. Minä sairastuin keväällä Vapun-päivän aikaan. Ensin väsytti ja särki selkää ja jalkoja, sitten tuli vilu ja horkka. Ruoka ei maistunut enää, janotti yhtenään.

– Hyvä Jumala, hyvä Jumala, äiti hoki ja auttoi ylleni kuivaa paitaa hiestä läpimärän tilalle.

Ja ne houreet. Temmelsin alastomana kedolla, juoksin ja heittelin kuperkeikkoja. Oli pilvetön taivas ja aurinko paistoi niin kirkkaasti että silmiin koski. Oli sanomattoman kevyttä, kävelin käsilläkin yhtä helposti kuin jaloin, kunnes äkkiä väsyin. Makasin maassa ja yritin nousta, mutta olin ihan voimaton, en jaksanut mitään, en millään. Olin tukehtua ja yritin huutaa. Päälläni lojui koko maailman paino. Avasin suuni ammolleen, mutta äänenpihaustakaan ei tullut. Sitten puhkesi myrsky. Paksu pilvi peitti taivaan kuin mahtavat rekivällyt olisi vedetty sen yli. Oli melkein pimeä, mutta ei ihan, koska näin, miten tuuli reutoi päivänkakkaroita niin, että niiden terälehdet irtosivat. Keltaiset pallukat vain jäivät yhdensuuntaisesti pitkin ketoa painuneiden varsien päihin.

– Elän, kuolen, elän, sopertelin litteästi vatsallani maaten ja pelkäsin, että myrsky milloin hyvänsä riepottelisi minut päivänkakkaran terälehtien sakenevaan pilveen.

Välähti kirkas salama, maailma tuntui räjähtävän pirstaleiksi. Uskoin jo kaiken loppuneen, mutta räjähdystä seurasikin sietämätön jyrinä, joka jatkui ja jatkui, kunnes hiljeni yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Tajuntani palasi hetkeksi. Minun oli kuvaamattoman paha olla. Avasin silmäni, oli vaikea hengittää. Äiti oli polvillaan vuoteeni vieressä ja rukoili tuskaisasti. Yritin liikuttaa käsiäni, mutta en voinut.

– Mitä te siinä? kysyin.

– Hyvä Jumala, hyvä Jumala, se vain hoki.

– Miksi minut on köytetty? kysyin.

– Sinä heittelehdit niin, että olisit muuten pudonnut, se vastasi.

– Hellittäkää edes hetkeksi, pyysin.

Äiti alkoi hätäisesti tempoa nahkahihnan solmuja, mikä lie ollut, hevosen häntävyö.

Olin kysymässä: Kuolenko minä? mutta suustani tulikin:

– En minä tähän kuole.

En tiedä, miksi sen sanoin. En ajatellut sitä, en olisi jaksanutkaan, mutta kun olin sen sanonut, tiesin, että se oli totta.

Vaivuin syvään uneen.

Viisi viikkoa makasin, mutta painajaiset eivät myöhemmin minua enää häirinneet. Kuudennella viikolla kuume oli poissa, mutta olin silloin niin heikko, että tuskin elin. Nälkä minun kuitenkin taas oli, ja äidin keittämä suolalla maustettu vesivelli maistui ihanalta kuin taivaan manna. Kun yritin nousta jaloilleni, maailma musteni silmissäni ja lysähdin permannolle kuin tyhjä säkki. Siitä isä oli nostanut minut takaisin sänkyyn, eikä minussa paljon nostamista ollutkaan.

Päivät kuluivat ja minä voimistuin vähitellen ihmettelemään kevättä, joka minulta oli mennyt ohi, mutta kuulin, etteivät siitä olleet muutkaan nauttineet. Sen kevään luoja oli jättänyt väliin ajatellen kai, ettei muidenkaan tarvitse saada sitä, mistä Iisu ei pääse iloitsemaan.

Jotakin kummaa sairaudessa on. Näin monia, jotka kuolivat lämmintautiin, rupuliin tai punatautiin, ja vielä useampia, jotka sairastivat jotakin niistä, mutta paranivat. Eivätkä ne, jotka kuolivat, suinkaan aina alkuun olleet sen sairaampia kuin nekään, jotka paranivat. Kaikki ikään kuin kulkivat samaa raittia, kunnes tulivat raitinristiin, josta toiset jatkoivat tuonen tuville toisten palatessa elämään. Ja minusta tuntuu, että ne, jotka palasivat, päättivät sen itse, ei tietoisesti – en minä sitä tarkoita – mutta jokin heissä sen päätti. Toisilla ei ollut sitä voimaa. Isälläkään ei ollut.

