Mummoni ja Mannerheim

By Paavo Rintala

Miten kaksi tyystin erilaista suomalaista ovat toimineet Suomen historian käännekohdissa? Paavo Rintala kuvaa romaanissaan kahden aikalaisen – oman isoäitinsä ja marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin – vaiheita. Vertaileva elämänkaariromaani tempaa mukaansa sekä historiasta että mielenkiintoisista henkilöhahmoista kiinnostuneet lukijat.Maalaispiika pääsee nahkurinverstaan apulaiseksi. Lopulta hän avioituu nahkurinkisällin kanssa ja perustaa perheen. Samaan aikaan Mannerheim kiipeää Haminan kadettikoulusta upseerihierarkian portaita kohti huippua, yksi kerrallaan.Historia on ihmisten tekemää. Rintala esittelee romaanissaan näistä ihmisistä kaksi. Teos on trilogian ensimmäinen osa, joka ilmestyi alun perin vuonna 1960.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 1, 2021
• ISBN: 9788726547160

Book preview

www.egmont.com

Mummoni ja Mannerheim

Ensimmäinen Luku

1

Mannerheim istuu jakkaralla vuoteen vieressä ja katselee jalkineitaan. Ne ovat lyhytvartiset saappaat, hevosennahkaa; nahan karkea pinta saappaan päällyspuolena.

Tuvan esimies neljännen vuosikurssin kadetti, on sanonut, että ne ovat »nahkojen» saappaat. Niitä ei saa kiillottaa muulla kuin vahalla. Niitä ei saa rasvata minkäänlaisella rasvalla. Tuvan esimies puhui paljon, mutta koko puhe oli yhtä ja samaa: ei saa, ei saa. Siitä meni pää sekaisin.

Tuvassa hälistään.

Tusina nelitoistavuotiaita poikia sovittelee ensimmäistä kertaa kadettipukua päälleen.

He ovat nyt kadettikoulussa. He ovat aloittaneet sotilasuran. Heistä on tuleva upseereita.

Tupa on väljä ja valoisa. Kaksitoista pyöreäpäätyistä rautasänkyä, niiden päällä juovikas peitto. Jokaisen päädyssä hattuteline seinässä kiinni. Tuvan keskellä suuri pöytä, siinä pöytälaatikko; pöydän ympärillä jakkaroita.

Mannerheim vilkaisee vierustoveriin.

— Kotona puhuivat, että täällä piestään, että vanhemmat kadetit … mutta että kasvoihin ei saa lyödä, vierustoveri sanoo ja hymyilee Mannerheimille.

— Mistä päin sinä olet kotoisin?

— Louhisaaresta, entä sinä?

Toveri ei ennätä vastata.

— Nahkat, huomio!

Huuto kuuluu ovelta. Pojat hyppäävät pystyyn.

Ovella seisoo tumma, solakka nuorimies. Takana näkyy kolme muuta samanikäistä. Ylimmän vuosikurssin kadetteja. Sillä, joka seisoo keskellä ovea, on kullalla kirjailtu univormu. Seisoja katselee tulokkaita. Sitten hän astuu tupaan. Hänen takaansa ryntää toinen nuorimies, tarttuu lähintä pikkupoikaa niskasta ja taluttaa hänet vuoteen viereen.

— Näin. Pienokaiset, ettekö te tajua, että silloin kun huudetaan huomio, jokainen menee seisomaan sänkynsä viereen ja ottaa asennon. Tämä herra on kadettivääpeli. Muistakaa se.

Kadettivääpeli kiertää tupaa. Hän pysähtyy vuorotellen jokaisen uuden pojan eteen.

— Mikä nimi? Mistä kotoisin? hän kysyy kaikilta.

— No niin. Minä ja minun johtamani seitsemän viisaan neuvosto tulee valvomaan teitä ja teidän etujanne, nahkat. Painatte tämän mieleenne. Te olette nyt sotakoulussa. Ja jotta sivilistin elkeet, kasvojen röyhkeä ilme ja rauhaton pärstäkerroin kitkettäisiin teistä kokonaan pois, teillä ei tule olemaan kahtena ensimmäisenä vuotena muuta kuin velvollisuuksia. Teidän on sokeasti toteltava vanhempia kadetteja. Sellaisia sanoja kuin en tiedä, en voi, en tahdo, ei täällä tunneta, ne kuuluvat siviilielämään. Ja tästä päivästä lähtien te myös unohdatte mitä käveleminen on, sillä te tulette aina vain juoksemaan.

— Nämä ovat teidän ilonne ja oikeutenne. Niistä asioista, mitä te ette saa tehdä tulee niin pitkä luettelo, että saatte kuulla sen myöhemmin, kadettivääpeli sanoo ja lähtee. Mutta hän palaa ovelta.

— Minä lähdin. Minä lähden uudelleen. Muistakaa, mitä silloin tapahtuu.

Joku on kuullut, että silloin pitää huutaa.

— Huomio, hän huutaa.

Poikien helpotukseksi kadettivääpeli pääsee kuin pääseekin astumaan tällä huudolla ovesta käytävään.

Pojat alkavat hälistä.

Yhtäkkiä hälinä lakkaa.

Mannerheim näkee ryhmän 16—17-vuotiaita kadetteja ovella. Ne tulevat tupaan. Muutamilla on kädessään rautalangan pätkä, jonka toinen pää on taivutettu koukuksi.

— Alokkaat, asento.

— Nyt seuraa meidän puhuttelu. Vaikka kadettivääpeli puhuikin teidän oikeuksistanne, te unohdatte nyt kokonaan semmoisen sanan. Tiedättekö mikä tämä on? Puhuja heristi kädessään rautalankaa.

— Tämä on toimeenpaneva valta. Ja tämä pitää kyllä huolen siitä, että te tulette unohtamaan paljon muutakin kuin oikeutenne. Tämä tekee teistä sotilaita, lapsukaiset.

Ryhmä tarkastaa vuorotellen jokaisen tulokkaan.

— Tällä on levoton pärstäkerroin, ryhmän vanhin sanoo ja osoittaa ensimmäistä oven vieressä seisovaa poikaa.

— Rauhoitusprässiin, toinen sanoo ja toverit nyökkäävät.

He siirtyvät tarkastelemaan seuraavaa.

— Nimi?

— Schauman.

— Ei noin vastata vaan: alokas Schauman, herra kadetti.

— Alokas Schauman, herra kadetti, alokas Schauman sanoo.

— Tämä alokas Schauman tarvitsee tuburetilla voitelun vai määrätäänkö hänet tanssimaan frikasseeta? johtaja kysyy toveriltaan.

— Frikasseeta!

— Selvä on, seuraava … nimi.

— Alokas Mannerheim, herra kadetti.

— Alokas Mannerheimilla on siviilimiehen turpa. Mitäs me tälle kaverille tehdään, hyvät herrat?

— Rauhoitusprässiin vaan, toinen toveri sanoo.

— Selvä on, seuraava.

Ryhmä tarkastaa alokkaat; sen vanhin sanoo jokaiselle jonkun sanan. He kuulevat sanoja: rauhoitusprässi, tangentti-isku, taburetti, frikassee. He eivät ymmärrä sanojen merkitystä. He tietävät, että ne merkitsevät kidutusta, mutta minkälaista kidutusta mikin, sitä he eivät tiedä.

He kuiskuttelevat siitä. He ovat innoissaan ja samalla peloissaan.

— Mutta kasvoihin ei kuulemma lyödä, Mannerheimin toveri tietää.

— Mitä sinä sait? Minä sain »peltirasvauksen».

— Minäpä sain »lujan sekantin kaksikymmentä kertaa».

— Mutta minulle sanottiin, että »kurkku».

— Sehän merkitsee, että suoraan turpiin ja mustelma silmään.

— Ei, ei ne uskalla sentään.

— Minä sain »Kalmbergin prässin».

Illalla tuvan esimies antaa heille lukujärjestyksen.

Se on ensimmäinen pettymys. Siinä ei ole muuta sotilaallista kuin aamuherätys kuudelta. Lukujärjestyksessä on tavallisia kouluaineita: uskontoa, laskentoa, ranskaa, maantietoa, kielioppia.

He odottelevat kidutuksen alkamista.

Sitä ei kuulu. Tuvan esimies käy ilmoittamassa valmistautumisen hiljaisuuteen. Alokkaat vetävät yöpaidat päälle, menevät vuoteisiin ja nukahtavat.

Kuudelta heidät herätetään rummuttamalla.

Pesuvesi on huoneenlämpöistä, kuparikattiloissa yön seissyttä, se tuntuu kylmältä, jääkylmältä. Se on sotilaallista pesuvettä. Sitten aamulenkki ja yhteinen aamuhartaus maneesissa.

Koulupäivä alkaa.

Sitä seuraa toinen tavallinen ja yksitoikkoinen koulupäivä.

Suuria pieksäjäisiä ei kuulu. Nuoren kadetin mieli viihtyy haaveissa, Hänen Majesteettinsa tsaarin kenraaliseurueissa, kilpa-ajoissa ja henkikaartien univormuissa.

On syysilta. Kadettikoulun vanhat pihapuut ovat paljaita. Niiden kyhmyiset oksat törröttävät taivasta vasten.

Kahden ylimmän luokan kadetit ovat maastoretkellä. On hiljaisuus. Nelitoistavuotiaat ensiluokkalaiset ovat sikeässä unessa.

Kadetti Mannerheim herää siihen, että peitto riuhtaistaan hänen yltään. Joku tökkää nyrkillä kylkeen.

— Ylös siitä.

Hän hieroo silmiä ja nousee vuoteelle istumaan.

Tuvassa palaa himmeä yölamppu. Yöpaidassa olevia tovereita tyrkitään keskelle huonetta jykevän pöydän ääreen.

Tyrkkijät ovat kolmas- ja neljäsluokkalaisia. Niillä on remmit ja rautalangat.

— Onko vapaaehtoisia?

Ei vastausta.

Ryhmän johtaja, seitsentoistavuotias kadetti osoittaa rautalangalla lähinnä seisovaa pientä vaaleata poikaa.

— Sinä siinä. Hyppää pöydälle!

— Kyllä, herra kadetti.

— No hyppää hyppää, äläkä rupea määkimään.

Poika nousee pöydälle.

— Yöpaita korviin!

— Herra kadetti, poika sanoo. Hän empii.

Kadetti lyö remmin solkipäällä poikaa kintuille.

— Täällä ei munita … no, paita korviin ja äkkiä.

Pojan huulet alkavat vapista, hän katsoo ympärilleen ja epäröi yhä.

Vyön solkipuoli iskee kolme kertaa pojan pakaroihin.

— Liikettä töppösiin. Johan minä sanoin, että nyt ei munita.

— Hy … yh … hy, poika sanoo ja vetää yöpaidan korviin.

— Nyt seuraa frikasseeta. Tämä on hauska tanssi, johtaja sanoo ja iskee rautalangalla pojan oikeaan pohkeeseen. Poika älähtää ja nostaa jalkaa. Johtaja iskee vasempaan pohkeeseen. Yöpaidan sisästä kuuluu itkua. Pojan ruumis värisee.

— Piruettia, johtaja sanoo.

Iskuja satelee pojan vatsaan, selkään, takamuksiin, reisiin, pohkeisiin. Remmit ja rautalangat jättävät jälkiä ihoon.

Nelitoistavuotiaan ruumis sävähtää joka iskulla. Se alkaa kiemurrella pöydällä.

Toverit katsovat tanssia ääneti. Kun yöpaidan sisästä alkaa kuulua yhä surkeampi kollotus, lyöjien nauru tarttuu lyötävän tovereihin.

Kun selässä ja pohkeissa näkyy verinaarmuja, johtaja sivaltaa rautalangalla vatsaan. Hän innostuu:

— Eespäin, sä jalo aate verinen!

Poika kirkaisee, hypähtää tasakäpälää.

Katselijat nauravat.

— Peitä munasi ja hyppää alas, johtaja sanoo.

Poika laskee yöpaidan.

Hän yrittää avuttomasti hymyillä lyöjilleen.

— No eikö kuulu, alas siitä, johtaja tiuskaisee ja sivaltaa remmillä.

— Seuraava. Ja toinen ryhmä, ottakaa rauhattomat siviilipärstät Kalmbergin prässiin, johtaja sanoo.

