Oman elämänsä kultakypärät

By Arto Karhunen

Oman elämänsä kultakypärät kertoo suomalaisesta jääkiekkohulluudesta, peräänantamattomuudesta, sisusta, alkoholista ja sen käytöstä, syrjäseuduista ja niiden erityispiirteistä, SOTE-uudistuksesta, palvelujen kaikkoamisesta asukkaiden ulottumattomiin, jatkuvista YT-neuvotteluista ja työttömyydestä, suvaitsevuudesta, eriarvoisuudesta, paluumuuttajista. Lisäksi vielä Kirkosta ja seurakunnasta. Siitä, että vielä on olemassa kunnanjohtajiakin, tosin harvassa.
Ainakin näistä ja vielä paljon muusta, ja ennen kaikkea jääkiekosta. Suhteellisuudentajun kroonisesta puutteesta. Pieni musta huumori pilkahtelee paikoitellen.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Mar 1, 2016
• ISBN: 9789523186422

Arto Karhunen

A typical finnish old man. Nothing more.. Writes books and poets when he has time.

Book preview

Sisällysluettelo

Oman elämänsä kultakypärät

Valmistusmerkinnät

Intro

Aurinko pilkahteli silloin tällöin pilvien välistä. Säteet näyttivät kiiltäviltä ja kauniilta, ikään kuin ne olisivat kultaa. Oli niitä odotettukin. Tunnelma oli odottava, toivorikas, myönteinen, ehkä jopa epäsuomalaisittain iloinenkin.

Mies päästi silloin tällöin riehakkaan pärskäyksen. Ääni kuulosti kuin ryhävalaalta joka ui kylmästä vedestä huomattavasti lämpimämpään Golfvirtaan. Ja spruuttasi monta metriä korkean vesisuihkun ilmaan. Äänessä oli jotakin hyvin voimakasta ja vahvaa, iloistakin. Oli kevättä ilmassa. Syystäkin, elettiinhän marraskuuta. Järvi oli vielä paksussa jäässä, mutta keli oli lämmennyt ja päivä piteni koko ajan.

Mies veisti jahtimakkarasta paksun siivun puukolla. Puukko oli perinteinen mora punaisella muovikahvalla. Täällä kunnioitettiin perinteitä, makkara piti olla jahtia ja puuroksi kelpasi ainoastaan mora. Ei marketissa kirkolla muuta myytyään, kauppias tiesi varsin hyvin mikä menee kaupaksi. Oluesta 80% myynnistä oli Karjalaa, vähintään. Joku joskus osti jotain muutakin, erheyksissään tietysti. Tai sitten oli kova kankkunen eikä kerennyt kattoa mitä ottaa hyllystä. Voi tietysti olla turistitkin kyseessä. Kahvi oli Juhlamokkaa. Ruoka oli perunaa ja lihaa, karjalanpaistia, sipuleita ja lanttuja. Naiskauneutta edusti Pirkko Mannola. Laulut lauloi Vesku, tai Wiikatteen Kalle jos kovempaa rallia haluttiin kuulla. Täällä oltiin tarkkoja perusasioista. Punaniskojen alueella.

Rednecks.

Pohjois-Karjalan Karhuvaara oli mäkistä ja kaunista seutua. Metsää oli silmänkantamattomiin ja hienoja järviä sitten välillä. Tie oli kunnon öljysoraa, ei tietullien uhkaamaa roudan repimää Kehä kolmosta. Jos Ooppeli Katetin sai täyteen vauhtiin niin autolla saattoi lentää mäen nyppylältä toiselle. 1100 kuutioisella koneella se ei onnistunut mutta kaksilitraisen kerkesi jo kiihtymään. Sellaisia oli kylällä yksi kappale, oikein tehtaan rallye malli, oranssin värinen ja mustilla raidoilla. Saattoi tietysti Einari Mielikäisen poika Juha olla sitä myös hiukan teippaillut. Mutta täältä kuvankauniista pitäjästä kumpusi nyt suomalaisen jääkiekon koko tulevaisuus.

