Merwin Hulbert 0.44

By aulis saarijärvi

Kirjan nimi on sama kuin 1870- luvun eristyksellisin käsiase Amerikassa. Se oli erään parhaan ja nopeimman vetäjän ase. Melkein nuorukainen, joka kuitenkin oli sisällissodan kauhuissa mukana.
Kertomus Wells&Fargosta, Amerikan rautateistä ja ainaisesta vaarasta yönuotioilla ja saluunoissa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 3, 2020
• ISBN: 9789528020431

aulis saarijärvi

Saarijärvi on kirjoittanut paljon historiaa, sotaa, tekniikkaa, ihmiskuvauksia, lentämisestä ja rikollisuudesta. Hän ei ole valtion taide-eläkeläinen, apurahakirjoittaja, eikä kriitikkojen lemmikki.

Book preview

Valmistusmerkinnät

Section 1

Merwin Hulbert 0.44

Aulis Saarijärvi

©2019

Section 2

Olin sisällissodan viimeisen vuoden 1865 isäni mukana eräänlaisen Konfederaation eli Dixien puolen turvajoukoissa. Isä oli sen 28 miehen joukon itse tuonut pois rintamalta, kun Dixien osaamaton, ylin sotajohto, oli käskenyt 800 miehen antautua Lamonvillessä kesäkuussa 1865 taistelutta. Miehet murtautuivat linjojen läpi ampumalla ja tulivat kotiseuduilleen Alabamaan turvaamaan kotiaan, sukujaan ja omaisuuksiaan. Isä oli taistellut kolme vuotta turhaan häviöstä häviöön ylivoimaa vastaan. Osaksi he hävisivät siksi, että Dixiessä sai suvun ostama kenraali olla komentamassa aluejoukkojaan. Mies oli kenraali, vailla mitään sotilaallista silmää, tai käsitystä joukkojen siirtelystä, rintamataisteluista. Ainut tietonsa olivat kiiltävät saappaat, kunniamerkit, äänekkäät paraatit sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen pitikin katuja.

Pohjoisvaltiot lähettivät sissiosastoja etelään tekemään terroritekoja, tuhopolttoja, tappamaan ja hävittämään jopa viljelyksiä kuivan aikaan polttamalla. Näitä varten isä toi miehet Baxvilleen, eli meidän lähikaupunkiimme. Emme me olleet suuren plantaasin omistajia, vaan meillä oli tavallinen farmi hevosia ja lihakarjaa. Pellot kasvoivat heinää hevosille talveksi ja hieman vehnää myyntiin. Talomme oli kaksikerroksinen lautarakennetalo. Ei minään kivitiilipalatsi. Äiti kuoli juuri sodan alussa johonkin hirvittävään polttoon vatsassaan. Tämän talomme pohjoisen vallan miehet polttivat ja muutkin rakennukset pihasta 1865 keskikesällä. Sytyttivät kuivat heinäpellot tuleen ja ampuivat 70 hevostamme mätänemään laitumelle. Me emme olleet paikalla silloin. Isän ja miesten kanssa savun mukaan tulimme katsomaan asian. Lähdimme pohjoisten roistojen perään. Tapoimme ne kaikki. Ammuimme antautuneetkin. Niin suuri oli vihamme isän kanssa. Eniten meitä teki tappohaluiseksi se näkemämme 70 hevosen raatopeitto makaamassa ruskeana ja mustana aitauksen reunamilla. Se oli Alabamassa silloin kokonainen suvun iso omaisuus! Jokainen raato edusti keskimäärin 400 dollaria! Talo rakennuksineen varmasti uudelleentehtynä 150 000 dollaria!

Kotiraunioille tullessamme isän neuvo oli lyhykäisyydessään.

