Rattijuopon kujanjuoksu

By Ismo Aasvuo

Eletään 1970-luvun alkua, kun Pertti Harmaakiven elämässä kaikki alkaa mennä huonoon suuntaan. Mieli on maassa, mikään ei tunnu hyvältä. Alkoholi alkaa maistua turhankin hyvin. Tulee avioero. Alkoholi maistuu vielä enemmän. Kaikki kuitenkin muuttuu eräänä kohtalokkaana päivänä, kun Pertti hyppää humalassa rattiin. Kaksivuotias pikkupoika jää holtittomasti ajavan Pertin auton alle ja menehtyy. Pertti joutuu vankilaan ja alkaa sisäinen keskustelu, joka ei ikinä pääty. Voiko tällaista asiaa antaa ikinä itselleen anteeksi?Rattijuopon kujanjuoksu on koskettava romaani alkoholismista. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 25, 2022
• ISBN: 9788728203255

Book preview

Rattijuopon kujanjuoksu

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1996, 2022 Ismo Aasvuo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203255

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

V äsytti riivatusti. Tuotantopäällikkö Pertti Harmaakivi ravisteli vuorotellen käsivarsiaan toisen käden ohjatessa, haukotteli pitkään ja kohensi ryhtiään. Tukevan vartalon ajoasento oli alkanut äsken painua uhkaavasti ja jykevä leuka oli tavoitellut solmion solmua. Silmät terästäytyivät tuijottamaan kaukovalojen leikkaamaa valotunnelia syyspimeässä yössä. Valokiilan reunoilta erotti tietä rajaavan havumetsän puiden latvojen siluetit. Sateen jälkeinen asfalttipinta kiilsi mustana vastaan ja sai miehen räpyttelemään väsymyksestä punoittavia silmiään. Katse siirtyi seuraamaan moottoriliikennetien menosuunnan valkoista reunaviivaa.

Viime aikoina oli Harmaakivi pannut merkille hämäräsokeusherkkyyden oireet. Hän ei mielellään olisi ajanut enää pimeällä, mutta joskus oli töiden takia pakko. Lisäksi oli häikäistymisen jälkeinen näkökyvyn palautuminen hidastunut selvästi. Tälläkin matkalla hän oli kiroillut ääneen vastaantulevien autojen aiheuttamia sokaistumisia. Jo nykyisten autojen ajovalot olivat hänelle liian voimakkaita, saati sitten luvattoman lähelle pitkillä ajaneiden. Ne olivat häikäisseet hänet pitkäksi ajaksi miltei sokoksi. Hän oli vihaisesti vilkutellut omia valojaan holtittomille. Moottoritien jälkeisellä ohitustiellä oli joku vastaan tuleva törkimys ohittanut edellään ajavan kaukovalot päällä ja kaiken lisäksi sen suunnan kielletyllä ohitusjaksolla. Hän oli pelästyneenä soittanut torvea sormenpäät valkoisina. Entäpä jos hän itse olisi ollut ohittamassa laillisella kaistallaan?

Pertti Harmaakivi heräsi mietteistään vastaantulevan auton valojen väläyttelyyn. Rekan keula oli täynnään kirkkaita valoja ja se kohahti ohi mahtavana kuin laiva. Pertti hieroi kohtaamisen jälkeen silmiään. Häntä hävetti. Oliko hän oikea henkilö moralisoimaan? Monestakin syystä. Ehkä sentään itsekseen. Muille hänet tunteville ihmisille oli uskaliasta syytellä toisia autoilijoita. Kun hän oli joskus vahingossa yrittänyt, oli hän saanut osakseen helposti tulkittavia katseita: Mikä mies hän oli sanomaan muitten autoilijoiden virheistä. Tai no, hänen omasta mielestään ehkä ikätasoitus ja kulunut aika oikeuttivat. Siitä oli niin kauan.

