Jeff Juniper S&W 0.44 Russian

By aulis saarijärvi

Jeff Juniper jo 13 vuotta vanhana paljasti itsestään kyvyn ampua nopeasti tarkkaan. Se oli yksi elämänsä tärkeä päivä. Niitä tuli neljä lisää, jolloin Jeff oli pakotettu hevosen selkään Smith&Wesson oikealla reidellään. Reppu eurooppalaisittain selässä ja haulikko satulalaukussa hän kulki tavallaan rikkauksiin Amerikan ihmemaassa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 8, 2019
• ISBN: 9789523393493

aulis saarijärvi

Saarijärvi on kirjoittanut paljon historiaa, sotaa, tekniikkaa, ihmiskuvauksia, lentämisestä ja rikollisuudesta. Hän ei ole valtion taide-eläkeläinen, apurahakirjoittaja, eikä kriitikkojen lemmikki.

Book preview

Valmistusmerkinnät

Section 1

Aulis Saarijärvi

© 2019

Jeff Juniper S&W 0.44 Russian

Section 2

2 .

Viisi elämäni tärkeintä päivää ovat.

Ensimmäinen, kun synnyin tammikuun 7. päivä 1860 Missisippijoen vartten esikoisena. Synnyin siis aatoksi vapauden vertauskuvan sisällissotaan.

Toinen tärkeimmistä päiväistäni oli, kun isä tämän sodan jälkeen päätti lähteä äidin, minun ja siskoni kanssa Mississippiä alas etelään, etsimään sitä parempaa vapautta.

Kolmas päivä oli silloin, kun sain kolmetoista täytettyäni käyttööni kokeilla vanhaa, rullaan ladattavaa Le Mat revolveria. Siinä oli yhdeksän reikäinen rulla ja keskellä iso haulipanoslaukaisu.                 Neljäs oli, kun äiti kuoli murhaajan puukkoon verta vuotavana kauppamme lattialla. Isän löysin myös ryöstettynä ja tapettuna, lantatalikko selässään makaamassa tallin sonnassa.

Se viimeinen tärkeä päivä oli, kun ammuin ensimmäisen miehen, joka oli etsintäkuulutettu 500 dollarista. Sain seitsemäntoista vanhana hänen Smith & Wesson taitettavan aseen no kolmonen mallia 1875 lyhyellä, viiden tuuman piipulla. Mukana surmatyöstäni tuli meksikolaistyylinen, tai oikeammin espanjalaistyylinen vyökotelo. Samalla sain Remingtonin kaksipiippuisen 12 kaliperin haulikon, 500 $ rahaa, sekä hyvän hevosen satuloineen. Se oli pohjoisvaltioiden säätämä laki 1862, että tapettavan etsintäkuulutetun sai tappaa. Sen tappaja sai periä kaiken irtaimen omaisuuden raadosta, paitsi ne rahat, sekä arvokkaat asiat, joille ilmaantuu luotettavasti heti tieto ryöstetystä pankista, osavaltiolle tai liittovaltiolle kuulumisesta. Tietenkään ne eivät kuuluneet tappajalle. Olin mielestäni merkittävä mies, vaikka 17 vanha tuolloin 1877, kun maailma avautui minulle. Lähdin siitä kaupungista länteen.

Kerron tarinan kaikille näille päiville ja siihen väliin elämäni asioita. Illinois oli osavaltio jonne synnyin. Sen vanhempani kertoivat, että heidän kummankin isät olivat skandinaavia. En moneen vuoteen tajunnut, mikä se on, kun minulle ja puolelle Amerikan ihmisistä Euroopasta tulleet olivat vain englantilaisia, ehkä espanjalaisia, tai mitä pirun latinoja! Aivan sitten viimeisenä vuonna he puhuivat, että skandinaavit tarkoittaa lähinnä suomalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia, jotka ovat, kuin hieman samaa kansaa kaikki. Isäni isä saattoi olla suomalainen ja puolisonsa, eli isoäitini sille puolen sukua jo amerikkalainen. Äitini isä lienee norjalainen ja vaimonsa ranskalainen. En koskaan nähnyt isovanhempiani elossa.