— Sinä siinä, Mannerheim. Sinulla on siviilimiehen turpa. Sinusta ei ikinä tule kunnon sotilasta, mutta koetetaan nyt kuitenkin auttaa.

Nuorukaiset tarttuvat Mannerheimiin. Kaatavat hänet selälleen lattialle. Kolme jakkaraa asetetaan hänen päälleen. Yhden jakkaran poikkipuu sattuu Mannerheimin kurkun kohdalle ja painaa kurkkutorvea. Joka jakkaralle istuu kadetti.

— Kellä on kynttilä, herrat?

Kynttilä sytytetään. Kadetti istuu kynttilä kädessä Mannerheimin kasvojen viereen. Jakkaralla istuva alkaa puhua:

— Kuule, Mannerheim. Älä hikeenny, mutta meidän on tehtävä sinusta sotilas. Sinulla on kaamea sivilistin turpa. Sinä olet oikea turpanaama. Sinä et kelpaa mihinkään joukko-osastoon, jos me ei nyt rauhoiteta sinun pärstääsi … rauhoitusta.

Kasvojen vieressä istuva kadetti tipauttaa steariinia Mannerheimin kaulalle.

— Lisää, se kiristelee vielä hampaitaan, luennoitsija sanoo.

Steariinia tiputetaan.

— Vielä lisää, luennoitsija sanoo.

— Sinähän olet ihan mahdoton. Vaikka me koetetaan olla sinulle ystävällisiä, sinä vaan tulet enemmän ja enemmän sivilistin näköiseksi … no, elä elä irvistele siinä, yritä nyt hymyillä … pojat, tämä Mannerheim ei osaa hymyillä … antakaa sille lisää steariinia.

Kadetti Mannerheim yrittää hymyä suupieliin. Juuri kun hän on sen saamaisillaan, pisara kuumaa steariinia tipahtaa kaulalle, ja kasvot vääntyvät jälleen tuskasta. Katselijat, kiduttajat ja kidutettavan toverit nauravat.

Mannerheim onnistuu saamaan hymyn tapaisen irvistyksen suupieliin. Kalmbergin prässi on loppunut.

— No, nousehan siitä. Äkkiä. Seuraava pienokainen pukille.

Mannerheim nousee, oikoo rypistyneen yöpaidan ja aikoo suuttuneena siirtyä sivulle. Vierustoveria rauhoitetaan. Hänen kasvoilleen tiputetaan mustetta. Tippa tipalta kasvot muuttuvat yhä naurettavammiksi. Mannerheim unohtaa äkeytensä. Hän kuulee esitelmän pitäjän yksitoikkoisen äänen:

— Näin sinusta tehdään sotilas. Sotilaan täytyy tottua kärsimään kaikkea. Mustettakin. No Schauman, hymyile, hymyile … Iloisin mielin kärsi vaan.

Musteen tiputtaja alkaa laulaa:

Tiens aina kulki kunniaan,

iloisin mielin kärsi vaan

hän kylmää, nälkää, haavojaan.

Kadetti Mannerheim raapii steariinia kaulasta.

Kiduttajat yhtyvät musteentiputtajan hyräilyyn. Sitten arimmat alokkaat ja pian kaikki rauhoitettavan ympärillä olevat nuorukaiset.

Kadetti Mannerheim parantaa ryhtiään, polkee lattiasta tahtia oikealla jalalla ja laulaa toisten mukana:

Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan.

Oppilastuvan ikkunoihin näkyy puiden paljaita oksia. Hämärä on siirtänyt ne ikkunoiden viereen. Ne piirtyvät kyhmyisinä tummaa taivasta vasten.

2

»Eeva Maria Kustaava Mömmö».

Se kuulostaa kirkolta ja papilta ja rippikoululta. Se on juhlallista. Vielä muutama päivä sitten hän oli tavallinen Eeva Maria ja nyt hän on koko nimi, Eeva Maria Kustaava Mömmö, ei enää mikään Eeva tyttönen.

Hän on nyt piika. Navettapiika. Järvenpään isossa talossa.

Suurta ja juhlallista.

Piika-Mömmö.

Pitkä hento tytönroikula. Pitkät luut. Niitten päällä usein kananlihalle nouseva nahka. Nahan verhona ohut retonki, jalassa pieksut ja mielessä haaveet.

Hän haaveksii kyökkipiian paikkaa kirkonkylän suureen kartanoon. Herraskartanoiden kyökkipiioilla on uudet vaatteet ja kauniit esiliinat. Ne ovat hyvinsyöneitä tyttöjä. Ne tapailevat kovasti herrasväen kieltä. Ja kun ne kikattavat, niitten vyöliinojen nauhat katkeilevat ja röijyn selkäsauma ratkeaa tuuman verran joka kikatuksella. Niin tiukalla ne pitävät vyöliinan nauhoja ja niin piukalla röijynsä saumoja.

Eeva Maria Kustaavalla ei ole vielä ikinä ollut yhtään varta vasten hänelle tehtyä vaatekappaletta.

Hän on ensimmäistä vuotta palveluksessa. On ollut jo kekristä lähtien. Navettapiikana. Hän on seitsenlapsisen perheen kolmas. Vanhemmat siskot ovat palveluksessa. Hän on nyt vuorossa, kun hänkin on tyttö, pahaksi onneksi. Vanhimmalle tehdyt vaatteet ovat kestäneet toiseksi vanhimmankin päällä ja sitten ne ovat joutuneet hänelle. Jos hän olisi syntynyt vasta neljäntenä, hän olisi ollut poika ja saanut uudet, varta vasten hänelle tehdyt vaatteet.

Miksei hän ole syntynyt neljäntenä, pojaksi.

Nyt hän on piikana. Palkaksi on luvattu antaa vaatetta.

— Ensimmäisenä vuonna et saa rahapalkkaa. Vaan uuden ulkoverhon. Täytyyhän sinut vaatettaa, poloinen, emäntä on sanonut.

— Tehdään nyt aluksi semmoinen sopimus. Se on hyvä sopimus. Katsotaan sitten toisena vuonna. Jos vaikka sitten maksettaisiin sullekin oikeata rahapalkkaa. Mutta katsotaan sitten, ettet pane kalliita rahoja turhuuteen, emäntä on sanonut.

Sitten hän voi ostaa uusia vaatteita herastuomarin maakaupasta. Kauppias on herastuomari ja sillä on nuori emäntä. Sieltä hän ostaa kirjavan vyöliinan, hartiahuivin ja teettää lopuilla rahoilla itselleen kiiltonahkaiset ruojukengät.

Sitten hän pääsee kyökkipiiaksi johonkin herraskartanoon ja alkaa lihota. Sitten hän kikattaa herraskieltä toisten kyökkipiikojen kanssa, ja röijyn selkäsaumat ratkeilevat kun hän oikein kikattaa. Niin lihava piika hänestä tulee. Oikea ihminen, aikaihminen. Niin kuin Alma tuossa.

Alma, talon toinen piika, nukkuu hänen vieressään kahden maattavassa puusohvassa. Sohva on pirtin pihanpuoleisessa nurkassa. Alma nukkuu selällään ja kuorsaa raskaasti. Suu auki. Toisessa nurkassa, uunin puoleisessa, nukkuu talon vanha renki. Se on Paavo.

Alma on lämmin ja pirtti on lämmin. On hyvä nukkua Alman vieressä suuressa lämpimässä pirtissä puusohvassa rikkaassa talossa. Täällä on kaikki suurta ja väljää. Täällä saa murheetonna astua ruokapöytään ja aina on syömistä tarpeeksi. Saa syödä niin paljon kuin jaksaa.

— Syö, syö, että vähän lihoisit, lapsiparka, emäntä on sanonut.

— Mutta älä itseäsi syönnillä tapa, että vähän vielä Jumalan sanaakin kuunnella jaksat. Sinulla kun on tuo lukemisen taito kokonaan kesannolla, isäntä on sanonut ehtoolla ruokapöydässä.

Eeva Maria Kustaava painautuu Alman kylkeen.

Mielessä on kirjava vyöliina.

Hän herää siihen, että hänellä on kylmä. Pirtissä on pimeää, se on yön aikana kylmennyt. Alma on kiskonut peiton hänen päältään. Alma on jo pukeutunut ja Paavo virittää valkeata. Ulkona on pimeys ja koleus.

Aamulypsyn aika.

— Elä siinä kalisuta hampaita. Ota tuosta Paavolta pärettä ja tee valkeaa navetan kotaan.

Eeva Maria Kustaava nousee. Hän vetää mekon päälle, ottaa Paavolta päreen, sujauttaa ovensuussa paljaat jalkansa navettaronttosiin ja lähtee kävelemään pihan poikki navetalle. Hän varjelee ruumiillaan pärettä sammumasta.

Ilta, lämmin pirtti, lämmin Alma ja Alman kuorsaus ovat kaukana. Niihin on matkaa kuin jouluun. Siihen mahtuu koko päivä, harmaja syksyinen päivä, matala taivas, raskaat pilvet ja paljaat puut. Ja sitten vielä ehtoolla, kun kaikki ovat syöneet ja nukuttaa, on kuunneltava kun isäntä lukee raamattua.

— Tämän talon piikoxen pitää osata olla ristittyjä papin edessä kinkereillä, isäntä on sanonut.

Vasta sitten on herraskartano ja kirjavaröijyiset kyökkipiiat.

3

Mannerheim katselee puiden oksia kadettikoulun ikkunasta. Hän kuulee portaista kolinaa, iloista meteliä, ja sitten ovi paiskataan kiinni: toverit menevät iltalomalle. Joka viikko toistuvat samat äänet. Niiden jälkeen ei ole muuta kuin ikkuna, puiden oksat, raskas taivas ja ympärillä hiljaisuus.

Poistumiskielto.

Iltataivas kirkastuu ja punertaa hetken ennen pimeän tuloa. Seuraavana päivänä oksat ovat huurteessa. Sitten sataa lunta, ja kun toverit seuraavan kerran hälisevät portaikossa, on maassa hanki. Hän katselee yhä samoja puita ja kuuntelee oppilastupien hiljaisuutta. Poistumiskielto jatkuu. Syy: epäsotilaallinen käytös ja huolimattomuus.

Hanget alkavat kimaltaa, pintalumi käy rakeiseksi ja karkeaksi.

Kaikki haaveet: kilpa-ajot, juhlalliset upseeriseurueet ja kauniit hevoset ovat kaukana.

Toverit ovat kaupungilla. Kohta tulee pääsiäinen. Hän ei pääse mihinkään.

Kun pääsiäinen tulee, taivas vihertää läpikuultavana Haminan mustien kattojen yllä ja puiden oksat harottavat taivasta vasten kuin niissä olisi rukouksen mieli. Toverit ovat kaupungilla.

Hän päättää tehdä rohkean ja ensimmäisen itsenäisen teon.

Kylmä kalle vuoteeseen ja ulos, vapauteen.

Hän vetää päiväpeiton vuoteesta, pöyhii patjaa, avaa kaapin ja sulloo vaatteita mytyksi patjalle. Mytyn hän sitoo manttelilla kylmäksi kalleksi, vetää päiväpeiton sen päälle, kohentaa vielä peittoa ja alkaa kiireesti pukeutua ulosmenopukuun. Hän on neljän vaiheilla: mennäkö tovereitten seuraan, karatako suoraa päätä kotiin asti ja lähteä merille vai karatako vain tilapäisesti ja toivoa, että kaikki vielä muuttuu hyväksi, että hänestä kuitenkin tulee sotilas. Hän valitsee viimeisen mahdollisuuden, rientää suoraan tutun virkamiehen luo ja pyytää yösijaa. Kun hän rupeaa nukkumaan, itku on kurkussa.

— Ylös.

Koulun vääpeli seisoo hänen vieressään ja koskettaa olkapäätä. Ensin hän ajattelee, että vääpelin seisominen on unta. Hän nukkuu oppilastuvassa poistumiskiellossa ja toverit ovat kaupungilla. Sitten hän tuntee kosketuksen.

— Pukeutukaa. Aikaa viisi minuuttia. On käsky palata kouluun.

Hän pukeutuu. He kävelevät peräkanaa kouluun, vääpeli edellä.

— Kai te aavistatte, mitä tästä seuraa.

Muuta vääpeli ei sano.

— Kyllä aavistan, herra vääpeli.

