Täydenkuun sinfonia

By M. E. Yli-Kiikka

Misty Lake.
Järvi Yhdysvaltain pohjoisosissa, Wisconsinin osavaltiossa. Jyrkkien kallioiden ja pimeiden metsien ympäröimä alue, jonka olemassaolo on luotaantyöntävän erakkomainen. Koruton seutu, jolla ihmisen kosketus on nuori, mutta jonka kosketus ihmiseen tuntuu vanhalta kuin kuolema.

Kun alueelle saapuu uusia asukkaita tai uteliaita matkalaisia, Misty Lake voi aluksi vaikuttaa vain takapajuiselta taikauskoiselta umpikujalta. Mutta kun järveltä levittäytyvä kolkko usva alkaa viipyillä ja hapuilla ihmisten kaupunkeja kohti, vanhat pelot alkavat herätä henkiin. Olipa ulkopaikkakuntalainen taikka paikallinen, Misty Laken ihmiset joutuvat tylysti kasvotusten alueen karun historian kanssa. Samalla alkaa valjeta paljon kauhistuttavampi totuus tapahtumista, jotka ovat vääjäämättömästi ajamassa heidät kohti tuhoaan.

Täydenkuun sinfonia on M. E. Yli-Kiikan esikoisromaani, jossa ajelehditaan Misty Laken rannoille. Siellä vesi on mustaa, maa on hapanta ja usva kantaa kuiskausten raskasta taakkaa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 5, 2020
• ISBN: 9789528091677

M. E. Yli-Kiikka

M. E. Yli-Kiikka (s. 1984) on syntyjään Loviisalainen, vesistöjen äärellä viihtyvä satusetä, joka tarinoi nykyisin Joensuusta käsin. Piirrettyään lapsesta asti tikku-ukkosarjakuviaan, hän päätti lukioaikanaan koetella itseään oman sarjakuvasarjan parissa. Piirrosjälki osoitti, että kuvitus olisi parasta jättää ammattilaisille - tai edes hyville amatööreille -, mutta hahmot suorastaan vaativat saada tarinansa kerrotuksi, tavalla tai toisella. Siispä M. E. päätti mieluummin kirjoittaa päässään pulppuavat tarinat kirjaformaatissa, ja unelma kirjailiudesta alkoi. Esikoisen kirjoitustyö käynnistyi vuonna 2006. Sittemmin työpöydälle on kasautunut parikin keskeneräistä projektia. Hänen suosikkigenrensä ovat fantasia ja kauhu, joita hänen tulevaisuuden työsuunnitelmansa on pullollaan. Suunnitelmissa on myös yksittäistä draamaa, toiminnallista dekkaria ja massiivista avaruusfantasiaa. Siispä M. E. ei mielellään lokeroidu yhden genren mieheksi, mutta tarvittaessa hän heittää pöytään fantasiakirjailijakorttinsa.

Book preview

Lämmin Kiitos kaikille Teille, jotka olette näiden pitkien vuosien ajan jaksaneet kannustaa minua.

Teille, jotka jaksoitte kysellä minulta projektini etenemisestä aikoina, jolloin itse halusin vain unohtaa kaiken. Te pakotitte minut kaivamaan sorvini uudelleen esiin.

Teille, jotka potkitte minua eteenpäin tavoittelemaan unelmaani, uskomaan itseeni ja kehittymään. Olemaan tyytymätön helppoon ja keskivalmiiseen, mutta myös hyväksymään epätäydellisyyteni.

Ja, ennen kaikkea, kiitos Sinulle, veljeni, kaikesta valtavasta tuestasi, horjumattomasta uskostasi työhöni ja lukemattomista tunneista jotka olet jaksanut kuunnella ja myötävaikuttaa. Tätä teosta ei olisi ilman kaikkia näitä vuosia, joina olemme voineet heittäytyä jakamaan tarinaintoamme, aina lapsuudestamme lähtien.

Voisimmepa aina säilyä sen verran lapsina toisillemme.

Kun Te inspiroitte elämääni, minulla on paljon enemmän pelättävää.

Kun Te olette elämässäni, pahimmat pelkoni pysyvät paperilla.

- M. E.

Sisällys:

Osa 1: Viattomain kehtolaulu

Osa 2: Lauman oratorio

Osa 3: Peltojen surulaulu

Osa 4: Adagio järvelle

Osa 5: Kuolleiden hymni

Osa 1.

Viattomain kehtolaulu

Perjantai 2. helmikuuta

Viimeisten kahden viikon aikana kaksipiippuisesta Melindasta oli tullut James Lambertin paras ystävä. Hän puristi sitä aivan kuin elämänlankaa, joka voisi hetkenä minä hyvänsä lipsua hänen hikisten sormiensa ulottuvilta. Se oli ankkuri ja majakka Jamesin järjettömäksi käyneessä maailmassa. Hän silitteli sitä kuin taikalamppua ja toivoi siten näkevänsä hengen, joka päästäisi hänet piinastaan.

Tai edes sellaisen, johon Melindan puheet tehoaisivat.

James oli myös viimein alkanut puhua Melindalle elämästään, mikä tietenkin miellytti Melindaa suuresti. Viimeisimmästä metsästysretkestä lähtien Melinda oli jätetty pimentoon, mutta nyt se sai jälleen nauttia intiimistä läheisyydestä ja Jamesin kehon lämmöstä. Mies halasi sitä rakastavasti, suuteli sen kylmää pintaa ja laski sen sitten reisiensä päälle lepäämään.

James istui lattialla eteiskäytävän päässä. Hänen komeat kasvonsa olivat muuttuneet kolkoiksi. Aliravitsemus oli kuihduttanut hänen silmäkuoppansa sisään, ja kallon muodot pistivät esiin harmaantuneen ihon alta. Hänen hiuksensa, joita hän piti yleensä edustuksellisessa jakauksessa, olivat nyt hien ja lian kovettamat, ja ne sojottivat joka suuntaan kuin takiaispallon piikit.

Vaatteitaan James ei ollut tietenkään ehtinyt vaihtaa, sillä hänen täytyi vahtia ovea. Siispä hänen t-paitaansa saattoi kuvailla ainoastaan muodollisesti valkoiseksi. Farkuista hän oli luopunut jo ajat sitten, koska hänellä ei ollut aikaa riisua niitä aina kun hän joutui käymään vessassa.

Enhän minä mikään elukka ole, James totesi Melindalle, joka oli tietenkin samaa mieltä. Olen ihminen. Sivistynyt ihminen, joka ei tee tarpeitaan eteiseen. Hän otti selällään vauhtia seinästä ja keinahteli rytmikkäästi edestakaisin. Sivistynyt, sivistynyt...

Sitten hän kuuli äänen.

Siellä se taas on. Kyllä minä kuulen sen. Älä luulekaan, ettei James kuulisi kuinka hiiviskelet nurkissa!

Jamesin liike pysähtyi. Hän tuijotti ulko-ovea ja puristi Melindaa rystyset valkoisina. Tulisit sieltä..., hän kuiskasi keskittyneesti. Tulisit nyt vain. Kun kerran niin kovasti kurkistelet. Ivaava hymy levisi Jamesin risupartaisille kasvoille. Tietysti minä näen sinut. Kurkistelet jälleen silmäaukosta ja tuijottelet suurilla silmilläsi.

Vastausta ei kuulunut.

Vastaa, saatana! James parahti kurkku kuivana ja osoitti Melindalla kohti ovea. Tule tänne! Uskallakin tulla! Varoitan sinua!

Kukaan ei tullut.

Siellä se on, Melinda. Aivan varmasti. James vakuutteli rakkaalleen. Minä en ole hullu. Se vain yrittää temppujaan. Minä en ole hullu...

Sitten eteisestä kuului pitkä narahdus. Huoneessa ei näkynyt ketään. James asui yksin kaksiossaan Melinda seuranaan.

Se on täällä, James kuiskasi ja salli silmiensä kiertää seinillä. Oven vieressä oli vaatehenkari, mutta siinä ei näkynyt liikettä. Eikä se sinne olisikaan piiloutunut. Komeroihin ehkä, ellei se olisi tiennyt sellaisen olevan turhaa. James ei ollut availlut kokonaiseen viikkon mitään muuta kuin säilyketölkkejä.

Sitten äänet kuuluivat lähempää. Ne viipyilivät olohuoneen oven saranoissa ja valottoman makuuhuoneen pimeydessä.

Se yrittää taas. Se yrittää..., James hoki mielettömänä. Voi, Melinda, se yrittää taas...

Naksutusta ja narinaa. Hieman siellä sun täällä, mutta ei kaikkialla. Se tiesi mikä Jamesia kaiverteli eniten. Se oli päässyt hänen päänsä sisään ja tiesi.

"Joo... heh-heh... Se on päässyt pahasti pääni sisään. James piteli otsaansa voimattomana. Hänen vatsansa oli lakannut kurisemasta jo ajat sitten. Nyt huimaus alkoi olla jokapäiväistä. Helvetti kun saisi hampurilaisen. Saisi nälän loppumaan. Mutta tuo tietenkin pilaisi senkin nautinnon."

Joitain iloja se ei kuitenkaan kyennyt pilaamaan. James kohotti Melindaa, suuteli sitä suoraan suulle ja hyväili sen kaulaa.