- Mene poika yli Mississippijoen länteen! Saat rahaa maltkallesi! Ratsasta siellä ensin luoteeseen kauas. Siellä ei ole näin paljon vihaa ainakaan vielä. Pyri vaikka pohjoiseen, jos olot rauhoittuisivat. Älä sano olevasi täältä Alabamasta, vaan Rio Granden rantamilta. Siksi sinulla on etelän meksikolainen korostus puheessasi. Et ole ollut sodassa, kiellä se! Sano osaavasi aseen, mutta etsit työtä jostakin muusta asiasta, kuin lehmipoikana. Mene yli mistä pääset Mississipin puolelle Lousianan kautta, jos ehdit ensiviikolla rajaan! Tässä on noin tuhat dollaria rahaa. Minä jään taistelemaan noita piruja vastaan. Kuolen varmasti siinä, mutta mitä tässä on enää muutakaan? Kaikki on mennyt! Äitisi on kuollut! Mitään ei tässä enää voi alkaa tehdä! Tuossa savuaa isäni ja minun, tietysti sinunkin hikinen raataminen ja uurastus raunioina! Tuolla mädäntyy kokonainen omaisuutemme hevosenraatoa! Tässä on lisää 50 luotikuulaa ja nallia. Ruutia sinulla kai on itselläsikin paljon? Valmista itsesi pitkään matkaan säilykkillä! Onnea poika! Tee sinä elämästäsi helpompaa ja kunniallisempaa! Pyri koko ajan vain länteen!

Isä juotti miehineen hevosensa kaivokaukalolla. Nousivat ratsaille. Kätensä heilahti. Tiesin näkeväni hänet viimeisen kerran. Juotin itsekin hevoseni. Minulla on kolmivuotias tamma, joka on uusissa kengissä, hyvässä satulassa ja suurilla satulalaukuilla. Laitoin rahat paremmin liivintaskuuni. Satulalaukussa on muutama säilykepurkki, suolaa, kastumattomia talitulitikkuja ja paitoja alushousuineen. Oli siellä ruutiannostelija, kuulapussi, ruutipussi ja nallia ainakin 130 kappaletta. Lonkalla on aseena lähes uutta vastaava Colt Dragon. Satulan kivääripussissa on LeMat rullakivääri. On iltapäivää ratsastaa länteen lähemmäs parempaa elämää vielä viisi tuntia. En väsytä hevosta, Mississipin rannalle en pääse moneen päivään. Tässä on kokonainen sotaa käyvä osavaltio välissä. Vaikeuksia on joka hetkelle tarpeeksi. Yli joen saan kaiketi kuljetuksen, kuin odotuksen jälkeen, ehkä antamalla muutaman dollarin lautamiehelle lisää. Siksi annoin hevosen kulkea omaa tahtiaan, vain välillä tökkäsin niskaansa käskyn, nopeammin! Pääsin purolle, jonka laidat kasvoivat ruohoa. Riisuin hevosen. Juotin sen ja sidoin suitsista ruohon keskelle. Nuotiollani istuin miettimässä elämääni.

Täytän kaksikymmentä yksi vielä kuukauden aikana. Osaan laskea, lukea, kirjoittaa ja jonkun veran osaan lapsena oppimaani espanjaa. Olen nopea ja hyvä ampuja Coltilla. Kiväärillä olen räiskimään keskinkertainen. Tämä minun kiväärini on sikäli erikoinen, että se on rullalla toimiva. Siihen ladataan yhdeksän laukausta, kuten LeMat revolvereihinkin. Rullan keskellä on vielä puolen tuuman haulipanos, tai täyteisen ammuntamahdollisuus. Kivääri on aivan liian pitkäpiippuinen ja raskas. Piippupainoinen on Coltkin, mutta kuitenkin parasta mitä kuolleelta pohjoisvaltion kapteenilta takaa-ajon jälkeen ympäriltään vyössä kiskoin käyttööni. Aikaisempi Coltini oli loppuun kulunut ja väljämallia Army. Alkusodassa kiväärini oli sivusta iskurilla ampuva puolen tuuman kuulaa ampuva, lempinimeltään Springly.