Hän osallistuu palvelukseen eikä rangaistusta kuulu. Silti kaikki aavistavat sen. Kun hän lähestyy tovereita, nämä kaikkoavat. Tovereilla on nyt paljon läksyjä, he ovat nyt ahkeria ja vaiteliaita, he opiskelevat sotilaiksi. Hän on jäänyt ulkopuolelle. Yksi sana erottaa hänet toveripiiristä. Sitä ei ole vielä sanottu, mutta kaikki tietävät sen.

Erottaminen.

Se merkitsee, että toiveet ylenemisestä ja sotilasurasta ovat iankaikkisesti lopussa. On tehtävä jotakin muuta. On kaksikin vaihtoehtoa, joita tavallisesti punnitaan, kun joudutaan erotettuna lähtemään Haminasta. Mennään yliopistoon ja valitaan virkamiehen ura. Pannaan kaulukset kaulaan ja toistellaan läpi elämän samaa, mitä muutkin sotakouluista potkitut ovat vuosisadasta toiseen jauhaneet. Tai sitten ei valita mitään uraa. Eletään seikkailijan elämää, Ura sekin.

Kun hän hyvästelee tovereita, siteet palautuvat hetkiseksi.

— Mitä sinä nyt, Carl Gustav?

— Nytkö?

— Niin, tämän jälkeen?

Hän heittää toteutumattomat haaveet tovereitten silmille.

— Minä menen vielä chevalierkaartiin.

Toverit nauravat.

Itsekseen hän mutisee: merille, menen merille.

Kaikkien epäonnistuneiden nuorukaisten uusi haave, keskinkertaisuuden tuntomerkki. Hänestä tuntuu, että se on todella itsenäinen teko ja ainoa rohkea ajatus tässä tilanteessa.

4

Emäntä seisoo uunin vieressä kädet nyrkissä, nyrkit lonkilla. Eeva Maria Kustaava nauhoo uusia ruojukenkiä. Emäntä katsoo. Ruojukengät ovat tavallista nahkaa, eivät kiiltonahkaa.

— Vielä sinustakin kunnon piika tulee, kunhan ensin lihoisit. Vaikka johan sinä meillä olet melkoisesti pyöristynyt, emäntä puhuu.

Mummoni Eeva Maria Kustaava on nyt ollut piikana talossa kolme vuotta. Hän on saanut ensimmäisen kerran elämässään rahapalkkaa. Hän on ostanut herastuomarin maakaupasta röijyn, vyöliinan ja hartiahuivin. Kengät on teetetty suutarilla, varta vasten hänen omien jalkojensa mitoilla.

— Ja katsokin kanssa nyt itsesi perään, kun ensi kertaa kylille noin fiininä menet.

Eeva Maria Kustaava punastuu. Hän ei ole ymmärtävinään.

— Mitä se emäntä nyt?

— Sitä vaan, että katsokin eteesi, tyttö. Sinä alat olla jo nätti piika. Eikä meidän talossa suvaita, että piiat hilaa renkejä pirtin sänkyyn tai että ne ulkona seiniä vasten rengin kanssa lääppivät. Meidän isäntä ei sellaista ymmärrä. Kyllä ne rengit sinuakin yrittävät. Mutta sano niille tiukasti, että eipäs ennen ennenkuin papin edessä käydään.

— Kuka nyt minusta. Enkähän minä semmoisia.

— Elä, elä puhu, tyttö. Kyllä mulla on silmät päässä. Naisen pitää oleman puhdas sekä sielultaan että ruumiiltaan siihen saakka kun se vihkialttarille nousee ja avioliittoon astuu. Niin sanotaan sanassakin.

— En minä ole missään ollut, semmoisissa.

— Elä, elä puhu, kyllä minä tiedän. Kun vaan muistelen omaa nuoruuttani. Semmoisia ne nuoret miehet aina ovat. Hihi. Kyllä maar minä sen tiedän. Mutta rengin mukana elä ikinä mene kahden kesken pimeään. Mitään muuta piikatyttö ei niin kadu kuin nuorena naimistansa. Torpparin elämä on kovaa. Muista se, kun ne pyytävät sinua porstuaan ihmeitä noutamaan.

Mummoni Eeva Maria Kustaava kiristää vyöliinan nauhoja. Emännän katse seuraa tytön käsien liikkeitä. Vyötärö ohenee ja povi kohoaa. Emäntä koskettaa omaa vyötäröään, sivelee vatsaansa.

— Varo vaan tyttö, itseäsi. Kyllä tuossakin on jo tarpeeksi nälkiintyneelle renkipojalle. Kun eivät edes kunnolla lukeakaan osaa. Mistä ne sitten tapoja tietäisivät.

Eeva Maria Kustaava häkeltyy ja aikoo löysätä vyöliinan nauhoja. Emäntä kieltää.

— Anna olla. Saa sitä silmänruokaa olla, kun se siveellistä on. Ei pääse kukaan sanomaan, että meidän palveluksessa olisit laihtunut. Näkevätpähän toisetkin, että on meidän talossa meidän piioilla lihaa rinnuksissa niin kuin aikaihmisillä. Ei pidä kenenkään sanoa, että piikaa on nälässä kiusattu. Anna kun minä kiristän takaa. Se on talon kunnia, kun on pulskia piikoja.

Emäntä kiristää röijyn piukalle. Piian on aluksi vaikea hengittää.

— No mene nyt ja tule sitten ajoissa kotiin. Ja kun ne rupeavat siellä sun korvaasi rumia puhumaan, anna sinä Jumalan sanalla takaisin, silloin ne jättää rauhaan.

— Hyvästi sitten vähäksi aikaa.

— Hyvästi ja muista mitä minä sanoin kanssa.

Eeva Maria Kustaava kietoo hartiahuivin olkapäille ja lähtee. Hän kävelee pihan poikki kylätielle. Hän tuntee, että emäntä katsoo kulkua ikkunasta. Hän kävelee aluksi hitaasti, katselee taivaalle ja hyräilee niin kuin hänellä ei näyttäisi olevan kiirettä. Sydän läpättää ja hengitys on katkonaista. Heti kun hän pääsee niin kauas kylätiellä, ettei pirtin ikkunasta enää hämärän takia voi erottaa kävelyä, hän tihentää askeleita. Sitten hän painelee puolijuoksua. Ja sitten hän jo juoksee. Hänellä on kuuma ja posket hehkuvat. Vyöliina kiristää.

Vähän ennen seuraavan talon piiriä hän hidastaa askeleita. Hän ohittaa talon kävelemällä. Hän kävelee ensimmäistä kertaa elämässään kylätietä omissa varta vasten tehdyissä vaatteissa.

Mitähän muut sanovat.

Hän menee Ylitaloon. Kylän nuoret kokoontuvat sunnuntaina Ylitalon väentupaan. Siellä istutaan ja leikitään ihmetuolisilla. Tai sitten panttisilla. Se on melkein sama asia. Tanssia ei uskalleta. Tanssiin on aina pyydettävä papin lupa. Eikä nyt ole häitä ei muutenkaan semmoinen aika että uskallettaisiin pyytää papin lupa. Vasta tapanina uskalletaan ja sitten vasta pääsiäisenä. Tai jos sitä ennen sattuu häitä. Ja sattuuhan niitä, kun Jussilan Liinu menee tämän kuun lopulla avioon. Se tapahtuu kahden viikon päästä lauantaina ja sunnuntaina. Sitten tanssitaan. Oli hyvä, kun sai omat vaatteet siihen mennessä päälle.

Eeva Maria Kustaava pysähtyy Ylitalon eteiseen ja kuuntelee. Palvelusväen pirtistä kuuluu naurua. Sitten hän raottaa ovea, puikahtaa ovesta, toivottaa hiljaisella äänellä hyvän ehtoon ja livahtaa ovensuupenkille istumaan. Siinä istuu toisia tyttöjä. Tytöt supattelivat keskenään. Katosta riippuu suuri öljylamppu. Seinävierustan penkeillä istuu nuoria miehiä. Kiikkutuolissa istuu joku outo mies ja polttaa piippua. Sillä on mustat verkavaatteet, anturakengät ja valkoinen kaulus.

— Me oltiin Jaappanissa ja nähtiin jaappanilaisia, Kulmalan renki kertoo. Hän seisoo Mehtälän piian kanssa keskellä pirttiä ja pitää tätä kädestä. He ovat juuri tulleet eteisestä ihmeitä noutamasta ja Mehtälän piika punastelee.

— Mitä muuta te näitte. Oliko Jaappanissa kauniita tyttöjä, pojalta kysytään.

— Oliko siellä kauniita poikia, tytöltä kysytään.

Piika ja renki katsovat toisiinsa, takeltelevat. Penkeiltä kuuluu naurua.

— Hyvä on. Saatte mennä. Uusi pari ihmeitä noutamaan. Onko tullut uusia leikkijöitä. Hei, tyttö siellä ovensuussa, anna pantti tänne.

Eeva Maria Kustaava on ihmetuolisilla ollessaan pelännyt, ettei kukaan huolisi häntä parikseen eteiseen noutamaan ihmeitä. Hän on ollut köyhä ja vanhoissa vaatteissa. Aina on joku ujo renki valinnut hänet parikseen ja taluttanut eteiseen, painanut eteisen seinää vasten, vetänyt lähelle itseään, antanut suuta ja hamuillut käsillään. Hän on sallinut sen tapahtua. Se on kuulunut leikkiin. Tärkeintä on ollut, että on päässyt mukaan, ettei ole tarvinnut istua koko iltaa yksin ovensuupenkillä. Ja kun hänen vuoronsa on tullut valita toveri ihmeitä noutamaan, hän on valinnut saman rengin. He ovat menneet käsi kädessä eteiseen. Eteisessä Eeva Maria Kustaava on sopottanut rengin korvaan: kerrotaan niille vaikka … Turkin sulttaanista. Sitten hän on painautunut renkiä vasten, saanut suuta rengiltä ja sitten he ovat menneet pirttiin kertomaan Turkin sulttaanista.

Eeva Maria Kustaava vie panttinsa pantinpitäjälle.

— Eevalla on uusi röijy.

— Niin on. Oli se jo aikakin. Sinä olit ihan kerjäläisen näköinen.

Piiat sopottavat keskenään ovensuupenkillä ja nauravat.

— Katsokaa, täällä on tyttö ja sillä on ensi kertaa omat vaatteet päällä … katsokaa tekin merimies.

Eeva punastuu. Hävettää. Itkettää. Ei saa itkeä. Kiikkutuolissa istuja on muukalainen. Sekin saa nyt tietää. Tutut piiat ovat suulaita, pahoja. Hän on pitänyt piikoja ystävinä.

Pantinpitäjä nostaa hatusta pantin.

— Jonka pantti tämä on, sen vuoro on mennä ihmeitä noutamaan.

Se ei ole Eevan pantti.

Merimies nousee ja panee piipun taskuunsa.

— Näkyy olevan minun panttini.

— Etsi pari itsellesi.

Merimies kävelee piikojen penkin edessä ja pysähtyy Eeva Maria Kustaavan kohdalle. — Tuletko sinä?

Tyttö kuulee miehen kysyvän, mutta ei nouse penkiltä. Hävettää nousta. Tämä on varmasti erehdys. Ei kai merimies häntä tarkoita. Ei voi tarkoittaa häntä, nuorta tyttöä. Hänellä ei ole ennen ollut omia vaatteita ja äsken se sai senkin kuulla. Ei se voi olla tosissaan. Onhan täällä talollistenkin tyttöjä ja aikaihmisiä ja kunnon piikoja, lihavia.

— Mikä sinun nimesi on?

— Eeva Maria.

— No tule sitten.

Merimies ottaa häntä kädestä ja taluttaa eteiseen.

Hän tuntee piikojen katseet selässään. Hän kuulee sopotusta penkiltä. Sitten hän ymmärtää merimiehen pitävän häntä kädestä ja taluttavan eteiseen. Sitten hän ei kuule enää muuta kuin oman katkonaisen hengityksensä, ihon värinän ja sydämen läpätyksen. He painavat oven kiinni. Pelottaa. Merimies taluttaa häntä eteisen nurkkaan. Outo haju lähtee merimiehen vaatteista. Hän ei uskalla tehdä mitään, ei edes painautua merimiestä vasten niin kuin yleensä on ollut tapana. Hän painautuu seinää vasten, värisee ja odottaa. Merimies on parin askelen päässä. Eeva Maria Kustaava tajuaa, ettei tämä aiokaan lähestyä. Hän kuulee miten merimies avaa pullon korkin. Sitten kuuluu pientä pulputusta. Sitten tuntuu rommin haju. Samanlaisen rommin, jota saa ostaa herastuomarin maakaupasta.