Joku ohitti. Pertti Harmaakivi vilkaisi nopeusmittaria. Näyttö todisti, että hänen ajonsa oli hidastunut huomattavasti alle nopeusrajoituksen. -Vaan kiirekö tässä, Pertti sanoi ääneen ja mietti ikäänsä. Vielä hän oli saanut työpaikkalääkärin tutkimuksen pohjalta uusittua ajokortin ilman silmälasien käyttöpakkoa. Hilkulla se oli ollut. Ja tuttu tuomari. Se oli ollut jo toinen viisivuotistarkistus. Sama vielä kolme kertaa ennen ajokortin toistaiseksi lopullista voimassaoloaikaa.

Nukutti niin. Pertti Harmaakivi olisi ollut mielellään jo omassa vuoteessaan, mutta puolet matkasta oli vielä edessä ennen sitä. Hän kohensi asentoaan ja alkoi miettiä tehtyä työmatkaa. Kokous oli alkanut työajan jälkeen ja kestänyt pitkään iltaan puheenjohtajan vetämättömän otteen ja päättämättömyyden takia. Kokouksen jälkipuinti myöhäisateriointeineen ja juomineen sekä saunassa jahnaamisineen oli venäyttänyt illan yöksi. Mutta aika oli sellainen, ettei mitään voinut vaarantaa omilla kiireillään tai uupumuksillaan. Pienen ja pääasiassa alihankinnoilla elävän tilauskonepajan edustajan oli osattava olla nöyrä oikeassa paikassa ja joskus röyhkeä tietyissä harvemmissa tilanteissa. Oli poimittava marjakin maasta. Hän oli kieltäytynyt edes ruoan kanssa nauttimasta mitään alkoholijuomia, saunatarjoilusta enää puhumattakaan. Oli oltava joka hetki terävänä. Ihmettelyihin Pertti oli todistellut myöhäistä ajoaan. Siihen oli toisten kokousedustajien tyytyminen. Helppoahan se on kyydin saaminen pääkaupunkiseudulla. Olivat taksit, talon autot ja kuskit pienen ajomatkan päässä sekä julkinen liikenne. Itsekseen hän oli ajatellut käyneensä aikoinaan riittävän pitkän autonajokurssin.

Paikallisradion ääni oli hiipunut kuulumattomiin. Pertti työnsi musiikkikasetin soittimeen. Lievästi käheähkö sensuelli naisääni kehotti nauramaan silloin kun naurattaa.

Se tapahtui niin äkkiä ettei Pertti ehtinyt tajuta kuin nopean välähdyksen auton valokeilassa ja kuulla sen jälkeisen paukauksen keulassa sekä kolinan alustasta. Pertti Harmaakivi hätäjarrutti vaistomaisesti. Auto pysähtyi jarrut kirskuen. Onneksi pysyttiin tiellä, hän ehti ajatella ennen kuin alkoi täristä koko vartaloltaan. Kourat puristuivat henkilöauton ohjauspyörään. Mieleen nousivat muistikuvat yli kahden vuosikymmenen takaa menneisyydestä.

P ertti heräsi niljaisen oksettavaan oloon. Hän yritti nousta, mutta kädet eivät ottaneet totellakseen. Raajat olivat kuin vartalosta irti olevat puupökkelöt. Viikkokausia käytössä ollut lakana oli kietoutunut kaulaan ja hikiseen ylävartaloon. Jalat sentään liikkuivat. Hän alkoi puristella sormiaan nyrkkiin ja tunto tuntui palaavan käsivarsiin. Katkeran hapan liemi pyrki kurkusta suuhun. Pertsa riuhtoi lakanan irti, kömpi ylös sängystä oksennustaan pidättäen, ryntäsi hellan viereen laskiämpärille ja antoi ensimmäisen ryöpyn tulla seisaaltaan. Sitten hän laskeutui ruoantähteitä lilluvan sinkityn astian eteen polvilleen kuin alttarille ja palvoi juopottelun jumalaa kakomalla kauan. Lopulta sisälmysten syövereistä ei noussut kuin kellanvihreän väristä ja sapenmakuista ohutta nestettä. Pertsa istahti nikotellen ämpärille, pyyhki suutaan seinärullasta repäisemäänsä talouspaperiin ja alkoi katsella ympärilleen.