Sotaa valmisteltiin jo paljon ennen syntymääni. Jakauduttiin pohjoisvaltioihin, joissa oli enemmän ihmisiä ja suurempi armeija. Etelä oli erikoinen käsitys siellä Illinoisissa. Etelä aloitettiin haukkumaan Dixieksi, vaikka he itse sanoivat olevan sa Amerikan Konfederaatio. Siihen kuuluivat Alabama, Etelä-Carolina, Florida, Georgia, Louisiana, Mississippi ja Texas. Viimeinen, Texas oli suurin ja silloin siihen tavallaan kuului iso Uuden Meksikon osavaltio. Nämä kaikki piti vät s illoin kai itseään vapaana. Se sisällissota oli jotaki n , jota en tänäänkään ymmärrä. Siinä taisteltiin niin huutaen vapaudesta, orjuudesta ja kaikesta sonnasta, kun voittaja sitten joukko teurasti etelässä rangaistuskompajoillaan syyttömiä. Tuhannet, tuhannet ja vielä kerrottuna tuhannet vapautetut neekerit eivät tunteneet itseään vapautetuiksi. Kohtalossaan he va i n joutuivat uusien herrojen alistamiksi sodan jälkeen .

Me asuimme lähellä jokea, eli Mississippiä, joka intiaanikielellä tarkoittaa K ovaa S oturia. Meillä oli keskikokoinen vilja- ja hevosfarmi. Joen toisella puolen meistä oli Missourin osavaltio. Kylää tai pikkukaupunkia, jonka liepeillä tilamme oli, sanottiin Sunville. Tämä käsitys ville on siellä pohjoisessa pikkukylä. Mitä etelämmäksi mennään, se muuttuu jo käsitteenä kaupungiksikin. Sunvillessä asui ehkä 6 0 - 80 ihmistä vaiktuisesti . Oli toki hotelli, saluuna, pankki, alkeis koulu, seppä, neulojanaisia, erilaisia liikkeitä, sekä pikkuyrittäjä monella alalla. Se oli tavallaan melko toimeentuleva paikka sotaan saakka. Kouluissa minäkin opin lukemaan ja laskemaan. Samalla sinne kummallisesti tul l ee t meksikolais et , tai vain osa espanjankielisenä oli kaka laumo ja, joiden kanssa opin eräänlaisen takapihaespanjankin. Se ei ole kaunista, eikä sillä kerrota hemaisevia rakkausrunoja, mutta espanjankielisen kanssa sille saa asiat kuntoon.

Syttyi se sota. Isä sanoi, et tä se oli niin monelle haluttu sota. Se oli kaikkialla tahtomalla tahdottu Euroopan Englannissa ja Amerikan jossakin rahapörssissä. Oli ensimmäinen hevosten pakkoluovutus haastamme . Isä antoi käskystä 60 erityyppistä hevostaan pohjoisen armeijan käyttöön, saaden niistä hopeadollareina maksettua hintaa puolet ja loput paperipalalla. Sitä sanottiin obligaatioksi osavaltion kassaan. Se lunastettaisiin siihen merkityllä summalla sodan jälkeen rahaksi. Toinen luovutus oli viljasta. Ensin meni 60 juuttisäkkiä (säkissä noin 70 kg) viljaa. Taas tuli obligaatio. Seuraavaksi isä alkoi riidellä armeijan kanssa hevosista. Hän halusi, että on varsottavaa tammaa riittävästi seuraaviksikin vuosiksi. Hän tavallaan voitti tämän hevosjutun, mutta hävisi toisella tavalla paljon enemmän.

Armeija kutsui hänet, 29 vanhan isän, jolla olin minä, kolme vuotta ja vaimonsa, äitini viimeisillään raskaana, sotapalvelukseen. Se oli temppu isälle, josta hän ei selvinnyt. Tämän ajan 1863 – 1865 hän oli etelässä pikkutaisteluissa, mutta myös puhdistamassa vihollispesäkkeitä. Tuo puhdistaminen oli minulle myöhemmin kerrottuna siviilien teloituksia ja vangitsemisia. Isä ei niistä koskaan toipunut. Siksi hänelle maittoi viina. Näitä puhdistuksia ei tehty vain Texasissa ja Albamassa, tai Orleanssi ss a. Niitä käskettiin tehdä pohjoisvaltioidenkin alueella, etelän Dixielle myötämielisten kylien, tai kaupunkien ihmisiin. Tämä oli yksi syy sodan jälkeen, että isän teki mieli pois Sunvillestä.

