Porkkana: Sanomalehtipoika Kid Barrow

By Marton Taiga

Nokkelan jokapaikanhöylän seikkailuja skuuppien maailmassa
Kid "Porkkana" Barrow on kokonaista 14 vuotta vanha, kun hän pääsee newyorkilaisen The Sun -sanomalehden palvelukseen. Porkkanalla on vikkelät kintut ja terävä äly, ja hänen esimiehensä Upton Abrosius Lewis alkaakin pian luottaa yhtä ja toista pojan vastuulle, ja lisäksi Porkkana ottaa itselleen vielä lisätehtäviä. Lähes ensitöikseen hän laatii etusivun murhajutun ravintolassa viihtyvän pomonsa puolesta, eikä hän arastele toimia tarvittaessa taidearvostelijana, ratkaista jalokivivarkauksia eikä setviä mafiasotkuja, joihin viehättävä gelato-neitonen hänen sotkee.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 22, 2023
• ISBN: 9788727093178

Book preview

Marton Taiga

Porkkana

Sanomalehtipoika Kid Barrow

SAGA Egmont

Porkkana: Sanomalehtipoika Kid Barrow

Copyright ©1943, 2023 Marton Taiga and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788727093178

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. LUKU

Kid Barrow The Sun -lehden juoksupoikana

Teerenpilkkuinen Kid Barrow täytti joulukuussa neljätoista vuotta, ja silloin hän pääsi suuren päivälehden palvelukseen.

Juoksupojaksi.

Jo aikaisemminkin hän oli ollut kosketuksissa sanomalehdistön maailmanmahdin kanssa. Kid oli jo neljättä vuotta kaupitellut vapaa-aikoinaan The Sun -nimisen newyorkilaislehden irtonumeroita suurella menestyksellä ja kilpailevien lehtimyyjien ainaiseksi kiusaksi. Hänen myyntipiirinsä oli New Yorkin syrjäisessä esikaupungissa, Long Island Cityssä, mutta sunnuntaipäivin hän toisinaan onnistui keplottelemaan itsensä vapaaksi pyhäkoulusta ja teki tällöin pitkiä partioretkiä Brooklyniin ja New Yorkin varsinaiseen keskukseen, vieläpä aina Hudsonin toiselle rannalle New Jersey Cityynkin. Näitä retkeilyjään Kid Barrow sanoi opintomatkoikseen, ja ne olivat tavattoman rasittavia opintomatkoja, sillä hän joutui säännöllisesti tappeluihin paikallisten sanomalehdenmyyjien kanssa, nämä kun eivät suinkaan halunneet sietää omilla alueillaan kilpailevaa myyjää — kaikkein vähimmin niin toimeliasta kauppaneroa kuin nuori Kid Barrow oli.

Lukija on varmaankin joskus nähnyt kärpän tai ainakin kärpän kuvan, eikö niin?

No hyvä. Koettakaa nyt kuvitella, miltä porkkananvärinen kärppä näyttäisi. Jos pystytte loihtimaan mieleenne sellaisen kuvan, niin olette suunnilleen selvillä Kid Barrowin ulkonaisesta olemuksesta. Kid oli punatukkainen ja valtavan pisamainen — hän oli kerran saanut teerenpilkuistaan kolmannen palkinnon Long Island Cityn sanomalehtipoikakerhon pisamaisuuskilpailussa. Myös pukeutumisessaan Kid rakasti samansukuisia värejä, joilla luontoäiti oli koristellut hänen tukkansa ja naamansa — siinä hän tarkalleen erosi muista punatukkaisista pisamanaamoista, jotka yleensä kammoksuivat punaiseen vivahtavia värejä. Kid Barrow saattoi pukeutua oman makunsa mukaisesti, koska hän itse ansaitsi vaatetusrahansa, ja niinpä hänellä tavallisesti oli ruskea puku, jonka kangas oli täynnään oranssinvärisiä ja sinoberinpunaisia täpliä ja pilkkuja. Hänen solmionsa, joista Kid ylellisesti maksoi viisikolmattakin centtiä kappaleelta, olivat aina hivenen verran punaisempia kuin hänen tukkansa — ja Kid-poikasen jalassa komeilivat appelsiininväriset tehdastekoa olevat kengät, jotka aikoinaan lienevät olleet suosittuja muotikenkiä, mutta joita nyt enää oli saatavissa ainoastaan laitakaupungin sekalaistavaroiden myymälöistä. Näillä muodin hylkäämillä kengillä oli tietysti sellainen etu, että niiden hinta oli perin huokea, koska ostajat niitä hyljeksivät. Mutta Kid ei suinkaan ostanut kenkiä hinnan halpuuden takia, vaan niiden hehkuvan väriloiston lumoamana.

