Vastustaja

By Caroline Grimwalker, Leffe Grimwalker and Aku Laitinen

Kun Decemberin vaikutusvaltaisimman suvun perijätär löydetään kuolleena kotinsa ulkopuolelta, joutuu John Wagner mahdottomalta tuntuvan tehtävän eteen. Hän tarvitsee myös apua päästääkseen käsiksi kadonneen vaimonsa Saran tietokoneeseen. Voisiko sen uumenista löytyä tietoa, joka johdattaisi tutkintaa eteenpäin? Kim Cordell puolestaan penkoo menneisyyttä ja yrittää keinoja kaihtamatta kostaa kärsimänsä vääryydet. Mutta meneekö Kim tällä kertaa liian pitkälle?

December on Grimwalker-kirjailijapariskunnan yhteisprojekti: ainutlaatuinen cocktail jännitystä, mysteeriä ja pahaenteistä pikkukaupungin tunnelmaa. Tässä sarjassa ei turhia jarrutella, eikä juonenkäänteissä tai vauhdissa ole säästelty. Varmaa on vain se, että kun kerran saavut Decemberiin, se ei päästä sinua otteestaan.

HUOM. Jotkut kirjassa esiintyvät teemat voivat järkyttää herkimpiä lukijoita.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Oct 3, 2023
• ISBN: 9789180764636

Book preview

1

Maggan Frej ehtii ihmetellä, onko hän joutunut helvettiin, kun jälleen yksi isku hipoo hänen päätään. Jos hän ei olisi väistänyt, hän olisi todennäköisesti kuollut. Hänen oikea korvansa soi ja hänen päänahkaansa kirvelee siitä kohtaa, mihin jokin on tehnyt viillon.

Hän ryömii keittiönpöydän alle. Kaikki näkökentässä on epäselvää. Hän liukastuu vereen päästessään pois pöydän alta sen toisella puolella.

Onko se minun vertani, vai jonkun muun verta?

Maggan ei tiedä. Hän tietää vain sen, että on laittanut lapset nukkumaan ja avannut perjantain toisen viinipullon. Hän oli varma siitä, että oli lukinnut kaikki ovet ja ikkunat. Sen jälkeen, mitä hän on kokenut, hän ei noin vain unohda lukita niitä. Yhtäkkiä naamioitunut mies oli kuitenkin hänen takanaan. Jos Maggan ei olisi nähnyt miehen peilikuvaa TV:n ruudulla…

Mies kiertää pöydän ympäri ja Maggan nousee ylös. Miehellä on kädessään lyhyt rautaputki. Maggania pelottaa, kun mies heittää yhden tuoleista sivuun.

Maggan juoksee.

Lapset…

Mies ei saa päästä käsiksi kaikkein arvokkaimpaan, mitä Magganilla on.

Maggan on varma siitä, että hän tulee kuolemaan, mutta on tyytyväinen, kunhan lapset jäävät henkiin.

Jokin iskee häntä lujaa selkään ja kalahtaa osuessaan lattiaan. Mies on varmasti heittänyt rautaputken Magganin perään. Maggan pysähtyy, ottaa putken käteensä eikä enää näe miestä.

Mitä hittoa oikein tapahtuu?

Sen on pakko olla hän, Johan, joka vihaa Maggania siksi, että tämä halusi erota. Mutta siitähän on jo puoli vuotta aikaa. Onko Johan odottanut näin kauan kostaakseen?

Avioero oli raastava ja huoltajuuskiista helvetillinen. He molemmat tekivät yhteensä seitsemän lastensuojeluilmoitusta. Riitaa ja sanaharkkaa riitti, kunnes oikeus päätti antaa Magganille lasten yksinhuoltajuuden. Johanin väkivaltaisuus oli päätöksen kannalta ratkaiseva asia.

