Välitila

By Petteri Paksuniemi

Mitä tapahtuu, kun ihminen putoaa välitilaan? Entinen iskelmänikkari ei tiedä, mikä hän on maailman silmissä. Hän ei kuulu samaan koriin kuin pitkäaikaistyöttömät, mutta samalla hän on kaukana yhteiskunnan yritteliäästä ihanneihmisestä. Tuntuu, ettei yhteiskunta näe hänen köyhyyttään aitona köyhyytenä. Mitäs ryhdyit taiteilijaksi? Iskelmänikkari kulkee pitkin kaupungin joutomaita, joille kaupunki ei ole osannut antaa sellaista arvoa kuin ne ansaitsisivat. Miten asioiden – tai ihmisten – arvo oikein määritellään?Välitila on Petteri Paksuniemen kehuttu yhteiskunnallinen novellikokoelma.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 14, 2022
• ISBN: 9788728203781

Book preview

Välitila

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2019, 2022 Petteri Paksuniemi and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203781

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

VÄLITILA

Unnamed Road

00580 Helsinki

T aloudelliselta nettovaikutukselta negatiiviseksi päätyneenä olin poistunut sosiaaliturvatunnelin toisesta päästä ja loikin nyt kaupunginosat jakavalta pääväylältä pienelle sivukadulle, portaat alas, ohi viisikymmentäluvun kerrostalojen, läpi yhdeksänkymmentäluvun kaupungin vuokrakasarmien ja yli vilkkaasti liikennöidyn rantakadun juuri siitä kohdasta, josta joskus rannasta vei silta saareen. Silloin kun Sakriksen vene kellui paluumatkalla, kävelivät tytöt ja herrat saaren siltaa pitkin Hermanniin. Nykyään ranta oli satoja metrejä täyttömaata kauempana, kadun tuolla puolen Kierrätyskeskuksen valtava tiilikolossi, entinen jätteenpolttolaitos, jonka ansiosta täyttömaa oli niin saastunut, että asumuksia sille ei kannata rakentaa. Kävelin vanhaa rantarautatien, tulevan raitiovaunulinjan pengermää kohti kauppakeskuksesta kohoavaa ja vastavalmistunutta tornitaloa, kiersin varastomyymälöiden, korjauspajojen, romuttamoiden graffiteilla koristellun aaltopeltiaidan ja käännyin rantaan päin ja kävelin halki ja ohi purkutyömaiden, kevytbetonitehtaan, rakennusjätevuorten, entisten rekkakonttien parkkipaikkojen, sora- ja asfalttiaukeiden, pölyisen ja roskatun joutomaan, ohi maassa lojuvien liikennemerkkien, veneiden talvisäilytysalueen, kiviröykkiöiden ja hiekkateiden läpi lähemmäs merenrantaa, aina aivan rantaan asti, kantakaupungin itärantaan, jossa lojui pikkupaatti veden kallistamana, vanhan lastauslaiturin kupeessa ruosteen ja graffitien peittämä lotja, rantaryteikössä patja ja sen ympärillä käytettyjä kondomeja. Aiemmin kesällä rantatörmällä oli koivikon suojassa ollut vielä sohva ja nojatuoli, jalaton runkopatja ja tiilistä rakennettu katettu grilli; rantarakentamista arvotontilla, joka oli rajattu puihin viritetyin naruin ja nauhoin. Se oli syntynyt siihen asteittain, vailla vakituista isäntää tai emäntää, rakennettu vaiheittain kesäöiden viettäjille. Mutta niin vain kesän lopulla se oli yhtenä päivänä poissa, siitä ei ollut jäljellä enää mitään, koko tontti siivottu ja tyhjennetty kaikesta tasaiseksi; sohvat ja runkopatjat, kaikki poissa, ei enää mitään jälkeä urbaanista pientaloasumisesta. Kaikki muu romu ja roska ympäristössä, wcpönttökin keskelle ruohikkoa, oli saanut jäädä, mutta ei rakenna-se-itse—ranta-asumus. Urbaanin asumisen valinnanvapaudella ja erilaisten mahdollisuuksien runsaudella on rajansa eikä geopoliittisesti yhteiskunnan ulkopuolelle voi koskaan astua, niin kuin ei voi kadota kartalta; kartta kattaa kaiken, maata kartan ulkopuolella ei ole olemassa.