2

Pettuleipä oli aina kovan työn takana, sinä syksynä sitä ei saatu työlläkään. Isän kanssa yritimme irrottaa pettulevyjä kasvavista männyistä. Puukolla vedimme ensin pystypiirut niin korkealta kuin yllimme tyveen asti. Sitten viilsimme poikkipiirut ympäri ja koetimme lusalla saada levyt irti, mutta turhaan hikoilimme. Kuori ei suostunut lähtemään millään.

Isä kirosi, katsoi sitten häpeilevästi minuun ja sanoi:

– Yritetään pienempiä.

Viilsimme jokaiseen pystypiirujen väliin vielä yhden piirun ja samoin puolitimme poikkipiirujen välit.

– Näin pieniä pettulevyjä minä en ole ikänäni nähnyt otettavan, isä murahti, mutta eivät nekään kyllin pieniä olleet. Kuori kerta kaikkiaan vain pysyi lujasti männyn kyljessä kiinni.

– Perkeleen, perkele, ei tästä tule mitään, isä tuskaantui ja heitti lusan katajapensaaseen, josta minä vähin äänin korjasin sen talteen.

– Täytyy yrittää talvella, isä sanoi alistuneesti kotiin päin kävellessämme. Hän oli lauhtunut nopeasti. Kun henki on kyseessä ei ole varaa pitkään vihanpitoon.

– Niin pitää, minä myönsin, vaikka en vielä tiennyt, mitä petunotto talvella merkitsi, mutta pian minä opin sen tietämään. Niin ankaria talviakaan ei ole varmaan monta ollut. Joulukuun alussa satoi semmoiset määrät lunta, ettei mökeistä päästy ulos lainkaan. Kinokset olivat niin korkeita, ettei hevosella ollut tielle yrittämistä eikä juuri ilmankaan. Kolmen päivän päästä tuli pieni suoja, joka painoi sen verran lunta kasaan, että kulkeminen kävi taas laatuun, mutta heti sen jälkeen pakkanen kiristyi hirvittäväksi ja sitä kesti yli joulun. Sama toistui tammikuussa. Paksun lumen ja kovan pakkasen vuoksi ihmiset eivät pystyneet metsästä edes polttopuita saamaan. Moni ei kestänyt kun lämmintauti ja pakkanen kävivät päälle yhtä aikaa. Kylmiä kontteja tuli niin paljon, ettei paksulti routaantuneeseen maahan pystytty semmoista määrää hautojakaan kaivamaan. Piti odottaa kevättä. Mutta eiväthän ne ruumiit haisemaankaan ruvenneet, kun olivat niin kovia laudoillaan, että palasiksi olisivat särkyneet, jos putoamaan olisivat päässeet.

Lumesta ja pakkasesta piittaamatta menimme isän kanssa tammikuussa metsään pettuvärkkejä hakemaan. Kaadoimme muutaman tukevan männyn ja katkoimme niistä tyvet, jotka puljasimme reenpankalle. Kotiin tullessa varpaani olivat valkoiset ja tunnottomat. Sulaessaan ne turposivat ja muuttuivat tummanpuhuviksi. Niistä varpaista sain pitkän riesan, eivätkä ne täysin entiselleen tulleet koskaan. Isän kävi huonommin. Se sai ankaran vilutaudin ja yski koko kevään. Kesän tullen se pikkuisen tervehtyi ja yritteli töitäkin, mutta pelkäksi heputteluksi se jäi, kun miehessä ei ollut muuta kuin löysä nahka luiden päällä. Heinäkuussa isä sai lämmintaudin, josta se ei enää selvinnyt. Elokuun puolessavälissä se kuoli. Isä taisi olla viimeinen koko pitäjässä, joka sillä erää meni lämmintautiin.

Minä sahata jäystin isän tallukkaat kipeissä jaloissani männyntyvistä puolentoista korttelin mittaisia pölkkyjä, jotka Marjaana-sisko sitä mukaa kantoi tupaan sulamaan.

Äiti voivotteli:

– Mitä tästä tulee, ku huanes on muutonki kylymä ku ryssän talli ja te kannatte sen viälä täyteen noita jäisiä telesoja.

– Suotta sitä marmatat, isä sanoi tautivuoteeltaan. – Pakkohan ne on sulamaan tuoda.

Melkein tyhjään sekin työ meni. Sulaneistakaan pölkyistä ei kuori irronnut muuten kuin kirveellä. Jälsikerros oli olematon, ja mitä muuta se olisi semmoisen kesän jälkeen voinut ollakaan. Kokoon kaapimastamme suurin osa oli pihkaa, jonka poistimme keittämällä. Niiden kikkaroiden takia, jotka uunissa kuivasimme, ei juuri myllyyn ollut asiaa.