Maggan nyyhkäisee ja perääntyy varovasti. Hän pitää rautaputkesta lujaa kiinni. Hän ei tiedä, minne on laittanut puhelimensa, eikä huutamisesta olisi mitään hyötyä. Kukaan ei kuulisi häntä. Lähin naapuri asuu kilometrin päässä. Nyt Maggan katuu tänne muuttamista. Tai… pakeneminen taitaa olla parempi sana. Vuokramökki oli ainut asunto, jonka Maggan pystyi hankkimaan sen jälkeen, kun Johan oli pilannut hänen raha-asiansa. Maggan oli idiootti ja suostui ottamaan kaikki ne lainat omalla nimellään. Senkin jälkeen, kun Johan oli alkanut lyödä häntä. Maggan huomaa, miten paniikin ja pelon takana itää häneen kauan sitten juurtunut viha. Hän tarttuu siihen kaikin voimin ja narskuttelee hampaitaan.

Johan ei helvetti sentään saa tehdä tätä.

Kun kaikki mökin lamput sammuvat yhtä aikaa, Maggan lakkaa hengittämästä. Sähkökaappi on eteisessä rappusten vieressä. Vain sitä kautta pääsee lasten luo.

Mies leikkii hänen kanssaan.

Silmät tottuvat hitaasti pimeään, mutta on niin talvisen synkkää, että Magganin pitää olla varovainen.

Hänen oikealta puoleltaan kuuluva ääni saa hänen sydämensä hyppäämään benjihypyn alas hänen vatsaansa.

Hän heilauttaa rautaputkea, mutta osuu vain ilmaan.

Anna sen vain tapahtua, mies sähähtää hänen oikealla puolellaan, paljon lähempää kuin missä Maggan uskoi miehen olevan, ja Maggan heilauttaa taas putkea.

Se osuu taas ilmaan.

Lopeta nyt, Johan, Maggan nyyhkyttää ja vihaa omassa äänessään kuulemaansa anelevaa sävyä. Mies nauraa vastaukseksi surullista ja sähisevää naurua, joka saa Magganin käsivarsien karvat nousemaan pystyyn.

Maggan perääntyy, kunnes osuu seinään. Hän liikkuu hapuillen vasemmalle, kunnes pääsee olohuoneen ovelle. Takan luona on hiilihankoja.

Odottamaton isku suun paikkeille saa Magganin kaatumaan taaksepäin, ja mies heittäytyy hänen päälleen. Maggan pudottaa rautaputken miehen iskiessä häntä kasvoihin. Hän yrittää torjua iskuja käsillään, mutta aina välillä mies osuu häneen. Kivulla on rajansa, Maggan tietää sen, jossain vaiheessa kipu on niin kova, että keho sulkeutuu ja hädin tuskin enää tuntee kipua. Mutta juuri nyt joka ikinen isku polttaa Magganin lihaa. Tai ehkä sielua.

Maggan on tottunut saamaan turpiin, mutta tällä kertaa hän tekee jotain, mitä ei ole koskaan ennen tehnyt.

Hän lyö takaisin. Hän raapii ja yrittää päästä käsiksi miehen silmiin.

Mies tarttuu Magganin käsiin. Maggan haistaa miehen partaveden ja oman viininhajuisen hengityksensä. Oman pelkonsa hajun.

Maggan osuu miestä kaulaan, ja tämä päästää rohisevan äänen. Tämä on Magganin tilaisuus. Nyt itsepuolustuskurssi nousee pintaan, ja Maggan onnistuu kaatamaan miehen sivuun.

Maggan ryömii muutaman askelen, ennen kuin nousee jaloilleen, juoksee kohti rappusia ja ainutta asiaa, jonka vuoksi hän elää.

Lapset…

Matilda ja Patrik ovat lakanneet kyselemästä, missä isä on.

Pysähdy, Maggan kuulee takaansa ja saa lisää voimia. Hänen koko kehoonsa sattuu, mutta jostain hän löytää voimaa.

Hänen pitää vain nousta rappuset ylös lastenhuoneeseen ja soittaa Patrikin puhelimesta hätänumeroon. Sulkea ovi ja taistella vastaan, kunnes poliisit pääsevät paikalle.

