Tonavan luotsi

By Jules Verne

Sigmaringenin kalastuskilpailun voittaa tuntematon mies, joka lupaa matkustaa ruuhellaan Tonavaa pitkin aina Mustalle merelle saakka. Tonavan luotsiin liittyy kuitenkin jotain kovin arvoituksellista – jostain syystä hänellä on perässään useita vihamiehiä. Jokimatkasta kehkeytyy vaarallinen seikkailu, josta selvitäkseen luotsin on hyödynnettävä kaikki neuvokkuutensa.Mutta kuka on tuo Tonavan luotsi, joka esiintyy salanimellä ja peittää silmänsä aurinkolaseilla? Entä miksi hän ei paljasta päämääräänsä, johon hänellä selvästikin on kiire? Onko hän rikollinen vai isänmaanystävä, ja miksi myös viranomaiset seuraavat häntä?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 28, 2020
• ISBN: 9788726318265

Jules Verne

Victor Marie Hugo (1802–1885) was a French poet, novelist, and dramatist of the Romantic movement and is considered one of the greatest French writers. Hugo’s best-known works are the novels Les Misérables, 1862, and The Hunchbak of Notre-Dame, 1831, both of which have had several adaptations for stage and screen.

Book preview

www.egmont.com

I

Sigmaringenin kilpaonginnassa

Sinä päivänä, elokuun 5:ntenä 1876, täytti lukuisa ja meluava miesjoukko Kalamiesten Maja nimisen ravintolan. Laulut, hoilotukset, lasien kilinä, kättentaputukset, huudahdukset sulivat yhteen hirveäksi meluksi, ja tämän keskeltä kajahtivat kuuluviin melkein säännöllisin väliajoin eläköönhuudot, joilla saksalaisten on tapana ilmaista iloaan, kun se on ylimmillään.

Ravintolan ikkunat antoivat suoraan Tonavalle Sigmaringenin viehättävän pikkukaupungin laidassa. Tämä on Preussin ulkopalstan Hohenzollernin pääkaupunki ja sijaitsee melkein tuon suuren keskieurooppalaisen virran lähdeseuduilla.

Sisäänkäytävän yläpuolelle kaunein goottilaisin kirjaimin maalatun nimikilven houkuttelevaa merkitystä noudattaen olivat ravintolaan kokoontuneet rantamaiden eri kansallisuuksiin kuuluvien kalastajain kansainvälisen yhdistyksen, Tonavan Liiton, jäsenet. Ei hauskaa kokousta, jos ei kelpolailla maistella maljoja. Niinpä juotiinkin hyvää Münchenin olutta ja hyvää Unkarin viiniä seidelien ja lasien täydeltä. Tupakkaa polteltiin myöskin, ja suuri sali oli aivan harmaana tuoksuavaa savua, jota pitkistä piipuista lakkaamatta tupruteltiin. Mutta joskaan seuran jäsenet eivät enää nähneet toisiaan, niin he kuitenkin vielä kuulivat toistensa äänet, jolleivät olleet kuuroja.

Ammattinsa toimissa onkimiehet tosin kyllä ovat levollisia ja vaiteliaita, mutta heti kun ovat panneet pois kalastuskojeensa, he ovat meluavinta väkeä maailmassa. Kertomaan urotöitään he ovat yhtä hyviä mestareita kuin metsästäjät, ja se on paljon sanottu.

Oltiin lopettamassa mitä vankimpia aamiaisia, joille oli kokoontunut ravintolan pöytien ympärille satakunta vierasta, kaikki vavan ritareita, kohon kiihkeitä katselijoita, koukun intohimoisia kannattajia. Aamukauden ponnistelut olivat epäilemättä tehneet heidän kurkkunsa tavattoman janoisiksi, päättäen aterian jätteiden keskellä seisovien pullojen lukumäärästä. Nyt oli monenmoisten liköörien vuoro, joita ihmiset ovat keksineet kahville seuraa tekemään.

