Hotel Shanti Sharma

By Jouko Kivinen

Vähemmän rentouttava lomamatka Intiaan pienen vauvan kanssa. Kamppailua vaippojen kanssa, chowminejä, sairauksia ja hermoja koettelevia bussimatkoja.
Toinen, korjattu painos.
________________________________
- Nytkö?
- Nyt nyt.
Lääkäri sanoo että kivi on poistettava silmästä neulalla.
- Mitä? Mitä se sanoi?
- Kaivetaan neulalla.
- Mitä??
- Niin tuo sanoi. Mitenkä sinä sen ulos saisit?
Ovi, ja tyhjä hoitohuone. Vain muutama täyteen töherretty muistilappu seinällä, sekä hoitaja. Ja lääkäri. Osoittaa hoitopöytää, jossa on vielä vanhoja veritahroja.
- Näyttää tosi lupaavalta.
- Ole nyt hiljaa. Hengitä rauhallisesti.

• Language: Suomi
• Publisher: Jouko Kivinen
• Release date: Apr 21, 2013
• ISBN: 9781301754571

Jouko Kivinen

Olen helsinkiläinen, alunperin Sysmän korpikuusikoiden kätköistä esiin mönkinyt kirjoittaja. Isä on umpihämäläinen, äiti tuli taloon Tyrnävältä. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen lähdin Helsinkiin opiskelemaan filosofiaa ja fysiikkaa. Opinnot keskeytyivät (palasin tekemään ne loppuun 25 vuotta myöhemmin), seurasi matkailua, vaihtoehtoelämää ja sekalaisia työsuhteita. Lapseni tulevan äidin kanssa harjoittelimme perhe-elämää Isnäsissä ja vähän muuallakin. Aika oli kovaa ja maa savista. Lopulta Perhe Oy sitten hajosi, muutin Kouvolaan ja sitten takaisin stadiin. Aloin kirjoittaa jo opiskeluaikoina. Ensimmäiset teokset olivat vessanseinärunoja jotka oli allekirjoittanut J. Stoned. Lehtijuttuja tuli joitakin. Porvoon taidetehtaassa kävin kirjoittajakurssin 1999-2000. Vuonna 2012 reipastuin ja rakentelin pöytälaatikkopinkat kokonaisuuksiksi ja suolsin ne nopeaan tahtiin ulos e-kirjoina ja tarvepainatuksina. Kaksi runoteosta on palkittu Taivalkosken instituutin kilpailussa. Tätä esittelyä kirjoittaessani hion kokoon romaania. Muuten harrastan aikidoa ja vaeltelen taidegallerioissa.

Book preview

Kostea kuumuus iskee päin heti lentoaseman aulassa. Hiki peittää ihon ennen kuin matkatavarat ovat tulleet hihnalle. Tarkemmin sanoen hiki peittää Ingan ja Raulin ihon, sen sijaan heidän kahdeksan kuukauden ikäinen lapsensa ei näytä hikoavan eikä näytä vähääkään kiusaantuneelta. Muutos Suomesta Intiaan on suuri, silti vauva on enemmänkin hämmästynyt ja hyväntuulinen.

Matkatavarat saapuvat: rinkka, kantorinkka ja korkea vetokärrykassi, jonka vetokärry on sidottu matkan ajaksi kassin kylkeen. Yksi kiinnipitävä mustekala on katkennut ja jäänyt jonnekin matkalle.

He odottavat näkevänsä avuliaita kantajia, mutta sellaisia ei näy missään. Aulassa on intialaisten, eurooppalaisten ja muunmaalaisten matkustajien lisäksi vain yksi äärettömän pitkästyneen oloinen, veltosti liikkuva lakaisija, joka aina muistaessaan työntää leveän luuttunsa lattian poikki, kasaa rauhallisesti roskat pieniksi keoiksi seinän viereen, vetää luutun perässään takaisin ja jää taas katselemaan matkustajia.

Kansainvälinen alue päättyy passinvalvontakoppeihin, ja heti niiden jälkeen ihmisjoukko tihentyy moninkertaiseksi. Sadat valkopukuiset miehet tungeksivat ja huitovat, heiluttelevat käsissään käsinkirjoitettuja paperilappuja. Lapuissa lukee samaa mitä he huutavat: Com here! Wanna rikshaw?! Ummikommat huutavat hindiä.

Poliisit kulkevat väkijoukossa, kepit käsissään, tuuppivat kauppiaita ja komentavat antamaan tilaa matkustajille. Eräs jäntevä riksakuski ei halua väistyä vaan jää selittämään jotakin toiselle poliiseista. Tämä huutaa komennon ja läjäyttää kepillä lujan iskun miehen sääreen. Mies väistyy sen minkä tungokselta pystyy.