Sunvillen suurin pankki, Levi&Rosenbaum sai isästäni, Jack Juniperista ja minusta asiakkaan sisälle en . Isä esitteli johtajalle ne obligaatiot. Oli ollut tieto lehdessä, ett ä niitä pankit nyt lunastavat täyteen hintaansa.

- Emme me täyteen hintaan, vaan pois otettuna käsittelykulut. Ei ole varma saammeko mekään osavaltiolta ni i s t ä täyttä hintaa. Käsittelykulut ovat kymmen prosenttia ja riskinottaminen toinen kymmenen. Jack, s inä saat tuhannesta obligaation arvosta vain 800 dollaria! Tästä viljaobligaatiosta sinä voit vaatia osavaltiolta täsmälleen saman määrän viljaa takaisin nyt. Se on hankalaa kirjeiden ja muun kanssa toimiminen, enkä tiedä kenenkään lopulta sitä saaneen. Ovat tulleet vaihtamaan rahaksi. Osavaltio, voittajat, liittovaltio on roistoja! Jos me toimisimme noin, meidät ammuttaisiin, tai laitettaisiin louhoksille kymmeneksi vuosiksi! Sinun obligaatiosi ovat yhteensä 3 200, joten saat 2 580 dollaria! Se on rosvoista! Se on ryöstöä osavaltiolta!

- Mitä sinä tästä hyödyt, kun kauppaa nämä eteenpäin sinne osavaltiolle?

- No ainakin sen kymmenen prosenttia.

- Jumalauta 320 dollaria vain pitämällä obligaationi kädessäni ja vielä ehkä toisen samanlaisen sinä roisto otat!

- Ei sinun ole pakko minulle niitä myydä! Myy toiselle, tai suoraan osavaltion hallinnolle. Se istuu nyt Chicagossa. Sinne on täältä matkaa.

Isä kävi toisessakin pankissa. Ehdot olivat juuri samat. Hän sai 2 580 dollaria. Joi toisin parikymmentä dollaria heti ja hieman lisää seteliä pois viikon aikana. Tuli kotiin krapulassa. Alkoi myydä tilaa ja hevosia suurimmalla naapurille. Oli vuosi 1870, kun tila ja hevoset menivät kaupaksi 11 000 dollarin hintaan. Minulta loppui siinä samalla koulukin. Ei olisi ollutkaan viidettä luokkaa. Kotona olin oppinut aivan kaiken hevosista, satuloista, työlängistä ja muusta hevostavarasta. Ei voi kukan tulla moittimaan osaamattomuuttani kymmenvuotiaana. Osaan katsomalla sanoa kymenvuotta täytettyäni, onko hevosella luonnevika. Etukaviot kurkkaamalla pystyn sanomaan, kannattaako kengittää nyt veistämättä, vai antaa puolivuo t ta kasvaa ja sitten kengittää uuteen, kovaan luuhun. Pystyn suusta katsomaan tietysti vuoden tarkkaan iän, pari tautia ja jaloista nivelrikot tai kaatumiset. Lopuksi voin vuoden ikäisestä sanoa, tuleeko siitä työhevosta lainkaan, vai pelkkä ratsu. Hevosen viimeisiä aikoja, käärmeen puremassa, naulansyönnissä tai suolisolmussa pystyn sanomaan omistajalle, pitääkö ampua siihen ja laskea veri pois. Saa lämpöisenä nahkan irti ja lihat kapakkaan ja makkaraan.