Kello löi kolme jälkeen puolenpäivän, kun ruokailijat, posket yhä punottavampina, nousivat aterialta. Suoraan puhuaksemme, muutamat hoipertelivat, eivätkä olisi voineet olla aivan vailla naapuriensa apua. Mutta suurin osa pysyihorjumatta jaloillaan, uljaita ja vankkoja kantavieraita kun olivat näissä pitkissä syömingeissä, joita pidettiin useampia kertoja vuodessa Tonavan Liiton kilpailujen yhteydessä.

Suuri oli näitten sangen mieslukuisten ja kemuilevien kilpailujen maine pitkin tuon ylistetyn keltaisen — eikä sinisen, joksi sitä kehuu kuulu Straussin valssi — virran varsia. Badenin herttuakunnasta, Württembergistä, Baijeristä, Itävallasta, Unkarista, Romaniasta, Serbiasta, jopa Bulgarian ja Bessarabian turkkilaisista maakunnistakin tulvi niihin kilpailijoita.

Yhdistys oli jo ollut olemassa viisi vuotta, kukoistaen presidenttinsä, unkarilaisen Miclescon, taitavasti johtamana. Sen yhä kasvavat varat sallivat tarjota arvokkaita palkintoja kilpailuissa, ja sen lipussa välkkyi kunniakkaita mitaleja, jotka se rehellisessä taistelussa oli voittanut kilpailevilta yhdistyksiltä. Tuntien perinpohjin jokikalastusta koskevan lainsäädännön, johtokunta kannatti sen jäseniä sekä valtiota että yksityisiä vastaan ja osoitti puolustaessaan heidän oikeuksiaan ja etujaan sitä sitkeyttä, saattaisi sanoa sitä ammattiin kuuluvaa itsepäisyyttä, joka on ominainen sille kaksijalkaiselle, joka onkimiesvaistojensa vuoksi on ansiokas luettavaksi erikoiseen ihmissuvun luokkaan.

Vasta toimeenpantu kilpailu oli vuoden toinen. Jo kello viisi aamulla kilpailijat olivat lähteneet kaupungista Tonavan vasemmalle rannalle vähän Sigmaringenin alapuolella. Heidän pukunaan oli yhdistyksen univormu: lyhyt pusero, joka ei mitenkään haitannut liikkeitä, paksupohjaisten saappaitten varsiin pistetyt housut, leveälippuinen valkea lakki. Tietysti heillä oli mukanaan täydellinen kokoelma Kalamiehen käsikirjassa lueteltuja kojeita: bamburuoot, vavat, kalakassit, peurannahkalippaisiinsa suljetut siimat, kohot, mittaluodit, kaikenkokoisiksi valetut lyijyhaulit lyijyttämistä varten, tekoperhoset, perustimet, firenzeläiset jouhet. Kalastuksen tuli olla vapaata, se on: kalat, millaiset tahansa, kelpaisivat saaliiksi, ja kukin kalastaja saisi käyttää millaista syöttiä itse tahtoi.

Lyönnilleen kello kuusi seisoi yhdeksänkymmentäseitsemän kilpailijaa paikoillaan, liehuva siima kädessä, valmiina heittämään koukkunsa. Torven törähdys antoi merkin, ja samanlaisella liikkeellä sinkautettiin yhdeksänkymmentäseitsemän siimaa virralle.

Kilpailua varten oli määrätty monta palkintoa, joista kaksi ensimmäistä, sata floriinia kumpikin, piti annettaman sille kalastajalle, joka saisi suurimman joukon kaloja, ja sille, joka saisi raskaimman kalan.