Inga ja Rauli tarvitsevat rahaa, intialaista rahaa. He etsivät silmillään vaihtopistettä ja löytävät sen heti hallista. Sielläkin on lähes läpipääsemätön tungos mutta koska heillä ei ole vaihtoehtoja he survoutuvat sinne ja saavat rahaa vaihdetuksi.

– Mitä nyt tehdään? Inga kysyy.

– Mennäänkö sinne Jaipuriin? Niin kuin suunniteltiin. Vai?

– Mennään vain.

– Selvä sitten. Missä on asema?

Mies joka on tunkenut kaikkein lähimmäksi osoittelee riksansa suuntaan.

– Station? Yes, come.

– Mennäänkö?

– No mennään.

He seuraavat miestä ja väistelevät muita kuljettajia jotka eivät ole vieläkään luovuttaneet. Päästyään miehen riksalle he koettavat sijoittaa itsensä ja omaisuutensa sinne.

– Ei tänne mahdu!

– Siirrä ne polvet pois tieltä.

Inga saa polvet siirrettyä ja myös Rauli mahtuu sisään.

– No hyvä, nyt voidaan mennä.

Kuski istuutuu penkilleen ja polkaisee, moottori murahtaa mutta ei käynnisty. Mies polkee uudestaan pari kertaa ja mopo käynnistyy. Hän kaasuttaa kaksikaistaiselle tielle, jota lukemattomat mustakeltaiset moporiksat pärisevät 40 kilometrin tuntinopeudella. Joitakin kuhmuisia autoja näkyy myös, ja busseja. Ihmisiä ylittää tietä, riksa jarruttelee ja pujottelee ohitse, väistää päin löntystävää puhvelia ja pöristelee kohti keskustaa.

– Katos, kun on lehmiä.

– Kohta tässä kyllä törmätään johonkin.

Koiria kuljeskelee tiellä, monet niistä laahaavat liikenteessä rampautuneita koipiaan. Joku keskellä päivää väsynyt nukkuu rentona kaistojen välissä keskipientareella, pakokaasuissa.

– Miten lämmintä täällä on! Inga hengähtää. – Riksa liikkuu mutta ilmavirta ei viilennä ollenkaan.

– Eikä tämä ole edes hellekausi vielä.

– Ehkä pitäisi katsella täällä ensin päivä, pari.

– Ehkä.

– Sano sille että kääntyy.

– Hey!

– Yes Sir? mies vastaa ja kääntyy katsomaan Raulia. Rauli selittää että he haluavat sittenkin keskustaan.

– Yes, yes, station. Veri near.

– Ei ei, centrum –.

– Steisson steisson, yes.

– Antaa olla. Se nyt auttaa meidät asemalle.

– Sano että pysäyttää! Inga sanoo.

– Mitä? Sano uudestaan.

– Että pysäyttää! Sano.

Rauli yrittää mutta mies jatkaa ajamista kohti asemaa.

– Eihän se kuule. Sama kai se on. Jaksetaanko me?

– Kai me, mutta mitenkä tämä. On se kyllä aika tyytyväinen – varo!

Mies väistää äkkijarrutuksen tehnyttä autoa ja kiepauttaa ohitse, vilkaisee matkustajiaan ja virnistää leveästi: – No problem, don't worry.

– Kyllä se tietää miten se ajaa, näetkös, Rauli sanoo epäröiden.

– Miten nämä sitten on kaikki niin lommoisia nämä vehkeet täällä jos ne kaikki osaa ajaa?

– Mutta kato paljonko niitä täällä kulkee. Kai ne joskus osuu johonkin.

Riksa kaahaa kolmetoista, viisitoista, kolmekymmentä korttelia, kadut ovat täynnä toisia riksoja, lehmiä, pyöräilijöitä, kadut pienenevät kujiksi, avautuvat taas. Suuntavaistosta ei ole mitään apua.

– No nyt se jarruttelee, tässäkö se on? Inga kysyy. – Kato nyt!

– Mitä?

– Tämäkö se muka on?

Mopo pysähtyy yksikerroksisen, harmaan parakin eteen. Muutama ikkuna on rikki, niissä pahvia, katoksia toisella puolella, katosten alla pitkänomaisia kulkuneuvoja joilla on bussien ikkunat. Luxury Coach. Tourist Deluxe Video Coach. Kylkiteksteistä, siitä mitä niistä on jäljellä, tietää että kaikki ovat vähintään ilmastoituja, videoituja, nopeita ja ylellisen nopeita.

– Kyllä kai.

– Selvä, mennään ulos, Inga sanoo. – Paljon se teki?

– Kaksisataa.

– Onko se paljon vai vähän? Minä en tiedä.

– En minäkään. Se on jotain… kympin. Vähän yli. Haetaan liput. Mutta mistä?

– No lipputoimistosta kai. Kai täällä sellainen on. Miljoonakaupungin bussiasemalla.