Pakkasimme kahden parhaan hevosemme selkään kantamukset. Äiti pikkusiskon kanssa nousi kolmannelle hevoselle. Samoin pujotin kengän jalustimiin ja ponnistimme isän kanssa ylös . Lähdimme jokivartta etelään, vailla mitään ajatusta missä pysähdytään. Isällä oli revolveri ja Winchester 1866 malli. Äidillä oli pikkurevolveri ja satulakuilussa haulikko. Isällä oli paljon rahaa päällään. Kuljimme alkusyksyn leudossa syyssäässä lyhyitä matkoja. Se tarkoitti kaupunkeihin pysähtymistä, jossa isä meni hotellin alakertaan juomaan ja pelaamaan. Äidin kanssa istuimme toisen kerroksen huoneissa odotellen. Aamuisin jatkoimme taas, kun kyselimme, mitä on etelässä edessä. Isällä alkoi joskus joku paikka olla sodasta tuttu. Silloin jatkettiin jo kiireellä matkaa. Maconvillessä kysyimme etelän menevältä proomulta, mitä maksaa viisi hevosta, kaksi aikuista ja kaksi lasta muutaman sata mailia etelään? Sitä p roomua vetää jokilaiva köyden päässä. Siinä on kolme isoa hyttiä. Samalla jo jonkun hevonen ja kaksi lehmää on sidottu reunakaiteeseen. Kapteeni katsoi meitä. Sanoi, kuin arvioiden.

- On yksi hytti vapaa. Meiltä ei saa vettä, eikä ruokaa. Hankkikaa sitä kiireellä tarpeeksi vaikka viikoksi! Jos on hyvä ilma ja keli ajaa, niin vaihdamme vain Ipacissa uuden vetäjän. Menemme aina Saint Luisiin, josta jatkamme, ottamalla tyhjän hiiliproomun rinnallamme Carbondaleen. Kiirehdimme täyttämään se n ja lähdemme taas pohjoiseen. Sinne matka maksaa teiltä 30 plus 10 ja hevoset, jotka syötätte ja juotatte itse 20. Siis kuusikymmentä dollaria, enkä uskalla sanoa, milloin olemme Carbondalessa.

- Minä maksan ensin Saint Luisiaan.

- Se on kolmekymmentä. Pitäkää kiirettä vetenne ja ruokanne ja ehkä heinänne kanssa!

Juoksin leipäkaupassa, hain kuivalihaa, paputölkkejä, neljä puukallonaa vettä. Isä sai kaksi heinäpaalia, ison kallonan olutta, paistettu a lättyä vauvalle, sekä kahvijauhoa. Kapteeni kävi aamulla kysymässä, onko valmista? Käski ajaa hevoset kiinni toisen puolen kaiteeseen. Oli ne kunnossa . Minä käytin jo pimeässä niitä sataman vieressä kasvavassa heinikossa syömässä.

- Sonnat sitten heitätte veteen, kun ne sitä vääntää!

Alkoi minusta jännittävä matka. Maisemat vaihtuivat hiljalleen. Vetäjän savut tulivat välillä silmille. Sen hevosen ja lehmän omistajat olivat aviopari. Eivät puhuneet kai englantia, tai eivät halunneet mitään höpinää. Isä hörppi olutta, tulematta juovuksiin, mutta oli jossakin paremmassa olossa koko ajan. Paahdetta oli istua kannella päivä, mutta hytti haisi pahalle, vaikka ovi oli auki ja luukut. Illalla jäähtyessä pimeydessä oli oikeastaan kivaa vain maata kannella katsellen tähtitaivasta ja rannan möhkäleistä, mustaa pensaikkoa. Äiti keitti kahvia metallisessa kaukalossa, jonne löytyi pieniä puita. Avioparikin tuli. Nainen pyysi saada keittää meidän pannulla omaa vettä kahviksi. Äiti salli sen. Valmiin kahvinsa he kaatoivat leiliin ja menivät kiittämättä pois. Valvoin ja nukahtelin. Isä örisi unessa ja äiti meni hyttiin. Aamu tuli ja leilikahvin nainen meinasi ottaa kahvipannumme. Äiti otti sen pois sanoen, että ei tässä ole vielä itsekään juotu, joten ei nyt sentään. Nainen meni, tiuskais en jollakin kielellä jotakin pahaa. Näiden kanssa oli seuraavaksi illalla ongelmaa heinävarkaudessa. Mies meni paalillemme ja repi kaksin käsin siitä tavaraa. Isä huusi, ettei ole lupaa ja meni tempaiseman heinät käsistä pois. Mies aikoi käydä päälle, mutta näki isän asennon ja käsivarsien lihakset, niin perääntyi ko j uunsa oven taakse. Heillä oli tämän matkan Saint Luisiin, jokin varkaus, tai muu mielessä tunnista tuntiin .

