Kapteenin perintö

By Simo Penttilä

Punavyön seikkailut jatkuvat klassikkosarjan jännittävässä toisessa osassa, jossa tavataan ensikerran myös Punavyön kuuluisat apuritSuomalaissyntyiset kaverukset Pete Menken ja Dick Hill naljailevat toisilleen ja etsivät onneaan villin lännen hopeakaivoksilta. Demingen kaupungissa he kohtaavat Punavyön, huhujen lännensankarin, joka auttaa heidät pinteestä heidän jouduttuaan väärästi syytetyksi varkaudesta. Kolmikko lyöttäytyy samaan matkaan, ja pian Pete ja Dick saavat huomata, ettei Punavyön seurassa aika käy koskaan pitkäksi. Punavyö saa haltuunsa arvokkaan aarteen, jonka omistajan etsinnästä kehkeytyy kolmikolle vaiherikas seikkailu.Punavyönä tunnettu eversti Martin Lemond jakaa oikeutta villin lännen roistoille klassikkosarjassa, josta ei nokkelaa sanailua ja vauhdikkaita käänteitä puutu!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 8, 2023
• ISBN: 9788728559499

Book preview

Kapteenin perintö

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©1958, 2022 Simo Penttilä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728559499

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

KAKSI YSTÄVYSTÄ DEMINGIN ASEMALLA

Pekka Mänkkönen ei osannut lainkaan käyttäytyä.

Siitä seikasta oli Riku Kumpulainen nyt ihan varma. Taikka oli oikeastaan ollut varma jo ennenkin, vaikka vasta Demingin asemalla tuli lopullisesti vakuuttuneeksi.

Demingissä tapahtui seuraavaa:

Heidän junansa saapui sinne kello neljätoista. Kun veturin oli määrä ottaa vettä ja halkoja, niin he painuivat asemaa vastapäätä olevaan ravintolaan syömään. Ruokasalissa oli runsaasti väkeä, jota eteinenkin oli tulvillaan, niin että heidän oli pakko jäädä ovensuuhun odottelemaan vapautuvaa pöytää.

Muuan luihun näköinen mies tuli tungoksessa tuupanneeksi heitä, mutta kun heti pyyteli kohteliaasti anteeksi, niin ei Riku kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Hän otaksui, ettei Pekka ollut huomannut koko luihun näköistä miestä. Vasta kun he osapuilleen puolen tunnin kuluttua pääsivät aterioimaan, Pekka sanoi ikään kuin ohimennen:

— Se oli taskuvaras.

Riku oli ihmeissään.

— Kuka? hän kysyi epäilevästi.

— Tuo kaveri, joka äsken tahallaan tuuppi meitä.

Riku aikoi juuri esittää jyrkän vastalauseensa, kun salissa, tarjoilutiskin luona äkkiä syntyi kova meteli. Tuttu luihun näköinen mies mölisi siellä syvällä kurkkuäänellä ja osoitteli sormellaan kiihkeästi heitä. Baarimestari näytti kyselevän mieheltä jotakin, johon tämä käsillään viittoillen vastasi. Eikä kulunut kuin pari kolme minuuttia, kun heidän pöytäänsä piiritti synkkäilmeinen kuuden revolverimiehen joukko. Johtajana tuntui toimivan nahkatakkinen, kyömynenäinen, pukimista päätellen cowboy, joka siinä terävästi katseli heitä.

— Keitä te olette? kysyi nahkatakkinen tarpeeksi katseltuaan. — Minä olen Demingin sheriffin apulainen. Nimeni on Opler.

— Väittävät, että minä olen Pete Menken, Pekka nousi verkkaisesti seisomaan ja vastasi kummankin puolesta. — Ja tästä kaverista sanovat, että se on Dick Hill. Mutta mitä esimerkiksi minun nimeni oikeastaan Demingin sheriffin apulaiselle kuuluu?

Peten äänessä oli kenties hiukan ärtynyt vivahdus, mikä aiheutti sen, että Opler laski kätensä vyöstään roikkuville revolvereille ja sanoi jyrkästi:

— Taidatte olla niitä Idän roistoja!

Riku, jonka rehellisestä suomalaisesta Rikhaartista oli Valloissa vääntynyt ensin Richard ja sitten Dick, tunsi olonsa erittäin epämukavaksi. Pekasta nopeasti syntynyt Pete sen sijaan pysyi aivan rauhallisena ja istuutui jatkamaan syöntiään.

Opler kiivastui:

— Te olette varastaneet tämän kunnon kansalaisen lompakon! hän huusi.

— Oho! lausui silloin Pete. — Koska tuon näköisestä konnasta on tullut kunnon kansalainen?

Puhuttuaan Pete laski haarukan kädestään ja nousi uudelleen seisomaan. Miesjoukko vaistomaisesti peräytyi pari askelta ja jokainen tapaili revolveriaan.