Tämä sota ei ollut viisas alusta alkaenkaan, mutta niin monella oli kiimanhaluinen tahto saada se. Oli tuhansia miehiä koko Amerikassa, jotka laskivat, että sota-aikana he rikastuvat vieläkin enemmän. Heitä oli eniten New Yorkissa pörssin käytävillä ja Washingonissa senaatin saleissa. Tuhansia oli Euroopassa tehtailijoita ja keinottelijoita, jota tiesivät saavansa komeat voitot aseistaan ja keinotteluistaan Englannissa ja Ranskassa. Sitten oli laumoittain upseeria, joilla olivat ne kiiltävät saappaat. Niitä miehiä vaivasi kova halu saada rintoihinsa sitä värillistä kankaanpalaa. He huusivat janoten sotaa! He haaveilivat johtavansa ajatuksettomia mieslaumoja tuonne ja tänne, sekä hyökkäämään toisten ampumaan luotisateeseen laulaen jotakin paskaa ja ylistystä ennen kuolemaansa! Tietysti siitä sitten tuli tämä saatanallinen sota! Olen nähnyt ruhjoutuneita sotilaita, ammuttuja sotilaita, teloitettuja siviiliä niin paljon, että se laatikkoni jo pursuaa. Olen nähnyt muiden ja oman kotini savuavat rauniot, mädäntyvät hevoskasat, palavat viljelykset, sekä muuta, enemmän kuin yksikään niistä sotaa halunneista keinottelijoista pörssissä! Minä en enää huumannut huutavan agitaattorin äänestä! En heiluta ainuttakaan lippua, jota tarjoaa kenraali liittymiseksi joukkoihinsa. Vihaan miestä, joka lietsoo joukkoihinsa tappamisen kiimaa ennen hyökkäystä valheillaan. Olen menettänyt osan inhimillisyydestäni. Olen kasvattanut paksun panssarin ihmisestä pitämisen ympärille. Tiedän nyt, että jokainen ihminen on saatanan peto, olosuhteiden ollessa hänelle otolliset. Mitättöminkin ihmisolio tappaa, kun on ase kädessä ja mahdollisuus siihen. Sen jälkeen hän itkee armoa ja ymmärrystä raakalaistyölleen! Näitä minä olen katsonut läheltä aivan liikaa! Näille ihmisille minäkin annan kuulan rintaan!

Puoliuni tainnutti minua horrokseen. Olen omaksunut muutamassa kuukaudessa sellaisen erämiehen ja sotilaan nukkumistavan, jossa korvat ovat, kuin jätetty auki. Nukun kivääri kyljelläni ja asekotelolla käsi. Tämä unitapa pelasti meidät hyökkäykseltä kesällä. Minä ja muutama muu saatiin aseet käsiimme ja avattua silmämme, kun pohjoisen sissit vasta asettuivat ympärillemme. Saimme ammuttua heistä pois kymmenkunta. Loppujen kanssa pidettiin suojista tulenvaihtoa, sekä pimeydessä kiersimme heitä kylkiin. Partio oli ehkä 18 päinen. Kuolleina, tai haavoillaan oli aamulla viisitoista. Ainuttakaan upseeria ei ollut kuolleissa. Päättelimme heitä olleen ne kolme, jotka eivät olleet sitten hyökkäyksessä lähelläkään. Saimme asetäydennystä hyvistä aseista ja lisää ammuntakuulaa ja ruutia. Tuli sotasaaliina 15 hevosta satuloineen, sekä paljon laukuissa säilykettä. Jonkun verran jaettiin rahaa pikkuesineiden, kuten kellojen kanssa pois kuolleiden taskuista. He olisivat parin minuutin päästä voineet ampua meidän kaikki yhteislaukauksella pois tästä tajunnasta. Nyt vain tämä puolihorros muutamalla meistä pelasti elämän meille. Opimme pitämään myös kunnon vaihtuvaa vartijaa tämän jälkeen yöllä.