Kun Maggan on rappusten puolivälissä, jalat pyyhkäistään pois hänen altaan ja hän kaatuu kasvot edellä yhdelle rappusista. Koko maailma pyörii ja häntä vedetään toisesta jalasta alaspäin.

Hän ei huuda, jottei herättäisi lapsia. Eikö olekin sairasta? Hän pitelee käsiään kasvojensa edessä ja tuntee yhden tai kahden kylkiluun murtuvan miehen kiskoessa häntä rappusia alas.

Maggan yrittää potkaista miestä toisella jalallaan, ja onnistuu osumaan tätä hartiaan. Maggan kääntää itsensä ympäri niin, että rappuset osuvat häntä selkään, kunnes mies on raahannut hänet eteisen kylmälle kivilattialle asti. Ulko-ovesta tuleva veto terästää Magganin aistit. Hän on pyytänyt vuokranantajaa korjaamaan oven sitten kun tällä on aikaa. Kylmänpuuska antaa Magganille voimaa yrittää vielä kerran.

Hän on juuri potkaisemassa miestä polveen, kun hiilihanko osuu häntä rintaan. Kipu on erilainen kuin yksikään hänen aiemmin tuntemansa. Se on todella syvä ja voimakas. Polttava. Niin… lopullinen. Maggan ymmärtää, että tulee kuolemaan.

Minä vapautan sinut, ääni kuiskaa. Mies vetää hiilihangon pois vain iskeäkseen Maggania sillä yhä uudelleen ja uudelleen. Magganin katse harhailee ympäriinsä. Se osuu ulko-oven pyöreään ikkunaan, jonka ulkopuolella hän tietää painavien lumihiutaleiden putoilevan hiljaa maahan. Maggan pakenee sinne, pois kivusta, kunnes katoaa tiiviiseen pimeyteen, missä mikään ei enää satu.

Lapset… on viimeinen sana, jonka hän kuiskaa ennen kuolemaansa.

2

John Wagner hytisee, vaikka istuu sisällä odottamassa. Sähkökriisin tuloksena kunnanjohtaja Claire Olofsson on päättänyt laskea kaikkien Decemberin kaupungin tilojen lämpötilaa kahdella asteella. Aivan sairas ajatus ottaen huomioon, miten paljon sähköä Clairen halloweenin aikaiset ideat vievät, ja luultavasti pian myös joulun aikaiset. Johnilla on takki yhä yllään ja hän puhaltaa käsiinsä lämmintä ilmaa katsellessaan ympärilleen ja tuntiessaan olevansa väärässä paikassa.

John on aina ollut ulkopuolinen.

Uteliaat ja ujot katseet tutkivat häntä. Hän nyökkää ja tervehtii. Hän vilkuttaa kahdelle teinitytölle, jotka uskovat olevansa kovinkin hienovaraisia kuvatessaan Johnia puhelimillaan ja syventyessään sitten niihin päivittääkseen sosiaaliset mediansa. On pieni ihme, etteivät tytöt ole jäätyneet hengiltä ottaen huomioon vaatteet, jotka heillä on yllään. Paidat ovat aivan liian lyhyet. Toisella tytöistä on polvipituinen, Peppi Pitkätossun -keltainen hame ja valkoiset lenkkarit. Ei sukkahousuja. John saa paleltumia sieluunsa vain ajatellessaan matkaa kotiin tai bussille, joka tytön pitää kävellä koulupäivän päätteeksi. John pudistaa päätään. Hän vilkaisee ruokalan jonoa kaihoisasti, mutta ei näe kahvia tai tunne sen tuoksua. Se ei sinänsä ole kovin kummallista.

Rakennus on ruskea ja kolmikerroksinen. Brunnsparkenin koulu on täsmälleen samanlainen kuin kaikki muutkin Johnin näkemät masentavat peruskoulut, ja hänestä tuntuu epämukavalta istua täällä ruokalassa seiska- ja kasiluokkalaisten kuiskiessa hänen läsnäolostaan.