Ei mitään mainittavampaa tapahtunut, kunnes toisella torventörähdyksellä viittä vailla yksitoista annettiin kilpailun päättämismerkki. Jokainen saaliscsuus jätettiin tarkastettavaksi lautakunnalle, jona oli presidentti Miclesco ja neljä Tonavan Liiton jäsentä. Että nämä ylhäiset mahtimiehet tekisivät päätöksensä täysin puolueettomasti ja niin, ettei se antaisi aihetta mihinkään valituksiin, vaikka onkimiesten erikoismaailmassa ollaankin pikapäisiä, sitä ei kukaan hetkeäkään epäillyt. Täytyi kuitenkin malttavin mielin odottaa tietoa heidän tunnontarkan tutkimuksensa tuloksesta, koska sen, kelle painosta tahi lukumäärästä saatu palkinto oli annettu, piti pysyä salaisuutena palkintojen jakohetkeen saakka, ja sitä ennen oli määrä syödä aamiainen, joka oli kokoava kaikki kilpailijat veljelliselle rakkaudenaterialle.

Tämä hetki oli tullut. Kalastajat, mainitsematta Sigmaringenistä tulleita uteliaita, odottelivat mukavasti istuen korokkeen edessä, jolla nähtiin presidentti ja muut lautakunnan jäsenet.

Ja totta puhuen, jos istuimista, penkeistä tahi jakkaroista ei ollut puutetta, niin ei myöskään puuttunut pöytiä, eikä pöydiltä oluthaarikoita, erilaisia likööripulloja, eikä suuria tai pieniä laseja.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, ja piiput tupruttelivat yhä enemmän savua, nousi presidentti.

»Kuulkaa! … Kuulkaa! …» huudettiin joka taholta.

Herra Miclesco tyhjensi aluksi kolpakon kuohuvaa olutta, jonka vaahto helmeili hänen viiksiensä reunoissa.

»Rakkaat toverit», sanoi hän saksaksi, jota kieltä kaikki Tonavan Liiton jäsenet eri kansallisuuksistaan huolimatta ymmärsivät, »älkää odottako klassillisen mallin mukaan jäsenneltyä puhetta johdantoineen, esityksineen ja loppulauseineen. Ei, emme ole täällä huumaamassa itseämme virallisilla juhlapuheilla, ja aion vain puhella pikku asioistamme kuin hyville tovereille, sanonpa veljille, jos tämä nimitys tuntuu teistä oikeutetulta kansainväliseen kokoukseen nähden.»

Nämä kaksi lausetta, pitkänpuoleista niinkuin kaikki ne, jotka tavallisesti lausutaan puheen alussa silloinkin kun puhuja ei tahdo pitää pitkiä puheita, otettiin vastaan yksimielisin kättentaputuksin, joihin yhtyi paljon hyvä- ja eläköönhuutoja, ja nikotuksiakin. Sitten, presidentin kohottaessa lasiaan, kaikki täydet lasit vastasivat hänelle.

Herra Miclesco jatkoi puhettaan, asettaen onkimiehen ihmissuvun eturiviin. Hän huomautti, mitä kaikkia ominaisuuksia, kaikkia avuja antelias luonto on hänelle suonut. Hän puhui siitä, kuinka paljon hän tarvitsee kärsivällisyyttä, neuvokkuutta, kylmäverisyyttä, korkeampaa älykkyyttä, onnistuakseen tässä taiteessa, sillä pikemmin kuin ammattia se on taidetta, ja hän asetti tämän kauas metsästys-urotöiden yläpuolelle, joilla metsämiehet syyttä kerskuvat.

»Voisiko verratakaan», huudahti hän, »metsästystä kalastukseen?»

»Ei! . . Ei! . .» vastasivat kaikki läsnäolijat.

»Mitä kehuttavaa on siinä, että tapat peltopyyn tahi jäniksen, kun sen näet sopivan ampumamatkan päässä ja kun koira — onko meillä koiria, meillä? — on sen sinulle löytänyt? . . Tuon otuksen näet kaukaa, sinulla on hyvää aikaa tähdätä sitä, ja syydät sen silmille lukemattomia hauleja, joista suurimman osan ammut ihan hukkaan! . . Kalaa sitävastoin, sitä et voi silmin seurata … Se piilee vedessä … Mitä sukkelia temppuja, mitä hienoja houkutteita, kuinka paljon älyä ja taitoa tarvitsetkaan saadaksesi sen puremaan koukkuasi, tarttumaan, nousemaan vedestä milloin tainnoksissa siiman päässä, milloin sätkähdellen ja niin sanoakseni itse onnitellen kalastajaa hänen voittonsa johdosta!»