Vuoden 1868 kevät tuli varhain, ja kylvöaikakin oli mitä parhain, jos oli mitä kylvää kun siemenetkin oli syöty ja pitäjänmakasiinin laarit kolisivat tyhjyyttään. Mitä oli; se kylvettiin, vaikka lapset samaan aikaan nälkään kuolivat. Suvi oli lämmin. Vilja kasvoi ja tuleentui hyvin. Mutta moni ittellisen mökki, mäkitupa, torppa ja talokin oli autiona, pelloilla rehottivat voikukat, ohdakkeet ja koiranputket.

Sinä kesänä kansalle jaettiin jäkälävalistusta. Konsulentti Frisk kiersi pitäjissä opettamassa jäkälänkeruuta ja jäkäläleivän tekoa. Sen taksa oli kahdeksan markkaa kurssista. Ne maksettiin vaivaiskassan rahoista. Ämmät ja mukulat keräsivät jäkäliä pitkin kankaita. Islanninjäkälän sanottiin olevan parasta, mutta kun sitä ei näiltä main juuri löydetty, kelpasi poronjäkäläkin. Äitikin kävi Marjaanan kanssa jäkäläkurssit. Sitten hekin niitä keräsivät, puhdistelivat ja kuivattelivat jauhoksi jauhettaviksi, mutta kun sinä syksynä saatiin vähistä kylvöistä hyvä vuodentulo ja pettulevytkin irtosivat taas petäjänkyljistä, niin syömättä jäkälät jäivät. En päässyt minäkään edes jäkäläleivän makua maistamaan. Monen vinnillä sinä suvena kerätyt jäkälät vieläkin muistuttavat kovista kuolonvuosista, jos sattuu joku niihin katsahtamaan. Kruunun kankailta ne jäkälät enimmätään kerättiin, mutta ei niitä sieltä ilmaiseksi otettu. Metsäherra Saxen piti kyllä huolen, että kruunulle niistä maksettiin sievoiset rahat, mutta ei kai se Saxenin vika ollut. Virkansa se vain teki.

Jäkälien maksuun myytiin vaivaisten käsitöitä: neliniitistä aivinakangasta 60 pennillä kyynärä, kaksivartista liinaa 40 pennillä. Paremman hurstin hinta oli 32 penniä kyynärältä, huonompaa sai 20 pennillä. Ne olivat naisten töitä. Miehet veistelivät kirveen- ja kuokanvarsia, puulapioita ja muuta yhtä huonosti kaupaksi menevää kamaa. Sellaiset kapineethan jokainen kädellinen mies tekee itse. Voimiltaan vähän paremmat miehet pantiinkin soita ojimaan. Se oli raskasta työtä, talvella kylmää ja aina märkää. Kun sylestä neljä kyynärää leveää ja kolme syvää suo-ojaa sai pari naulaa ruisjauhoja, niin lujasta ne jauhot totisesti otettiin. Mutta eivät ne juuri löyhemmästi olleet silloin millään muullakaan konstilla otettavissa.

3

Niinä kahtena talvena oli liikkeellä kerjäläisiä enemmän kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen. Kovissa pakkasissa monet nääntyivät tielle ja paleltuivat. Eräänä helmikuun aamuna minäkin löysin Nirkon kohdasta tieltä keskenkasvuisen pojan, suunnilleen itseni ikäisen. Kuollut se oli ja jäässä kuin kapikka. Minulle tuli kamala olo, ensin kylmä ja sitten heti kuuma, huimasi ja sydänkin nypytti rinnassa kuin lampaan häntä. Kesti tovin ennen kuin pystyin edes liikkumaan. Kun en muutakaan osannut, menin suntio Matin luo.

– No, mikäs hätä Iisulla? Matti kysyi ennen kuin ehdin mitään sanoa. Sen verran järkkynyt minä olin, että se päällekin näkyi.

– Tuolla Nirkon kohdalla tiellä on kuollut poika, sanoin.

– Joko taas, Matti huokaisi. – Niitä korjataan harva se päivä. Se on tietysti nytkin joku ulkopitäjäläinen, ja niistä ei tahdo saada edes hautausrahoja. Niitä on perimättä kymmeniä markkoja. Vaikka kuolee niitä kankaanpääläisiäkin pitkin maailmaa, niin että pitäjä pääsee tasoihin, mutta en pääse minä eikä pääse haudankaivaja. Mutta eihän se sinun syysi ole. Ethän sinä sitä raatoa, tai ruumista kauniimmin sanottuna, sinne tuonut etkä tehnyt. Tässä ihan paatuu, kun ihmiset eivät enää osaa muuta tehdä kuin kuolla. Ja jonkun pitäisi ne kunniallisesti hautaankin huolehtia …

– Minä taidan tästä lähteä, sain pistetyksi Matin puhetulvan väliin. Olin silloin jo työntymässä takaperin ovesta.