Silmät tuijottivat häntä. Kaikki muu oli pelkkää höttöä, josta James ei ollut edes kiinnostunut. Mutta nuo silmät.

Pikku tirkistelijä..., James kähisi. Katso. Katso oikein... Katso nyt! Haluatko osasi? Haluatko?!

Melinda kääntyi. Sitten se päästi terävän huudon, joka kaikui huoneistossa pitkään varsinaisen sanoman jälkeen.

Ei se siitä välitä. Vittuakaan väliä vaikka lataisi koko laatikollisen rautaa pitkin seiniä.

Heh-heh... Mitään väliä. Ei mitään...

James puhalsi Melindan savuavalle piipulle. Hän tunsi sen lämmön huulillaan.

Ja siitäpä hänelle tulikin verraton ajatus. Joo, heh-heh... Ei väliä vaikka ampuisi seinät seulaksi. Mutta se ei olekaan seinissä, Melinda. Ei se siellä ole.

James osoitti ohimoaan sormellaan ja muotoili sanat huulillaan: Se on täällä näin.

Huokaus kuului jostakin Jamesin korvan takaa. Kevyt ilmavirta tuntui hänen hiuksissaan.

Se puhaltelee jälleen. Perverssi pikku piru... Mutta se loppuu. Nyt se loppuu!

Melindan piiput katosivat Jamesin suuhun. Ruudinkatkuinen savu maistui kutsuvalta. Toisessa piipussa oli vielä patruuna. Se riittäisi.

Ei vitussa, James älähti ja veti piiput suustaan. Tämä pitää tehdä kunnolla.

Kunnolla, kuten James oli hoitanut uransa kaikki diilit. Vahaukseen meni hieman aikaa ja vain vähän rahaa, mutta asiakas piti autoa heti paria tonnia arvokkaampana.

James kumartui noukkimaan patruunan laatikosta, jonka hän oli jättänyt viereensä lattialle. Hän ei välittänyt pienistä lapsenkengistä, jotka olivat ilmestyneet laatikon viereen. Hän ei katsonut ylös reisiin, joiden valkoisilla sukkahousuilla oli verisiä pärsketahroja. Ne eivät olisi siinä enää kun hän kohottaisi katseensa. Sen hän tiesi jo entuudestaan. Määrätietoisena hän vei kätensä patruunakennoille, poimi ammuksen ja veti kätensä takaisin.

Niin yksinkertaista. James piti yksinkertaisista asioista. Enemmän kuin ennen.

Melindan lataaminenkin oli yksinkertaista. Keskeltä pyllistys ja patruuna aukkoon. Sitten suoristautuminen ja taas sai suunsoitto alkaa.

James nauroi. Niinhän se oli. Melinda ei ollut poikkeus vaikka olikin kylmää metallia ja puuta.

Sitten se alkoi jälleen. Melodia, jonka James olisi mielellään kuullut ulkona lastentarhassa, ja silloinkin iloisesti naruhypyn tahdittamana. Mutta ei huokailtuna, hitaana messuna, jonka ainoa häiritsevä tarkoitus oli tuottaa painajaisia.

"Tyttönen, tyttönen,

pilven reunalla hyppien,

valko lampaita laskien

lepoon laskevi laskun sen."

Lopeta! James raakkui syvältä kurkustaan. Kyynel herahti hänen silmiinsä. Anna minun olla, jumalauta... Viimeiset sanat olivat itkuisen hytkähtelyn tukahduttamat.

Mutta laulu kaikui edelleen huoneissa. Nyt sitä samaa alettiin messuta makuuhuoneessa, arvatenkin hänen sängyssään istuen.

Melinda..., James itki. Ammutaan se, jooko? Osutaan tällä kerralla.

Melinda kohosi jälleen hänen suuhunsa. Nyt sillä oli kaksin verroin lahjoja pikku paskiaiselle annettavaksi. Tärisevä peukalo asettui kahdelle liipaisimelle.

Maista lyijyä. Hampaita se vahvistaa...

James nauroi. Äänien kuoro nauroi myös. Kikatteli kaikista huoneista.

Sen kuuleminen teki hommasta helpomman. Tärinä lakkasi. Peukaloon tuli uutta voimaa. Melinda antoi Jamesille hyvänyön suudelman.

Keskiviikko 7. maaliskuuta

Laureen Matthews seisoi kävelykadulla ja katsoi ylös kerrostalon ikkunoihin. Jokin noistako se asunto oli? Hän vilkaisi jälleen asuntoesitettä, mutta siinä ei sanottu oliko asunnosta näkyvyys kaupungille vaiko sieltä poispäin. Näköala puistoalueelle olisi ollut mukava lisä. Ehkä niin korkealta näkisi jopa Misty Laken, mikä Lakescapen kaupungissa merkitsi ylellisyyttä.

Mutta tuskinpa Laureen voisi odottaa sellaista niin pienivuokraiselta asunnolta. Itse asiassa, vuokra oli niin pieni, että Laureen saattoi vain toivoa ettei huoneisto ollut torakkapesä. Hän tarvitsi kipeästi asuntoa, ja tämä taloyhtiö oli hänen vähistä vaihtoehdoistaan toistaiseksi lupaavin.

Laureen astui sisään ja tuli kerrostalon aulaan. Siellä odottelikin jo mies, joka oli salkustaan ja papereistaan päätellen taloyhtiön asuntovälittäjä, herra Timpett.

Herra Timpett? Laureen kysyi.

Ahaa, kyllä olen. Minäpä jo vähän arvelinkin kun astuitte sisään, herra Timpett sanoi ja tuli hänen luokseen kättelemään. Ja te olettekin sitten varmaan neiti Matthews?

Kyllä olen, Laureen vahvisti ja hymyili niin lämpimästi kuin vain osasi.

Sehän on täysin selvää. Kun ajattelee siistiä pukuanne, neiti. Täällä ei ole totuttu näkemään noin edustavaa pukeutumista, saati sitten nuoria yksin asuvia naisia muutenkaan.

Sellaisen huomion olisi voinut helposti tulkita väärin. Tyypilliseksi ylimairittelevaksi tavaksi, jolla uteliaat miehet tekivät tuttavuutta naisten kanssa. Laureen oli tottunut kuulemaan sellaista paljon opiskeluaikanaan. Ensin se oli tuntunut miellyttävältä ja itsetuntoa kohottavalta vaihtelulta siihen, mitä tahdittomat juntit päästelivät suustaan hänen kotipuolessaan. Mutta kun todelliset tarkoitusperät kehujen taustalla alkoivat käydä ilmeisemmiksi, hän oli alkanut suhtautua niihin kylmän kopakasti.

Herra Timpett puolestaan oli jo vanhemman polven miehiä, ja Laureen ymmärsi hänen sanansa viattomiksi. Jokin niissä kuitenkin sai Laureenin vaivautumaan: "Nuori yksin asuva nainen"? Oliko hän päätynyt johonkin konservatiivilähiöön, jossa hänen ikäisensä sinkkunaiset koettiin kummajaisiksi?

Laureen päätti parhaaksi peittää närkästyksensä. Mitä pukeutumiseen tuli, hän vain kiitti miestä kohteliaisuudesta.

Oliko tänne helppo löytää? herra Timpett kysyi. Joidenkin mielestä liikenneyhteydet asemalta ovat kammottavat, vaikka minulle niissä ei ole mitään outoa.

Taksikuski tunnisti tämän paikan ja ohjasi minut ajotieltä tänne.

Niin, niin, hyvä. Taksiin voikin aina luottaa. Paikallisiin ainakin, he kun ovat asuneet täällä koko ikänsä. Kuten minäkin tietysti, ja siksi ulkopaikkakuntalaisten valitukset kuulostavatkin korvissani vierailta. En ehkä näe puutteitamme samalla tavalla kuin he, vaikka useimmiten mietinkin kuinka hyvin he mahtanevat osata suunnistaa...

Herra Timpett tajusi liian myöhään puhuvansa nytkin ulkopaikkakuntalaisen kanssa ja kiirehti korjaamaan: Niin, siis en toki tarkoita teitä, neiti. Te vaikutatte vähintäänkin yhtä älykkäältä kuin olette kauniskin. Jos minun sopii sanoa.

Kiitos, Laureen sanoi yksioikoisesti ja vilkaisi rappukäytävään. Hän arvosti herra Timpettin rauhallisuutta, sillä se teki miehestä helposti lähestyttävän, mutta taipumus jaaritteluun oli jotakin mitä Laureen ei sietänyt alkuunkaan. Hän oli tottunut ripeyteen muodollisten asioiden hoitamisessa. Sillä tavalla liikeasioissa päästiin nopeasti siihen, mikä osapuolia todella kiinnosti: rahaan.

Niin, ja te tahtoisitte varmasti nähdä asunnonkin, herra Timpett tulkitsi. Pyydän anteeksi, näytän sen pikimiten. Seuratkaa vain minua.

Asunto sijaitsi rakennuksen viidennessä kerroksessa, jonne he nousivat portaita pitkin. Hissiä taloyhtiössä ei ollut lainkaan. Laureen piti sitä yllättävänä, sillä rakennus näytti muutoin melko uudelta.