- Mustalaisia valkolaisten vaatteissa ne ovat!

Tämä oli äidin toteamus kolmantena päivänä. Eivät he elukoistaankaan välittäneet. Elukkojaan ei juotettu kertaakaan neljän vuorokauden aikana. Olimme tavallaan helpottuneet, kun iso kaupunki tuli näkyviin. Tunnin me hitaasti ajoimme tehtaiden, omakotitalojen reunustamaa jokiuomaa. Edessä näkyivät tiiliset, korkeat, 6 – 7 kerroksiset talot. Suuri oli kirkko ja paljon hallintorakennuksia. Emme pysähtyneet sentään keskustan paraatipaikk a an vaan tavall a an ajoimme ohi kaupungin etelän laitaman laituriin. Kapteeni tuli huutamaan.

- Siihen laitetaan lankkupari! Nyt on ranta korkeammalla, joten koettakaa saada elukkanne putoamatta maihin. Ja te kaksi siinä! Korjatkaa lehmänne paskat jokeen heti, tai otan kymmenen dollaria, jos minun mieheni sen tekee! Aikaa tässä ollaan vain tunti korkeintaan. Jatkatteko etelään ratsain?

- Se on aikomus. Pitää löytää paikka asettua asumaan.

- Tästä parin päivämatkan, siis rauhallisen ratsastuksen, on montakin koko ajan vaurastuvaa pikku kaupunkia. Muutaman vuosi sitten kylähökkeliä, nyt jo tiilirakennuksia tuhattakin asukasta. Katsokaa jokin liiketoimi niistä! Näkemiin.

Otin rohkeimman ja viisaimman tamma n , siis toisen taakankantajan, ensin kävelemään muille malliksi lankkuja pitkin. Isä toi perään äidin ratsun, joka pelkäsi notkuvia lankkuja tehden paskan niille. Käänsin lankut puolikierrosta. Paska putosi pois. Seuraavat tulivatkin sitten rantaan jo muiden mallin mukaan. Hain heinämme ja levitin ne viiteen kasaan eläinten eteen. Pariskunta mäkätti vaikealla kielellä meille jatkuvia herjojaan. Isä kaivoin Le Mat asee nsa käteen. Akka kirkui ja mies konttasi koppiinsa suurella pelon kiireellä.

- Kävelytetään hevosia hetki tuonne kaupan pihaan. Ovat seisseet niin kaunan, että nivelensä ovat lukossa. Käyn sisällä hakemassa meille säilykettä, suolaa, papuja, jauhoja lättyihin ja muuta, mitä silmään ottaa.

Se silmääni otti äidin ilmesuupielestä tulossa sanoina viskiä pullo tolkulla tietysti. Jätti se sanomatta. Tullessaan tavarat jaettiin kuormahevosten säkkeihin tasaisesti. Minulle isä näytti.

- Ostin uutta, tuoretta ruutia ja 30 kuulaa. Se vanha ruuti on jotakin ennen sotaa olevaa sotaruutia tai mitä lie hallitusherrojen. Joskus, kun kasvat ja on aikaa, niin opetan sinulle lataamisen ja ampumisen. Puhuessaan laittoi neljä viskipulloa kuormahevoselle ja kaksi oman satulalaukkuun.

Lähdimme iltapäivän helteessä kohti etelää. Olimme valmiiksi joen paremmalla puolen virtaussuunnassa oikealla. Täällä on kunnon tie ja tällä puolen on ne kaupungit. Sisko istui äidin sylissä kantoliinoissa. Lähdimme hevoskävelyä tiellä, jossa oli muitakin tuossa ja menossa meistä ohi kiireensä kanssa. Oli paljon näitä vaunuilla ajajia kangaspuvuissaan, kravatit kaulalla. Ei ollut kuin Sunvillessä nahkahousuissa paimenia, tai työläisiä haalareissaan. Täällä vaikutti kaikilla olevan rahaa, kiirettä, ylpeyttä ja mitä olikaan? Me nytköttelimme virkeillä hevosilla menemään pölyn häilyessä perässämme tuulettomassa ilmassa. Iltaan mennessä olimme jo asumattomilla alueilla. Isä käänsi sivu joen, tai puron rantaan meidät yöpuulle.