Aamu nostaa idästä valon taas tällä matkaani. Hevonen sai siirron uuteen heinään, jota alkoikin nyhtää innolla. Taitaa olla nälkäinen, vaikka oli heinässä edellisenäkin yönä. Tein sankapannussani kahvit. Mätin koko purkillisen vihanneslihasekoitusta öljyssä suuhuni. Muuta ei ollut laittaa. Matka jatkui kohti Suurta sotilasta, Sotilasmiestä tai Sotasankaria kohti. Kaikkia näitä nimiä intiaanit käyttivät Mississipistä, riippuen minä intiaaniklaani oli kysymyksessä. Minun pitää päästyäni joen varteen ratsastaa ainakin viisi, ehkä kymmenenkin mailia pohjoiseen, että tulee lauttapaikkaa. Joen hajun voin jo tuntea. Se on haju mädäntyvää kasvia, mutaa, auringon polttamaa jotakin höyryä ja kaukaisten järvien omaa, sekoittunutta hajua. Siinä virtaa niin suuri lämmin vesimäärä, että täällä se ei talvella enää juuri jäädy. Lisäksi monta mailia kaukana rannoilla ilmakin on lauhkeampaa, kuin sisämaassa. Siellä on normaali mannerilma pakkasineen ja hellekesineen. Vastaantulevalta kysyin lauttapaikkaa. Olin onnistuneesti kulkenut yhden osavaltion läpi yhdeksän vuorokautta, jossa soditaan pohjoisempana vielä sissiosastojen kanssa. Kohtasin täällä monia vaarallisen näköisiä miehiä, joilla sama ajatus päästä länteen, Texasiin, tai vieläkin kauemmaksi Uuteen Meksikoon saakka. Näin sinitakkisia pieniä alta kymmenen miehen partioita laukkaavan sinne ja tuonne.   Ne ovat kuolema ja tuho monelle farmariperheelle tullessaan. Mies, tuo vastaan tullut sanoi summittain, kuin ei olisi tietoinenkaan asiasta.

- On sinne ainakin viisi mailia! Voi olla enemmänkin. En juuri siellä käy.

Siispä jatkoin kulkemista. Täällä joen rannoillakin on poltettu ja tuhottu muutama etelävaltion kannattajan kartano. Jotkut rakentaa uutta, jotkut lähtivät ties minne tyhjätaskuina. Valtava vihakauna ja katkeruus asuu kymmenissä tuhansissa ihmisissä täällä vielä vuosikymmenet. Pohjoisen sotilaiden lisäksi nyt mellastaa myös dixien sotilaskarkurit, tavalliset roistot ja kartanoista vapaaksi lähteneet orjat. Monelle se vapaus on samaa, kun anarkia, tuhoaminen ja vapaa tappaminen. Täällä oli ennenkin nopein ase voittaja. Nyt se on korostetusti ainut laki. Ei pikkukaupunkien sheriffit voi mitään mellastaville joukoille. He menevät piiloon ja jättävät tähtensä toimiston pöydälle. Ainoastaan kädessä oleva ase on laki. Sen vetäjä on oikeassa, kun jää eloon.