Niin, tämä koko rakennushan on peruskorjattu vasta kymmenisen vuotta sitten, herra Timpett huomautti hänen kysyessään asiasta. Julkisivu, keittiöt... portaikko. Jopa kylpyhuoneetkin, mikä varmasti ilahduttaa teitä kovasti.

Laureen hymähti. Kuulostaa kalliilta työltä.

Ei suinkaan, herra Timpett vakuutti ylikorostetun vähättelevästi. Taloyhtiössä asuu suuremman luokan henkilö, jolla on paljon suhteita. Remontti ei maksanut puoliakaan siitä, mitä olisi voinut kuvitella.

Niinkö? Laureen hämmästeli kiinnostuneena. Minkähänlaisella miehellä mahtaa olla sellaisia suhteita?

Lieneekö moinen menettely laillistakaan? Laureen ei lausunut ajatustaan julki. Asuntoesittelyyn tullessa oli tuskin viisasta ryhtyä puhumaan pimeistä remonteista ja osoittelemaan sormella nykyisiä asukkaita.

Herra Timpett nauroi. Voi, poliisipäällikkö Burton on Lakescapen arvostetuin lainvalvoja. Kaupungista löytyi monta urakoitsijaa, jotka tunsivat olevansa palveluksen velkaa. En tiedä oletteko kuullut hänestä. Hän asuu ylimmässä kerroksessa.

Ei, en ole, Laureen sanoi. Hänhän oli ulkopaikkakuntalainen. Sittenhän taloyhtiössä pitäisi olla turvallista asua kun oikein poliisipäällikkökin pitää täällä majaansa.

Herra Timpettin hymy kävi väkinäiseksi. Niin. Niin voisi ajatella.

He saapuivat oikean huoneiston kohdalle, ja herra Timpett avasi oven. Ulko-ovi on vasta vaihdettu, hän sanoi rohkaisevasti. Se jos mikä lisää tietenkin turvallisuutta. Uudet lukot ja kaikki.

Laureen asteli eteistä pitkin ja katseli ympärilleen. Hänestä oikealla ja vasemmalla avautuivat ovet tyhjiin huoneisiin. Keittiö oli eteisen päässä oikealla ja sitä vastapäätä oli ovi kylpyhuoneeseen. Melkoisen erikseen rakennetut huoneet.

Niin, se on vanhaa tyyliä. Nykyään lienee yleisempää sijoittaa keittiö ja olohuone samaan tilaan, mutta minusta tämä on aina ollut parempi.

Toisihan se avaruutta, Laureen sanoi kaipaavasti.

Niin, se on tietysti sellaista, mitä nuorempi sukupolvi haluaa, herra Timpett myönsi.

Laureen hämmästyi siitä miten hyvässä kunnossa asunto oli. Huoneet olivat tilavat, ja seinät ja katto olivat vastamaalatun valkoiset. Keittiökalusteet oli tosiaan uudistettu. Näytti siltä kuin jotkut kodinkoneista olisi vaihdettu uudempiin vasta vuosi tai pari takaperin.

Se kaikki vaikutti uskomattomalta kun ajatteli kuinka alhainen vuokra oli. Kun Laureen kurkisti kylpyhuoneeseen, hän odotti näkevänsä sellaisen sekasorron, joka selittäisi kaiken; kenties siellä odottelikin keskeneräinen putkiremontti tai rapistunut lattia. Sen sijaan hän näki mitä puhtaimman kylpyammeen nätteine suihkuverhoineen. Sievän lavuaarin yläpuolella oli hyvin pidetty peilikaappi.

Vessa nyt valitettavasti oli samassa tilassa, kuten usein vanhoissa asunnoissa, mutta se ei haitannut häntä.

Laureenia askarutti yhä enemmän se, uskaltaisiko hän luottaa ensivaikutelmaan ja allekirjoittaa epäilyttävän edullisen vuokrasopimuksen.

Valitettavasti edellinen asukas onnistui rikkomaan pesukoneen, mutta uusi on jo tilauksessa, herra Timpett huomautti nopeasti.

Laureen ei olisi tullut moista ajatelleeksikaan, mutta sitten hän ymmärsi, että kylpyhuoneessa oli todellakin tilaa kodinkoneelle. Sehän... kuulostaa hyvältä, hän mutisi. Uutinen lisäsi hänen epäluuloaan entisestään. Mutta vaikka Laureen kuinka yrittikin etsiä asunnosta vikoja, mitään ei löytynyt. Kaikki oli täydellistä.

Kuinka tämä taloyhtiö pyörii tällaisilla vuokrahinnoilla?

Se ei tietenkään ollut hänen ongelmansa. Jos asunto todella oli näin halpa, hänelle jäisi ainakin enemmän rahaa taskuun. Se helpotti kovasti hänen taloudellisia huoliaan. Kenties uuden työn aloituspalkka riittäisi sittenkin ensimmäisten kuukausien elämiseen. Hänen makunsa oli monessa asiassa kallis, ja tarkkaavainen säästeliäisyys kävi pidemmänpäälle ärsyttäväksi.

Mitä pidätte siitä? herra Timpett kysyi lopulta.

"Se näyttää hyvältä..."

"Se on hyvä. Ja keskustaankaan ei ole pitkä matka mikäli työskentelette siellä."

Työskentelen siellä kohta, Laureen täydensi ja katsoi ulos keittiön ikkunasta.

Näkyvyys Misty Lakelle!

Ahaa, no sehän onkin hienoa. Sopiiko minun kysyä mitä ryhdytte tekemään?

Olen imagosuunnittelija, Laureen sanoi oikoen silmälasejaan paremmin nenälleen. Hän teki usein niin puhuessaan jostakin mistä oli ylpeä.

Samassa hän ottikin jo etäisyyttä aiheeseen. Hän ei halunnut ryhtyä keskustelemaan liikoja. Asuntovälittäjien tiedettiin puhuvan paljon ja jututtavan asiakkaita juuri siksi, että nämä eivät silloin keskittyisi tarpeeksi yksityiskohtiin.

Herra Timpett sai kuitenkin riittävästi puhetta aikaan ilman hänen täsmennyksiäänkin. Niin, aivan. Misty Laken alueelle on kieltämättä kovin vaikeaa saada uutta liiketoimintaa. Me kun olemme täällä niin pohjoisessa. Ja pääosa kaikista palveluista rynnistää tietenkin mieluummin Milwaukeehen tai vastaavaan suureen kaupunkiin. Tänne matkustavien on aina kuljettava peltoalueiden ohi, eikä Hudgson ole kaikkein silmiähivelevimpiä näkyjä.

En tiedä sellaisesta. Tulin itse lentokoneella.

Jaa, niin, vanhemman herran hartiat laskeutuivat. Hän arvatenkin vasta muisti lentokentän olemassaolon. Terminaali olikin vaikuttanut modernilta verrattuna moniin Misty Laken muihin rakennuksiin.

Laureen punnitsi asioita mielessään ja päätti, että olisi ollut uskomattoman typerää jättää vuokrasuhde solmimatta. Vielä viimeiseen asti hän yritti miettiä kuinka sellainen hinta- ja laatusuhde oli mahdollista. Vai elikö taloyhtiö niin vanhaa aikaa, että he eivät tajunneet asunnon todellista arvoa?

Herra Timpett vaikutti kyllä liian tietoiselta yhteiskunnan asioista, että sellainen olisi mitenkään ollut mahdollista. Ehkä Laureen ei syyllistyisi mihinkään hyväksikäyttöön vaikka hän allekirjoittaisikin paperit.

Minä otan tämän, hän sanoi lopulta. Ehkä sitten kun hänen aloituspalkkansa nousisi ja hänelle jäisi enemmän säästöön, hänellä olisi varaa ostaa kokonaan oma huoneisto jostakin toisesta rakennuksesta.

Siis jos kävisi ilmi, että tässä asunnossa oli sittenkin jotakin pielessä.

Loistava valinta, herra Timpett ylisti huojentuneena. Minä arvelinkin, että huomaatte kyllä milloin jokin on hintansa väärti. Haluatteko allekirjoittaa paperit heti?

Mielelläni, Laureen sanoi. Mitä nopeammin hän pääsisi muuttamaan ja kotiutumaan sen parempi. Ainakin hän voisi keskittyä töihinsä kunnolla heti ensimmäisestä päivästä lähtien.

Herra Timpett alkoi touhuta papereitaan esiin. Täällä on hyvä paikka, hän sanoi ja viittoi Laureenia keittiön leikkuupöydän ääreen.

Jos aivan totta puhutaan niin olen hämmästynyt siitä miten hyvässä kunnossa asuntonne on, Laureen joutui tunnustamaan kun asia alkoi painaa häntä liikaa. En voi käsittää miten kukaan muu ei ole vielä asettunut vuokralle. Luulisi, että tällaisen huoneiston vapautumista kärkytään kaiken aikaa.

Niin, no, taloyhtiömme tapa välittää asuntoja on varmasti vaikuttanut siihen. Me annamme asuntoesittelyjä vain niille, joihin olemme henkilökohtaisesti yhteydessä. Valitsemme henkilöt asuntoa etsivien hakulistalta, ja teidän nimenne oli siinä ylimpänä.

Niinkö? Laureen ihmetteli kulmat kurtussa. Olin varma, että sijoituin vasta jonnekin kahdennenkymmenennen paikkeille kun tarkistin tilanteeni viimeksi.