- Jeff! Etsi pari sylillistä kuivaa puuta. Äiti! Keitä kahvia ja kuumenna säilykelihaa ja papua pannussa. Minä juotan hevoset ja katson ne kiinni heinikkoon yöksi.

Kosteaa puuta olisi ollut paljon rannan märässä heinikossa, mutta joku oli kai ylempää joskus jo nuotiossaan polttanut kuivaneet. Löytyi niitä sentään kai yöksi ja aamuksi, kun oikein juoksin kapulaa, klapia tuolta, sieltä mukaani. Isä toi äidille haulikon, sekä kaksi patruunaa varalle, kuten sanoi. Äiti osasi haulikolla Sunvillessa jopa metsästää kania ja lintuja. Ei siis pidellyt hauli piippuista ensimmäistä kertaa. Laittoi sen makuupakkansa kantoa vasten. Paistinpannussa jo t i risi papuliha. Amerikkalaistyylinen kahvikannu nojasi nuotion reunassa kahta kiveä vasten, odottaen kiehumistaan. Pimeys tuli nopeasti, mutta helle jäi. Joelta kuului laivan ähkinä, loiskuttaessa siivellään vettä. Luonnon otukset huutelivat asioitaan toisilleen. Oli ollut niin jännittävä päivä, että nukahdin. Seuraavana aamuna olimme jo tiellä ajoissa. Lähes pimeässä isä teki sammuneen nuotion eloon. Kahvia ja paistinpannulihapapua taas poskeen sulloimme kuumana. Tuli vastaan Sylly niminen kaupunki. Isä käski meitä varjoon kaivon viereen odottamaan. Hän ratsastaa pääkadun ja vähän mu u takin katsomassa. Tuli parin tunnin päästä pois. Sanoi tuomion, kun juotimme hevosia.

- Ei ole tämä meidän uusi kotimme! Täällä on vielä liikaa päälle kaatuvaa rakennusta ja vanhoja ihmisiä. Tämä ei ehkä kasva tästä koskaan. Tuolla on hetken päästä pikkupaikka. Sen jälkeen tunnin matkassa Genu niminen iso kylä. Sanottiin sen oikein Genucity olevan. Jatketaan matkaa sinne !

Pikkupaikkaan emme pysähtynytkään. Sen näki kerta vilkaisulla ole van vain muutaman taloryhmän, ehkä suvun aikoineen tekemä surkimus. Genu oli sitten toista maata. Sinne mentiin. Sinne veti isää kolme saluunaa ja niistä kaikuva kännisten huutoja naislaulajan kimitys. Valittiin hotelli, jolla oli oma talli ja sisko äidin kanssa pääsi heti lepäämään. Kannoimme isän kanssa satulalaukut ja kuormamme kolme kertaa kävellen ison hotellihuoneemme nurkkiin. Nelistään menimme alas syömään. Tänne ei isä halunnut jäädä pelaamaan, vaan käski meitä huoneeseen ja nukkuman. Myöhemmin jo tässä hotellissa joutoaikana isä opetti minulle, mitä on korttipakka. Mitä sillä voittaa ja häviää. Sain sormesta pitäen neuvot ladata neljän pelissä pakka a ventissä itselle hyväksi. Sain käskyn opetella vanhalla pakalla näppäryyttä sekoittaa, sekä taidon siirtää kortti huomaamatta päältä alle ja toisin päin. Meillä oli tätä hotellissa asumista toista kuukautta.