— Ääh, merimies sanoo.

Eeva Maria Kustaava kuulee, miten pullon korkki painetaan kiinni ja pullo pannaan taskuun.

— Mitäs ihmeitä me noudetaan niille pirtissä istujille?

— En minä vaan tiedä.

Mies tulee lähemmäksi.

— No sano nyt joku ihme.

— En minä tiedä.

— Sopota korvaan niin kuin tapa on.

— Kun minä en osaa.

Mies ottaa Eeva Maria Kustaavan vyötärön kyynärkoukkuunsa.

— Onpa ohut tyttö. Sano nyt joku ihme … Mutta sinähän ihan täriset.

— Ee … en minä.

— Onko sinulla vilu?

— Eikä ole. Minä muuten vaan.

— Mitä sinä sitten täriset. Pelkäätkö sinä minua?

— Vähäsen minä.

— Vai niin. Miten vanha sinä olet?

Merimies irrottaa kätensä.

— Kohta jo, kohta minä jo …

— Sano pois.

— Kohta yhdeksäntoista. Äsken täytin kahdeksantoista.

— Vai niin.

— Niin. Kyllä minä jo olen.

— Niin, niin. Pelkää sinä vaan, ei se paha ole. No tulehan. Mennään ja kerrotaan niille ihmeitä.

Merimies ottaa tyttöä kädestä ja taluttaa hänet pirttiin.

— Mitä ihmeitä teillä on tuliaisiksi?

Eeva Maria Kustaava hätkähtää. He eivät ole suunnitelleet mitään kertomista. Merimies ei hätkähdä, hän alkaa kertoa. Hän kertoo Euroopasta, sen kartasta, sen valtioista ja Ruotsin maasta. Siitä, miten Ruotsin maahan kuljetaan. Että jalkapatikassa sinne pääsee vain pohjoista tietä. Jos muuten aikoo sinne mennä, pitää purjehtia, Pohjanlahti Ruotsin välissä.

Merimies kertoo pitkään. Ylitalon renkiä harmittaa. Kaikki kuuntelevat merimiestä. Tavallisesti kaikki kuuntelevat häntä, Alperttia. Tavallisesti hän saa kertoa niin pitkään kuin tahtoo. Hän tietää enemmän asioita kuin muut. Hän on ajanut rahtia enemmän kuin muut ja nähnyt enemmän maailmaa kuin muut. Alpertti on tottunut siihen, että toiset kuuntelevat häntä koko illan. Tavallisesti hän puhuu hevosista tai tappeluista joita rahtimatkoilla joskus on sattunut tai on kuullut jonkun rahtirengin kertovan. Tai kummituksista. Mutta nyt merimies kertoo Ruotsista ja Euroopasta. Alpertti ei saa kertoa mitään.

— Kyllä sinne Ruotsin maahan muutenkin jalkaisin pääsee, Alpertti sanoo.

— Mitenkä muuten pääsee, sanopas, minä en ainakaan tiedä, merimies sanoo.

— Pääseepä vaan.

— Kun kerta pääsee, niin kerro miten. Sanohan ensin, miten täältä Suomesta sitten päästäisiin ulkomerelle purjehtimaan, jos kerran muutakin kautta kuin pohjoista tietä pääsisi jalkapatikassa Ruotsiin kävelemään.

Alpertti ymmärtää, että hän on häviöllä. Kaikki uskovat merimiestä.

— Kyllä pääsee, ettekö hoksaa, Alpertti inttää.

— En hoksaa.

— No siltahan siinä on Ruotsin ja Suomen välissä meren ylitse. Se nostetaan aina ylös kun laivat ajavat ulkomerelle, Alpertti keksii.

Merimies nauraa. Sitten kaikki nauravat. Lopulta Alperttikin nauraa. Välillä hän vilkuilee ovensuupenkille. Siellä istuu Eeva Maria Kustaava, tyttö, jota merimies on pyytänyt ihmeitä noutamaan. Sehän on kaunis tyttö, kumma kun en ole ennen hoksannut, Alpertti ajattelee.

Leikki jatkuu.

Eeva Maria Kustaavan vuoro tulee pyytää toveria ihmeitä noutamaan. Hän valitsee merimiehen. Kun hän kävelee merimiehen eteen ja niiaa, piikojen penkki hiljenee. Hän tuntee, että häntä katsotaan. Hän ei välitä enää piioista. Katsokoot. Hän tarttuu merimiehen käteen ja lähtee kuljettamaan tätä suuren pirtin poikki ovea kohti. Hän kävelee sipsuttelevin askelin, pää pystyssä, hän ei katsele ympärilleen. Hän tuntee huminaa päässään ja koko ruumiissa. Ensi kertaa elämässä hän on nainen eikä tyttö. Hän on vapaa piika ja saa rahapalkkaa.

Kun he tulevat eteiseen, humina haihtuu päästä. Hän menee eteisen nurkkaan ja painautuu seinää vasten. Taas pelottaa. Hän on taas tyttö, kun muut piiat eivät ole näkemässä. Hän tuntee, ettei merimies seuraa häntä nurkkaan saakka. Hän kuulee, miten pullo vedetään taskusta ja pullo avataan. Hän kuulee pulputuksen ja sen, kun korkki pannaan pullon suulle ja pullo taskuun. Sitten tuntuu taas rommin lemu ja sitten kuuluu merimiehen ääni.

— Miksi sinä minua pyysit. Suutako antamaan?

Ääni on vanha ja väsynyt.

— Ee … en.

— Miksi sitten?

— Että kertoisitte lisää Euroopasta ja, ja.

— Ja mistä. Ei siitä mitään kaunista kertomista ole.

— Ja jostakin muusta. Maailmasta.

Merimies ottaa tupakkakukkaron ja piipun. Hän lataa piippua ja lähestyy tyttöä.

— No mitäs ihmeitä me nyt noudetaan?

— En minä vaan tiedä.

Mies raapaisee tulta ja valaisee tytön kasvoja. Aikomus on samalla tikulla sytyttää piippu. Kun hän katsoo tyttöä, tikku ei mene kopan suulle tupakoitten päälle. Mies liikauttaa rannetta ja tikku sammuu.

— Sinähän olet kaunis tyttö.

— Ee … en minä.

Sitten Eeva Maria Kustaava purskahtaa nauruun. Hän nauraa pitkään. Tuntuu kuin hän olisi taas tuvassa ja kaikki katsoisivat häntä. Hän ei enää pelkää. Hän on taas nainen. Hän tuntee, että kasvot hehkuvat, silmät, suu ja korvat, ruumis ja kädet ja jalat, ja päässä humisee.

— Häh? Merimies raapaisee uudelleen tulta. He katsovat silmiin. Eeva Maria Kustaava tuntee hymyilevänsä ja keinuttelevansa itseään. Sitten käsi koskettaa röijyn etumusta. Sitten käsi tarttuu vyötäröön ja vetää verkatakkia vasten. Tuntuu rommin ja tupakan ja jonkin oudon haju. Hän tuntee poskellaan miehen viikset ja sitten huulet. Viikset kutittavat poskea. Sitten huulet siirtyvät poskea pitkin korvannipukkaan ja siitä korvalle. Hän värisee ja kuulee sitten kun huulet sanovat korvaan.

— Tätäkö varten sinä minut tänne pyysit?

Eeva Maria Kustaava hätääntyy. Hävettää. Hän haluaisi huutaa, ettei hän tätä varten pyytänyt. Ettei hän pyytänyt mitään varten. Hän pyysi muuten vain, omasta ilostaan, omasta huminastaan omassa ruumiissaan. Hän pyysi siksi, että hänkin on ihminen, nainen eikä tyttö.

— Ee … en minä, hän ei saa muuta sanotuksi.

— Saanko antaa suuta.

Kun hän tuntee miehen viikset ja huulet suullaan, hän riuhtaisee päänsä loitommas.

— Ei saa.

Sitten hän, heti kun pää on takakenossa, alkaa työntää kasvojaan miehen kasvoja kohti, sinne päin missä ne pimeässä häämöttävät ja sanoo uudelleen:

— Ei saa.

Mies naurahtaa, mutta ei lähesty enää.

— Etkö sinä anna suuta kenellekään pojalle?

— Annan.

— Kenelle?

— En minä vielä sitä tiedä itsekään.

— Mutta tässä leikissäpä?

— Kaikille.

— Mutta et minulle.

— En minä teille.

— Mikset?

— Kun minä en tohdi.

— Se on oikein. Mutta turhaa sinä minua pelkäät. Sinulle minä kelpaisin melkein isäksi, enkä minä ole muutenkaan tullut tänne tyttöjä porstuoissa likistelemään. Mutta elä sinäkään anna kaikkien lääppiä vaikka tämä tämmöistä leikkiä onkin. Nythän sinä olet jo oikea aikaihminen.

— Enhän minä annakaan.

— No mennään sitten pirttiin. Turhaan me tässä seistään.

He menevät. Tyttö tuntee, että piikojen penkki kääntyy oveen päin ja sieltä lähtee utelias tuijotus. Tuijotus sattuu häneen. Hän ei laske päätään. Hän sulkee silmänsä ja hymyilee. Hän on nainen eikä tyttö.

Merimies kertoo neekereistä.

Seuraavalla yhteisellä ihmeidennoutoretkellä merimies istuu portailla, imee piippua ja mutisee. Eeva Maria Kustaava seisoo hänen takanaan, nojaa seinään ja kuuntelee.

— Kyllä nuorella tytöllä olisi aina ottajia, kun olisi ottajissa tekonsa vastaajia. Niin, että katso sinä tyttö ensin tarkkaan kuka sinun vierelläsi on. Piialla ei ole kuin yksi elämä eikä sitä kannata ruveta kaikkien kanssa jakamaan. Katso, onko sillä työn tekijän mieli ja luonto. Ei piikatyttö eikä renkipoika saa elämältä monta perintöosuutta. Se joka saa elämästä semmoisen käsityksen, ettei pelkää työtä eikä liikaa varjele itseään, on saanut parasta mitä köyhä elämältä voi saada. Ja sen voi saada ihminen aivan alullaan, tuossa sinun iässäsi, tyttö. Mutta sen ymmärrät vasta vanhempana, sitten jälkeen päin, oletko sen saanut vai et.

Eeva Maria Kustaava kuulee, muttei kuuntele. Hän kuuntelee sitä, mikä hänessä itsessään liikkuu. Merimies istuu tuossa portaalla ja neuvoo häntä. Kokenut mies puhuu hänelle. Pyytää häntä ihmeitä noutamaan kerta toisensa jälkeen ja aina käy kohaus piikapenkissä. Hänellä on omat vaatteet päällä. Merimies on kokenut mies ja kokenut mies on sanonut, että hän on kaunis tyttö. Hänellä on pää pystyssä. Kun hänen sisuksissaan ja päässään humisee, se tietää, että eläminen on vapaata ja palkallista ja että toiset katsovat, kun hän kävelee suuren pirtin poikki. Se merkitsee sitä, ettei hän ole enää pelkkä piikatyttö. Hän on ihminen, piikaihminen, nainen.

Kun he palaavat pirttiin ja seuraava ihmeidennoutaja lähtee porstuaan, hän valitsee Eevan parikseen.

— Johan se siellä äsken oli, kuuluu piikapenkistä.

Valitsija ei ole kuulevinaan, hän tarttuu Eevan käteen ja lähtee viemään tätä eteiseen.

Hän on kookas vaalea poika, Alpertti, Ylitalon toinen renki, isäntärengin jälkeen seuraava Ylitalon suuressa rahtikartanossa. Ylitalosta tehdään rahtia pohjoiseen, itään ja etelään. Alpertti vastaa hevosten kunnosta. Hän ei ole mikä tahansa renki, ojajussi. Hän on hevosmies. Hän on vasta mies. Sen tietävät muutkin. Ja kun hän on hevosmies, hänellä on aina tyttöjä. Eikä kunnon hevosmies lähde piikaa kuin piikaa eteiseen saattelemaan, ihmeitä noutamaan. Ei lähde jokaisen talonkaan tyttären kanssa.