Mies pyyhkäisi hikipisarat otsalta ruutuflanellipaidan hihaan. Paita oli merkkivaate, ihan John Wanfa luki pesulapussa kauluksessa. Nämä oli 3,90 marketissa ja hyviä. Niitä alkoi olla täällä jo joka ukolla. Runsas hikoilu saattoi johtua eilisestä pontikasta, tai korpirojusta, kuten sitä täällä leveysasteella kutsuttiin. Toinen vaihtoehto oli runsas miettiminen, raskas päätöksenteko, tulosvastuu. Tähän vaihtoehtoon Matti Mörkö Mönkkönen mieluummin kallistui, vaikka olo olikin hutera. Tulosvastuu, voi miten suloiselta tuo sana maistui suussa. Mörkö veisti lisää makkaraa. Puukon terä alkoi vaatia huoltoa, se oli jo hiukan tummunut. Pestävä olisi. Vaan millä sitä nyt näin tärkeässä virassa oleva mies millään kerkiäisi puukkoja peseskelemään. Mörkö oli hiljattain nimitetty uuden jääkiekkoseuran puheenjohtajaksi. Tosin ei seuralla vielä ollut nimeä mutta piankos se kehitettäisiin.

Hallitus

Muhonen oli hakenut tiskiltä santsikupin kahvia. Se tuli samaan hintaan ensimmäisen kanssa. Ja kiekkomiehille kahvi maksoi tasan euron tässä kuppilassa. Varmaan Suomen halvin.

Sopimushinta.

Kannatti todellakin kuulua lätkäpiireihin. Muhosenkin päätä kivisti. Halliasia oli saatava nopeasti liikkeelle. Muhonen liittyi Mörkön seuraan ikkunapöytään. Ikkunapöytä sijaitsi Karhuvaaran kyläkaupan baarissa.

Kyläkauppa oli paikkakunnan ainoa, samoin baari oli paikkakunnan ainoa ja kyseinen ikkunapöytäkin oli kyseisen baarin ainoa pöytä, ainakin toistaiseksi.

Mutta kyllä siihen saatiin jääkiekkoseuran hallitus mahtumaan.

Aurinko pilkisteli ikkunasta lumisateen lomasta ja kohotteli tunnelmaa.

Muhosen pappatunturi jäähtyi ja moottori naksahteli baarin edessä. Muhonen pyrki ajamaan sillä kesät talvet.

Nyt oli nastarenkaat mopossa alla. Iso tuulisuoja ja jalkasuojakin olivat paikallaan ja nyt lähes puhtaita.

Muhonen kiillotteli pappatunturia aina välillä. Mopo oli ikämiehen aarre, kallis ystävä ja kulkupeli, Start mallia ja kahdella jalkavaihteella varustettu.

Maxi mallista se erosi siinä, että Maxissa oli käsivaihteet ja polkimet vielä vanhaan malliin. Startissa oli jalkatapit ja vaihdetta vaihdettiin jalalla moottoripyörien tapaan. Muhonen haaveili Automat-mallista, jossa oli kaksivaihteinen automaatti. Se sopisi ikääntyvälle vielä paremman. Siihen kun laittaisi sitten vanhoilla päivillä apupyörät taakse, niin rollaattoria ei tarvittaisi. Nuo Automat mallit vaan olivat käyneet harvinaisiksi.

Toinen kysytty malli näillä seuduilla oli Pappa Tunturin niin sanottu Lähetti malli. Siinä oli järeä tavarateline mopon edessä ja sitä oli aikanaan tehty paljon Postin käyttöön oranssin värisenä. Lähetti malliin sai paljon tavaraan kyytiin kätevästi. Mopot olivat myös kestäviä ja niitä ei tarvinnut juurikaan korjailla. Isältä pojalle.

Mutkan takaa höyrysi ruosteenvalkoinen Lada 1200 L pienessä sivuluistossa. Mielikäinen veteli samoilla renkailla kesät talvet, ja nekin taisi olla ylivuotiset Silestonet. Niissä oli kyllä siinä mielessä ajatusta, että pito oli koko ajan sama eikä vaihdellut. Pitoa nimittäin ei ollut. Auto oli ollut Mielikäisellä jo pitkään.

Välillä tuntui siltä, että Lada ja Mielikäinen olivat kasvaneet yhteen ja olivat erottamattomat. Mielikäinen olikin todennut, että jos Lada joskus menee niin pahasti rikki, ettei sitä saada enää kuntoon, niin hän hankkii jostakin toisen Ladan. Vaikka sitten Venäjältä, siellä vielä näitä autoja oli liikenteessä. Suomessa vanhan mallinen kantikas Lada alkoi olla jo harvinainen näky.