Tällöin kuului jyriseviä hyvähuutoja. Totisesti, presidentti Miclesco osasi herättää vastakaikua Tonavan Liiton tunteissa. Ymmärtäen, ettei hän ikinä voisi mennä liian pitkälle toveriensa ylistämisessä, hän arvelematta ja pelkäämättä moitteita liioittelusta asetti heidän jalon urheilunsa kaikkien muiden yläpuolelle, ylisteli pilviin asti kalanpyydystystieteen hartaita opetuslapsia, loihtipa vielä mieliin sen ylvään jumalattaren muiston, jota ylinnä palvottiin muinaisen Rooman kalastajakisoissa, kalastusjuhlissa.

Ymmärrettiinkö nämä sanat? Luultavasti, koskapa niille oikein tömistettiin jalkoja innostuksesta.

Sitten, hengähdettyään ja tyhjennettyään seidelin valkeavaahtoista olutta, hän jatkoi:

»Minun on vielä vain onniteltava meitä yhdistyksemme kasvavasta menestyksestä. Se saa joka vuosi uusia jäseniä, ja sen maine on hyvin vakaantunut koko Keski-Euroopassa. Sen saavutuksista en tahdo teille puhua. Ne te tunnette, teillä on niistä osanne, ja mukanaolo sen kilpailuissa on suuri kunnia! Saksalainen sanomalehdistö, tshekkiläinen sanomalehdistö, romanialainen sanomalehdistö, ei koskaan ole ollut kitsas lausumaan sille niin suuriarvoisia, sanon lisäksi, niin ansaittuja kiittelyjään, ja minä esitän maljan, toivoen että siihen yhdytte, niille sanomalehtimiehille, jotka harrastavat Tonavan Liiton kansainvälistä asiaa.»

Tietysti yhdyttiin presidentti Miclescon esittämään maljaan. Pullot tyhjentyivät laseihin ja lasit tyhjentyivät kurkkuihin yhtä helposti kuin suuren virran ja sen lisäjokien vesi virtaa mereen.

Olisi lopetettu siihen, jos presidentin puhe olisi päättynyt tähän vastamainittuun maljaan. Mutta oli juotava toisia, yhtä ilmeisen sopivia maljoja.

Presidentti olikin noussut jälleen, ojentaen vartalonsa täyteen mittaansa, sihteerin ja rahastonhoitajan keskellä, jotka myöskin olivat seisaallaan. Oikeassa kädessä kullakin heistä oli lasi samppanjaa, vasen oli laskettuna sydämelle.

»Juon Tonavan Liiton maljan», sanoi herra Miclesco, luoden katseensa kaikkiin läsnäoleviin.

Kaikki olivat nousseet, lasit huulilla. Toiset olivat kiivenneet penkeille, muutamat pöydille, ja yhtenä miehenä yhdyttiin herra Miclescon esittämään maljaan.

Kun lasit oli tyhjennetty, jatkoi tämä jälleen, ammennettuaan hänen ja hänen vierustoveriensa edessä seisovista ehtymättömistä pulloista:

»Eläkööt eri kansallisuudet, badenilaiset, württembergiläiset, baijerilaiset, itävaltalaiset, unkarilaiset, serbialaiset, valakialaiset, moldaulaiset, bulgarialaiset, bessarabialaiset, jotka Tonavan Liitto lukee jäsentensä joukkoon!»