Mepä emme pahemmin välitä sijoista listalla, herra Timpett selitti. Otamme yhteyttä niihin, jotka vaikuttavat sopivimmilta asukkailta taloyhteisöömme. Nimenne tulee tuohon kohtaan, kiitos.

Eikö sellainen riko jonotusjärjestelmän periaatetta vastaan? Laureen kysyi ja kirjoitti nimensä paperiin.

Herra Timpett katsoi häntä terävästi. Tehän ymmärrätte yritysmaailmaa, neiti Matthews? Tiedätte varmasti oikein hyvin, etteivät järjestelmät päde sielläkään. Asiakkaat ja palvelut hankitaan sen mukaan mikä taho on oman toimintanne kannalta parasta, ei sen mukaan mikä ehtii lähettää tarjouksen ensin.

Laureen kohautti olkiaan. Tietenkin, enhän minä sillä, että se olisi väärin...

Kyllä minä tiedän yritysmaailmasta, ukko. Älä luulekaan, että minua tarvitsee opettaa!

Ja – jos minun sopii sanoa – on paljon helpompaa olla alun alkaenkaan ottamatta yhteyttä penikoihin ja ongelmanuoriin kuin taistella myöhemmin byrokratian solmuja vastaan häätääkseen heidät pois, herra Timpett huomautti.

Kuulostatte ennakkoluuloiselta.

Niin, no, herra Timpett vetäytyi hieman. Mutta kun hän jatkoi, hänen silmissään näkyi vankkumaton usko periaatteeseen. Hänellä ei ollut tarvetta kaunistella tosiasioita. Talossa asuvien keski-ikä on melko korkea, eivätkä he erityisemmin piittaa siitä mitä sosiaalivirastot ja tasa-arvoihmiset sepostavat. He mieluummin takaavat kotirauhansa ja seulovat tulevat naapurinsa kunnolla kuin pelkäävät huumeneuloja ja meluhaittoja.

Laureen nyökkäsi. Yksin asuva uranainen oli siis sellainen naapuri, joka sai talon väeltä hyväksynnän.

Niin, ja sitten, jos saan vielä pyytää tähän paperiin lähimpien omaistenne nimet.

Laureen tuijotti uutta paperia ikävystyneenä. Onko minun aivan pakko?

Valitettavasti se on taloyhtiön tapa, herra Timpett sanoi vedoten. Haluamme, että meillä on yhteyshenkilö sellaisessa tapauksessa, että jotakin onnetonta pääsee sattumaan. Sellainenhan on toki harvinaista, ja te varmasti elätte moitteettomasti. Mutta tiedättehän te sähkölaitteet ja putket, ne ovat mitä ovat.

Niin, ymmärrän.

Kuten sanoinkin aikaisemmin, asukaskuntamme on melko vanhaa. Täällä sattuu sairauskohtauksia aina silloin tällöin. Ne ovat tärkeimmät syyt. Ja ymmärrätte tietenkin, että emme tee poikkeuksia siitä huolimatta vaikka te olettekin ilmeisen terve nuori neiti.

Laureen hymyili vaivautuneena. Voin siis merkitä kenen tahansa läheiseni nimen?

Valitettavasti tahtoisimme mieluiten vanhempienne nimet. Sitten herra Timpett lueskeli Laureenin kasvoja ja henkäisi: Voi tavaton, niin, pyydän anteeksi. En tiennyt, että he ovat... tuota...

Ei, ei, he ovat kyllä elossa, Laureen rauhoitteli. Hänen säälinsä vanhempaa herraa kohtaan alkoi kasvaa. Tämä kun oli niin huomaavainen. Olen läheisempi sisareni kanssa, mutta jos niin haluatte...

Herra Timpett jäi odottamaan.

Eli te haluatte. Käsitän.

Laureen asetti kynänsä paperille ja veti henkeä. Sitten hän kirosi mielessään ja kirjoitti nimet Billy ja Helen Tinderveil.

Herra Timpett kiitteli kovasti ja otti paperin. Laureen ei olisikaan kestänyt sitä enää silmissään. No, hyvä, hyvä, siitäkin sitten päästiin. Vai Tinderveil. Oletteko ollut naimisissa, neiti Matthews?

Laureen pakotti hymyn kasvoilleen. Varoittavan sellaisen. Ei, herra Timpett, en ole. En haluaisi kuulostaa inhottavalta, mutta pitäisin yksityisasiani ominani jos se vain sopii.

Tottahan se sopii, en minä sillä, että olisin mitään erityistä..., herra Timpett perääntyi ja kiiruhti sujauttamaan paperit takaisin salkkuunsa.

Nyt kun kaikki paperityöt oli tehty, Laureen sai asuntonsa avaimet sekä kylkiäisiksi muutaman neuvon. Yläkerrassa on ullakko, jonne pääsette samalla avaimella. Siellä on teidän varastotilanne numeroituna asuntonne numerolla. Kellarikerroksessa on kuivaushuoneita ja yhteisiä pesukoneita ja kuivauslinkoja.

Kiitos.

Tervetuloa taloon, neiti Matthews, herra Timpett toivotti ja hymyili. Jutelkaahan rohkeasti naapureittenne kanssa. He pitävät seurasta.

Niin varmasti.

Tulen heidän kanssaan varmasti toimeen, Laureen sanoi ääneen.

Pesukone saapunee parin päivän päästä... tai kolmen. Tiedoksenne vain jos joku soittaa ovikelloanne. Ettehän aloita töitä vielä ensi viikolla?

Siihen on vielä jonkin aikaa, Laureen vastasi tavalla, joka muistutti vanhempaa herraa välttämään turhaa uteliaisuutta.

Niin, niin, no hyvä. Pitää vain tietää... Teillä on minun numeroni, ja alhaalta aulasta voitte lukea muiden vastuuhenkilöiden numeroita. Soittakaa niihin mikäli jotakin ilmaantuu.

Kiitos, herra Timpett.

Vanhempi herra hymyili. Tietenkin nuorella neidillä oli jo kiire päästä tanssahtelemaan uudessa kodissaan, ja hän se vain jaaritteli ovensuussa. No, minäpä lähden sitten.

Herra Timpett otti askelen kohti portaita. Laureen tarttui ovennuppiin tyytyväisenä siitä, että hän sai näin pian asettua taloksi. Mutta ennen kuin hän ennätti sulkea oven, vanha asuntovälittäjä kääntyi ympäri vielä kerran ja kehoitti: Muistakaakin sitten puhua asukkaiden kanssa. Se ei tapa teitä.

Torstai 15. maaliskuuta

Viimeinen muuttokuorma oli saapunut, ja Laureen joi kahvia ennen kuin ryhtyi purkamaan seuraavaa laatikkoa. Kaikki huonekalut oli kannettu paikoilleen, ja toissapäivänä hän oli ehtinyt asetella joitakin koriste-esineitä hyllyille. Sen myötä Laureen oli alkanut tuntea olonsa kotoisaksi.

Pesukonekin oli saapunut, aivan kuten herra Timpett oli arvioinut. Tungetteleva tai ei, asunnonvälittäjä näytti osaavan hommansa.

Laureenin aika oli mennyt pääasiassa muuttojärjestelyissä, mutta hän oli siinä sivussa ehtinyt myös tutustumaan uuteen kotikaupunkiinsa. Vaikka Lakescape ei ollutkaan niitä Yhdysvaltojen pohjoisosien kuuluisimpia, sen johtajat ajoivat kiivasta kasvuohjelmaa kehittääkseen kaupunkia eteenpäin. Lakescape olisi varmasti ollut suurempikin ellei osaa sen määrärahoista olisi aikoinaan suunnattu Raven's Cliffin vuoristokaupungin perustamiseen järven länsipuolelle. Nyt kun kallionousu viimein esti Raven's Cliffin laajentamisen, saattoi Lakescape keskittyä omaan kasvuunsa.

Sellaiset yksityiskohdat kiinnostivat Laureenia lähinnä hänen työnsä takia, ja hän päättikin keskittyä tulevassa imagosuunnittelussaan juuri nimenomaan pohjoiseen kasvuun ja nuoren kaupungin mahdollisuuksiin.

Laureen särppi kahviaan ja katsoi ulos. Kaunis järvinäköala jaksoi ilahduttaa häntä joka aamu. Näin pohjoisessa maaliskuukin oli vielä kylmä, eikä Laureen halunnut lähteä pitkille kävelymatkoille. Hän oli tottunut etelän lämpöön. Jahka kesä lopulta tulisi, hän tekisi retken puiston ja nurmialueen halki ja kävisi järven rannalla. Kenties jopa päivittäin, jos se vain töitten puolesta olisi mahdollista.

Ihastellessaan maisemaa Laureen kuuli kuinka naapurihuoneiston televisio kävi äänekkäämmäksi. Kummallisen rauhassa hän oli saanut ollakin koko aamupäivän. Normaalisti kaikki askeleet ja jorinat kantautuivat rappukäytävältä hänen asuntoonsa niin, että hänen oli lopulta tutkittava, oliko välioven tiivisteissä vikoja.

Ehkä tällainen oli tavallista näin vanhassa rakennuksessa. Onneksi seinät olivat sentään kiveä eivätkä toisten asukkaiden arkiset puuhat kuuluneet niistä läpi.