Keskimmäiset luokat sijaitsevat vähän kauempana olevassa rakennuksessa, ja esikoululla ja ensimmäisillä luokilla on vastarakennettu rakennus tien toisella puolella. Jos siellä on yhtä kylmä kuin täällä, Johnin käy todellakin pikkuisia sääliksi. Hän tekee parhaansa, jottei ärsyyntyisi huomiosta, jota saa yläastenuorilta pienen etäisyyden päästä.

John Wagner ei varsinaisesti ole pitänyt matalaa profiilia sinä aikana, jonka on viettänyt Decemberissä, ja kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut – jengiampumisten, panttivankidraaman, naisiin kohdistuvan murha-aallon ja saatanan palkkamurhaajan, joka teurasti yhteensä viisi ihmistä, ja siinä vasta pieni osa koko pahuuden kirjosta – median edustajia on alkanut parveilla kaupungissa kuin ärsyttäviä yöperhosia. Ei ole kovin yllättävää, että he ovat herättäneet henkiin myös tarinan John Wagnerista, tukholmalaisesta poliisista, joka työskentelee nyt täällä Decemberin pikkukaupungissa sen jälkeen, kun hänen vaimonsa ja poikansa katosivat neljä kuukautta sitten.

Johnista on tullut julkkis, mutta hän haluaisi vain olla näkymätön.

Teinipoikajengi mekastaa ruokajonossa. Heidän äänensä säntäilevät sinne tänne lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa, ja se saa Johnin hymyilemään. Hän muistaa tarkalleen, millaista se oli. Miltä tuntui hävetä, kun oma ääni käyttäytyi huonosti silloin kun sitä vähiten toivoi. Sitten John synkistyy ajatellessaan seuraavan ajatuksen.

Mattias ei ehkä koskaan saa kokea sitä.

John ei ehkä koskaan saa tirskua poikansa äänenmurrokselle, kuten on kuvitellut saavansa tehdä.

Ei, en minä niin saa ajatella, John päättää. Sara ja Mattias ovat elossa, ja minä aion löytää heidät.

Tämä vierailu on osa sitä kamppailua, ja juuri kun John tuntee kyynelten puskevan esiin yhdessä hitaasti lähestyvän migreenin kanssa, kouluruokalan keittiön ovi avautuu, ja rehtori – jonka John tapasi hetki sitten lyhyesti – astuu ulos. Miehellä on mukanaan vanha täti, jolla on yllään vihreä hiusverkko, siniset muovitossut, valkoinen takki ja keltaiset kumihanskat. Johnin sydän hypähtää. Hän nousee ylös, ja kun rehtori on johdattanut kuivakan pikku tädin Johnin luokse, John varmistaa hymyilevänsä kaikkein lämpimintä hymyään esitellessään itsensä.

Niin, kuten sanoin, Anita tässä osaa ehkä auttaa sinua, rehtori sanoo, pyytää anteeksi ja katoaa matkoihinsa. Anita, joka on korkeintaan 150 senttiä pitkä ja näyttää puoliksi muumioituneelta, siristää silmiään epäluuloisesti Johnia kohti.

Näytät melkein siltä kuin olisit tutkimassa rikospaikkaa, John vitsailee ja elehtii kohti ruokalan tädin vaatteita.

Hah! täti puuskahtaa odottamattoman käheällä äänellä vetäessään kumihanskat pois kädestään nyrpistäen samalla nenäänsä ja katsellessaan nuoria. Koko paikka on rikollinen. Perhanan kakarat. Sitten nainen osoittaa ulko-ovea. Jos minä nyt kerran saan pitää ylimääräisen tauon puhuakseni sinun kanssasi, pidetään se saman tien ulkona, jotta saan vähän raitista ilmaa, täti sanoo painokkaasti ja ottaa valkoisen takin taskusta esiin tupakka-askin. Pääsee tästä teinikivesten, mausteseoksen ja hikisen liikuntavaatekassin hajusta.