Lopulta Romppaanenkin saapuu paikalle ja hallituksen ensimmäinen kokous pääsi alkuun.

Romppaanen ja Mielikäinenkin hakivat tiskiltä Sinikan juuri keittämää kahvia.

Ei mitään korviketta vaan kunnon Juhlamokkaa.

Mörköllä ja Muhosella oli kolmas kuppi, tai toinen santsikuppi menossa. Miten sen nyt haluaa kukin laskea.

Sinikka oli luvannut keittää Juhlamokkaa niin paljon kuin miehiin uppoaisi.

Nyt pitäisi pää olla terävimmillään ja siihen kahvi auttoi aina, oltiin tärkeiden asioiden äärellä.

Miehissä muisteltiin eilistä jäähallin katsastusta.

Juhlamokka maistui.

Hallissa olisi hiukan vielä laittamista.

Pohjoisen puolella kasvoi kovasti nokkosta ja pajukoita. Miehet epäilivät jonkun käyneen siellä kuseskentelemassa, ei nokkonen muuten niin valtavasti villiinny.

Tai ei se nyt tarkkaan ottaen vielä mikään halli ollut, vanha suuli vaan jossa oli säilytetty aikoinaan isoja leikkuupuimureita. Silloin kun niillä oli vielä ollut jotakin puitavaakin.

Nyt oli pellot olleet paketeissa jo vuosikaudet. Ei kannattanut viljellä kun menoja alkoi olla enemmän kuin tuloja. EU:n tukipolitiikka oli sellaista, että vaan erittäin isot tilat pärjäsivät.

Piti olla satoja hehtaareita ja sellaisia oli vaan rikkailla.

Pienet tilat kuolivat pois ja rikkaat ja isot tilat ostivat ne pilkkahintaan pois kuleksimasta.

Karhuvaarassa ei tiloja oltu juuri myyty, mutta ei kukaan ollut ostamassakaan.

Täältä kun puuttuivat ne rikkaat.

Oli vaan köyhiä ikääntyviä ja entisiä maajusseja.

– Hallin ympäri on raivattava huoltotie, ne nokkoset ja pajukot saavat lähteä, Muhonen tuumaili.

– Juu näinhän se lakikin jo sanoo, Hartwall Areenan tai mikäs Arena se nykyään onkaan ympäri pääsee, noin esimerkkinä, Mörkö komppasi.

Miehet muistelivat käyntiä isolla kirkolla Pasilassa, olivat menneet oikein väellä katsomaan KHL peliä, missä Jokerit oli pelannut jotakin Venäläistä joukkuetta vastaan.

Pelistä he eivät paljoa muistaneet, olutta oli tullut otettua isolla kädellä ja muutama puuhapullo oli tyhjentynyt jo menomatkalla tunnelman kohotukseen.

Sen verran kumpikin muisti, että vastustajan nimeä ei kukaan ollut osannut lausua, se oli joku Mynttoni, vähän niin kuin se kurkkupastilli.

Miehet olivat lähes varmoja siitä, että Jokerit oli voittanut.

Nyt oltiin rakentamassa vastaavanlaista menestystarinaa.

Tai vieläkin suurempaa, mikäli se Mörköstä ja Muhosesta olisi kiinni. Ystävykset miettivät, olisiko Karalahti ostettavissa heidän edustusjoukkueeseen.

– Ei se kesken kauden sieltä kyllä tule, Mörkö epäili. Nythän Karalahti oli vielä siirtynyt Jokereista Ruotsiin HV-71 seuran leipiin.

– No eihän sen tarttekaan, eihän meilläkään ole täällä vielä kaikki valmiina suurien tähtien tulla. Muhosella oli heti jalat maassa. Mutta saataisiinko sille tuosta kylältä joku aravarivitalon kaksio kunnostettua ja miten se sitten täällä viihtyisi. Sillähän on nykyään se morsmaikkukin, joku vitnesmalli.

– Vitnessiä vitnessiä, Mörkö maisteli mukavalta tuntuvaa sanaa suussaan.

– Mutta kyllä meillä on täällä vielä kapeampi kaukalo kun Harkimolla siellä Pasilassa. Tai eihän tuossa nyt tarkkaan ottaen vielä mitään varsinaista kaukaloa olekaan. Kunhan nyt on hiukan vaan vanerilevyjä laitettu malliksi pystyyn ja vuntsattu..