Ja bessarabialaiset, bulgarialaiset, moldaulaiset, valakialaiset, serbialaiset, unkarilaiset, itävaltalaiset, baijerilaiset, württembergiläiset, badenilaiset vastasivat hänelle kuin yksi ainoa mies, juoden pohjaan lasinsa.

Vihdoin presidentti lopetti puheensa, lausuen juovansa yhdistyksen jokaisen jäsenen terveydeksi. Mutta kun näiden lukumäärä nousi neljäänsataan seitsemäänkymmeneenkolmeen, oli hänen valitettavasti pakko yhdistää heidät kaikki yhteen ainoaan maljaan.

Siihen muuten vastattiin lukemattomin eläköönhuudoin, joita jatkui niin kauan kuin äänivaroja riitti.

Siten päättyi ohjelman toinen numero. Ensimmäinen oli loppunut ruokailutoimien mukana. Kolmantena oli oleva palkinnonsaajain nimien julistaminen.

On aivan luonnollista, että jokainen odotti levottomana, sillä, kuten jo on sanottu, lautakunnan salaisuus ei ollut päässyt ilmi. Mutta hetki oli tullut, jolloin se vihdoinkin saataisiin tietää.

Presidentti Miclesco ryhtyi lukemaan molempien luokkien virallista palkintoluetteloa.

Yhdistyksen sääntöjen mukaisesti tuli julistaa ensiksi vähempiarvoiset palkinnot, joten tämä tavallaan voiton seppeleen saaneitten luettelon lukeminen kävisi asteittain yhä mielenkiintoisemmaksi.

Alempien palkintojen saajat lukumäärän luokassa astuivat heidän nimiään huudettaessa korokkeen eteen. Presidentti syleili heitä, ojentaen heille kunniakirjan ja rahasumman, joka vaihteli saavutetun arvoasteen mukaan.

Verkkolaukkujen sisältämät kalat olivat niitä, joita jokainen kalastaja vöi saada Tonavan vesiltä: rautakaloja, särkiä, kivikaloja, punakampeloita, ahvenia, tuutaimia, haukia, ankeriaita ynnä muita. Valakialaisia, unkarilaisia, badenilaisia, württembergiläisiä oli näitten alempien palkintojen saajain nimiluettelossa.

Toinen palkinto annettiin seitsemästäkahdeksatta kalasta Weber-nimiselle saksalaiselle, jonka menestystä tervehdittiin innokkain kättentaputuksin. Tämä Weber olikin hyvin tunnettu toveriensa keskuudessa. Jo monet kerrat hänet oli edellisissä kilpailuissa asetettu eturiveihin, ja yleisesti odotettiin, että hän sinä päivänä saisi ensimmäisen palkinnon lukumäärän luokassa.

Ei, vain seitsemänkahdeksatta kalaa oli hänen verkossaan, seitsemänkahdeksatta tarkkaan ja moneen kertaan lukien, kun sitävastoin eräs toinen, jollei taitavampi, niin ainakin onnellisempi kilpailija oli tuonut niitä yhdeksänyhdeksättä omassaan.

Tämän mestarikalastajan nimi huudettiin sitten julki. Se oli unkarilainen Ilja Brusch.

Kokoontunut väkijoukko hämmästyi kovin eikä taputtanut käsiään kuullessaan mainittavan nimeltä tämän unkarilaisen, jota Tonavan Liiton jäsenet eivät tunteneet, hän kun vasta aivan äskettäin oli tullut sen jäseneksi.

Kun palkinnonsaaja ei ollut katsonut tarpeelliseksi astua esiin vastaanottamaan sadan floriinin palkintoa, niin presidentti Miclesco enempää viivyttelemättä siirtyi lukemaan painon luokassa palkinnon voittaneiden luetteloa. Palkitut olivat romanialaisia, slaavilaisia ja itävaltalaisia. Kun toisen palkinnon saajan nimi huudettiin, taputettiin sille käsiä samoin kuin saksalaisen Weberin nimelle. Herra Ivetozar, toinen presidentin vierustovereista, voitti palkinnon, hän kun oli saanut kolmen ja puolen naulan painoisen ankeriaan, joka varmasti olisi päässyt karkuun vähemmin taitavalta ja kylmäveriseltä onkimieheltä. Hän oli yhdistyksen huomatuimpia, toimekkaimpia ja innokkaimpia jäseniä ja oli siihen mennessä voittanut suurimman joukon palkintoja. Häntä tervehdittiinkin yksimielisin kättentaputuksin.