Pete noustessaan jollakin lailla kompastui ja horjahti vasten Opleria, joka tyrkkäsi hänet vastenmielisyydestä värähtäen kauemmas. Pete ei peittänyt loukkautunutta ilmettään ja sanoi nyt melko kiihkeästi:

— Luulin aluksi teidän laskevan leikkiä, sheriffi. Mutta kun nyt huomaan, että olette tosissanne, niin olkaa hyvä ja pistäkää kätenne tämän kunnon kansalaisen povitaskuun. Siellä on lompakko. Ottakaa se esiin.

— Minun lompakkoni on varastettu! kirahti luihun näköinen.

Opler epäröi tuokion, mutta Peten vakava katse sai hänet tottelemaan. Luihun vastustelusta huolimatta hän alkoi tutkia tämän taskuja ja löysikin kohta lompakon.

— Ei tuo ole minun! kiljui mies.

— Ei olekaan! sanoi Pete. — Ehkä sheriffi Opler ystävällisesti hiukan tutkii sen sisältöä.

Tällä kertaa Opler ei epäröinyt vaan avasi lompakon, minkä etulokerossa oli pieni paperi.

— Paperissa on aivan lyhyt kirjoitus, tiesi Pete. — Saanko vaivata lukemaan sen ääneen.

— »Pete Menken», luki sheriffi, — »omistaa tämän lompakon.»

Pete hymyili ystävällisesti miehille ja sheriffille, joka ei heti tiennyt, mitä tehdä.

— Kun lompakossa ei ollut rahaa, Pete sanoi, — niin en viitsinyt nostaa meteliä, vaikka heti huomasin, että kunnon kansalainen otti sen taskustani kynnyksen luona.

Luihun miehen selitykset hukkuivat äsken niin uhkaavan näköisen joukon kiukunhuutoihin. Opler raahasi hänet kovakouraisesti ulos.

Tunnelma ravintolassa oli pian taas ennallaan. Dick nojautui tuolissaan tyytyväisenä takakenoon. Silloin Pete Menken sanoi:

— Vaihdoin lompakot. Kun tunsin varkaan käden taskussani, niin ajattelin, että all right, leikitään, että ollaan markkinoilla. Sillä roskalla ei tosin ollut kuin kahdeksankymmentä dollaria, mutta sainhan sentään kaupantekijäisiksi oman lompakkoni takaisin. Siinä taas ei ollut muuta kuin tämä paperi.

Dick tuijotti silmät selällään toveriinsa.

— En ole ikänä tykännyt varkaista, hän sitten sanoi matalasti. — Minä luulen, että meidän tiemme eroavat nyt. Olen kyllä köyhä, mutta rehellinen.

— Se on hyvä asia, Pete nyökkäsi myöntävästi, — en minäkään voi sietää epärehellisyyttä. On rumaa, kun ihmiset vohkivat toistensa tavaroita.

— Niin on! Dick tunsi hiukan kiivastuvansa. — Ja siitä huolimatta sinä itse juuri vohkit tuon kurjan roiston lompakon.

— Ei se hänen ollut, sanoi Pete. — Hän oli ottanut sen jonkun toisen taskusta. Minä vain annoin vahingon kiertää.

— Sinä olet selvä roisto, Pete. Sinun kanssasi ei kannata keskustella. Mies, jolla on vieras lompakko taskussaan, olisi mielestäni heti otettava kiinni.

— Ei käy, väitti Pete. — Ei millään käy. Se herättäisi liian paljon huomiota.

— Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitat?

— Kyllä kai sinäkin sen verran ymmärrät, että jos me kaksi muukalaista Demingissä rupeamme syyttelemään kaupungin sheriffin apulaista roistoksi, niin kyllä se taatusti herättäisi huomiota.

— Syyttelemään Opleria? Dick kertasi kummissaan. — Mistä me häntä syyttäisimme?

— No kun se kahdeksankymmenen dollarin lompakko on nyt sheriffin apulaisen taskussa.

Dick senkun hengitti raskaasti. Ainakaan minuuttiin hän ei pystynyt puhumaan. Hän meni äänettömänä hakemaan itselleen tiskiltä toisen kupillisen kahvia. Vasta sen juotuaan hän sai sanotuksi:

— Sinä et taida lainkaan tajuta, että sinä pelaat päälläsi, mies! Täällä Lännessä ei minun tietämäni mukaan ole koskaan hyväksytty leikkiä, mikä perustuu rikokselle nauramiseen. Se on hyvin vakava herra, se tuomari Lynch. Tokko sinä olet siitä koskaan kuullut?

Pete vilkaisi toveriinsa, joka näytti vakavalta, ja huokaisi itsekseen. Dick oli toki maailman parhaita kavereita, mutta huumorin tajua hänellä ei ollut. Sikäli kuin Pete siinä nyt muisti, niin ei hän totisesti ollut milloinkaan kuullut Dick Hillin nauravan. Hymyillä se sentään joskus saattoi, vaikka sekin oli harvinaista.

Kenties ammatti oli tehnyt Dickin sellaiseksi. Dick oli kiertävä kirjojen myyjä.