— Tulehan tyttö, ihmeitä noutamaan.

5

— Vielä sinustakin tulee kunnon upseeri.

Sen on isän viisas ystävä sanonut. Mannerheim uskoo sen. Hän ei mene merille. Hänestä tulee upseeri.

Ensin täytyy olla ylioppilas, muuten ei pääse Venäjälle upseerikouluun, Nikolajevin ratsuväkikouluun. Hän haluaa todelliseksi upseeriksi, ratsumieheksi, koska vain kavalleristi on todellinen upseeri. Nikolajevin ratsuväkikoulusta valmistuu kornetiksi kahdessa vuodessa.

Tsaarin Venäjän upseerin on oltava ylioppilas. Vakiintuneet käsitykset sulattanut ja täydelleen omaksunut nuori mies. Muuten hän ei pysty olemaan kunnon upseeri ja osa tsaarivallan selkärankaa. Ylioppilaalla on sellaiseen jo vähän paremmat edellytykset kuin muilla nuorukaisilla.

Mannerheim lukee ylioppilaaksi, opiskelee venättä ja kirjoittautuu Nikolajevin ratsuväenopistoon.

Kun venäläinen nuorukainen on läpäissyt tiukan upseerikoulun, hänellä ei ole huolta huomisesta. Sitten nuori mies on upseeri. Hänet siirretään johonkin varuskuntakaupunkiin laajalle Venäjänmaalle. Hän ylenee arvossa sitä mukaa kuin ikää karttuu. Hän on maailman mahtavimman valtakunnan upseeri. Itse hänen ei enää tarvitse elämästään huolehtia. Hän voi rauhassa heittää sen äiti Venäjän huoleksi. Hänellä on oleva tärkeämpää ja ankarampaa työtä kuin elämästä välin pitäminen. Hänen työtään on kortinpeluu syrjäisessä varuskuntakaupungissa, viinanjuonti kaupungin upseerikerholla ja ratsastaminen sikäli kuin hän sattuu olemaan sen verran selvin päin, että sotilaspalvelija pystyy auttamaan hänet hevosen selkään. Hänen pitää osata haukkua kömpelöä ja kuriin tottumatonta sotamiestä moukaksi, lyödä joskus kohmeloisena sotilaspalvelijaa, olla gentlemanni ja tietää, että sotamiehet ihailevat häntä yli kaiken ja menevät kuolemaan hänen puolestaan, kun hän vain pikkusormeaan liikauttaa. Vasta silloin hän on oikea upseeri. Se on vaikeata. Menee ainakin kymmenen vuotta ennen kuin se käy tottuneesti.

Tämän lisäksi nuoren upseerin tehtäviin kuuluu koluta ensin varuskuntakaupungin ja muiden lähikaupunkien ilotalot, hummata rahansa, pyytää isäpapalta lisää ruplia, ja kun isäpappa ei niitä enää pysty lähettämään, naida rykmentinkomentajan ruma romanttinen tytär. Avioliitossa saadaan sitten kaksi tai kolme lasta, mieluiten ja tavallisimmin tyttäriä vaimoiksi tuleville nuoruuttaan hummaaville upseereille. Sen jälkeen aletaan järjestää skandaaleja ja suhteita upseeritovereiden rouviin tai muuten kevytkenkäisiin ja rikkaisiin kreivittäriin ja puuhataan salassa kaksintaisteluita. Elämä jatkuu, ikä lisääntyy ja arvo nousee. Hän saa kunniamerkkejä ja peräpukamia ja sydänsuonet kalkkeutuvat raskaassa tehtävässä tsaarin ja hänen pyhän valtansa palvelemisessa. Hän alkaa tottua perheeseensä ja alistua vaimon komentoon. Kun hänestä on tullut täydellinen ja saamaton nahjus, joka tottelee kaikessa vaimoaan, hän on kypsä everstiksi ja rykmentinkomentajaksi. Hänelle annetaan rykmentti ja varuskuntakaupunki. Kenties hänestä tehdään vielä kenraalimajuri. Silloin hän on jo vanha, paksumahainen ja punanaamainen. Hän pelaa korttia toisten ukkeleiden kanssa sillä aikaa kun nuoriso tanssii kutsuilla, jotka hänen rouvansa tai tämän ystävätär on järjestänyt. Hän alistuu vielä siihenkin, että vanhaksipiiaksi jäänyt käly, joka asuu hänen kodissaan, alkaa naittaa hänen rumia tyttäriään hyville upseerinuorukaisille. Silloin upseerielämän kiertoliike on samassa, mistä hänkin on sen alkanut. Hänellä ei enää ole muuta tekemistä kuin ylensyömisestä ja juomisesta johtuva liian varhainen kunniallinen kuoleminen verisuonten kalkkeutumiseen ja sydänhalvaukseen.

Ja hän kuolee.

Niin käy sotilaselämän järkkymätön vuosisatainen kiertokulku Venäjän armeijassa.

Kaikille se ei riitä. Ne, joille se ei riitä, tahtovat olla jotakin muuta. Aluksi heitä on paljon. Aluksi junkkari kuin junkkari haluaa kapinoida, poiketa vuosisataisesta kiertokulusta, haluaa voittaa, tulla juhlituksi, kohota kenraaliksi tsaarin seurueeseen. Sitten junkkari pääsee upseerikoulusta ja joutuu kornetiksi johonkin varuskuntakaupunkiin kauas Pietarista ja kauas Moskovasta. Vuosi tai kaksi kornettina sammuttaa iäksi haaveet kyrassieerirykmentistä ja chevalierkaartista.

Kun Mannerheim haluaa olla poikkeus, hän tietää, että se on vaikeampaa hänelle kuin jollekin rikkaan ruhtinaan pojalle. Hän on köyhä tuntematon pelkkä paroni syrjäisestä korvesta. Puuttuu suhteita ja mahtavia suojelijoita. Mutta hänellä on jotakin, mitä kellään ruhtinasjunkkarilla ei ole: hän lähtee pienistä oloista ja pyrkii suuriin.

Ei voi kiivetä, ellei ole edellytyksiä kiipeämiseen. Hänellä on. Pietarissa kaikki on suurta Haminaan verrattuna. Koulu on hieno, opettajat taitavia ja sivistyneitä. Oppilaita on kaikkialta Venäjänmaasta, arvokkaiden sukujen jälkeläisiä. Aselaji on ratsuväki, herrasmiesten aselaji. Täällä on kaikki suurempaa kuin Suomessa. Herrasväki on loistavampaa. Moukat ja tyhmä kansa tyhmempiä ja köyhempiä.

Hän, Mannerheim, haluaa olla ahkera ja tunnollinen. Hänen täytyy pyrkiä pienestä suureen. Hänen on tutustuttava rikkaisiin ja ahkeriin junkkareihin, ahkeriin niin kuin hän itsekin, mutta jalosukuisiin ja rikkaisiin.

6

Nikolai on hänen, junkkari Gustav Karlovitš Mannerheimin ensimmäinen ystävä. Nikolai on suora ja miellyttävä. Nikolain isä on insinöörikenraali. Nikolai on kookas, vaalea, hyväihoinen, hienopiirteinen ja elegantti junkkari. Niin kuin hänkin. He ovat ahkeria. Hevoset ovat heidän yhteinen harrastuksensa. He hoitavat itse ratsunsa. He lukevat kavalleristien käsikirjoista hevosenhoito-ohjeita. Usein iltaisin harjoitusten päätyttyä he menevät talleille kuuntelemaan, mitä sotamiehet, välskärit ja kengittäjät juttelevat. Vanha välskäri Aleksandr tietää kaiken hevosten hoidosta ja puhuu mielellään. Hän on tataari, hänen venäjänkielensä on ontuvaa.

Gustav Karlovitš ja Nikolai Dmitrits kuuntelevat.

Aleksandr on jutellut sadoille innokkaille junkkareille. Hän antaa tulla kuin ulkolukua.

— Jokaisen upseerin on valvottava, että hevoista hoitava sotamies pitää kunnon huolta hänen hevoisesta, ruokkoaa häntä, syöttää ja valvoo hänen terveyttä. Hevoista pitää kohdella hellästi, jutella sille ja hyväellä sitä ahkerasti. Törkimys pilaa kohtelullaan hevoisen luonteen. Varsinkin nuoria hevoisia on hoidettava erittäin hellästi. Monesti sattuu, ettei nuori hevoinen uskalla antaa kengittää. Sotamiehen on totutettava se siihen. Sotamiehen pitää nostella vuorotellen hevoisen jalkoja. Kun hän antaa nostaa jalkaansa, pitää kavioita koputtaa ensin puupalikalla, sitten vasaralla ja katsoa, ettei hevoinen hermostu. Jos hevoinen on makuulla, kun upseeri astuu talliin, ei pidä säikäyttää hevoista ylös vaan totuttaa pysymään levollisesti makuulla.

Aleksandrilta he oppivat hevosten uittamista:

— Hevoista ei saa uittaa seisovassa vedessä. Sillä seisova vesi on melkein aina turmeltunutta ja terveydellä vahingollista. Ja kun hevoista uitetaan, veden tulee olla ehdottomasti haileaa ja juoksevaa. Hevoista ei saa pitää kylmässä vedessä kymmentä—viittätoista minuuttia enempää ja se pitää pakottaa uimaan, kun se on veteen päässyt, että siitä tulisi harjaantunut uimari eikä se tyhjän takia seisoskelisi vedessä ja ottaisi vesikylpyjä niin kuin hevoisten isännät, heidän ylhäisyytensä upseerit usein tekevät, koska eivät osaa itse ollenkaan uida.

— Heti ajon jälkeen ei pidä uitettaman hevoista. Ja jos hevoinen uittamisen jälkeen seisoo alla päin karvat pystyssä, ei huoli ruuasta ja värisee, osottaa tämä seikka todeksi sen tosiasian, että ensiksikin: kyseessä oleva hevoinen ei pidä uimisesta ja toiseksi: että uiminen on kyseessä olevalle hevoiselle haitallista ellei peräti turmiollista.

Aleksandrilta he oppivat hevosen sukimista:

— Kun hevoinen on hyvin likainen ja märkä, tulee sitä ensiksi pyyhkiä olkihuiskeella. Se tapahtuu hivuttamalla olkihuisketta myötäkarvaan ja vastakarvaan siihen saakka että hevoinen on kuiva. Oljilla puhdistetaan niin ikään pää. Sitten etukoivet polvista alaspäin. Sitten takakoivet kintuista alaspäin. Ja kun hevoista suitaan, se tapahtuu hyvällä harjalla. Sukimista jatketaan siihen asti, kunnes rupeaa irtautumaan harmaan valkoista tomua. Se on nahasta lähtenyttä nöhtää eli hitua. Ulkoa tullut tomu taasen on vähän punertavaa tahi kellertävää. Ruokkoomisen perästä pyyhitään hevoista lopuksi verkatilkulla. Sitten pyyhkäistään silmät, sieraimet, huulet, leukakoppa, vuohusmunat, siittimet, häpy ja suolenpää. Se tapahtuu veteen kastetulla pesusienellä elikkä rievulla.

— Hyvän ratsuväenupseerin ja kunnon kavalleristin tulee aina valvoa, että hävyn eli siitinkalun pyyhkäiseminen suoritetaan huolellisesti, sillä se on tärkeä seikka. Hävyn eli siitinkalun puhdistaminen on tärkeä seikka syystä, että siihen tarttuu aina rasvaa, joka voi vaikeuttaa ja raskauttaa hänen kusemista. Samoin hevoistaan rakastavan kavalleristin on aina huolehdittava, että ratsupalvelijansa huuhtoo joka päivä hänen suolenpäänsä, sillä muuten siihen piintynyt sonta rupee syyhyttämään, josta syystä hän alkaa huiskuttaa häntäänsä.

Junkkarit kuuntelevat.