Ihmisten haluttiin kantapäätaktiikalla oivaltavan omat mahdollisuutensa ja velvollisuutensa avoimessa yhteiskunnassa. Se oli haaste, niin kuin nykyään on tapana sanoa. Osa ihmisistä tarttui tilaisuuteen ja pyrki hankkiutumaan takaisin työelämään keinolla millä hyvänsä, vaikka palkatta, löytämällä sisäisen yrittäjänsä, syystä tai toisesta; saadakseen takaisin elämänsä, itsetuntonsa, edes jonkinlaisen arvostuksen tapaisen, hyväksynnän, pystyäkseen ruokkimaan itsensä, hoitamaan sairauttaan, tavalla tai toisella. Aktivoitumismyllyn läpikäyneitä oli työelämän ja yhteiskunnallisen kerrostuman kaikilta tasoilta, ja merkittävä osa oli kaikkein vaikeimpinakin aikoina säilyttänyt sisäänrakennetun velvollisuudentuntonsa. He olivat niitä, jotka eivät varastaneet edes silloin kun lapsillaan oli nälkä, niitä jotka eivät olisi koskaan nousseet mitään valtaa vastaan, vaikka olisivat olleet palkka- tai perunakuopassa koko elämänsä. Tietenkin oli myös niitä, joille putoaminen turvaverkoston läpi oli kuin vapautus systeemin kahleista, virallinen pesäero yhteiskunnasta oman elämänsä valtiaaksi, vaikka ajatus oli hyvin näennäinen; näin he olivat yksipuolisesti irti yhteiskunnasta, vailla sen tukea ja turvaa, mutta yhä sen tarkkailun ja rangaistuksen alaisena. Minunkaltaiseni entisen iskelmätekstinikkarin kastia oli vaikea määritellä, ikään kuin sanaseppona, kulttuurin tuottajana (näitä fraaseja ja sanoja aina juutun tapailemaan, niillä voisi rustata vaikka sikermän!) täydelliseen varattomuuteen vajoaminen ei olisi oikeaa, aitoa köyhyyttä, vaan itse tehtyä, vapaasti valittua ja harkinnanvaraista köyhyyttä, fransiskaaniveljesten kutsumuksellista varattomuutta. Ei minkään luokan ylä- eikä alapuolella vaan vapaamatkustajana, kaikkien luokkien siivellä.

Siellä täällä rantaa oli tuulensuojia, joihin oli kasattu tiilistä ja katu- ja luonnonkivistä tulisijoja, oli öljytynnyreitä, istuimia kaikenmallisia ja -kokoisia: upottavista nojatuoleista auton etupenkkeihin, rispaantuneita ja ruosteisia retkituoleja, lautoja viritettynä kivien ja jakkaroiden väliin, rantakivikkoon oli istutettu rautaputkia ongenvarsia varten, tasaisesti viiden, kymmenen metrin välein. Puron taakse puiden siimekseen joku oli rakentanut itselleen kodin syksyksi, siltä se vaikutti, ei miltään satunnaiselta oleskelupaikalta: tuuheimman ja suurimman, joka ei ole täällä kovin paljon, koivun oksien alla oli pyörä ja tuoli, ja lähempänä runkoa hyvässä suojassa kankainen laavu, jonka vierelle oli varattu muovipressu. Aika saattoi olla uusi, mutta suojaa etsivän aktivoitumismallit samat kuin vanhan polven työrajoitteisilla. En ollut asukasta, tai asukkaita, nähnyt enkä nyt käynyt alvariinsa tontille kuikuilemassa kuka siellä mahtoi asustaa, ei kuulu urbaanin asumisen kulttuuriin. Itse en ollut vielä aivan aloilleni asettunut, omaa kotia perustanut, vedenpitävä termosmakuupussini on toistaiseksi ajanut asian. Olin asettunut rannalla milloin mihinkin tuulensuojaan tai vähän kauemmas metsikön ja pusikoiden kätköihin. Mihin milloinkin makuupussini levitän, siinä on kotini.

Väkiluku 0 [1] (1.1.2015)

Väestötiheys 0 as./km2

Vuosia ja vuosikymmeniä sitten täällä oli asukkaita joinakin vuosina hyvinkin. Kun oli vielä rekkakontteja, väkeä asui niissä, konttikylissä, ja kun eurooppalaistuttiin, tänne syntyi romanialaisten ja bulgarialaisten romanien telttakyliä ja asuinrakennelmia turvapaikkahakijoiden väliaikaisen vastaanottokeskuksen, vanhan vesilaboratorion, liepeille. Kesäisin miehet ja pikkupojat kalastivat, naiset pyykkäsivät ja kokkasivat, työnjako oli selkeä. Puolet väestä kävi pitkin kaupunkia töissä, kerjäämässä ja pulloja keräämässä. Rajat pysyivät täälläkin: koska Bulgarian ja Romanian romanit eivät tulleet toimeen keskenään, pitivät aiemmin tulleet romanialaiset asuinsijansa lähempänä vastaanottokeskusta ja sen saniteettitiloja, bulgarialaiset majoittuivat autoineen ja telttoineen kauemmas rantaan vailla nykyajan mukavuuksia. Silti jotkut asuivat aloillaan aina talven yli. Vuosikymmenen alussa purettiin ensin väliaikainen sosiaalikeskus ja sen jälkeen poliisivoimain avulla telttakylät ja muut rakennelmat, niin että asukasmäärä lienee nykyään lähempänä nollaa kuin koskaan.

Vajaa vuosi aiemmin istuin vielä iskelmälaulaja Kotkan jäähyväiskiertueen päätöskonsertissa