Vaikkakin tietysti nyt, kun joku vaari tai muori seinän takana naputteli kaukosäädintä oikein urakalla.

Helvetin seniilit kuurot, täällä terveet nuoret koettavat nauttia kahvistaan!

Laureen tuhahti ja joi närkästyksissään koko kupin tyhjäksi. On siinäkin naapuriharavointia kun itse ollaan pahimmat häiriköt! Mutta sallittakoon se nyt sitten. Eipä tällaista ollut tapahtunut montaa kertaa. Edelliselläkin kerralla se taisi olla torstaina. Mikähän suosikkiohjelma silloinkin tulee?

Laureen irrottautui rauhallisesta hetkestään ja alkoi asetella astioitaan astianpesukoneeseen. Naapurihuoneistosta kuuluva ohjelma oli jokin niistä monista reality -ohjelmista, joita esitettiin kaikilla kanavilla. Hän sai ohjelmasta sen verran selvää, että siinä oli kyse jonkinlaisesta rakennustöissä selviytymisestä. Iskulause Ruuvaa tai kuole! kajahteli yhtenään, joten sen täytyi olla ohjelman nimi.

Laureen hymähti halveksivasti. Perheenisä oli häviämässä pudotushaasteen entiselle lentoemännälle. Mihin nykymiehet olivat menossa?

Ohjelman pauhun lomassa Laureen kuuli ääntä myös portaikosta. Joku lapsi hyppeli siellä portaita alas ja lauleli iloisesti. Jollakin tavalla sen kuuleminen ilahdutti häntä. Kun Laureen oli aikaisemmin kuullut talossa lapsen ääntä, hän oli ajatellut sen olevan vain jonkun tuttavaperheen penska. Nyt vaikutti siltä, että talossa asui sittenkin myös nuorempia perheitä.

Toisaalta, tämänkin lapsen vanhemmat olisivat voineet kasvattaa ipanansa paremmin. Olisi jättänyt lauleskelemisen ja hyppelehtimisen ulos eikä olisi tehnyt moista kaikuvassa portaikossa!

Ja tietenkin kaiteeseenkaan ei pitäisi tukea liikaa, se sai koko portaikon kajahtelemaan pitkäksi aikaa.

Laureen huokaisi. Kotona maalla ei ollut näitä ongelmia. Mutta olipa hän nyt sentään sivistyksen parissa, ja sen vuoksi sopi tehdä elämänlaadullisia myönnytyksiä. Ja kun vuokrakin oli sellainen mikä oli...

Laureen meni olohuoneeseen ja kyykistyi päivän urakan ääreen. Hän leikkasi lähimmän pahvilaatikon teipit auki ja alkoi juuri poimia kirjojaan sen sisältä kun hän ymmärsi television äänten hiljenevän.

Hän huokaisi helpotuksesta; häiriöt eivät kestäneet pitkään.

Sunnuntai 18. maaliskuuta

Sunnuntaina Laureen päätti pestä ensimmäiset isot pyykkinsä ja tutustua kellarin kuivaushuoneisiin. Hän lastasi suuremmat vaatekappaleensa pyykkikoriin ja ripusti alusvaatteensa kuivumaan kylpyhuoneeseen. Oli asukaskunta millaista tahansa, hänen pöksyjään ei käytäisi salaa tirkistelemässä yleisissä tiloissa. Sen läksyn hän oli oppinut jo opiskeluaikoinaan.

Yleisissä tiloissa ne ovat yleiset pöksyt. Kirottu Jonathan Stead!

Portaat tuntuivat yllättävän kapeilta silloin kun pyykkikori häiritsi näkyvyyttä. Laureen onnistui kuitenkin hapuilemaan itsensä alas asti, ja hän tunsi helpotusta kuullessaan kellarikerroksen raa'an betonilattian kopsahtelevan kenkiensä alla. Vankan metallioven takaa alkoi pitkä käytävä, jonka varrella oli monia ovia pesu- ja kuivaushuoneisiin. Laureen löysi itselleen tyhjän tilan ja alkoi ripustella pyykkiään naruille.

Haetteko te nuo illalla pois? kuului vanhan naisen ääni hänen takaansa.

Laureen säikähti ja hypähti vaistomaisesti kauemmas. Hän tarrasi yhteen narulla roikkuvista vaatteistaan kuin hakien siitä suojaa, ja vetäytyi osittain sen taakse piiloon.

Kun ensisäikähdys haihtui, hän tunnisti puhujan yhdeksi hänen kanssa-asujistaan. Mistä tämä oli siihen ilmestynyt?

A-anteeksi, rouva. Taisin olla hieman hermona...

Muori tarkasteli häntä päästä varpaisiin. Sitten tämä osoitti sormellaan naruilla roikkuvia vaatteita ja kysyi uudelleen: Haetteko nuo pois illalla?

Laureen vilkaisi läpimärkää pyykkiään. Itse asiassa olin ajatellut pitää ne täällä yön yli. Hakisin ne sitten aamulla pois.

Muori nyökkäsi. Muistakaahan sitten sammuttaa puhallin. Sen täytyy olla sammuneena yhdeksään mennessä.

Laureen ei ollut ehtinyt vielä perehtyä lämpöpuhaltimen ohjeisiin, mutta hän näki parhaaksi uskoa vanhuksen sanaan. Kyllä, minä muistan sen.

Te nuoret ette aina muista, muori huomautti epäillen.

Kukahan sinä olet minua epäilemään? Muistini pelaa paremmin kuin sinun!

Koetan parhaani, Laureen vakuutti ääneen ja yritti hymyillä. Hän ymmärsi viimein päästää irti vaatteesta johon oli tarrautunut ja kohensi silmälasejaan nenällään.

Sitten hän tajusi, että vanhus odotteli jotakin varsin tyytymättömänä. Pyydän anteeksi, olen Laureen, hän esittäytyi ja ojensi kätensä tervehdykseen. Laureen Matthews. Muutin asuntoon C71 vasta hiljattain.

Muori kätteli häntä hyväksyvästi. Kädenpuristus oli luja. Se oli oikeastaan niin luja, että Laureen joutui kamppailemaan estääkseen tuskaa näkymästä kasvoillaan.

Pimeät kellarit voivat olla aluksi kovin hermostuttavia paikkoja teidän kaltaisillenne nuorille naisille, neiti Matthews, vanha rouva totesi verkkaisesti. Eikä se ole väärin kun ajattelee millaista nykymaailman meno on. Minä olen Jenny Rosefield, ja palaisin mielelläni aikaan jolloin itse pelkäsin pelkkiä käytäviä.

Rouva Rosefieldin kasvoilla kareili hymyntapainen. Laureen tunsi huojennuksen kulkevan lävitseen. Ehkä tässä oli ensimmäisen lämpimän naapurituttavuuden alku.

Älkää toki antako minun häiritä pyykkäämistänne, rouva Rosefield huomautti. Siitä Laureen muisti jatkaa työtään. Kuinka olette asettunut tänne taloksi?

Laureen nyökkäili. Rakennus on upea, rouva. Luulen, että alan tottua siihen, vaikka olenkin ennen asunut paikoissa, joissa on hissi.

Hissittömyys tekee hyvää säärillenne, rouva Rosefield huomautti. Te nuoret totutte liikaa mukavuuksiin ja luulette, että pysytte aina yhtä hoikkina kuin kasvuiässänne. Mutta portaita nousemalla minäkin olen pitänyt itseni kunnossa.

Se on varmasti totta, Laureen sanoi myönnytykseksi vaikkei pitänytkään muorin arvostelevasta sävystä. Minä pidän liikunnasta, ja kunhan kesä tulee niin vietän varmasti enemmän aikaa ulkona kuin nyt.

Ei täällä niin kylmä ole kuin voisi olla, rouva Rosefield selvitti. Pieni pakkanen tekee hyvää verenkierrolle. Mutta te teette tietenkin miten tunnette kestävänne.

Laureenin työtempo nopeutui. Hän vaihtoi mielellään puheenaihetta. Kenties johonkin sellaiseen mikä ei tarjonnut vanhukselle mahdollisuuksia arvostella häntä lisää. Tämä on rakenteeltaan melko poikkeuksellinen rakennus. Olen nähnyt aikaisemmin vain sellaisia, joissa asunnot ovat käytävien varrella. Tämä on ensimmäinen, jossa on näin monta erillistä rappua.

Sillä oli eurooppalainen rakennusinsinööri, sikäli kuin minä olen ymmärtänyt, rouva Rosefield selitti. Siellä päin tällaiset kerrostalot ovat yleisempiä.

Yritän muistaa tuon. Yksityiskohdat kuuluvat vahvasti työhöni, ja voisin tiedustella jostakin miten monet Lakescapen rakennuksista ovat eurooppalaisen suunnittelemia.

Mihin aikaan menette töihin?, rouva Rosefield kysyi.

Äkillinen aiheenvaihdos yllätti Laureenin ja hän joutui miettimään hetken. Menen yhdeksäksi, hän sanoi sitten hämillään. Ehdin kyllä hakea pyykit ennen sitä, jos te sitä tarkoitatte?

Menettekö torstaisinkin yhdeksäksi?

Uskoakseni kyllä.

Se teidän täytyy muuttaa.