– Tuolla näyttäisi olevan. Jotain sen näköistä.

– Mene sinä, minä anna tälle jotain juotavaa. Onko niitä mehuja vielä?

– Siellä kassissa pitäisi olla.

Hallissa on vain viisitoista lippukassaa, niistä neljätoista tyhjillään ja ainoan toimivan edessä pitkä jono. Pylvään pieleen kyselemään. Onko tämä. Saako täältä. SAAKO –. Anteeksi, mitä? Kuudestoista lipunmyynti onkin viereisessä hallissa, siellä on melkein yhtä ahdasta mutta myös muutama valkonenä kiemurtelevassa, hajoilevassa ja välillä eteen välillä taakse vatvovassa jonossa. Etenee se. Perillä raha siirtyy häveliäästi tongitusta kaulapussista luukun taakse ja mies kirjoittaa kaksi lippua täyteen merkintöjä ja huomautuksia, myös numerot 22 ja 23 jotka saattavat olla paikkavaraukset, antaa liput.

– Where does it leave?

Tuolta, mies vastaa kynänheilautuksella. Rauli palaa Ingan ja lapsen luokse.

– Mistä se lähtee?

– Tuolta noin.

– Mistä tuolta noin?

– En minä saanut tarkempaa selvää siitä. Mennään katsomaan. Minä otan nämä kassit.

– Se on varmaan tuo valkoinen.

DeLuxen lähellä seisoo tarmokkaita miehiä likaisissa, liehuvissa paidoissaan, yhtä tarmokkaita löytyi Euroopan rautatieasemilta ehkä sata vuotta sitten. He huutavat jo kaukaa kysymyksiä Jaipur? Jodhpur? ja juoksemaan kannustavia komentoja joiden merkitys on varmaankin Vauhtia tai jäätte kyydistä ihmisparat, miten te näin myöhässä tulette, bussi lähtee tällä sekunnilla. Inga katsoo bussia:

– Se on varmaan tämä. Kiivetään sisään.

– Saako nämä sisään kanssa.

– Pakko saada. Ei niitä uskalla tuonne katolle jättää. Mitä jos joku nyysii ne?

– Niin no. Mutta eikö nämä ole kaikki uskovaisia ihmisiä.

– Ota nyt nuo kassit, minä olen märkä hiestä kun minä olen raahannut tätä jätkää koko ajan. Mitkä paikat meillä on?

Istuimilla 22 ja 23 istuu jo kolme intialaista naista. Hoikka, kokopukuun sonnustautunut ja salkkua kantava mies tulee auttamaan ällisteleviä länsimaalaisia. Hän vilkaisee lippuja ja alkaa sitten mesota istujille, jotka tekevät itsensä liikkeelle, äheltävät vastaan kömpivien ohitse etuosaan ja jäävät istumaan kuljettajan vieressä olevalle penkille. Kuljettajan kaveri tulee kohta ajamaan heidät siitäkin, ja he jäävät kököttämään laukkujensa päälle lattialle.

Kuski kääntää virta-avainta ja paukauttaa koneen käyntiin. Mahtava, musta dieselsavu pöllähtää bussin alta ja kone käynnistyy. Sammuu. Käynnistyy. Vaihteisto rutisee jossakin alakerrassa kun kuljettaja vääntää vapaalle, apuri huutaa viimeiset huudot Jaipur Jaipur, ja kuljettaja rusauttaa vaihteet ykköselle – raskas kiihdytys, kakkoselle – ja ajaa laiturialueen laidalle missä orpo puhveli seisoo risteyksessä tönkkänä ja vailla aavistustakaan siitä pitäisikö sen ehkä tehdä jotakin tai löntystää jonnekin päin vai ei. Apumies hyppää ulos hätistämään sitä sivummas ja bussi pääsee kiihdyttämään maantielle joka pian avautuu tasaiselle tasangolle, jota koristavat vain sinne tänne bambusta, pellistä ja kivestä tehdyt asumukset, ja tien laitaan pystytetyt katokset joissa istuu miehiä juomassa maustettua maitoteetä ja popsimassa pasteijoita.

– Tai samosojako ne ovat.

– Ei näe näin kauas.

Matka kestää vain viisi tuntia, joten välipysähdyksiä ei ole. Ainoa tauko saadaan kun edellä ajava bussi rämähtää sitä edeltävän perään. Lasit ja puskureissa vielä olevat krominrippeet helisevät pitkin öljysoraa ja auto etuakseli kampeutuu liikkumattomaksi. Tie on niin kapea, että ohitse ei pääse, ei ennen kuin bussinraadon etuosasta on sahattu vähän ylimääräistä, takertunutta peltiä irti ja romuttuneen bussin kuljettaja ja apumiehet ja muutama kaveri tienposkesta ovat yhteistuumin tuupanneet ajopelin tien sivuun.