Jaettavana oli enää vain tämän luokan ensimmäinen palkinto, ja sydämet pamppailivat odottaessa voittajan nimeä.

Mikä hämmästys, jopa enemmän kuin hämmästys, mikä ällistys valtasikaan kaikki, kun presidentti Miclesco äänellä, jonka vavahtelua hän ei voinut hillitä, lausui seuraavat sanat:

»Ensimmäisen palkinnon painoluokassa saa seitsemäntoista naulan hauesta unkarilainen Ilja Brusch.»

Suuri hiljaisuus syntyi läsnäolevassa seurassa. Taputtamaan valmiit kädet jäivät liikkumattomiksi, voittajaa tervehtimään valmiit suut vaikenivat. Voimakas uteliaisuuden tunne teki kaikki liikkumattomiksi.

Näyttäytyisikö vihdoinkin Ilja Brusch? Tulisiko hän vastaanottamaan presidentti Miclescolta kunniakirjat ja niiden mukana kaksisataa floriinia?

Äkkiä kuului äänten solinaa kautta väkijoukon.

Eräs läsnäolijoista, joka siihen saakka oli pysytellyt vähän syrjässä, astui koroketta kohti.

Se oli unkarilainen Ilja Brusch.

Päättäen hänen kasvoistaan, joista parta oli huolellisesti ajeltu ja joiden päällä kaareutui tuuhea sysimusta tukka, Ilja Brusch ei ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Keskikokoista suurempana, leveäharteisena, tanakkaryhtisena, hän näytti olevan tavattoman voimakas mies. Saattoi todella kummastella, että niin rotevaa miestä miellyttivät ongintaurheilun levolliset ajanvietteet siihen määrään, että hän oli saavuttanut tässä vaikeassa taidossa mestaruuden, josta kilpailun tulos oli eittämättömänä todisteena.

Toinen varsin eriskummainen seikka: Ilja Bruschia lienee tavalla tahi toisella vaivannut jokin näkövika. Leveät mustat silmälasit peittivät näet hänet silmänsä, joiden väriä olisi ollut mahdoton erottaa. Mutta onhan näkö kallisarvoisin aisti sille, joka intohimoisesti tarkkaa kohon tuskin huomattavia liikkeitä, ja hyviä silmiä tarvitsee välttämättä, ken tahtoo tehdä tyhjiksi kalan monenmoiset kavalat metkut.

Mutta kummasteltiinpa tahi ei, niin ei ollut muuta neuvoa kuin taipuminen. Kun lautakunnan puolueettomuutta ei saattanut epäillä, oli Ilja Brusch voittaja kilpailussa, vieläpä oloissa, jollaiset Liiton jäsenten muistamana aikana eivät koskaan ennen olleet vallinneet kenenkään voittaessa. Miesjoukon kylmäkiskoisuus siis hälveni, ja kyllin kuuluvat kättentaputukset tervehtivät voittajaa hänen vastaanottaessaan kunniakirjansa ja palkintonsa presidentti Miclescon kädestä.

Kun se oli tehty, niin Ilja Brusch, sen sijaan että olisi astunut alas korokkeelta, puhui hetken presidentin kanssa ja kääntyi sitten läsnäolijoihin päin pyytäen kädenliikkeellä hiljaisuutta, jonka hän saikin aikaan kuin taikatempulla.