Kun sanomalehdentoimittaja Upton Lewis näki ensimmäisen kerran Kid Barrowin, tämän saapuessa ilmoittautumaan toimipaikkaansa The Suniin, niin Lewis huokasi:

Voi taivaan vallat! Kuka onneton hylkiö on vaatettanut sinut tuollaiseen asuun?

Kid selitti vakavana:

Luin tämän lehden viime sunnuntainumeron miestenosastosta, että todellinen gentleman ei ole räätälinsä johdettavissa, vaan hän turvautuu omaan yksilölliseen makuunsa. Te, sir, ette luullakseni kuulu miestenosaston toimituskuntaan?

Luojan kiitos, en kuulu, Lewis vahvisti.

Saatoin arvata sen, nuori Kid sanoi. Ja uskaltaisin lyödä vetoa, että te ette myöskään ole taideosaston toimittajia. Veikkaatteko vastaan?

En, poikaseni. En veikkaa. Minä olen tämän maanmainion lehden parhaimman osaston toimittajia, kuulun rikosreporttereihin. Ja jos meidän nyt pitää veikata jostakin asiasta, niin lyön mieluimmin vetoa siitä, että sinä ennen pitkää tarjoat minulle uutisaiheen, jonka otsakkeissa sanotaan: Järkyttävä liikenneonnettomuus The Sunin toimitalon edustalla. Punatukkainen porkkanaa muistuttava poika hämäännyttää viisitoista autonkuljettajaa, jotka pillastuksissaan ajavat kärrynsä yhteen hirvittävän tuhoisin seurauksin.’

Hm … Kid mietiskeli. Kenties minun on hillittävä veikkaamishimoani. Eikä minulla nyt sitäpaitsi ole aikaakaan huvitteluihin, sillä minun on määrä ilmoittautua täällä toimituksessa eräälle miekkoselle, jolle hänen sydämettömät vanhempansa ovat antaneet nimen Upton Ambrosius Lewis. Voitteko sanoa, sir, mistä saisin hänet käsiini?

Oletko sinä kenties hänen uusi päällikkönsä?

En, luullakseni en ole, Kid vastasi totuudenmukaisesti. Mutta minut on määrätty hänen juoksilaakseen — ja sanon teille, sir, että nyt hän saa paremman juoksupojan kuin hän nimestään päätellen ansaitsisi. Mistähän minä hänet tavoittaisin?

No, seuraa minua, porkkana, Upton Ambrosius Lewis sanoi ja nousi jalkeille. Minä olen sinun herrasi. Ja rikosasiainosaston päätoimittajana minä olen tässä talossa niin suuri tekijä, että minulle on annettu oma työhuone. Nyt aluksi minä luultavasti pistän sinut nuolemaan huoneeni puhtaaksi. Kielesi liikkuvaisuudesta päätellen sinä kyllä pystyt siihen hommaan …

Ensimmäisen viikkonsa sanomalehdistön maailmanmahdin vakinaisessa palveluksessa Kid Barrow työskenteli kuin unessa, ollen päästään melkoisesti pyörällä. Selvemmin sanoen hän oli suorastaan pökerryksissä — kokonaan vastoin entisiä tottumuksiaan.

Kidille oli sijoitettu päällikkönsä työhuoneen nurkkaan oma pieni pöytänsä ja sen viereen epämukava tuolin tapainen. Ja Kidin oli määrä istua aina tuolillaan, mutta samalla kertaa olla kaikkialla munalla. Kun hänen päällikkönsä oli poissa, niin Kidin piti vastata neljään puhelimeen, ja hänen täytyi myös tietää, mitä kulloinkin oli vastattava. Usein kuului puhelimesta Kidin päällikönpäällikköjen yrmeitä ääniä, eikä Kid silloin saanut kertoa totuudenmukaisesti, että Upton Ambrosius Lewis oli pistäytynyt vastapäisessä talossa olevaan ravintolaan oluelle. Mutta jos sen sijaan soittaja oli joku Kidin päällikön toimittajatovereista, niin Kidin oli selvitettävä mihin kellonlyömään saakka päällikkö oli tavattavissa olutkolpakkonsa äärestä. Kidin täytyi myös oppia hoitamaan toimituskerroksen ihmeellistä putkipostilaitetta, joka paineilman voimalla toimitti käsikirjoituksia toimitussihteereille tarkastettaviksi. Mutta — kirjoittajan on turha jatkaa tähän tapaan, sillä paljon mutkattomampaa olisi kertoa, mitä Kid Barrowin ei tarvinnut tehdä, ei tietää eikä osata.