Hevosten ruokinnasta Aleksandr tietää kaiken:

— Heiniä käytetään pääasiallisesti hevoisen ruokkimiseksi. Parasta heinää saadaan korkealla sijaitsevilta niityiltä. Heinät on silloin hienoja ja heikkoja, erilaatuisiin ravitseviin ruokalajeihin ja ruokavalioihin kuuluvia korsia. Niiden seassa on monenlaatuisia kenttäkasvukukkia. Heissä pitää olla imelään vivahtava maku. Se ei saa olla vähääkään karvasta, ei hapanta eikä kirpeää. Sitä tunnustettaessa se ei saa tuntua kovin kostealta mutta ei kovin kuivaltakaan. Jokaisen kunnon kavalleristiupseerin on aina parasta maistaa heinää ennen kuin käskee ratsupalvelijansa sitä hänelle syöttää. Alhaisemmilla ja kosteilla paikoilla kasvanut heinä on isompikortista, karkeampaa ja vähemmän ravitsevaa kuin ylännepaikoilla kasvanut heinä. Siitä syystä kunnon kavalleristiupseeri ei syö sitä itse eikä syötä sitä ratsupalvelijalla. Taas kylvöheinä, jommoista on esimerkiksi apila, timotei, alopekuuras ynnä muu heinä, on hyvin ravitsevaa, mutta myös kovin kiihottavaa ja synnyttää, kun sitä kauan syö, ylellistä verellisyyttä, josta syystä sitä on vaarallista yltiöpäisesti syödä. Ranskalaisella ratsuväellä oli hyvät hevoiset, tuiki voimakkaat hevoiset, kun se 1811 saapui Niemenin rannalle Venäjänmaalle. Siellä se yhtenä yönä menetti toistatuhatta hevoista siitä syystä, että kavalleristit sallivat ratsupalvelijainsa syöttää heille liikaa apilasta. Samoin vahingollista kavalleristille ja hänen hevoiselleen on tuore tahi tuleentumaton, kostunut tahi läpiruostunut tahi ummehtunut kaura. Tämmöisessä kaurassa on musta väri, karvas ja imelä maku ja tummanvärinen murronjälki. Kun kavalleristi huolimattomuudestaan sallii ratsupalvelijansa syöttää hänen hevoiselleen tämmöistä kauraa, hän saa siitä köhää tai hengenahdistusta ja hänen kusi tulee siitä verensekaiseksi. Ja monta muuta vahingollista jopa tarttuvaakin tautia voi siitä hänelle syntyä, niin kuin räkätautia, ähkyä ja kuumetautia.

Talleilta junkkarit menevät usein Zaharjevskajalle, Paulin luo tai Nikolain kotiin Mikaelin koululle. Paulilla on ranskalainen kavalleristien käsikirja. Siitä he lukevat ahneesti kuuluisien sotapäälliköiden lennokkaita ajatuksia ratsuväestä. Siitä he oppivat ihailemaan Napoleonin armeijan ratsuväkeä. He muistavat ulkoa jokaisen kyrassieerikaartin ja kunniadivisioonan komentajan nimen, koska nämä osastot kuuluivat Napolin kuninkaan Muratin komentoon. Murat on jokaisen ratsuväen upseerikoulussa palvelevan todellisen venäläisen aatelisnuorukaisen suuri esikuva. Muratin divisioonien komentajia olivat Lassalle, Montbrun, d’Hautpoul, Bourcier, Nansouty, Kellermann. He, nuoret junkkarit tietävät nämä nimet. Se on laskettava heidän ikuiseksi kunniakseen. Niin he ajattelevat. Sillä kenraali Pedoya on sanonut:

— Avant la poudre à canon, la cavalerie était l’arme prépondérante. Vive la cavalerie!

— Eläköön ratsuväki, he huutavat mielessään. He uskovat, että vielä on tuleva aika, jolloin ratsuväki on oleva jälleen tärkein aselaji, vaikka tykistöltä ei ruuti loppuisikaan.

He uskovat, että heidän aselajinsa on kerran nouseva sodassa yhtä korkealle kuin se on noussut rauhan oloissa: todellinen kavalleristiupseeri on ajan miesihanne. Kavalleristi on nuorten junkkareiden aikakauden ylivertainen gentlemanni.

Kunnon kavalleristi.

Semmoisiksi he haluavat kehittyä. Upseereiksi, jotka pystyvät ratsastamaan, taistelemaan, tuntemaan tasavertaiseksi sanattomaksi ystäväkseen parhaan taistelutoverinsa: jaloverisen hevosen. Heistä tulee upseereita, jotka pitävät heikkojen ja sorrettujen puolta eivätkä anna virasta eronneiden elostelijoiden loukata lakia ja järjestystä, esimerkiksi säädyllistä sivistynyttä naista. He haluavat olla ensimmäisinä paraateissa, ensimmäisinä taisteluissa. Sellainen on kunnon kavalleristi. Kun todelliselta kavalleristilta vaaditaan suurinta uhria, minkä hän voi antaa, hän hymy suupielissä kannustaa jaloa ratsuaan ja raskasta kalpaa heiluttaen menee kuolemaan omaksumiensa ihanteiden ja tsaarinsa puolesta. Hän näyttää miten gentlemanni kuolee. Tai jos häntä loukataan, hän vaatii loukkaajansa tilille.

Semmoinen upseeri on oikea maailmanmies. Vain ratsuväenupseeri voi olla sellainen, ei jalkaväenupseeri eikä tykistönupseeri. Sillä mikä se on sellainen herrasmies, joka ei ole hevosmies. Se on tavallinen upseeri, ei mikään maailmanmies. Tavallisia upseereja on Venäjä täynnä. Niitä kasvaa jokaisessa syrjäisessä kyläpahasessa jokaisessa jalkaväkirykmentissä. Ne ovat niitä upseereita joilta puuttuu herrasmiehen henki. Ne suorittavat palvelusta pakosta eikä innosta. Ne ovat niitä miehiä jotka harjoittavat marssia ja kivääriotteita vain tarkastuksen aattona. Ne miehet istuvat muun ajan toimistossa ja pelaavat preferanssia kerholla, kertovat matalia kaskuja äksiisikäheällä äänellä. Tavallista viinakäheyttä. Ne miehet eivät ole maailmanmiehiä, ne eivät ymmärrä hevosista mitään.

He eivät ole niitä miehiä. He ovat kavalleristeja, aina iloisia, hymyileviä, velvollisuudentuntoisia, ensimmäisiä riveihin mennessä, viimeisiä palatessa. He harjoittelevat hyviksi ratsastajiksi ja heidän hevosensa ovat parhaiten hoidettuja. Niitten karva kiiltää aina, paistoi aurinko tai satoi vettä. Semmoinen on kunnon kavalleristin hevonen. Ja kunnon kavalleristin premier amour on hevonen, hevonen ja ratsastus ja hevosjalostus ja kaikki ne seikat jotka alkavat hevosella.

Oppitunneilla Nikolai Dmitrits ja Gustav Karlovitš ovat keskinkertaisia. Vain kurssinjohtajan omat aineet, linnoitusoppi ja topografia kiinnostavat heitä. Heistä tulee eversti Grigorkovin, kurssinjohtajan, suosikkijunkkareita. Hän ei ole heidän kepposiaan huomaavinaan. Kun hänen on sotilaallisen kurin säilyttämiseksi joskus rangaistava heitä tupakanpoltosta, hän panettaa heidät samaan karsseriin.

Nikolajevin ratsuväenkoulun kaksivuotisen kurssin loppuessa junkkari Gustav Karlovitš tuntee, että hän on kehittynyt kunnon kavalleristiksi. Hän osaa ratsastaa. Kun hänen ratsastustaan katsoo takaa, voi nähdä, että ratsastajan selkäranka ja hevosen häntä ovat aina samalla pystysuoralla tasolla. Jokainen hevoskauneuteen ja hevosasioihin perehtynyt tarkkailija huomaa sen heti. Se on todellisen kavalleristin syntymämerkki.

7

Nyt he ovat upseereja.

Sen kunniaksi Paul pitää teekutsut Zaharjevskajalla chevalierkaartin kirkkoa vastapäätä. Se on hänen setänsä ruhtinas Victorin asunto. Paul kutsuu kaikki kreivittäret, joita he ovat ahkerasti tavanneet kahden vuoden aikana.

Paul pääsee suoraan chevalierkaartiin. Hän menee sinne vapaaehtoisena ja omalla kustannuksellaan. Naiset ovat iloisia, junkkarit on korotettu upseereiksi.

Vain hän, Gustav Karlovitš on kokenut pettymyksen. Hän ei päässyt chevalierkaartiin. Hän on Suomesta, vähäniminen, vähävarainen paroni vähäisestä maasta. Hän säteilee silti niin kuin toisetkin. Hän on alkanut kahden vuoden aikana oppia, ettei koskaan saa näyttää sisintään mikäli aikoo menestyä tässä kaupungissa. Aina täytyy olla säteilevä, iloinen, hyväntuulinen. Tämä on kova kaupunki. Täällä täytyy olla aina virnistys kasvoilla.

Nuoret kreivittäret kulkevat upseerista upseeriin tiedustelemassa näiden suunnitelmia. He valittelevat sitä, että Gustav Karlovitš jättää heidät.

— Niin, minä matkustan huomenna Varsovaan ja sitten varuskuntakaupunkiini Kalisziin.

— Missä on Kaliszin kaupunki? Onko se lähellä Wieniä? ruhtinatar Karibanov sanoo.

— Miksi te matkustatte niin kauas. Ettekö pidä meistä, hänen sisarensa sanoo.

Gustav Karlovitš huomaa ensimmäisen kerran, että tämä puhuu honottavalla äänellä. Mitä enemmän hän katsoo heitä, sitä vastenmielisemmiltä he hänestä näyttävät. Silti hän hymyilee heille.

— Minun on pakko matkustaa, arvoisa neiti. Ja olen varma, että palan ikävästä. Sillä Kaliszin kaupunki on pieni varuskuntakaupunki kaukana kaukana, hyvin kaukana, parahin ruhtinatar.

— Onko se kauempana kuin Varsova. Ja yhtä mitätön.

— Valitettavasti. Se on vielä pienempi.

— Miksi ette jää tänne? Teidän ystävänne Nikolai menee Tsarskoje Seloon garde de Sa Majesté l’Empereur de cuirassier jauneen. Menkää tekin toki sinne, hyvä paroni, olette lähempänä meitä. Meillä on hauskempaa. Ilahdutatte meitä. Heillä on niin kauniit puvutkin. Ja Paul saa kauniin puvun … miksi tekin ette mene chevalierkaartiin … minkälaiset puvut teillä on siellä, mikä se kylä taas olikaan, Varsova, ei kuin Kalisz, aivan niin, siellä Kaliszin kaupungissa?

Gustav Karlovitš nielee kiukkunsa. Hän hymyilee ja kertoo ruhtinattarille:

— Aivan niin, Kaliszissa. Se on Saksan rajalla. Siellä on 15. Aleksandran rakuunarykmentti. Rykmentti on ollut aikaisemmin husaarirykmentti. Sen hevoset ovat mustia ja sitä nimitetään yhä kuolemanhusaareiksi. Puku on musta, hopeapunoksinen ja hopeakaluunainen dolmaani.

— Charmant. Onhan sekin kaunis puku, ruhtinatar Karibanov ihastelee.

— Se sopii teille hyvin, Gustav Karlovitš, hänen sisarensa sanoo.

— Puvussa on vielä hopeiset ja mansikanpunaiset olkalaput. Pukuun kuuluva lakki on tummanvihreä ja lakin keskellä kulkeva nauha on myöskin mansikanpunainen, Gustav Karlovitš jatkaa.

— Teidän täytyy joskus tulla näyttämään sitä meille, ruhtinatar sanoo.

— Ehdottomasti. Muistakaa. Se on sen arvoinen puku. Me haluamme nähdä sen. Ja kuolemanhusaarit, sehän kuulostaa oikein jännittävältä, hänen sisarensa myöntelee.

Seuraavana päivänä kornetti Gustav Karlovitš matkustaa Pietarista.

8

Rajavaruskunnan mustat hevoset ovat hyviä. Kuolemanhusaarien miehistövahvuus on sotatilan mukainen. Elämä on yksitoikkoista. Upseeritoverit eivät harrasta ratsastusta. He eivät vapaa-aikoina opiskele. Illat kuluvat preferanssin ja viinan ääressä upseerikerholla. Äksiisikäheyttä on täällä jo luutnanteissa. Eskadroonan komentaja on laiska mies. Hän luulee osaavansa olla ankara, katsoo niin että silmät ovat ulos pullahtaa ja kasvot punoittavat. Gustav Karlovitš näkee pian, että ankaruus on pehmeän komentajan maskia ja punoitus johtuu muista seikoista.