»Hyvät herrat ja rakkaat toverit», sanoi Ilja Brusch, »sallikaa minun lausua teille muutama sana, niinkuin presidenttimmekin suvaitsee antaa minulle siihen luvan».

Äsken niin meluavassa salissa olisi nyt kuullut kärpäsen lentävän. Mihin tähtäsi tämä puhe, jota ohjelma ei edellyttänyt?

»Haluan ensin kiittää teitä», jatkoi Ilja Brusch», myötätunnostanne ja kättentaputuksistanne, mutta pyydän teitä uskomaan, etten ylpeile enempää kuin sopivaa on saavuttamastani kaksinkertaisesta menestyksestä. Tiedän varsin hyvin, että tämän menestyksen, jos se olisi langennut ansiokkaimman osalle, olisi saavuttanut joku vanhempi jäsen Tonavan Liitossa, jossa on niin runsaasti uljaita kalamiehiä, ja että saan siitä kiittää onnellista sattumaa pikemmin kuin omaa ansiotani.»

Nämä vaatimattomat alkusanat saivat osakseen suurta arvonantoa läsnäolijain taholta, joiden keskuudesta kuului useita hillittyjä hyvä-huutoja.

»Tämä onnellinen sattuma on minun nyt todistettava ansaituksi, ja sitä varten olen keksinyt tuuman, jonka luulen olevan omansa kiinnittämään tämän kuulujen kalamiesten seuran mieltä.

— Tiedätte varsin hyvin, rakkaat toverit, että huippuennätykset nykyään ovat muodissa. Miksi emme noudattaisi toisten, meidän urheiluamme varmasti alempiarvoisten urheilujen sankarien esimerkkiä, miksi emme koettaisi saavuttaa kalastuksen huippuennätystä?»

Tukahdutettuja huudahduksia kuului sieltä täältä kuulijain joukosta. Huudettiin »Ah, ah!» — »Kas, kas!» — Miksipä ei?» — jokainen seuran jäsen kun ilmaisi saamansa vaikutuksen erikoisen luonnonlaatunsa mukaisesti.

»Kun tämä ajatus ensi kerran tuli mieleeni», jatkoi sillä välin puhuja, »hyväksyin sen heti ja ymmärsin myös, missä oloissa se oli toteutettava. Se seikka, että olen Tonavan Liiton jäsen, rajoitti sitäpaitsi pulmaa. Tonavan Liiton miehenä tuli minun vain Tonavalta pyytää yritykseni onnellista päättymistä. Olen siis päättänyt kulkea mainehikasta virtaamme alas sen lähteiltä alkaen Mustallemerelle asti ja elää tämän kolmentuhannen kilometrin matkan kestäessä yksinomaan kalastukseni tuotteilla.

— Onni, joka on suosinut minua tänään, lisäsi vielä, jos se olisi mahdollista, haluani suorittaa tämän matkan, jonka mielenkiintoisuutta, siitä olen varma, te osaatte oikein arvostella ja senvuoksi ilmoitan teille jo nyt lähtöni aian, ioka on määrätty kymmenenneksi päiväksi elokuuta, siis ensi torstaiksi, ja pyydän teitä kokoontumaan sinä päivänä tarkalleen sille paikalle, mistä Tonava alkaa.»

Helpompi on kuvailla mielessään kuin sanoin kuvata sitä innostusta, jonka tämä odottamaton tiedonanto nostatti. Viiden minuutin ajan riehui eläköön-huutojen ja raivokasten kättentaputusten myrsky.

Mutta moinen tapahtuma ei voinut päättyä siihen, Herra Miclesco ymmärsi sen ja toimi niinkuin aina oikean presidentin tavoin. Ehkä hiukan raskaasti hän nousivielä kerran molempain vierustoveriensa keskelle.

»Toverimme Ilja Bruschin malja!» huusi hän liikutetulla äänellä, heiluttaen kädessään samppanjalasia.