– No se jäi kyllä mittaamatta vaikka piti, kun miehet sammahtelivat kesken pelin. Ja meidän piti käyvvä jututtamassa se Harkimoki että mimmonen tallouvepito sillä on siellä Jokerissa, Muhonen harmitteli.

– No sehän on ekonoomi, ei se mittään talouvenpitäjiä tarvihe.

– Se oli tuo Kumpulainen sitten ulkomailla käyvvessään törmänny ulkomaalaaseen, oli sen vaimo Hilkka siinä tulkannut ku ei se Sepi puhu sitä Lontoon kieltä, Mörkö availi keskustelua.

Muut olivat yhtenä kysymysmerkkinä.

– Jaa, totesi Romppaanen lyhyesti.

– Niin se ulkomaalainen oli semmonen joku Frank Banister ja Sepi sano että se toimii Washinkton Senatorsien General Managerin tehtävissä.

– Perkule että ihan GM, tokaisi Muhonen.

– No Sepi oli sitä hiukan houkutellu meitä jeesaamaan ja luomaan suhteita Amerikkaan ja siihen NHL-liikaan.

– Pänisteri perkule, tokaisi Muhonen. Mörkö mulkaisi häntä vihaisesti ja Muhonen ei jatkanut.

– Niin että Amerikassa se Sepi sitten käyny? Ihmetteli Romppaanen.

– No ei kun Kanarialla pojan ja miniänsä kanssa, muttei se ny tähän kuulu. Olennaista on se, että mekin tarvittais semmonen Bannisteri ja sen apua viimestään sitten kun lähetään laajentamaan länteen päin toimintaa

- Pannaan yks Pänisteri tilaukseen, Muhonen hihitteli.

Juttu kääntyi uudelleen jäähalliin ja sen katsastukseen.

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että katto oli erinomaisessa kunnossa.

Se oli uutta peltiä ja syksyllä talkoilla juuri laitettu.

Nyt katto kiilteli auringonsäteiden osuessa siihen. Keväällä pitäisi vielä vetää siihen ruosteenestomaalit päälle.

Seuran väreissä tietysti.

Vielä ei oltu voitu maalatakaan kun ei tiedetty mitkä ne seuran värit tulevat olemaan.

Pannaas ny kattoen. Mörkö askarrutti eniten hallin mahdollinen laajennustarve.

Se olisi sikäli kiusallinen, että katto jouduttaisiin operoimaan uudelleen.

Pitäisi sitten vaan ehkä jatkaa hallia pituussuunnassa, levittäminen olisi iso operaatio.

Nyt oli seuraavana hallituksella työlistalla selvittää mihin sarjaan seuran edustusjoukkue menisi ja mitä vaatimuksia tuo sarjataso sitten toisi tullessaan.

Paljon oli vielä selvitettävää. Se tiedettiin, että paljon tietoa löytyisi internetistä ja Muhosen vanhin poika oli luvannut sieltä selvittää tärkeitä asioita.

Poika asui Helsingissä ja siellä internetti kuulemma toimi, jos oli rahalla ostanut sopivan vimpaimen.

Täällä Pohjois-Karjalassa se ei kuulunut edes Mörkön vuoden 1938 sotaradiosta, vaikka siinä oli 40 metriä antennijohtoa kuusen latvassa ja muut asemat kuuluivat hienosti.

Tosin viestintäministeri oli kyllä täälläkin piipahtanut pikavisiitillä ja lupaillut kylälle sellaista mastoa, että johan alkaisi intternetit näkymään.

Viime syksynä olikin metsässä nähty sellainen kypäräpäinen mies mittailemassa.

Melkoisella varmuudella miehen arveltiin olevan sieltä teleyhtiöstä maston tulevaa paikkaa mittailemassa. Mielikäinen oli kyllä ollut lähellä töräyttää ukkoa haulikolla kun luuli vieraan vallan tesantiksi. Onneksi oli Mielikäisen emäntä saanut miehen viime hetkellä järkiinsä ja houkutellut pullakahvin avulla sisälle pirttiin.

Sillä välin mastoa ja intterneettiä odotellessa odoteltiin Muhosen poikaa Markoa käymään.

Poika opiskeli Espoossa Teknillisessä Korkeakoulussa ja siitä tulisi diploomi insinööri. Mörkö ei nyt muistanut minkä lajin mutta diploomi kuitenkin.