– Mene sinä, eihän asia sinulle tämän enempää kuulu, Matti vastasi. – Toista on minun, ihan tässä pakkaa järkikin seota. Ei tämmöistä ole koskaan ennen nähty, vaikka vanhat puhuvat, että silloin sodan aikana, kun ryssä tänne tuli, mutta tunnusti Rungon vaari, ettei silloinkaan tämmöistä nälkää nähty. Punataudista silloin kärsittiin, mutta sitä on kyllä nytkin ja vielä tuota kamalaa lämmintautia ja rupulia päälle.

Minä olin jo menossa. Matti avasi oven ja huusi perääni:

– Vie isällesi terveisiä. Joko se on parempi?

– Horkassa se edelleen makaa, minä vastasin.

Sinäkin talvena tulivat plankkukuormat Parkanosta, Ikaalisista ja Jämijärveltä. Kirkon lähellä oli plankkulaani, jossa tapulit odottivat laahaamista Poriin ja Mäntyluotoon, kun Poriin vievä tie on ylettömän plankunajon vuoksi syksyin, keväin niin ruikulikunnossa, että se muistuttaa enemmän kuraojaa kuin tietä. Silloin on aina kuormien ajo lopetettava ja on odotettava, kunnes pakkaset jäädyttävät tai suvipoudat kuivaavat tien pitäväksi. Sitä odotellessa ei auta muu kuin varastoida plankut tapuleihin.

Siellä tapulien luona oli mukava käydä kuuntelemassa vieraspitäjäläisten miesten puhetapaa. Juttu luisti, vaikka hevoset olivat laihuuttaan nääntyneitä ja miesten asiat usein vieläkin huonommin. Joku Ikaalisten isäntä, joka sai juuri lankkukuormansa puretuksi, sanoi:

– Voi ilikiä, ku ottaa lujille.

Istahti reen pankalle, haukkoi henkeä, kopsahti siitä tallatulle lumelle, muuttui siniseksi ja oli hetken kuluttua kuollut. Me muut emme sille mitään voineet. Lähin lääkäri oli Zetterman Ikaalisissa, ja sanotaan, etteivät lääkäritkään mitään voi kun äkkikuolema tulee. Minä en niistä tiedä.

– Reissuun piti Kustaanki kualla, vaikka oli muuton kotonapysyväistä sorttia, lausahti vainajan naapuri ja korjasi hermostuneesti karvareuhkansa asentoa.

– Melekein taisi tua Kustaa olla yhtä puhulas vaelluhsynnihtä ku seki Sylänmaan äijä, jonka kualinvuateen viäreen pappi haettiin.

– Kuinka puhulas se sitte oli? toinen kysyi.

– No, ku se pappi muisti, ettei se ollu sitä äijää ainakaa kovin monta kertaa kirkoh nähäny, se sano sille, että ehkä jo teilänki pitkän syntisen ikänne vaelluh päättyy, mutta siihen se äijä sano, ettei siinä kovin palio vaelluhsyntiä ok ku on muutaman kerran kirkoh käyny ja kahalesti Jyllih myllyh.

Toinen katsoi tovin ennen kuin tajusi, sitten se alkoi nauraa ja kun se oli alkuun päässyt, ei siitä naurusta ollut loppua tullakaan. Ihme, että ihminen voi niin nauraa, vaikka nälkä pakkaa päälle ja rupuli ja punatauti.

Serafia Liisantytär:

VAELLUS KUSTAAN KANSSA

– Mikä sinun nimesi on?

Katsoin poikaa, joka kysyi. Laiha se oli ja ruskeaksi paahtunut, rikkinäinen hurstipaita ja housut, jotka yltivät hädin tuskin polviin. Tukka oli tuuhea ja vaalea, kun se hymyili näkyivät valkoiset hampaat. Siniharmaiden silmien nurkkiin muodostuivat iloiset poimut.

Minä pidin pojasta.

– Serafia, sanoin. – Seruksi haukkuvat. Entä oma nimesi?

– Kustaa, Kustuksi haukkuvat, poika vastasi. – Minä sanon, että olen muuten vain märkä.

Oli tyyni ja kuuma syyskesän päivä. Pihka tuoksui. Hiekka ei pölissyt vielä. Pari päivää sitten oli satanut.

– Mihin on fröökynä matkalla, jos saan kysyä?

Se nauroi, häijyläinen, ja oli niin mukavan näköinen, että hyvää teki katsoa.

– Kysyä aina saa, eri asia on, vastataanko, sanoin.

– No, vastataanko?

– Mihin itse olet menossa? kysyin.

– En tiedä vielä, se