»Toverimme Ilja Bruschin malja!» vastasivat läsnäolijat jyrisevällä äänellä, jota heti seurasi syvä äänettömyys, ihmislapset kun valitettavan puutteellisuuden vuoksi eivät ole luodut niin, että voisivat huutaa ja juoda samalla kertaa.

Äänettömyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Poreileva viini oli pian antanut väsyneille kurkuille taas uutta voimaa, joka sai ne esittämään vielä lukemattomia maljoja, kunnes yleisen hilpeyden vallitessa päättyivät nämä mainiot Tonavan Liiton sinä päivänä, elokuun 5:ntenä 1876, Sigmaringenin sievässä pikkukaupungissa toimeenpanemat ongintakilpailut.

II

Tonavan lähteillä

Oliko Ilja Brusch, ilmoittaessaan Kalamiesten Majaan kokoontuneille tovereilleen päätöksensä kulkea Tonavaa alas siima kädessä, tavoitellut kunniaa? Jos se oli hänen tarkoituksensa, niin hän saattoi kehua sen saavuttaneensa.

Sanomalehdistö oli puuttunut asiaan, ja kaikki Tonavan seudun lehdet poikkeuksetta olivat omistaneet Sigmaringenin kilpailulle kirjoituksia, jotka olivat laajempia tahi suppeampia, mutta aina omansa hivelemään suloisesti voittajan itserakkautta. Hänen nimensä oli tulemassa yleisesti suosituksi.

Jo seuraavana päivänä, elokuun 6:nnen numerossaan, oli ennen kaikkia Wienin Neue Freie Presse julkaissut seuraavan kirjoituksen:

»Tonavan Liiton viimeinen kalastuskilpailu päättyi eilen Sigmaringenissa kerrassaan repäisevään kohtaukseen, jonka sankarina oli eräs unkarilainen nimeltä Ilja Brusch, eilen tuntematon, tänään melkein kuuluisa.

— Mitä teki sitten Ilja Brusch, kysytte, ansaitakseen niin äkkiä kunnian?

— Ensinnäkin tämän taitavan miehen onnistui voittaa molemmat ensimmäiset palkinnot, painon ja lukumäärän luokassa ja jättää kauas jälkeen kaikki kilpailijansa, eikä moista kuulu koskaan ennen tapahtuneen, siitä saakka kun sellaisia kilpailuja on pidetty. Se on jo melko paljon, se. Mutta ei siinä kyllin.

— Korjattuaan moisen laakerisadon, saavutettuaan näin loistavan voiton, luulisi olevansa oikeutettu nauttimaan ansaittua lepoa. Mutta sitä mieltä ei ole tämä hämmästyttävä unkarilainen, joka valmistautuu hämmästyttämään meitä vielä enemmän.

Jos meillä on oikeat tiedot, — ja tunnetaanhan tiedonantojemme luotettavuus —, niin Ilja Brusch lienee ilmoittanut tovereilleen aikovansa kulkea siima kädessä koko Tonavan juoksun alas, alkaen sen lähteiltä Badenin herttuakunnassa sen laskuun saakka Mustaanmereen, siis noin kolmentuhannen kilometrin matkan.

— Aiomme antaa lukijoillemme tuoreet tiedot tämän omituisen yrityksen vaiheista.

Ensi torstaina, 10 päivänä elokuuta, on Ilja Bruschin määrä lähteä liikkeelle. Toivottakaaamme hänelle onnellista matkaa, mutta toivokaamme myöskin, että tämä peloittava kalamies ei hävitä kokonaan sukupuuttoon suuren kansainvälisen virran vesissä asustavaa väkeä!»

Näin lausui Wienin Neue Freie Presse. Budapestin Pester Lloyd osoitti yhtä suurta innostusta, samoin Belgradin Srbské Noviné ja Bukarestin Rumánul, joissa uutinen paisui oikein kirjoitelman mittaiseksi.

Tämä kirjallisuus oli hyvin omansa kohdistamaan huomion Ilja Bruschiin, ja jos on totta, että