Pojalla oli tietysti opiskelukiireitä ja harvoin kerkesi käymään kotonaan. Morsmaikkukin Espoossa kuulemma jo oli. Saman koulun opiskelijoita. Poika asusti Otaniemessä opiskelija-asuntolassa ja kävi vapaa-ajalla Otaniemen Alepassa kassalla tuuraamassa. Ja pelasi tietysti yliopisto porukassa talvella jääkiekkoa.

Sehän oli selvää.

Jääkiekko oli kansallispeli.

Kaikki muu hömpötys tuli sen jälkeen.

Mielikäinen palautti miesten ajatukset takaisin agendalle.

-Pitäskö taitoluistelijoille antaa hiukan jääaikaa, vaikka aamusta ja sitten illasta hiukkasen. Emäntä sano jotta tarvitaan naispuolelle taitoluistelu ja muodostelmaluisteluporukat. Ja ringette tietysti.

- Mikä ihmeen rinketti? Mörkö äimisteli.

- Soon joku naisten peli, jäällä pelataan luistimet jalassa kuulemma. Soon se Noora Räty pelannu sitä pienenä, se Kiekko-Vantaa vahti.

- A-junnuille tarviittas kanssa jääajat, Romppaanen muistutti. Romppaasesta oltiin tekemässä joukkueenjohtajaa A-juniorijoukkueelle. Ei huonosti pitkäaikaistyöttömältä ja varhaiseläkeläiseltä, oikein johtaja perkules.

- Eihän sulla ole vielä pelaajiakaan, muistutti Mielikäinen.

- Nyt suut suppuun ja keskitytään tähän, keskeytti Mörkö sanailun. Laitetaan nyt ensiksi miesten edustus ja halliasiat kuntoon. Ja sitten seuran organisaatio valmennuspäälliköineen. Ja sitten yhteistyötahot ja rahoittajat.

- Positiivinen mielikuva ja näkyvyys on tärkeää, Muhonen totesi. Esimerkiksi Kirkko saattaa tässä mielessä olla arvokas yhteistyötaho. Vantaalla on erään rovasti vetämänä toiminut menestyksekkäästi Holy Ducks niminen seura, jossa seurakunta on pikkubussilla hakenut vähävaraisten perheiden juniorit jääkiekkoharjoituksiin ja palauttanut sen jälkeen koteihinsa. Varustanut pelaajat ja huolehtinut lisenssit ja vakuutukset kuntoon. Lapset olivat syrjäytymisvaarassa olevia nuoria, joilla ei muuten olisi ollut jääkiekkoharrastukseen mitään mahdollisuutta. Maahanmuuttajia ja köyhiä perheitä. Eräs Kiekko-Vantaan poikien juniorijoukkueen johtaja olikin sanonut saaneensa Duckseilta lainaan kehityskelpoisia pelaajia aina sarjapeleihin saakka. Yhteistyötä olikin tehty ja varusteita oli alkanut tulla myös lahjoituksina. Homma toimisi vuorenvarmasti myös täällä syrjäkylillä.

Muhosen ajatukset saivat aikaan muissa hallituksen jäsenissä voimakasta pään nyökyttelyä. Jos jollakulla ukoista olisi ollut tukkaa päässä, olisi voinut suorastaan puhua moshauksesta, nyt se jäi hiukan vajaaksi. Joka tapauksessa olisi tärkeää myös täällä integroida maahanmuuttajat ja yksinhuoltajaperheet mukaan yhteiskuntaan ja harrastuksiin. Se poistaisi ennakkoluuloja, lisäisi viihtyvyyttä ja toisi myös seuralle myönteistä goodwilliä. Miehet uskoivat tämän hankkeen tuovan myös työpaikkoja, ei heti eikä täyspäiväisiä, mutta pitkässä juoksussa kyllä.

Ensimmäinen hallituksen kokous oli pidetty.

Paljon oli selvinnyt asioita, mutta Mörköllä oli sellainen olo, että vielä paljon enemmän oli tullut selvitettävää.

Tuntui siltä, että kysymyksiä tuli vain koko ajan listalle lisää. Vielä he eivät varmasti tienneetkään, mitä kaikkea asiaan liittyi. Eli ei osattu vielä kysyäkään kaikkea.

Muun muassa se, tarvitaanko joustavat laidat vai ei.

SM-liigassahan niitä nyt vaadittiin siinä sarjassa pelaavilta seuroilta ja kustannus oli jäämässä seurojen maksettavaksi.