Laureen katsoi rouva Rosefieldiä ihmeissään. Sitten tunteeseen sekoittui kiukkua. Kuka tämä nainen luuli olevansa alkaessaan määräilemään hänen menemisiään? En ymmärrä mitä tarkoitatte. Minulla on jokseenkin liukuva työaika, mutta-

Teidän tulee ehdottomasti lähteä torstaisin aikaisemmin. Seitsemältä viimeistään. Ja tulette takaisin sitten vasta kolmen jälkeen iltapäivällä.

Anteeksi vain, rouva Rosefield, mutta minä menen töihin ja palaan sieltä kuten minusta itsestäni tuntuu, Laureen sanoi kireästi. Väliäkö tuolla vaikka naapurisuhde menisi hungingolle heti alkuunsa. Hän ei tällaista komentelua sulattaisi.

Vanhempi rouva katseli häntä ja kysyi sitten arvioivasti: Herra Timpett esitteli teille asuntonne, vai kuinka?

Kyllä.

Esittelikö hän teille rakennuksen muita tiloja? Ullakkoa tai tätä käytävää?

Ei, hän vain mainitsi niistä ennen lähtöään.

Mainitsiko hän mitään muuta?

Laureen pudisteli päätään ja puri huultaan miettiessään asiaa. Ei minun muistaakseni. Kuinka niin? Kuuluuko talossa asujille velvollisuuksia, joista en tiedä mitään?

Niinpä tietenkin. Vuokra olikin aivan liian pieni.

Laureen soittaisi herra Timpettille välittömästi palatessaan asuntoonsa ja tivaisi tältä kaikki yksityiskohdat.

Ei velvollisuuksia, neiti Matthews, rouva Rosefield vakuutti. Mutta joitakin erittäin tärkeitä asioita silti. Sääntöjä, joita ei tule rikkoa.

Laureen kurtisti otsaansa. Mitä tarkoitatte?

Rouva Rosefield katsoi häneen mitä suurimmalla vakavuudella. Vanhan rouvan kovettuneet kasvot saivat Laureenin pelokkaaksi. Meidän täytyy puhua, neiti Matthews. Tänään minun asunnossani.

Valitettavasti minun täytyy valmistautua huomiseen työpäivääni.

Vanha rouva pudisteli päätään. Ei. Te tulette minun luokseni neljältä. Jos teitä ei näy silloin, tulen hakemaan teitä itse. Jos teille sattuu jotakin, en voisi elää sen kanssa.

En todellakaan ymmärrä, rouva Rosefield. Eihän täällä sentään ole mitään varkaita? Huumeenkäyttäjiä?

Vanha rouva tuli lähemmäs ja asetti kämmenensä hänen olkapäälleen. Minä keitän kahvia ja laitan pikkuleipiä. Tulkaa neljältä. Meidän täytyy puhua.

Kello 15:53

Laureen laskeutui portaat kolmanteen kerrokseen, jossa rouva Rosefield oli sanonut asuvansa. Hän löysi oikean oven, mutta pysähtyi vielä hetkeksi empimään. Hän ei ollut saanut kasattua ajatuksiaan kellarissa käydyn keskustelun jälkeen, ja vanhan rouvan kanssa puhuminen selvittäisi muutaman epäselväksi jääneen asian. Siitä huolimatta hän ei pitänyt tavasta, jolla hänet kutsuttiin ventovieraan ihmisen asuntoon.

Tietysti hänellä olisi nyt mahdollisuus oikaista rouvan hänestä saamia käsityksiä. Hän oli pukeutunut edustavasti osoittaakseen olevansa erilainen nuori asukas kuin millaisiin rouva oli arvatenkin tottunut. Laureen oli sivistynyt nainen, ja hän suhtautuisi aikuismaisesti kaikkiin mahdollisiin asioihin joista rouva todennäköisesti kertoisi.

Olkootkin sitten puheita jengeistä ja mafioista, välteltävistä juopoista tai vain taloyhtiön ylitsevuotavan vakavista omista säännöistä. Laureen ei ollut mikään pikkutyttö, jota voitiin pelotella tottelemaan eläkeläisten päivärytmejä. Vanhus saisi nyt tavata valmistautuneen naisen, jota ei tällä kerralla säikäyteltäisi hiipimällä selän taakse.

Omien ajatustensa kiihdyttämänä Laureen veti henkeä ja soitti ovikelloa. Hoidetaan tämä nyt sitten pois alta.

Rouva Rosefield tuli avaamaan oven, kehoitti Laureenia olemaan kuin kotonaan ja johdatti hänet olohuoneeseen pienen pyöreän kahvipöydän ääreen. Rouva vaikutti vähemmän kireältä kuin alhaalla kellarissa, ja tämä oli kattanut virvokkeita kuten oli luvannutkin.

Laureenin varauksellisuus alkoi kadota. Teillä on kaunis koti, rouva Rosefield, hän kehaisi kohteliaasti. Toisaalta kehuminen oli helppoa silloin kun sanojaan todella tarkoitti.

Kiitos, neiti Matthews, minä tiedän sen, rouva sanoi tottuneesti ja kaatoi kahvia. Mieheni Ronald piti kalusteista, jotka on valmistettu tummasta puusta. Itse pidin enemmän vaaleasta, mutta hän oli niin kovin peräänantamaton. Sellainen mies, joka tiesi tasan tarkkaan mitä halusi.

Rouva lähti viemään kahvipannua takaisin keittiöön, mutta kääntyi vielä huomauttamaan: Sellaisia tosi miehet ovat, kultaseni. Älkää tekään tyytykö mihinkään vähempään.

Laureen virnisti kuullessaan sanan "kultaseni. Isoäitimäinen asenne alkoi näin pian... Jos piditte erilaisesta puusta kuin miehenne, ettekö olisi mieluummin halunnut, että hän olisi antanut periksi tässä asiassa?"

Ei missään tapauksessa, rouva oikaisi topakasti. Hänen täytyi olla juuri sellainen. Ja nyt en enää voisi kuvitellakaan vaihtavani näitä mihinkään muihin väreihin. Tumma sen täytyy olla. Mutta ei toki kahvin tarvitse olla, neiti Matthews. Tässä on sokeria, maitoa ja kermaa. Miten vain parhaiten tykkäätte, kulta.

Laureen lisäsi kerman ja sekoitteli kuppiaan lusikallaan. En tahtoisi kuulostaa hätäiseltä, rouva Rosefield. Mutta te kutsuitte minut voidaksenne selvittää joitakin taloyhtiön sääntöjä.

Toden totta. Oli oikein hyvä, että tulitte. Lupasinhan tulla itse hakemaan teitä jos ette olisi, ja jumalan nimeen olisin todellakin tullut. Rouva Rosefield istuutui hänkin puuhastelunsa päätteeksi. Olin ensin hieman huolissani, sillä te vaikutatte sellaiselta joka viis veisaa vanhusten höpinöistä ja uskoo tietävänsä kaikki maailman koukerot. Niin kuin nuoret kaikki.

Laureen peitti pettymyksensä. Hän ei ollut sellainen. Ihmiset aina katsoivat hänen kapeita suorakulmion muotoisia silmälasejaan ja toimistopukeutumistaan, ja kokivat hänet kylmäksi ja ahneeksi pyrkyriksi. Hän itse tunsi sen sijaan olevansa mukava ja huomioonottavainen ihminen.

Ainakin niissä määrin kuin oli mahdollista koulutetulta uraihmiseltä, jolla oli vain rajoitetusti aikaa olla tekemisissä sattumanvaraisesti tapaamiensa kaduntallaajien kanssa.

Laureen saisi vakuuttaa rouva Rosefieldinkin ennen kuin huhut alkaisivat levitä taloyhtiössä. Kuten huomaatte, en ole sellainen kuin ensivaikutelmasta voisi päätellä, hän sanoi ja hymyili niin vilpittömästi kuin vain osasi.

Toivon todellakin niin, neiti Matthews. Rouva Rosefield painotti. On erittäin tärkeää, että kuuntelette mitä sanon, ja suhtaudutte siihen asiaankuuluvalla vakavuudella.

Olen yhtenä korvana. Laureen ei kyennyt täysin kätkemään närkästystä äänestään. Mutta toisaalta, eihän hänen kai ollut tarkoituskaan.

Rouva Rosefield tarkasteli häntä kohotetun kahvikupin takaa. Höyryt sivelivät hänen silmälasejaan aivan kuin liekki nuoli puuta. Olette tehokas nainen, neiti Matthews. Voin sanoa sen pukeutumisestanne ja huolitelluista hiuksistanne. Te ymmärrätte kyllä mitä säännöt tarkoittavat. On olemassa sääntöjä, jotka on luotu lähinnä ohjenuoriksi. Sitten on sääntöjä, joiden rikkominen voidaan laskea rikolliseksi.

Lakeja, Laureen täsmensi avuliaasti.

Rouva ei antanut arvoa huomautukselle vaan jatkoi: "Ja sitten on sellaisia sääntöjä, joita ei pidä rikkoa missään olosuhteissa. Kaikilla vanhoilla yhteisöillä on sääntöjä, joilla asiat pidetään pyörimässä. Ne ovat kaikkien omaksi turvaksi, ja niitä noudattamalla saa elää omaa elämäänsä muuten täysin rauhassa. Tälläkin taloyhtiöllä on omat sääntönsä. Ja niitä täytyy ehdottomasti noudattaa."