Itse asiassa ei Dickillä pitänyt olla pienintäkään syytä murjottaa. Heidän matkansa Länteen oli tehty Dickin aloitteesta. Kun he kuukausi sitten sattumalta tapasivat toisensa New Yorkissa, oli Dick heti alkanut puhua Lännestä. »Go west, young man!» oli Dick lainaillut Idän isien hokemaa, mikä muka oli tarkoitettu heidän pojilleen. »Mene länteen, nuori mies!» Sieltä löydät kultaa ja hopeaa, ja onni tulee väkisin.

Pete oli ollut erittäin epäröivä. Hän oli menestynyt alallaan hyvin. Hänellä oli luontaiset lahjat taikuriksi, ja New Yorkissakin, viimeksi eräällä Madison Avenuen huvinäyttämöllä hän oli ollut melkein tähti. Vain viikkopalkan hidas nouseminen oli pannut hänet ajattelemaan, että jos Lännessä todella, niin kuin Dick väitti, vähällä vaivalla voisi kaivaa pari kolme kiloa hopeaa päivässä, niin sitä kannattaisi yrittää. Ja kun ei Pete ollut kenellekään vastuussa toimistaan, niin hän löi Dickin kanssa kättä. Jos vanhemmat, jotka olivat tuoneet hänet, silloin kuusivuotiaan pojanvesan Viipurista Valtoihin, olisivat vielä olleet elossa, niin asian laita olisi tietysti ollut toinen.

Mutta hän oli yhtä vapaa nuori mies kuin toverikin, tämä Hauholla syntynyt Dick, joka myymistään halpahintaisista kirjoista oli oppinut kaiken sen, mitä Lännestä kannatti tietää. Dick piti Buffalo Billiä melkein kuin kaverinaan. Hän oli myynyt ainakin kymmenen sellaista kirjaa, joissa kuvattiin Billin elämää ja seikkailuja ja sankaruutta.

Pete kohautti hartioitaan ja lopetti joutavan mietiskelyn. Sytytettyään halvan sikarin hän lausui yhä mietteliäälle Dickille:

— Olen minä lynkkauksista kuullut Mutta sitä, ettei Lännessä muka koskaan naureta konnien ja varkaitten kommelluksille, sitä minä en vielä tällä istuimella usko. Eiväthän ihmiset kai täälläkään vallan pölvästejä ole, vaikka monet tosin näyttävät siltä. Kyllä Länteenkin mahtuu naurua.

— Parasta on vain olla nauramatta. — Dick kohotti kärsivän katseensa Peten kasvoihin. — Kuka täällä ketään naurattaisi?

— Onpahan yksi, sanoi Pete, — joka naurattaa niin, että kaiku kuuluu New Yorkiin saakka. Kova mies! Uskaltaa ampua silloin kun tarvitaan, mutta uskaltaa myös lupaa kysymättä nauraa.

— Kuka se sellainen ihmeotus olisi?

— Punavyö, vastasi Pete lyhyesti.

Heidän eteensä ilmestyi katon kannatinpilarin takaa mustaan, espanjalaiskuosiseen asuun pukeutunut kookas ja solakka mies, jolla oli lyhyet mustat viikset ja musta pujoparta. Mies kumarsi heille vanhanaikaisen kohteliaasti, musta sombrero kädessään. Toverukset nousivat nopeasti seisomaan.

Mies sanoi syvällä, kaunissointisella äänellä:

— Anteeksi, mutta olin kuulevinani, että puhuitte minusta.

Kohteliaan miehen kumartaessa Pete oli huomannut hänen vyötäröllään hopealla kirjaillun punaisen vyön.

2.

PIDÄTYS

Pete oli näyttämöllä oppinut kumartamaan niin komeasti kuin kuka tahansa, vaikka kreivi. Ja kreiviä hän siinä nyt matkikin kumartaessaan niin syvään, että otsa oli sipaista pöytää.

— Sir, hän sanoi, — onko minulle suotu kunnia puhutella itse kuuluisaa Punavyötä?

Punavyö asetti sombreron hitaasti takaisin päähänsä ja katseli huvitettuna Peteä sen suojaavan lierin alta. Hän nyökkäsi, mutta ei sanonut sanaakaan. Silloin Dick Hill odottamatta innostui lausumaan:

— Ette sattumalta tiedä, missä täällä voisi kaivaa hiukan hopeaa? Tehän tunnette kai nämä tienoot.

Kun Punavyö ei vastannut tähänkään kysymykseen, Pete katsoi parhaaksi tarttua asiaan:

— Me kun olemme molemmat vähän outoja kaivosalalla, niin pieni vihje ei tekisi pahaa.

Punavyö kaivoi rintataskustaan sikarin, minkä sytytti huolellisesti. Sitten hän istuutui pöydän ääreen ja viittasi toveruksia myös istuutumaan.

— Millä alalla te ette ole outoja? hän kysyi vuorostaan.

— Minä