Mutta nyt ei vielä tiedetty tulevaa sarjatasoa.

Montaa oli katsastettu, aina Suomi-sarjasta Sm-liigan kautta KHL:ään. Ihan vähään ei tultaisi tyytymään, se oli selvää.

Varsinkin nyt kun tähän hankkeeseen oli laitettu kunnolla aikaa ja tupakkia. Ja muutama pullo paikallista mainiota katajanmarjoilla maustettua pontikkaa. Valmentajakysymys oli vielä auki, samoin pelaajapalkkiot.

Ja makkaramyynnin tavoitteet.

Ja millainen toimisto seuralle tulisi. Ja huoltajat ja hierojat ja vysioterapeutit ja mitä kaikkia näitä nyt oli.

Hallituksen jäsenet muistelivat baarin ulkopuolella vielä viime syksyistä Karjala-turnausta.

Siinä Suomi oli jäänyt kakkoseksi.

Voittanut ensin kaikki pelit ja sitten loppumatsissa ottanut Ruotsilta kuokkaan 3-0.

Hallitus oli tuolloin turnajaisreissulla majoittunut Marko Muhosen opiskelijakämppään Espoon Otaniemessä, jonka muodosti yksi noin 15 neliön suuruinen huone.

Keittiö ja suihku/wc olivat yhteiskäyttöisiä.

Vessakin oli ollut jossakin kommuunin käytävällä ja sinne oli saanut jonottaa puolipäivää kun opiskelijaneitoset meikkasivat pitkään ja hartaasti.

Siinä vaiheessa kun tarpeilleen pääsi, meinasi paska jo valua lahkeesta.

Marko oli hampaita pureskellen koittanut kestää lattialla kuorsaavat neljä hallituksen jäsentä.

Meteli oli yöllä ollut korvia huumaava.

Päiväsaikaan nuo turilaat olivat olleet umpijuovuksissa ja Marko oli parhaan kykynsä mukaan koittanut saada heitä Otaniemessä bussiin.

Siitä, selvisivätkö ukot missään vaiheessa Pasilaan Hartwall-Areenalle, ei ollut täyttä selvyyttä eikä näyttöjä.

Ukkojen mielestä Suomi oli selkeästi voittanut.

Heillä oli asiasta hyvin selvä käsitys.

Ukkojen olotila ei sen sijaan ollut kovinkaan selkeä.

Marko oli sunnuntaina työntänyt äijät Joensuuhun lähtevään junaan ja huokaisut helpotuksesta.

Hallitus tuli kyllä kotikylälle Suomen maajoukkueen pelipaidat päällään.

Jokaisen ukon selässä luki Komarov. ’Vittu repikää siitä ja tehkää töitä’,  oli Muhonen uhonnut.

Etulinjan miehet tuloo.. huusi Mörkö kylän baarin pihalla.

Junassa oli selvästi käytetty hyväksi ravintolavaunun palveluita. Ja lisäksi tietysti tyhjennetty puuhapullo. Luultavasti enemmänkin. Nämä äijät eivät olleet liikkeellä ensimmäistä kertaa, valitettavasti.

Muhonen

Muhonen kokosi Pappa-Tunturin uutta moottoria vanhaan talliin tehdyssä pajassaan.

Kone oli läpikäyty ja kunnostettu vanha kunnon puhallinjäähdytteinen Puch VS 50 KX.

Tämä olisi tiukka kone.

Mäntä oli porautettu ylikokoon ja nokka-akseli oli hiukan normaalia jyrkempi.

Ottaisi kone herkemmin kierrosta ja kyllä täällä Pohjois-Karjalan mäkisessä maastossa ylimääräinen tehokin oli tarpeen.

Jaksaisi mopo raahata yli satakiloista miehenjärkälettä ylämäkeenkin.

Tallin seiniä koristivat esitteet eri mallisista Tunturi mopoista.

Oli siellä muutama hieno tyttökalenterikin, uusin oli vuodelta 1985. Ei niitä raaskinut pois ottaa seiniltä kun oli niin hienot kuvat.

Ja sitä paitsi 80-luvulla oli muutenkin kaikki asiat paremmin. Ihan kaikki. He olivat silloin nuoria, eikä ollut SOTE-uudistusta eikä työttömyyttä. Ihmiset elivät onnellista elämää ja tekivät töitä.

 Muhonen oli tehnyt hommia metsurina mutta sitten oli terveys ruvennut rakoilemaan.