En tiedä pidänkö sellaisista säännöistä, Laureen sanoi hiljaa. Tuollainen kuulostaa yhä vain enemmän jonkinlaiselta uhkailulta.

Voi sentään, en minä kutsunut teitä tänne uhkailtavaksi, neiti Matthews, rouva oikaisi. On hyvin valitettavaa, että herra Timpett ei maininnut teille säännöistä silloin kun muutitte taloon. Hänellä on ikävä taipumus jättää sellaiset epämiellyttävät asiat meille asukkaille kerrottaviksi. Hän pelkää, että sellainen pelottaa uudet asukkaat pois ennen aikojaan, vaikka heille kuuluisi oikeus valita täällä asumisen ja sääntöjen uhmaamisen välillä.

Herra Timpett saa vielä kuulla kunniansa!

Rouva katsoi Laureenia ovelasti. Teidätkin tietenkin houkuteltiin taloon uusilla kodinkoneilla ja alhaisella vuokralla, niinhän?

Laureen nyökkäsi. Jotakuinkin. En siis taida olla ainoa?

Teitä on ennestään pari. Ensin vuokra on naurettavan alhainen. Sitten alatte saada ilmoituksia vuokran korotuksista. Älkää kuitenkaan säikähtäkö, vuokranne vakiintunee lopulta johonkin paikallisen keskiarvon hujakoille, ja siihen mennessä te olettekin jo sisäistänyt kaikki tarvittavat säännöt asuaksenne täällä vakituisesti.

Laureen tuhahti tyytymättömänä. Hän oli arvannutkin, että vuokraan liittyisi jotakin hämärää. Oli ärsyttävää olla oikeassa sellaisissa asioissa. En ymmärrä. Miksi ihmeessä tänne hankitaan asukkaita tuolla tavalla? Eikö se ole laitonta?

Paikalliset eivät koskaan muuttaisi tänne. Siksi herra Timpett etsii asukkaita ulkopaikkakunnilta, ja alhaiset vuokrat vetävät puoleensa hyvin. Te olette siitä hyvä esimerkki, eikö totta?, rouva Rosefield selitti. Vuokrankorotukset ovat hyvin perusteltuja. Niistä on hyödytöntä tehdä valitusta, saati lähteä käräjille.

Laureenin kädet alkoivat täristä kiukusta. Hän tarttui kuppiinsa kaksin käsin pitääkseen otteensa vakaana. Ja tasan tarkkaan miksihän paikalliset eivät tahdo muuttaa tänne? Siksikö, että täällä on liian tiukat säännöt?

Ei toki. Säännöt itsessään ovat yksinkertaisimpia mitä maailmassa voi olla. Mutta tänne ei tahdota muuttaa, koska jotkut ovat rikkoneet noita sääntöjä.

En ole varma ymmärränkö mistä te puhutte, Laureen tunnusti ja pudisteli päätään.

Ei se mitään, kultaseni. Teidän ei tarvitsekaan ymmärtää. Rittää vain kun itse noudatatte niitä.

Laureen särppi kahvia ja tarkasteli rouva Rosefieldiä kuin vihamielistä konnaa. Hän ei todellakaan pitänyt kuulemastaan. Hän mietti josko viranomaiset olisivat sittenkin kiinnostuneita taloyhtiön sisäisistä järjestelyistä.

Samassa hän muisti mitä herra Timpett oli kertonut paikallisesta poliisipäälliköstä. Jos nämä järjestelyt olivat poliisipäällikön tiedossa, ja hänen hyväksymiään, silloin viranomaisilla itsellään oli todennäköisesti jotakin tekemistä sääntöjen kanssa.

Ovatko nämä säännöt poliisipäällikkö Burtonin laatimia? hän rohkeni kysyä suoraan.

Kysymys synnytti vanhuksessa yllättävän reaktion. Rouva Rosefield läikytti kahviaan aluslautaselle ja vilkaisi muualle. Sitten hän oikaisi nopeasti käytöksensä kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan. Taloyhtiömme säännöt on laadittu herra Burtonin vuoksi, hän myönsi. Se on arka asia, josta meillä ei ole valtuutta puhua.

Vai niin, Laureen tuumi. Hän oli jo hetken uskonut saaneensa rouvan nalkkiin, mutta tämä uusi selitys kuulosti liian luonnolliselta, että hän olisi voinut asettua epäilemään sitä. Jos poliisipäällikkö oli itse sääntöjen takana, Laureeninkin olisi ehkä parempi kunnioittaa rouvan sanoja ja harkita tekevänsä kuten häneltä vaadittiin.

Ainakin toistaiseksi.

Laureen hengitti raskaasti sisään ja sipaisi hiuksiaan. Hyvä on. Oletetaan sitten, että nämä teidän sääntönne ovat tarpeelliset-

"Ne ovat välttämättömät meille kaikille. Emme voisi asua täällä ilman niitä."

Laureen nyökkäsi. Annettakoon nyt sitten olla. Pelataan tätä peliä jonkin aikaa. Ehkä syy sitten selviäisi ajallaan. Hän huokaisi jälleen. Tällä kerralla turhautuneena vaihtoehtoihinsa, joita hänellä ei näyttänyt juurikaan olevan. Mitkä nämä säännöt sitten ovat? Sanoitte, että ne eivät ole mitään suurta ja ihmeellistä.

Seinäkellon viisari laski sekunteja. Kahvi oli lakannut höyryämästä. Rouva Rosefield odotti, antoi ajan muhia ja kasvattaa seuraaville sanoilleen merkitystä. Laureen salli hiljaisuuden jatkuvan, sillä hänelle oli jo täysin sama joisiko hän kuppinsa tyhjäksi kuunnellessaan sekuntiviisaria vai rouvaa itseään.

Ainoat säännöt, joita teidän tulee noudattaa, liittyvät portaikkoon, rouva Rosefield sanoi sitten lopulta.

Portaikkoon? Se kuulosti lupaavan yksinkertaiselta.

"Te voitte ottaa vastaan vieraita aivan normaalisti. Viikonloppuna ja arkipäivinä. Mihin aikaan tahansa. Mutta ei torstaina."

Jaaha. Silloin salainen palvelu käy siis asioillaan tai jotakin...

Rouva Rosefield jatkoi: Teidän luonanne voi käydä muita asukkaita soittelemassa ovikelloa tai koputtamassa oveenne. Voitte avata heille oven. Mutta torstaina kukaan ei kulje portaikossa. Oveenne ei tulla koputtamaan torstaina. Varsinkaan aamupäivällä. Jos kuulette oveenne koputettavan tai ovikelloanne soitettavan torstaina aamupäivällä, älkää kurkistako silmäaukosta tai avatko ovea.

Laureen kurtisti otsaansa, mutta nyökkäsi sitten vain sanomatta mitään.

Kerrossiivoojat käyvät rapussa tiistaisin ja perjantaisin. He saattavat silloin tuottaa erikoisia ääniä portaikossa. Voitte silloin kurkistaa ovenne silmäaukosta rappukäytävälle tai avata oven, jos he jostakin syystä soittavat ovikelloa. Kerrossiivoojat voivat poikkeuksellisesti käydä jonain muunakin päivänä. Mutta he eivät käy torstaina. Jos kuulette portaikosta omituisia ääniä torstaina – erityisesti aamupäivällä – älkää kurkistako silmäaukkoon. Älkääkä avatko ovea. Missään tapauksessa.

Seinäkello piti tasaista ääntään. Rouva Rosefield hörppäsi kuppinsa tyhjäksi. Laureenin juoma oli päässyt viilenemään.

Mitään muuta minun siis ei odoteta tekevän? hän varmisti. En avaa ovea torstaisin kenellekään? Vaikka portaikossa kuuluisi meteliä?

Ettekä katso rappukäytävään silmäaukostanne, rouva Rosefield täsmensi.

Mutta voin itse mennä töihin torstaina? Miten se olikaan... ennen seitsemää? Ja minun pitää tulla vasta iltapäivällä takaisin?

Vanhus nyökkäsi tyytyväisenä. Teillä on hyvä muisti, neiti Matthews. Parasta olisi jos saisitte torstait täysin vapaaksi. Mutta jos teidän on pakko liikkua töihin, silloin teidän tulee ehdottomasti välttää rappukäytävällä liikkumista aamupäivän aikoihin.

Laureen ojentautui poimimaan pikkuleivän. Ne näyttivät rouvan itse leipomilta. Eli siinä kaikki? Ei mitään muuta?

Rouva hymyili. Te saatte sen kuulostamaan niin yksinkertaiselta. Mutta se ei valitettavasti ole sitä. Teidän täytyy ehdottomasti muistaa, että näitä sääntöjä ei pidä rikkoa. Portaikko voi tuntua aivan normaalilta. Sitä koskevat säännöt eivät merkitse teille mitään niin kauan kun noudatatte niitä. Mutta ne rikotaankin vain kerran. Uskokaa pois, neiti Matthews: me tiedämme jos te olette rikkonut niitä. Ja mikä ikävämpää teille: te itse tiedätte rikkoneenne niitä.