Komentajalla on yksi ainoa mielipide, josta hän pitää kiinni: mitä vähemmän hevosia harjoitetaan kentällä, sitä vähemmän ne tarvitsevat rehua. Kun hän on eskadroonan päällikkö, hänelle on varattu määrätty summa rahaa rehunostoon. Hänellä on omat hankkijat. Hän ei halua rasittaa hevosia. Jos hevosia rasitetaan kovasti, ne syövät paljon rehuja. Jos hevosia ei rasiteta, hevoset syövät vähemmän, sen hän tietää. Ylimääräiset ruplat hän pistää taskuunsa. On mieletöntä, että hevosia turhan takia rasitetaan rauhan aikana.

Gustav Karlovitš on toista mieltä. Hänen on hillittävä kiukkunsa eskadroonan päällikön edessä. Tuntekoot sen alokkaat. Muihin hän ei voi sitä purkaa.

Hän komentaa vihaisesti:

— Avangard, arriergard i deschurnie po mestam … Ei mennyt tarpeeksi nopeasti. Otamme sen uudelleen. Tällä komennolla ratsastaa etuväeksi määrätty osa ravia eteenpäin. Minä korostan sanaa ravia ja kun sanon ravia, se merkitsee ravia.

— Avangard, arriergard i deschurnie v’svoii mestaa … no niin, nyt otamme sen uudelleen. Ja muistakaa, mitä sanoin. Kun minä sanon ravia, se on ravia. Avangard, arriergard i deschurnie po mestam! Mars, mars.

Tulee ilta.

Kun Gustav Karlovitš ei halua istua pelaamassa ja juomassa upseerikerholla, hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin istua eskadroonan komentajan kotona ja kuunnella tämän juttuja. Lopulta hän ei tiedä, kumpiko kahdesta ikävästä on ikävämpi: upseerikerho preferansseineen vaiko eskadroonan päällikkö juttuineen. Tämä muistelee mielellään, miten taitava ampuja hän oli, kun pääsi junkkarikoulusta ja sai kiinnittää olkapäille kornetin halutut kaluunat.

Vuosi täyttyy, alkaa uusi, tulee talvi ja vaihtuu kevääksi. Pietarista ei kuulu mitään. Hän on pyrkinyt vapaaehtoiseksi ja omalla kustannuksella chevalierkaartiin, mutta mitään ei kuulu. Hän joutuu kuulemaan yhä uusia muunnelmia eskadroonan komentajan ampumataidosta. Tämä kehrää kaikki kuulemansa tarinat oman ampumataitonsa kertomisen aiheiksi.

— Sota on tietysti julmaa, mutta eihän sitä kestä iankaikkisesti. Kun Jumala suo, sotakin loppuu ja te säilytte hengissä, Gustav Karlovitš, ja olette naimaton nuori mies. Silloin voitte tarvita ampumataitoanne, niin kuin minäkin aikanani tarvitsin. Kaikki kauniit naiset pitävät upseereista, jotka osaavat ampua … minulle sattui kerran niin, että seurustelin kahden sisaruksen kanssa, ne olivat kauniita kuumia naisia, ja rikkaita, ennen kaikkea rikkaita … minä otin toisesta vaimon ja vaimon mukana kolmekymmentätuhatta ja se oli siihen aikaan iso raha … jaa, että mitenkä niin minä otin … no, ampumataidolla tietysti, nuori mies, ampumataidollani … tuskin teidän onnistuu tehdä niin edullista naimakauppaa … mutta kuka sen tietää … istuimme puutarhassa ja minä poksautin pistoolilla omenan puusta … mitäs muuta, silloin heti toinen sisaruksista ihailemaan minua, vihjailemaan: »Kunpa tuollainen sankari minuakin joskus kosisi» … Ahaa, minä ajattelin, otin onkeeni ja menin kreivin puheille. Sain tytön ja kolmekymmentätuhatta. Ja se oli iso raha siihen aikaan, nuori mies … uskokaa minua, hyvää ampumataitoa tarvitaan rauhan toimissa aina enemmän kuin sodissa.

On kevät.

Gustav Karlovitš istuu eskadroonan komentajan kodissa ja kuuntelee. Hän kyllästyy ja päättää lähteä upseerikerholle.

Ilta on muuttunut iltayöksi. Tämä on ensimmäinen lämmin yö. Kesä on lähellä. Hän pysähtyy vanhojen lehtipuitten alle. Mieli ei ole keväinen, se on tuskainen. Kuinka kauan hän joutuu virumaan täällä ikävässä. Tylsistyy.

Ilta on hiljainen. Kauempaa kuuluu melua. Siellä on upseerikerho. Ikkunat ovat auki. Sitten alkaa kuulua linnun laulua. Kun hän kuuntelee sitä kauemmin, hän ymmärtää, että lintu on satakieli. Mikään muu lintu ei laula noin korkealta ja noin kauan ja noin monia sävelmiä.

Gustav Karlovitš kuuntelee. Upseerikerholta kuuluva vaimea meteli ei tunnu lintua häiritsevän.

— Häiritsisivätköhän sitä sen kummemmin eskadroonan komentajan ampumajutut, hän ajattelee. Sitten hän vaikenee ja kuuntelee, vain kuuntelee.

9

Kun Eeva Maria Kustaava nousee ja seuraa Alperttia, hän ei kuule eikä näe tupaa. Hyvän mielen värinä voimistuu hänessä. Hän tuntee, että Alpertti puristaa häntä lujasti kädestä ja taluttaa eteiseen. Heti kun ovi sulkeutuu, poika painautuu tiukasti häntä vasten. Pojan huulet etsivät hänen huuliaan. He antavat suuta. Poika antaa suuta vihaisesti. Vaikka tytön suu alkaa puutua, poika ei hellitä. Hän antaa suuta. Hän on uhmassa.

— Mitä sinä noin äksysti, Eeva Maria sanoo, kun saa suunsa vapaaksi.

— Miksi sinä tuon meriapinan kanssa?

— Että mitä?

— Että miksi sinä kaiken maailman meriapinoitten kanssa lähdet porstuaan ihmeitä noutamaan.

— Enhän minä.

— Oliko se sinulle paha? Tekikö se mitä?

— Elä sinä höpötä, poika. Kyllä minä eteeni osaan katsoa.

— Minä näytän sille merenkävijälle.

— Et sinä mitään näytä.

— Näytän.

— Poika. Alpertti. Se on hyvä mies.

— Ei puhuta niin kovaa, kuulevat.

— Ei puhuta.

— Vieläkö?

— Vielä.

— Mutta sitten meidän täytyy mennä. Ajattelevat muuten, että missä me ollaan.

— Eivätkä ajattele. Ja jos ajattelevat, ajatelkoot.

Eeva Maria Kustaava työntää kasvojaan Alpertin kasvoja kohti ja vetää hänet puoleensa. Hän ei ajattele mitään. Hän on. On hyvä olla uusissa vaatteissa. On hyvä olla kunnon ihminen. On hyvä, kun toisetkin pitävät häntä ihmisenä.

— Annatko sinä kaikille suuta noin halukkaasti?

— En anna.

— Etkö kellekään.

— En, enkä anna enää sinullekaan, jos et lakkaa puhumasta siinä.

— Saanko minä lähteä sinua saattamaan, kun leikki loppuu?

— Et saa.

— Miksen?

— Osaan minä itsekin.

— Mutta minä tulen.

— Kun tulet niin tulet, enhän minä sille mitä voi. Vaikka kyllä minä itsekin olisin osannut.

— Mennään nyt äkkiä pirttiin.

He menevät pirttiin ja Alpertti istuu tytön viereen.

Loppuillan he istuvat käsi kädessä eivätkä lähde kenenkään pariksi noutamaan ihmeitä eteisestä.

Kun nuorison on lähdettävä palveluspaikkoihinsa tai koteihinsa, piiat kerääntyvät ryhmäksi, rengit samoin omaksi ryhmäkseen.

Eeva Maria Kustaava lähtee yksin kulkemaan hitaasti kylätietä.

— Etkö odota meitä?

Eeva Maria Kustaava ei vastaa. Hän kävelee. Hänen tekee mieli huutaa, että hänellä on saattaja. Ensimmäisen kerran elämässään hänellä on saattaja. Alpertti juoksee hänen peräänsä.

— Odota vähän.

Tyttö ei käännä päätä eikä hidasta askeleita.

Alpertti juoksee.

— Ei minun ennen ole tarvinnut piikain perässä juosta, hän läähättää kun saavuttaa tytön.

— Eikä tarvitse nytkään juosta. Ei kukaan käske.

— Kyllä minä sinun perästä juoksen. Sinä et olekaan mikään …

— Mikä en ole.

— Et mikään tavallinen.

— Mikäs minä sitten olen?

— Sinä olet toisenlainen.

— Minkälainen?

— En minä osaa sitä sanoa. Toisenlainen kuin toiset.

— Vai niin. Toisenlainen kuin toiset. Mikä se semmoinen on.

— Kuule.

— Mitä?

— Ensi pyhänä on häät.

— Niin on. Jussilan Liinulla.

— Mennäänkö sinne yhdessä. Tanssimaan. Tuletko?

— Enpä taida tulla.

— Tule minun kanssa!

Siinä missä kylätie kääntyy palvelustalon pihamaalle, tyttö pysähtyy, ojentaa Alpertille käden ja sanoo:

— Hyvästi ja kiitos seurasta.

— Enkö minä saa tulla pihamaalle asti. Mennään vaikka saunaan. Se voisi olla vielä lämmin. Onhan se eilen illalla ollut ihan kuuma.

— Mitä me saunassa?

— Noo, vähäsen puhuttaisiin.

— Et saa tulla tästä yhtään lähemmäs minua.

— Etkö anna edes suuta.

— En.

— Mutta annoithan sinä porstuassa.

— Porstuassa on eri asia.

— Mennään sitten teidän porstuaan.

— Emäntä kurkkii ikkunasta.

— Mennään sitten saunaan.

— En minä saunassa. Enkä enää missään. En minä ole semmoinen tyttö kuin sinä luulet. Ei enää porstuassa eikä saunassa. Ei. Elä tule lähemmäs tai minä sivautan. Kuule, ei saa, emäntä kurkkii ikkunasta, usko nyt ettei tarvitse lyödä rakasta poikaa.

— Rakastatko sinä yhtään minua?

— Rakastan, tietysti. Sehän on selvä. Mehän ollaan nyt pari.

— Miten paljon rakastat?

— Yhtä paljon kuin sinäkin minua. En yhtään enempää.

— Kuule, minä en ole ennen huomannut että sinä, sinä olet jo tuommoinen. Kuule, minä nyt vasta … minä nyt …

— Se johtuu uusista vaatteista. No, hyvästi sitten.

— Hyvästi. Ja tavataan pian.

Häät.

Siellä he tapaavat.

Nuoriso odottaa tanssin alkamista väentuvassa. Ensin tanssii tavallisesti pappi morsiamen kanssa kierroksen salin puolella. Sitten tanssii puhemies toisen kierroksen morsiamen kanssa. Ja vasta sitten, kun pappi on morsiamen isän ja muitten isäntien kanssa vetäytynyt tekemään totilaseja peräkamariin, saa nuoriso alkaa tanssin.

Tanssi ei ala. Kuiskitaan. Tanssin pitäisi alkaa, sen olisi pitänyt alkaa jo tunti sitten. Nuoriso hermostuu.

Sitten tulee isäntä peräkamarista. Hän punoittaa. Hän viittaa puhemiehen luokseen. Tämä alkaa morsiamen kanssa tanssin.

— Minun vastuullani, isäntä sanoo, palaa kamariin ja sulkee oven.

Syy arvataan. Tällaista on ennenkin tapahtunut tämän papin aikana.

Pappi makaa peräkamarissa isännän vuoteella. Hän on juonut liian tiuhaan tahtiin monta totilasia. Se ei ole hyväksi hengelliselle säädylle. Kun hengelliseen säätyyn kuuluva nauttii liian tiuhaan tahtiin monta lujaa totia, tapahtuu, että nauttija sammuu. Isännät kestävät, mutta pappi sammuu. Tämä on tässä pitäjässä koettu tosiasia. Sitten nauttija paneutuu isännän vuoteelle eikä pysty enää nousemaan. Puhemies saa aloittaa tanssin.