Olen siis melko hyvä ja nopea Coltin esiin vetäjä. Osaan myös annostella ruudin rullan reikiin kiireessä, sekä painaa kuulan, tai luodin päälle rullan sisään. Samoin käy nallin pusertaminen huulitötteröön vilkkaasti. Suojavaseliinin laitan, kun tiedän aseen olevan käyttämätön muutamia hetkiä. Se pitää laittaa kuulan päälle suojaksi ja nalli etenkin kosteudelta sillä peittää. Ampuessani ase on osa sormiani, kämmeneni, rannettani ja käsivarttani, lopulta koko kehoni kanssa toimiva paketti. Aloin isän kanssa ampua viisitoista vanhana. Voitin hänet jo toisena ampumispäivänä. Siitä saakka olin tavallaan paikkakuntamme ampumaradalla se mestari. Olen harjoitellut tuhansia vetoja, sitten ampunutkin satoja ja satoja kertoja juuri tämän mallisella Coltilla. Voisin sanoa kasvaneeni vuosia Coltiin kiinni. Jokin ominaisuus, joka tulee harvalle, on minussa valmiina. En ammu tähdäten suorin käsin. Se olisi liian hidasta, myös osumatonta minulle. Lonkalle vetoja vasemman käden kämmensyrjällä iskurin taakse lyönnillä osun, ollen varmasti tuhannesta miehestä nopein.

Kymmenestä tuhannesta miehestä ehkä yhden käden sormin on nopeampaa. Osuvatko he yhtä nopeasti kuolettavasti rintaan, tai päähän kolmenkymmenen askeleen päästä, on asia, jota en halua kokeilla kertaakaan. Tämä kiväärini on siis yhdeksän kertaa ampuva rullakivääri, jonka keskellä on vielä puolen tuuman (12,7 mm) kaliberilla laukaisu. Näitä valmistettiin kilpaa Ranskassa, Englannissa mutta jopa New Yorkissa sota-aika Konfederaation käyttöön. Sen piippukaliberi on sama, kuin Coltissa 0.44 ja sama luoti käy sitten kumpaankin. Vain ruutiannostus on kivääri LeMatin suurempi. Siksi luoti on tappava vielä sadan viidenkymmenen askeleen päähän ihmisessä. Tällä kävin kolme kuukautta sotaa roistoja, mutta joskus pohjoisen asepuvussa olevia miehiä vastaan. En tiedä montako tapoin, mutta moneen annoin lyijyannoksen mennä. He pyrkivät sitä minuun räiskivän. Ohitseni on viheltänyt vasemmalta ja oikealta ratsastaessani. Altani he ampuivat hevosia. Maatessani kivien takana on kiveen tullut lyijyä niin paljon, että se kimalsi auringossa taistelun jälkeen. Voin pitää itseäni onnekkaana kaksikymmentä täyttäneenä niistä kaikista tilanteista selvinneenä. Ei ole ainuttakaan nahkaani jäänyttä arpea luodeista. Puukonpiston jälki on ja kranaatin sirpaleen.

Section 3

                 Oli maailmalle lähtemiseni kai kymmenes vuorokauden iltapäivä. Olin Louisianan puolella, sen länsirajalla. Tämä osavaltio oli Dixien yksi innokkain miesten sotaan laittaja. Tänne varmasti voittajan kostajat saapuvat suurimmalla halullaan näyttää. Siksi ratsasti pitkiä päiviä tätä kohti seuraavaa rajaa. Ei tämä ole sen parempi paikka, vaikka osavaltiokin on suuri . Väistin onnistuneesti kuuden kiivaasti ratsastavan miehen joukkion kivien taakse. Siinä oli dixien lippalakkia, sinistä pohjoisen takkia ja muuta sekaisin. Arvioisin kummastakin armeijasta yhteen liittyneiden roistojen sakiksi. Oli aivan hyvä, että pölynsä paljasti heidät jo mailin päästä. Pidin sitä onnekkaana asiana päästä piiloon. Se kylä jonne tulin, ei ollut yhtä onnekas. Kuusikko oli siellä ryöstänyt kaupan, tappaen kauppiaspariskunnan ja kadulla kaksi asukasta. Siksi väki oli siellä hermostunutta ja kireää. Minuakin kaksi miestä aseet käsissä tuli pysäyttämään.

- Eipä mennä enempää! Mistä tulet?

- Tuolta.

- Mitä tuli vastaasi mies?

- Kuusi meistä hevosten tappovauhtia pitäen.