Sinun jälkeesi, John vastaa hymyillen ja tehden kutsuvan eleen.

Tämä nainenhan on jo itsessään varsinainen tarina, hän ajattelee.

Oven ulkopuolella ilma on veitsenterävä ja kylmyydessään lähes polttava. Taivas on intensiivisen sininen, ja John kaipaa laaksoa aiemmin varjostanutta pilviverhoa. Hän kuvittelee, että se auttoi säilyttämään edes hieman lämpöä. Kun kunnon talvi saapui Decemberiin, se teki sen suurin harppauksin. On vain viikko siitä, kun ensilumi satoi Halloweenin aikaan, mutta nyt päivisin on jo kymmenen pakkasastetta, öisin usein tuplaten. John on huomannut, että silmäripsiin voi syntyä jääpuikkoja. Sitä taitoa hän ei olisi halunnut oppia.

Hän arvostaa enemmän Tukholman harmaanruskeaa loskaa.

No niin, täti sanoo sytytettyään tupakkansa ja puhallettuaan valtavan savupilven ulos keuhkoistaan. On niin tyyntä, että savupilvi ajelehtii hitaasti koulunpihan poikki. Halusit siis puhua entisestä oppilaasta?

Vaimostani, John sanoo. Sara Barkesta. Hän ja poikani katosivat neljä kuukautta sitten. Sara on kasvanut täällä Decemberissä. Hän kävi tätä koulua, ja rehtorin mukaan sinä olet ainut, joka on ollut töissä niistä ajoista asti.

Ja ne ajat ovat siis…?

Kaksituhattaluvun alku, John vastaa. Sara aloitti yläasteella syksyllä 2001, ja päätti sen vuoden 04 kesällä.

Herranjumala, ruokalan täti Anita mutisee tupakka suupielestään roikkuen. Eli siis noin tuhat vuotta sitten. Minun pitää katsoa tuota tarkemmin. Hän osoittaa Johnin kädessä olevaa kuvaa, ja John antaa sen hänelle. Anita pitelee sitä suoran käsivarren etäisyydellä itsestään.

John näkee tasan tarkkaan, koska se tapahtuu, ja hänen sykkeensä ottaa loikan kuin kaniini. Sillä hetkellä Anita muistaa Saran nimen. Naisen silmät laajentuvat minimaalisesti, hän vetää yllättyneenä lyhyesti henkeä, ja sitten hänen katseensa synkistyy.

Siinä vaiheessa olin ollut täällä töissä jo kymmenen vuotta. Ensi vuonna pääsen eläkkeelle, jos Luoja suo ja viskaalit sallivat, kuten sanotaan. Usko pois, että oppilaita on sinä aikana tullut ja mennyt…

John kuulee naisen puheessa hiljaisen mutta-sanan, ja kuvottava tunne valtaa hänen vatsansa. Hän tunnistaa kyseisen kiihtymyksen, ja sanoo: Mutta…?

Mutta tämän tytön minä muistan, Anita vastaa ja antaa kuvan takaisin Johnille. Ei sillä, että olisin nähnyt häntä kovin usein. Anna-Marian minä sitä vastoin näin useammin.

Anna-Marian?

He olivat samalla luokalla. Anna-Maria oli kiltti tyttö. Aivan liian lempeä.

Mutta… Sara? John sanoo ja yskähtää Anitan puhaltaessa ulos toisen savupilven, joka jää roikkumaan heidän ympärilleen kuin mikäkin nikotiinisumu.

Sara, niin… Anita katoaa lyhyeksi hetkeksi omaan katseeseensa. Sitten hän niiskahtaa. Sinun pitää jutella… Mikä hitto sen pojan nimi nyt olikaan? Anita rapsuttaa päätään hiusverkon päältä, ottaa tupakastaan syvät henkoset