Laureen pureksi pikkuleipää ilottoman hitaasti. Rouvan sanojen vakavuus kuulosti pelottavalta illan hämärtämässä huoneessa. Hän ei pitänyt uhkauksista, ja sellaisen hän oli ehdottomasti kuullut. Entä jos sattuu vahinko? Mitä jos vaikka avaankin oven enkä muista sääntöjä?

Rouva Rosefield hymähti kolkosti ja nousi hakemaan kahvipannua. Miksi luulette, että kutsuin teidät tänne tänään? Että kerroin teille säännöistä?

Hän kävi keittiössä ja alkoi kaataa heille toista kupillista.

Säännöt ovat olemassa vaikka ette niistä tietäisikään tai vaikka ette sattuisi niitä muistamaan. Ei ole vahinkoja.

Hän kohotti katseensa.

On vain säännöt.

Torstai 22. maaliskuuta

Laureen oli pelännyt, että rouva Rosefieldin varoitukset häiritsisivät jollakin tavalla hänen päivittäistä elämäänsä. Kun työt alkoivat maanantaina, hänelle tuli kuitenkin niin paljon muuta ajateltavaa, että moiset asiat menettivät merkityksensä. Hänellehän oli täysin sama mitä portaikossa tapahtui torstaisin niin kauan kuin se ei vaivaisi hänen työskentelyään.

Ja niin kauan kuin siellä ei tapahtuisi mitään sellaista, mikä vaikuttaisi hänen omaantuntoonsa. Esimerkiksi avunhuutoja ja ammuskelua. Silloinkin hän voisi tietysti mieluummin soittaa poliisille, mikäli poliisipäällikkö ei ollut itse kotosalla ääniä kuulemassa.

Taikka, niin tietenkin... Poliisihan olisi arvatenkin mukana jutussa. Siispä ihan sama.

Porrassiivooja oli todellakin käynyt tiistaiaamuna. Portaikosta kantautuvat äänet olivat muistuttaneet Laureenia säännöistä, ja hän oli kuunnellut tarkkaavaisesti millaista melua työstä syntyi. Kun siivooja oli lopettanut, Laureen oli tahtomattaankin pistänyt merkille miten hiljaiseksi porraskäytävä jäi. Mitä torstaina kävisikin, millaista ääntä portaikosta kuuluisikin, hän pistäisi sen varmasti merkille.

Ja sääntöjen noudattaminen saattoi silloin tosiaan osoittautua vaikeammaksi kuin hän oli kuvitellut.

Jos hän siis sattui olemaan silloin kotosalla. Onneksi hänellä oli työnsä.

Torstaiaamuna Laureen kuitenkin unohti herätä aikaisemmin. Hän nautti kahvinsa ja sai puetuksi päälleen ennen kahdeksaa, mutta koskettaessaan ovennuppia hän muisti mitä rouva Rosefield oli sanonut.

Mutta säännöthän koskivat lähinnä aamupäivää. Ehkä hän voisi tämän kerran mennä töihin normaaliin aikaan.

Säännöt rikotaan vain kerran. Niin rouva Rosefield oli sanonut.

Käsi vavahti. Laureen joutui irrottamaan sormensa ovennupilta. Mikä nyt eteen? Joutuisiko hän soittamaan töihin ja ilmoittamaan jäävänsä kotiin? Miten hän sen perustelisi? Hän ei ollut kipeä. Lisäksi kaikki vedottavissa olevat perhesyyt heikentäisivät hänen mainettaan uudella työpaikalla, sillä hän oli mainostanut olevansa erittäin työlleen omistautuva henkilö.

Rokulipäivän ottaminen ei ollut yhtään sen parempi vaihtoehto.

Laureen asetti kätensä takaisin ovennupille. Portaikosta ei kuulunut mitään. Kellohan oli vasta vähän yli kahdeksan. Kenties hän voisi yhä avata oven ja rientää portaat alas.

Sen hän myös teki. Porraskäytävällä ei ollut ketään, ja hän laskeutui portaat niin nopeasti kuin kykeni, jottei sinne kukaan ehtisi tullakaan.

Ulkona kävelykadulla hän oikoi pukuaan, suoristi silmälasinsa ja vilkaisi taakseen.

Te itse tiedätte rikkoneenne niitä.

Mitään ei ollut tapahtunut. Kaikki oli hyvin. Laureen lähti kävelemään kohti työpaikkaansa. Korkokengät kopsahtelivat itsevarman tahdikkaasti vasten katukiviä.

Kello 17:38

Laureen palasi kävelykadulta aulaan. Hän oli työn uuvuttama, eivätkä aamun tapahtumat merkinneet hänelle enää mitään. Hän seisahtui vain kuulostelemaan portaikkoa, ja kun mitään ei kuulunut, hän lähti nousemaan ylös.

Mutta mitä lähemmäs kotiovea Laureen pääsi, sitä enemmän hän alkoi kuulostella naapureitaan. Avautuisiko jokin ovi? Tulisiko joku huutamaan hänelle ja sanomaan, että hänen täytyi muuttaa oitis pois rakennuksesta?

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Hän sai laahustaa rauhassa ovelleen asti, kääntää avainta lukossa ja astua sisään.

Ei mitään hätää. Sääntöjä ei oltu rikottu. Kuuma suihku odotti häntä kylpyhuoneessa.

Torstai 29. maaliskuuta

Kuluneen viikon aikana Laureenin luona oli käynyt kaksi vanhempaa alakerran rouvaa toivottamassa hänet tervetulleeksi uuteen kotiin. Laureen oli ensin pelännyt, että muorit toisivat mukanaan varoituksen tai häätömääräyksen, mutta kahvittelut olivat menneet kokonaisuudessaan mukavasti. Siispä kun seuraava torstaiaamu valkeni, hän tiesi varmuudella kaiken olevan hyvin.

Samalla Laureenia alkoi ihmetyttää se, miksi viikontakaiset tapahtumat olivat vaivanneet häntä niin paljon. Jo pelkkä mahdollisuus siitä, että hän oli rikkonut rouva Rosefieldin luettelemia sääntöjä, oli ahdistanut häntä suuresti.

Mutta eivätkö ne olleetkin vain tyypillisiä taloyhtiöiden juttuja, joilla elämää vailla olevat vanhukset pitivät jännitystään yllä? Kaikissa kerrostaloissa oli vähintään yksi muori tai vaari, joka kyttäsi muiden tekemisiä ja otti elämäntehtäväkseen osoitella naapureitaan heti kun nämä tekivät pienenkin rikkeeksi laskettavan teon. Ehkä tässä taloyhtiössä sellaisia oli paljon enemmän. Kokoelman verran.

Toisaalta, naapureiden vierailu oli jättänyt Laureenille asukkaista hyvin elämänmyönteisen kuvan, joten hänen oli vaikeaa pitää kiinni ikävästä asenteestaan. Ehkä hänen täytyi vain mukautua.

Asunto on kyllä sen arvoinen, hän muistutti itseään noustessaan vuoteesta ja purjehtiessaan yhdestä tilavasta huoneesta toiseen.

Laureen nautti aamukahvinsa kaikessa hiljaisuudessa. Järven pinnalla lipui usvaa, ja siitä hän tiesi ilman olevan koleampi kuin normaaleina työaamuinaan. Hän ei kuitenkaan voinut aikaiselle heräämiselleen mitään. Hän ei halunnut edellisen viikon vainoharhojen toistuvan. Hänen täytyi pystyä keskittymään töihinsä. Siihen verrattuna aikaisempi herätys torstaisin ei merkinnyt mitään.

Porraskäytävältä kantautui kaikuvia ääniä. Joku kulki muissa kerroksissa. Kello alkoi olla lähellä kuutta, joten sen täytyi olla lehdenjakaja. Laureen hämmästeli sitä miten kukaan pystyi heräämään töihin niin aikaisin. Ollakseen jakamassa lehtiä kuudelta postimiehen täytyi herätä viimeistään neljältä ehtiäkseen hakemaan aamun lehtikuorman. Ja jos Laureen oli näin väsynyt joutuessaan heräämään puoli viideltä...

Lehdenjakaja ei käy torstaisin.

Kahvimuki pysähtyi. Laureen keskittyi kuuntelemaan. Kyllä porraskäytävässä kuitenkin liikkui joku. Kenties joku, joka oli unohtanut pyykkinsä kellariin ja oli päättänyt hakea ne ennen aamupäivän levottomuuksien alkamista.

Mutta torstaina kukaan ei kulje portaikossa.

Kyllä siellä nyt vain kulki joku, sanoipa rouva Rosefield mitä tahansa. Laureen huokaisi, ja väsymyksen aalto iski hänen lävitseen. Hänen työnsä oli osoittautunut vaativammaksi kuin hän oli osannut odottaakaan, ja nyt hänen täytyi vielä murehtia sitäkin, mitkä asiat säännöissä lopulta pitivät paikkansa ja mitkä eivät. Eivät ne sittenkään olleet niin yksinkertaiset kuin rouva Rosefield oli vakuuttanut.

Eivätpä tietenkään.

Äänet kävivät terävämmiksi. Kuka portaikossa liikkuikin, hän oli nousemassa viidenteen kerrokseen. Porraskaide kumisi jonkun ottaessa siitä tukea. Hetken aikaa tuntui siltä kuin askeleet olisivat käyneet kevyemmin. Se kuulosti loikkimiselta. Siihen sekoittui myös jotakin