Ensimmäisen viikon painuttua unholaan, niinkuin runoniekat sanoisivat, Kid Barrow oli jo ihmeen hyvin perillä tehtävistään, sillä hänen aivonsa pystyivät tajuamaan sekä muistamaan ohjeita ja yleensä perusteellisesti sulattelemaan vaikutelmia. Kid tiesi nyt olevansa jättiläismäisen koneiston pieni, mutta tärkeä ratas, jonka nuhteettomasta toiminnasta riippui koko lehden olemassaolo ja tulevaisuus. Luultavasti Kid omissa mietteissään hiukan liioittelikin tätä työosuutensa tärkeyttä, sillä hänet oli syntymästään määrätty niiden onnellisten ihmisten luokkaan, jotka eivät koskaan epäile omaa merkitystään enempää kuin menestymismahdollisuuksiaankaan. Tästä ihmisluokasta nousee toisinaan presidenttejä ja pääministereitä, tai ainakin maaherroja. Ja tämän luokan jäsenille on tarjolla myös sellainen mahdollisuus, että heidät ripustetaan hirsipuuhun taikka istutetaan sähkötuoliin, koska he ovat menestystä tavoitellessaan häikäilemättä polkeneet jalkoihinsa sekä lain että kunniallisen yhteiskuntajärjestyksen määräykset.

Upton Ambrosius, niinkuin Kid lyhyyden vuoksi päällikköään nimitti, oli jälleen olutretkellään, ja Kid istui nyt esimiehensä kirjoitustuolissa, jalat suurelle pöydälle nostettuina. Kid pureskeli sitkeätä purukumia, niin kuin jokaisen amerikkalaisen juoksupojan on tehtävä, mikäli hän aikoo päästä elämässä eteenpäin.

Kid haaveili. Hän oli parhaillaan suuren päivälehden päätoimittaja ja omistaja. Kid silmäili vastapäätä näkyvää pilvenpiirtäjää ja mietiskeli, olisiko viisainta ostaa talo ja yhdistää se hänen omaan pilvenpiirtäjäänsä saman tapaisin siltarakennelmin, joista hän oli nähnyt sunnuntailiitteessä kuvia hiljattain. Nämä kuvat olivat esitelleet jotain omituista eurooppalaista kaupunkia — sen nimi taisi olla Venetsia, Kid muisteli. Ja nimiä ajatellessaan hänelle tuli mieleen, että siellä Venetsiassa oli muuan komean näköinen Huokausten silta, mutta sellainen äitelä nimi ei suinkaan soveltunut Kid Barrowin tarkoituksiin. Ei, hän rakennuttaisi tähän kyllä samannäköisen sillan, mutta sen nimeksi tulisi vaikkapa Porkkanan silta. Niin, sehän herättäisi huomiota …

Talon sisäinen puhelin kilisi ja havahdutti Kidin mietteistään. Kuka nyt mahtoi taas häiritä häntä? Luultavasti soittaja oli joku hänen päällikkönsä päälliköistä, kukaties toimitussihteeri, kenties itse päätoimittaja.

Hellou, Kid vastasi torveen. "Upton Lewisin huone.

Puhelimessa juoksupoika."

Puhuja oli Kidin päällikön lähin esimies, ja hän tiedusti Lewisiä.

Lähti kaksikymmentä minuuttia sitten Pinkertonin toimistoon, Kid lasketteli suruttomasti. Etsii lisätietoja Brestonin juttuun. Lupasi olla täällä 15.45.

Hyvä. Soittakoon sitten heti minulle.

Kid merkitsi muistilehtiöön puhelumääräyksen ja ryhtyi jälleen mielikuvissaan hahmottelemaan siltoja kadun ylitse vastapäiseen pilvenpiirtäjään. Nyt hänen haaveitaan pyrki häiritsemään omatunto, sillä Kid muisti, mitä hänelle pyhäkoulussa oli opetettu totuudenrakkaudesta. Mutta poika lohduttautui toteamalla, että The Sun oli kaikkea muuta kuin pyhäkoulu.

Jälleen puhelin soi, tällä kertaa kaupunkipuhelin, ja kun Kid nosti torven korvalliselleen, niin sieltä ryöpsähti vuolas puhetulva, ennen kuin Kid oli ennättänyt saada sanaa suustaan:

Hei, Upton! Tule niin liukkaasti kuin voit Canal Streetin ja Division Streetin kulmaukseen, odotan sinua siellä. Kysymyksessä on tyylikäs murha, tarkastaja Fletcher soitti asiasta juuri minulle. Pane töpinäksi — Robby ei tiedä jutusta mitään. Riennä!

Puhelin töksähti umpeen.

Kas niin, Kid sanoi ja tarrasi heti toiseen puhelimeen. Hetken kuluttua hän oli saanut yhteyden vastapäiseen olutravintolaan.

Mr. Upton Lewis puhelimeen. — Niin, toimittaja Upton Lewis, The Sunista. Hän istuu siellä peränurkassa tavallisesti. — Minkä näköinenkö? Kuka tomppeli siellä on puhelimessa? Ettekö tiedä, minkä näköinen on New Yorkin etevin rikostoimittaja? — No, huutakaa sitten hänen nimeään, huutakaa niin, että seinät pullistuvat. Elämä ja kuolema on kysymyksessä.

Kaiken tämän