Alpertti ja Eeva Maria Kustaava tanssivat yhdessä kaikki tanssit. Se huomataan. He tietävät että se huomataan, ja sen tietäminen tuntuu molemmista mukavalta.

Samoin tapanina ja pääsiäisenä, kun nuoriso saa tanssia.

He kävelevät kylätietä ja pitävät toisiaan kädestä. He eivät puhu monta sanaa keskenään.

Sitten lumet sulavat.

Alma muuttaa. Hän menee rengin kanssa avioliittoon ja renki saa palvelustalostaan torpanpaikan. He ovat uskovaisia ihmisiä. Alma on hyvä lukemaan ja osaa katkismuksen ulkoa.

Eeva Maria Kustaava on nyt talon ainoa piika. Hän aikoo tehdä yksin kahden piian työt. Hän ei enää haaveile kyökkipiian paikkaa herraskartanoon. Nyt hän saa opetella leivän tekemisen täpärää taitoa: juuren tekoa, alustamista, paistamista ja varsinkin paistamista. Se edellyttää leivinuunin perusteellista tuntemista. Lämmintä ei saa olla liikaa eikä liian vähän. Alma oli hyvä leiväntekijä.

Eeva Maria Kustaava nousee aamuyöstä ja alkaa lämmittää uunia. Se kestää pari tuntia. Sillä välin hän hieroo taikinan. Leivät nousevat. Sitten hän ripsuaa uunin ja asettaa leivät arinalle. Kun emäntä nousee aamulla, hän tuntee leivän hajun. Se tunkee pirtistä kamariin.

— Mitä sinä nyt?

— Leivät ovat uunissa.

— Naapurit ihmettelee, kun täältä yölläkin savu nousee.

— Antaa ihmetellä.

— En minä muuta, mutta itsesihän sinä tuolla menolla tapat. Milloinkas sinä sitten nukut, emäntä sanoo puoliksi hyvillään, puoliksi huolehtien.

Uni ei tule Eeva Maria Kustaavalle edes mieleen, vaikka pirtissä on lämmin ja leiväntuoksu. Häntä jännittää. Onnistuvatko leivät. Emännän huolehtiminen tuntuu pahalta. Entä jos leivät eivät onnistu. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän yrittää näin isolla taikinalla: kaksikymmentäkaksi leipää. Eikä hän tunne tätä uunia. Vain kotimökin pienen uunin hän tuntee, mutta se on eri asia. Sen tunteminen ei auta tässä vähääkään.

— Milloinkas sinä panit ne uuniin. Minusta tuntuu, että ne on jo kypsiä. Avaahan luukkua ja tunnustele nenälläsi.

— Eivät ne vielä voi olla kypsiä.

— Kyllä minusta. Avaahan luukku niin minä kurkistan. Täytyyhän niitä vähän siirrellä. Perimmäiset palavat muuten. Niitten haju on minun nenässäni sen tuntuinen.

Emäntä avaa itse luukun.

Eeva Maria Kustaava ei uskalla katsoa uuniin, hän katsoo emännän kasvoja. Hän näkee, että hyvän mielen ilme häviää kasvoilta ja ne muuttuvat totisiksi.

— Ovatpa ne matalia. Eivät yhtään nousseen näköisiä, emäntä sanoo.

— Kyllä minä niitten annoin tarpeeksi nousta.

Emäntä ottaa leipälapiolla lähimmän leivän ja koskettaa sitä etusormella.

— Herrajumala. Lapsiparka, mitä sinä … voi, voi …, ja kenen luvalla sinä menit tärvelemään jumalanviljaa. Paljonko näitä leipiä oli?

— Kaksikymmentä ja kaksi.

— Katso nyt itse. Siinä on, ota ja paina sormella. Katso nyt, miten litsahtaneita. Ja kuori kuin kivi. Herrajumala sinua. Voi voi, että kaikkien piiantunareitten pitääkin mennä turmelemaan jumalanviljaa. Mitä isäntä sanoo kun kuulee … Jos vielä kerrankin menet leipomaan leipiä yöllä, niin kontrahti on loppu, muista se.

Eeva Maria Kustaava katsoo, kun emäntä vetää leipiä uunista. Ne ovat matalia. Kuori on kova ja halkeilee. Uuni on ollut liian kuuma.

— Miten sinä luulet saavasi tämän kuoren rikki. Hae kirves.

— Ei tarvitse kyllä minä veitselläkin.

— Terä katkeaa.

— Minä otan puukon.

Eeva Maria Kustaava nyrhii puukolla leivän kahtia. Se on sisältä ihan raaka.

— Siinä nyt näet. Siinä oli leivänpaisto. Ja muista, että tämä on viimeinen kerta. Annetaan tämän jäädä tähän eikä puhuta isännälle mitään. Eihän näistä leivistä ole mihinkään.

— Meidän talossa ei edes elukoille tarjota tuommoisen paistajan leipiä.

Emännän kasvot punoittavat. Häntäkin pelottaa. He kantavat leivät eteisen kaappiin ennen kuin isäntä herää ja vannottavat Paavoa ettei tämä saa puhua isännälle leivistä. Kun miehet lähtevät työhön, emäntä on leppynyt. Hän tietää keinon, millä liian kuumassa uunissa paistuneitten leipien kuoret saadaan pehmenemään. Leivät kannetaan lumihankeen tai jäihin. Kun ne ovat imeneet itseensä kosteutta, ne pannaan vähäksi aikaa uuniin, ja kuori pehmenee. Sillä tavalla yleensäkin verestetään liian vanhoja ja kovettuneita leipiä. Sitten Eeva Maria Kustaavan leipomat leivät syötetään isännältä salaa navetan asukkaille. Emäntä alustaa uuden taikinan ja paistaa sen. Eeva Maria Kustaava katsoo tarkasti, kun emäntä lämmittää uunia. Siitä tämä suutahtaa.

— Elä yritä siinä yhtään. Muista että se oli viimeinen kerta. Ja se on uskottava. Kiitä onneas, kun isäntä ei saanut tietää.

Kun emännän leipoma erä alkaa olla loppumaisillaan, hän on tuntevinaan eräänä aamuna nenässään leivän tuoksua. Ensin hän luulee, että se on unta. Sitten hän huomaa olevansa valveilla. Hän vilkaisee hätäisesti isäntään. Tämä nukkuu. Emäntä nousee varovasti vuoteesta ja juoksee yöpaidassa pirttiin.

— Herra Jeesus Kristus, muuta hän ei ennätä huutaa avuksi. Sitten hän on pirtissä. Tuvan pöytä on täynnä leipiä. Yksi leipä on halkaistu. Leivät ovat isoja ja ruskeita. Ne kiiltelevät öljytuikun valossa.

Kun emäntä vilkaisee Eeva Maria Kustaavan kasvoja, hän sanoo toistamiseen:

— Herra Jeesus Kristus.

Emännän ääni on nyt toinen kuin äsken. Hän koskettaa sormella lähimmän leivän kuorta, ottaa sitten halkaistun leivän käteensä ja painaa sen nenäänsä vasten.

Tyytyväinen hymy leviää emännän kasvoille.

— Kylläpäs sinulla tyttö leivät nousee. Ihan vietävästi. Nousee. Jumalan kiitos, nousee … onpa sinulla hyvä leipäonni, on, on.

— Onnistuivatpas. Nyt minä tiesinkin uunin.

— Niin, niin.

Emäntä katsoo ja painelee leipiä.

— Sinulla on hyvä leipäonni. Se on vakava asia.

Emäntä menee totiseksi.

— Vanhat sanoivat ennen, että kellä hyvä leipäonni nousemisessa ja paistamisessa, sillä huono onni miehelässä ja elämässä. Että sillä on köyhyys pirtissä aina kättä antamassa … Mistähän johtunee.

— Täytyyhän köyhän vähien leipien nousta. Tärkeämpää se on köyhälle kuin rikkaalle. Sillä lailla Jumala pitää huolta ihmisistä.

— Elä sinä tyttö pilkkaa.

— En minä semmoisiin vanhoihin taikoihin usko, Eeva Maria Kustaava sanoo. Hän ajattelee Alperttia. Heille ei tule köyhyyttä, molemmat ovat hyviä työihmisiä.

Kalan suolaaminen on yhtä vaikea taito. Syysmuikku on kaikista vaikein. Kalat on valutettava kunnollisesti ennen suolaamista. Painoa ei saa panna kalojen päälle liikaa eikä liian vähän. Ei ole mitään sääntöä, miten paljon on painoa pantava. Suolaajalla itsellään täytyy olla tunto sormenpäissä. Muuten sitä ei opi ikinä. Entä kun suoloja ripsautetaan, että kala maistuisi makealta. Tunto täytyy olla. Toiset eivät opi ikinä paistamaan kunnon leipää eivätkä toiset suolaamaan hyvää kalaa. Siihen asiaan ei ole kukaan koskaan sanonut mitään varmaa. Kalan kun pitää olla sekä makeata että suolantuntuvaa yhtä aikaa. Semmoista, että sen voi pistää renkipoika taskuun tansseihin lähtiessä, jos pelkää, että alkaa hiukaista. Ja semmoista, että sen voi antaa lapselle helteisenä päivänä heinäpellon pientareella, kun lapsi pyytää sokuria.

Toukokuussa saadaan lahnaa.

— Sinä saat suolata meille talven kalat, kun olet oppinut hyväksi suolaajaksi, isäntä sanoo kerran illallispöydässä.

On lauantain ilta. Eeva Maria Kustaava nousee pöydästä. Toukokuu on lopussa.

— Joko sinä söit?

— Jo.

— Millä sinä elät, syöt nykyisin kuin kissa.

— Paremmin jaksaa kun ei liikaa syö.

— Ja lihonut sinä vaan olet. Niinhän se on, kun hyvää ruokaa syö. Sitä ei niin paljon tarvitse kuin huonoa.

— Menetkö sinä ulos?

— Menen.

— Onko niillä tanssit siellä?

— Ei ole kun piirileikkiä, kun eivät saaneet soittajia.

Hän lähtee.

Eeva Maria Kustaava kävelee kylätietä. Maa on kuiva. Pellot ovat pölisseet toukotöitä tehtäessä. On varhainen aamu ja lämmin alkukesä. Lahnat kutea possahtelevat matalassa rannassa. Siinä on savipohja. Voi maata maassa eikä hame kastu. Tänä iltana se tapahtuu. Tänä iltana, kun koivuissa on jo lehti sen verran leveä ja paksu, että voi taittaa ensimmäisen saunavihdan. Hän on taittanut ja kylpenyt. Hän tuoksuu saunavihdalle ja kesälle. Hän on yhdeksäntoista, vuoden päästä kaksikymmentä. On jo aika. Ei minkään takia. On vain aika olla aikaihminen ja kunnon piika. Sen takia. Hän osaa paistaa leivänkin paremman kuin monet muut, monet joista kuulee puhuttavan. Täällä tiedetään toisista kaikki. Tiedetään kenen piian kanssa kukin renki on ollut ja mitä he ovat tehneet toisilleen. Ja rengit tietävät piioista kaiken. Hän on kuullut, kun rengit tanssitalon nurkassa ovat supisseet keskenään. Kerran nekin kaksi.

Se on koettava. Se kuuluu asiaan.

Alma, uskovainen piika on kertonut. Ettei se ole samaa, mistä sanassa varoitetaan. Se on eri asiaa. Kun ihminen tulee täyteen verta, ruumis on tehtävä taas terveeksi, ettei veri pakkaannu päähän. Että iho saapi hengittää ja ettei tule näppylöitä ruumiiseen. Kun hän oli ensimmäistä vuotta palveluksessa ja nukkui Alman vieressä, ja isäntäväki oli kylämatkalla ja viipyi yötä kylässä, hän heräsi siihen, että Alman päällä oli joku. Se joku kavahti kun hän heräsi. Alma rauhoitti sitä.

— Elä välitä. Se on vielä lapsi. Elä lopeta, elä, elä.

Ja sitten ne eivät välittäneet hänestä ja hän käänsi kylkeä ja kuunteli. Ja sitten ne rauhoittuivat ja makasivat