Isä oli kaupungissa liikkuessaan löytänyt toisen pääkadun varrelta hyvin vanhalta pariskunnalta kauppaliikkeen. Se oli liike, jossa hyllyillä oli kaikkea maatalouden pikkuesinettä, kodin tehdasvalmistetta, kangasta , kahvia, suolaa, sekä muuta sellaista, hevostarvikkeet, järeämpää maatalouslaitetta, kuten kankia, hakkuja ja kuokkaa, pidettiin takapihan varastossa . Pariskunnalla oli yläkerrassa isot huoneet ja takapihalla varastotalli. He olivat halukkaita myymään paikan, jos hinta sopii ostajalle. Olimme tietysti tottuneet kotona vain kylvämään siementä, muokkaamaan maata, niittämään viljaa ja heinää, puimaan jyvät irti ja kantamaan viljasäkkiä. Olimme osaajia siitosast u ttamaan tammoja. Osasimme varsoa uusia hevosia ja myydä pois tarvitsijoille niitä. Ei meillä olisi kauppakokemusta. Vanhukset lupasivat kuukauden meitä opettaa, kertoa, mistä tilata suola, kahvi, rautatavara ja muu kauppaan. Se tulisi jokea pitkin, kaupungin omaan laituriin noudettavaksi. Kevyemmät asiat kulkee postivaunuissa nopeammin. Vanhukset pyysivät kaupasta, tontista ja talosta 11 000 dollaria. Meille isä sanoin tietäväisenä.

- Se o n suu n nilleen oik e a ja sopiva hinta, mutt a ei meidän pidä sitä maksaa. Tämä kaupunki kehittyy. Täällä on jo tiilisiä, monikerroksisia taloja, suorat kadut ja kaikkea tarvittavaa. Rautatie puuttuu, mutta tuo joki sen korvaa. Ei mene enää Mississippi täällä jäähän, kuin kotona menee kovina talvina. Minä tarjoan 9 000 dollaria ja vaadin kuukauden kunnollista opettamista. Saavat asua sen aikaa ja etsiä paikka muualta. Talo on hyväkuntoinen. Katu on kuitenkin toinen Gen u n pääväylä, joka ei enää kehity, mutta ei huononekaan!

Kaupat tulivat päätökseen heti. Isä ihmetteli, maksoiko sittenkin liikaa. Pankissa joku mies kirjoitti kaksi samalaista kauppakirjaa. Isä maksoi ostamansa. Seuraavana maanantaina me kolme olimme kauppiaita. Sisko istuskeli takahuoneessa tyytyväisenä. Sai rusinoita kourallisen lautaselle. Kyllä vanhukset meille opetti kaiken, mitä emme osanneet, tienneet tai ymmärtänetkään kauppiaana olosta. Jokainen päivä oli meille uutta. Äiti, kuin nuortui siinä asiakkaita palvellessaan kangas ja ruoka-asioissa. Isä sitä rautaa ja miesten asiaa minun kanssani myi. Minä pakkasin ja kannoin asiakkaalla kärryyn tavaraa.

Päivän kanssaan tuli rahaa. I sän piti kirjoittaa Saint L o uisiin lisää ja lisää. Oli asioita, joita piti tilata etelästä aina Orleansista saakka, kuten mausteet, tee, eurooppalaiset ja meksikolaiset tavarat, sekä naisten hajusteita. Isä ja äiti naivat nyt paljon useammin iltaisin, kun luulivat minun jo nukkuvan. Sunvillessä tuo homma oli vain silloin tällöin isän ollessa nousukännissä. Viinan ottaminen hänellä kauppiaaksi tulemisessa väheni. Ei loppunut, kun se kuitenkin toi lohtua. Nyt se oli itse tilattuna tehtaalta kauppaan tukussa, lisäksi halpaakin. Vanhukset lähtivät ja me pääsimme pesemään ja hieman kunnostamaan huoneita. Siinä oli puulämmitys hellassa ja takassa. Nyt isä osasi tilata sängyt, komerot ja muun kaupan nimiin nettohinnoilla. Tuontitavarana meillä olikin keittiövälineet, osaa sänkyvaatteista. Muu hevosten selkään mahtuneista säkeistä avattiin komeroihimme. Hevoset pääsivät minun huollettavaksi omaan talliin. Oli melko hyvässä mallissa perhe Juniperin elämä 1870 joulukuussa. Kärrymaakari myi meiltä pienet kevyet, mutta hieman käytetyt tavarakärryt, että pääsin sataman laiturilta hakemaantavaraamme. Meillä oli tavallaan kaksi hevosta liikaa. Äiti ei nyt ratsastaisi. Toinen kuormahevonen riitti kärryjen eteen. Isälle ja minulle jäisi kaksi. Talveksi meillä ei ole rehua. Se pitää ostaa kauempaa kaupungista farmarilta. Sellainen kävi ostoksilla ja isä asian esitti. On yksi turha hevonen. Sen hinnalla voisit tuoda pari kärryllistä heinää ja hieman ohraa ja maissia muille hevosille. Mentiin tallille. Farmari oli hevostuntija. Heti kehui hevosen hyväksi.