- Missä saakka?

- Noin kolme tuntia sitten. Minä ostaisin suolaa ja säilykettä, joten lopettakaa poikapelleilynne aseiden kanssa! Se voi olla vaarallistakin.

- Ei se nyt käy! Kauppiaat tapettiin. Jatka matkaasi tuonne! Siellä kahdeksan mailia on kylä, jossa kai elävät kauppiaat.

- Saako täällä juottaa hevostakaan?

- Juota ja häivy sitten!

Toisessa tilanteessa en olisi niin vain lähtenyt. Olisin opettanut aseenvedossa niitä kahta ja ehkä pannut turpiin nyrkillä. Nyt kukkoillaan ja ollaan niin kovaa, mutta siinä ryöstötilanteessa nuokin kaksi vain kyykkivät paskat housuissaan ikkunoiden takana! Tämä on totuus tällaisesta miessakista. Näin Alabamassa niitä hirttämisyrityksiä, kun ensin olivat olleet piilosilla, mutta joku piti saada muka hirtetyksi rintamien välissä, jostakin syylliseksi. Isän joukko niitä lopetti muutamalla laukauksella. Pahimmat pelkurit ovat usein innokkaimpia hirttäjiä, tai syyttäjiä jostakin jotakin. Raukkamaisin selkään ampuja on saluunassa suurin sankariksi haluaja. Sinne tullessa jonkun, joka haluaakin hyvityksen selkään ampumisesta, ampuja itkee, huutaa peloissaan, vaatien lakia suojakseen ja muiden, asiaan liittymättömien suojelemaan häntä. Mitättömin ja ilkein ihmistyyppi kuitenkin menestyy maailmassa parhaiten. Tämän demokratian avulla valtaan nousseet ovat usein mallina tälle kehitykselle.

Siellä kahdeksan mailin päässä oli kauppa. Sain riittävästi ruskeaa suolaa ja säilykettä, plus kaksi paunan (pauna n 450 g) pakettia kahvia. Ihmeekseni tiskillä oli myös pieni peltirasia vaseliinia aseen rullaan suojaksi nallille ja luodin reikään. Ostin tietysti senkin. Samalla tuli kaupasta lähdön jälkeen iltakin. Ei ollut hotellia, mutta ehdin kylän taakse joelle nuotiolleni ennen täyttä pimeyttä. Siinä oli taas yksi kylä, jonka olemassaoloa voisi ihmetellä. Mikä sen pitää elossa? Mikä on se raha, joka siellä pyörii kaupassa, saluunassa ja sepän pajalla? Viljelyksiä on ympärillä, joten viljaa kai riittää ja heinää hevosille. Luultavasti vapaata nautaa saadaan kiinni teuraaksi riittävästi ja ehkä hevosiakin. Muuten elämä lienee vain uneliasta, tylsää ja avutonta tuijottamista, jos jotakin tapahtuisi. Kylässä saattaa jokainen ihmetellä minun elämääni ja jatkuvaa kulkemista jonnekin. He ovat ehkä kuitenkin joka ajatuksella kylään kasvaneita. Siihen tavallaan laitettukin, kuin elämäksi olemaan. Minä makasin yksityisellä nuotiollani, kuitenkin vapaana taas aamulla jatkamaan jonnekin. Kylmimpään talveen on vielä neljä kuukautta. Siihen mennessä on löydettävä asiallinen paikka olla sitten ne neljä talvikuuakutta, kuin elukka seinien sisällä. Pääsen tänään maarajalle Texasiin sydämeen, tieviitan mukaan. Siinä sanottiin matka olevan 14 mailia. Arkansasiin väitettiin olevan 139 mailia pohjoiseen.

Texas on iso osavaltio. Jouduin maksamaan lautturille 30 dollaria lisää. Ensimmäiseen reissuun en mahtunut. Toiseen mahduin sillä rahalla. Paljon itkeviä, rukoilevia