Oli selässä välilevyt pullistelleet ja jalkoihin oli iskenyt kihti.

Lääkäri oli kieltänyt Muhoselta ginin ja oluen juonnin kokonaan.

Miehen maailma oli hetkeksi aikaa lähes romahtanut kun tuollaisia perusasioita mennään kieltelemään.

Sitten Muhonen oli keksinyt, että pontikkaahan ei oltu kielletty ja nykyisin viineistäkin saattoi raavas mies löytää ihan suunmyötäistä juotavaa.

Joten kulinarismi oli siinä vaan kehittynyt, nyt voitiin nauttia emännän kanssa läskisoosi ihan laatupunaviinin kanssa.

Ei hassummin. Joka tapauksessa selkä oli ollut jo niin romuna, että Muhonen oli päätynyt sairaseläkkeelle.

Ja olihan ne metsurihommatkin loppuneet jo hyvän aikaa sitten.

Nyt hööki mettissä semmonen iso harvesteri, joka kaappasi puun isoon kouraansa ja sekunneissa putsasi oksat pois ja pilkkoi puun pinoon. Hyvä ettei vienyt ihmisille pihaan pinolle ja sytytellyt takkoja valmiiksi.

Ei tarvittu metsureita enää.

Koneet korvasivat.

Vaan mikäs tässä oli kasata Puch moottoreita 800 euron sairaseläkkeellä.

Ihan isoja euroja.

Vaimo oli pitkäaikaistyöttömänä ja ansaitsi suunnilleen saman verran. Asuntona heillä oli pieni puutalo, sellainen perinteinen puolitoistakerroksinen rintamamiestalo kuntakeskuksen laidalla.

Muhosella oli tapana hoitaa kaikki kauppa- ja muut asiat Pappatunturilla kesät talvet.

Se kun oli sekä halpa, että hyvä.

Aina toimi kun tarvittiin.

Muhonen oli laittanut mopoonsa sekä korkean tuulisuojan, että sellaisen paksusta pressusta tehdyn jalkasuojankin.

Näin pääsi hienosti myös sateessa ja kurakeleillä liikenteeseen.

Mopon neljänkympin vauhti riitti täällä mainiosti, ei ihmisillä ollut täällä kiire minnekään.

Saunaan korkeintaan joskus.

Ja jos oikein kiire pääsi yllättämään, niin Muhosella oli kyllä varastossa ilokaasulaitteisto Pappatunturiin. Niillä vermeillä varustettuna mopoa ei saanut kiinni autollakaan.

Liekkitarrat ja karvanopat hän laittaisi sitten jos joskus tulisi ruuvattua ilokaasupönttö kiinni Tunturiin.

Ja vihreä Vunterpaumi olisi pakollinen varuste ohjaustangossa roikkumassa.

Ei haisisi sitten hiki sen mopon ympärillä kun vunteri levittäisi ympärilleen viehkoa havumetsän tuoksua.

Muhonen mietti mitä mahtaisi tulla heidän jäähallihankkeestaan ja uudesta seurasta. Hyvä siitä tulee, mies päätti. Karjaturnauksesta hankittu muovinen kultakypärä kiilteli kirkkaana työkalukaapin päällä. Muhonen tunsi olevansa oman elämänsä kultakypärä.

Mörkö

Mörkö Mönkkönen istui kotitalonsa rappusilla, katseli hämärtyvää maisemaa ja mietiskeli.

Talo oli rintamamiestyyppinen, puolitoistakerroksinen omakotitalo.

Piha-aukean toisella puolella näkyi ryhdikäs navetta. Tila oli vanha rintamamiestila, Mörkö oli perinyt sen vanhemmiltaan.

Isä oli käynyt kaikki sodat ja sotien jälkeen valtio oli jeesannut veteraaneja sen verran, että 15 hehtaarin tilan oli saanut sopivasti.

Siihen oli ollut hyvä rakentaa torppa ja alkaa viljelemään.

Reilu ja rehti peli.

Toista oli nykyisin.

Lypsäviä oli ollut Mörköllä parhaimmillaan 22.

Ja hevonen lisäksi.

Vaan nykyisin se kun ei piisannut mihinkään.

Ennen vanhaa kahdenkymmenen lypsävän tila oli ollut kunnon kokoinen tila ja sillä elätti perheensä.

Mutta nyt piti olla vähintään sata