- On täysijärkinen, hyvin pidetty. Hyvissä kengissä näyttää olevan . Tuon kaksi kärryä tiiviiksi mennyttä heinää. Säkin ohraa ja heitän kyytiin kolme maissia. Onko riittävästi tästä? Tuon rengin kanssa heinät jo tänään ja kai säkitkin siinä kulkee.

- Ok! Olemme näin päättäneet.

Isä kätteli. En minä hevosesta ollut surullinen. Näyttää pääsevän hyvään paikkaan. Jäi vielä toinen hevonen johonkin vaihtokauppaan. Illalla tuli kukkurakuormat heinää, joiden päällä olivat säkit. Sain olla purkamisessa apuna. Heitin selkääni kevyen näköisesti maissisäkin ja kävelin sisään taliin. Olinhan tehnyt tämän jo vuoden ajan. Farmari ihmetteli voimiani. Kuormahevosemme liitettiin suitsista farmarin kärryn perään. Se hirnahti minulle ihmeissään, suunnilleen kysymyksen Mitä nyt? Isä tuli pihaan heilauttaman farmarille tervehdyksen. Tokaisi jonkun toivotuksen. Tuli katsomaan heinämäärää.

- Joo. Riittää yli talven. On ensi syksyksikin muutaman viikon syömistä. Etenkin kun tuo toinenkin vaihdetaan johonkin. Ei hassumpaa olla kauppias!

Kaupassa oli pieni nurkka, jossa vai n isä myi vielä lataajille ruutia, kuulia, nyt uusia juttuja luoteja, sekä viinaa . Sinne oli vanhukset ottaneet vaihdossa, tai muuten vanhoja C oltteja, Remingtonia, jopa Spencer -kivääriä . Tämä nurkka veti minua aina. Se oli kiihottava. Jo aseiden haju sain minussa jotakin aikaan. Vanha kauppias kielsi ottamasta vanhaa romuna mistään hinnasta. Isä kuitenkin otti. Jotenkin viikkojen aikaan sai niitä myytyä voitolla eteenpäinkin. Uusia aseita ei antanut edustukseen mikään valmistaja. Joku halusi niin kovasti ostaa haulikon, että isä myi äidin 12 kali b erisen hänelle, kovan hin t aan. Toisaalta se oli kuitenkin vähän käytetty, hyvin pidetty ja tavallaan laadukasta tekoa. Le Matia ei sentään myynyt, kun sen joku havaitsi. Alkoi kaihoisa muistelu, että hänellä oli sisällissodassa tuollainen. Sai sen kuolleelta viholliselta. Sodan jälkeen joku upseeri vaati sen itselleen.

- Se on paras revolveri, mitä maailmassa on! Hieman vaikuttaa liian piippupainoiselta. On liian pitkä piippu vetää kotelosta nopeasti. On … on … se hidas ladata, kun kaikki luukut ovat pieniä. Tosin sen rullan voi ladata pöydällä valmiiksi ja laittaa vain koneeseen kiinni. Mikään ei vedä sille yllätykselle vertoja, että vastustaja laskee sinun ampuneen kuusi. Tulee juosten hyökkäykseen ja sinulla onkin vielä kolme laukaisua. Vertaansa vailla oleva ase, herra kauppias! Myydessäsi ota minuun yhteyttä tuonne länsipuolen tallille.

Vuosi vaihtui ja minusta tuli vuoden