Pitkien, kuoppaisten suorien ja Jaipurin lukemattomien tienmutkien ja risteysten jälkeen bussi pääsee vihdoin asemalle asti. Ukot, äijät, muijat alkavat kilvan pyrkiä ulos, nostelevat hartioitaan penkkien takaa ja tuuppivat muuta väkeä eteenpäin. Kasseja siirretään käsistä käsiin, alumiiniset matka-arkut kolisevat ja puuvillasäkit tömähtelevät kun äijät komentelevat toisiaan nostelemaan vähän liukkaammin. Hetkessä kuhmuinen ja likainen metalliranka on tyhjentynyt matkustajista, vain länsinaamat vielä tuskailevat hikipäisinä sisällä ja koettavat järjestää eväsmehuja takaisin pusseihin ja löytää kaikkia lattialle penkkien väliin tippuneita karttoja, kyniä ja tuttipulloja.

– Ota nyt se tenava!

– Otan otan.

Korvissa kohisee vielä matkan pauke ja kolke. Tavaroita, kasseja, pusseja, rinkka ja kantorinkka, vekara siihen, ulos.

– Laita myssy päähän ettei pala.

Heti ovella tungos. Riksamiehet ja oppaat ojentelevat kaulojaan, kiljuvat kyytiinsä. Minä. Minäminä. Centrum? Steisson? Hotel? Hotel? Guide? Wellcome! Cheap! Very cheap! Rauli hokee Ei kiitos. Ei. Ei me nyt. Ei uskota, tuloksetta. Come with me! Me cheap! Cheap hotel.

– Mennään nyt tästä rysiksestä.

– No ota tämä kassi.

– Welcome, Sir and Madam, valkopukuinen mies sanoo ja osoittaa kädellään mekastavan väkijoukon laidalle. – Tulkaa tänne vähän sivummalle, niin ei tarvitse kolhiutua tässä.

– Mitäs luulit meidän yrittävän?

Mies karjaisee hindiksi muille jotakin, luultavasti Häipykää! tai jotakin törkeämpää. Hän jatkaa hätistelyä ja kääntyy sitten katsomaan Siriä ja Madamia: – Saatte kyydin minulta.

– Me etsimme itse.

Mies on sitkeä ja vakuuttava, puhuu ja puhuu. Kyllin kielipääomaa ja kas näin hän suostuttelee ja voittaa.

– Olkoon sitten, Inga sanoo.

– Miksi juuri tuo?

– Koska jonnekin tästä on päästävä!

– Tuolla oli hotelleja ihan lähellä.

– Lähellä asemaa. Varmaan kirppuisimmat mitä kylästä löytyy. Ei ikinä.

– Antaa mennä sitten.

– Minä olen Josif.

– Rauli, ja tämä tässä on Inga.

– Minä tahdon olla teidän ystävänne.

– Sehän mukavaa.

– Pitkäaikainen ystävä. Minä tahdon kestäviä suhteita.

– Niin, sehän on kiva asia.

– Väsyttääkö? Tiedän hyvän hotellin.

– Mekin tiedämme. Tässä kirjassa on, Rauli sanoo ja näyttää matkaopasta.

– Näyttäkääpä. Aha, ei se ole hyvä.

– Miksei muka? Me haluamme sinne!

– No istukaa kyytiin, tämä mies ajaa meidät.

– Paljonko se maksaa?

– Heh, mitä te nyt sitä kysytte? No, jotain, muutama kolikko, ei enempää. Mitä haluatte.

– Mitä haluatte, vai? Inga sanoo epäileväisenä Raulille.

– No, vieköön, katsotaan sitten.

Lyhyt ajo, hotelli olikin lähellä. Sen edessä on keihäsaita ja suljettu portti, kolmipyörä pysähtyy sen eteen. Portin takana on kuja, ja pimeä, korkea rakennus.

– Olisi tämän voinut kävelläkin.

– Ja mitenkähän olisit löytänyt?

– Onhan meillä tässä kartta.

– Ei täällä ole edes nimikylttejä kaduilla.

– Mutta voi sitä kysyä tietä.

– Tätäkö te olitte etsimässä? mies pistää väliin.

– No, niin kai.

– Niin kuin, näkyy, kiinni on. Ja se toinen, mikä siinä kirjassa on, on tuolla, suljettu sekin. On myöhä, katsokaas. Mutta tiedän yhden tästä ihan läheltä.

Rauli katselee Josifia epäluuloisena:

– Se saa varmaan provikkaa jos se vie johonkin tutun pitämään hotelliin.

– Sama se nyt on. Ei me tässä aleta yöllä valikoimaan. Äijänkin pitää päästä nukkumaan.

– We go. See yourselves, Josif toteaa lyhyesti.

Vielä kilometri, sitten valkea rakennus ilmestyy eteen.