Asunto oli puisen hapertuneen omakotitalon yläkerran hellahuone. Ilma oli tunkkaista. Ummehtuneet sahajauhofyllit ja oksennus haisivat. Tilan ainoan kukattoman ja verhottoman takapihalle antavan ikkunan alla oli myrkynvihreäksi maalattu neliskanttinen pikkupöytä samanvärisine kaksine pinnatuoleineen. Ikkunanvierusnurkassa oli vuoteena ruskeaputkinen hetekan yläosa. Selän takana oli hormiin muurattu valurautavarusteinen puuhella. Seinusnurkkaan oli upotettu ruokakomero. Matottoman harmaasta maalistaan kuluneen lautalattian seinän vierustalla seisoi sähkölämmityspatteri. Huone oli puolipaneloitu lattiasta päänkorkeuteen. Taitekatto ja huoneen yläosa oli päällystetty kitinväriseksi töhrityllä pinkopahvilla. Luunvärinen peiliovi johti ikkunan vastakkaiselta seinältä jyrkkiin portaisiin. Ovenpielusseinässä oli vaatenaulakko. Keskeltä kattoa roikkui johdon päässä yksinäinen hehkulamppu. Pertsa oli vuokrannut huoneen kalustettuna alakerrassa yksinasuvalta leskiemännältä.

Ankeaa, Pertti Harmaakivi ajatteli. Monella tavalla. Vielä kaksi vuotta aikaisemmin oli omistuksessa ollut uusi asunto-osake, perheasunto, kolme huonetta ja keittiö. Tai irtaintahan se oli ja sekin enimmälti pankin omistuksessa. Ja perhe, Marja ja Kirsi, kirsimarjat, vaimo ja pieni tytär. Oliko ollut virhe tulla tähän persläpikaupunkiin muka hyvän työpaikan vuoksi? Kaikki oli alkanut mennä perä edellä toiveikkaan alun jälkeen. Oliko hän lähtenyt jotain karkuun? Synnyinkaupunkia, kotikaupunkiaan, sen houkutuksia ja kaveripiiriä, mitättömän vähäisiä rikkomuksiaan ja viinaa. Jos, niin se ei ollut onnistunut. Alkuinnostuksen jälkeen kaikki oli alkanut tympäistä, työ ja paikka, työpaikka sekä paikkakunta. Kaupunki muka. Ahdasmielisten ja pikkusieluisten keskisuuri peaton place, jossa kaikki tunsivat toisensa ja missä puhuttiin etupäässä pahaa muista ihmisistä. Kuusi vuotta sitten hän oli istunut silloin vasta paikkakunnalle yksin muuttaneena harjulla, katsonut alhaalla olevaa tehdasta, uutta työpaikkaa, ja rautatietä, jonka kiskot veivät stadiin, kotiin, ja katunut syvästi pettyneenä. Silloin olisi vielä voinut asian korjata, nyt ei enää. Ei menemistä, ei juuri olemistakaan. Katkeraa, mutta totta.

Ennen eroa vaimosta, tyttärestä ja kodista hän oli hakenut apua ensialkuun useilla vastaanotoilla vanhalta alan yksityislääkäriltä, kuunnellut syviä moraalipohdintoja ja tohtorin itsekehua, maksanut ja saanut hyviä neuvoja, reseptin ja apteekista Heminerviniä, syönyt niitä ja juonut, mennyt lääkemyrkytyksestä pöhöttyneenä ja punakkana ja psykoottisessa jälkijuopumustilassa ilman rahaa iltapäivystykseen, puhunut pulmistaan, saanut uuden hemi-reseptin, jättänyt velaksi saamansa lääkärinpalkkion maksamatta, yrittänyt, mennyt monena aamuna A-klinikan kautta, saanut antabusta, syönyt niitä, mennyt myöhästyneenä työhön, poikennut kerran töistä palatessa testaamaan lääkityksen tehoa rommilla, mennyt sekaisin, lyönyt harhojen vallassa ravintolan miestenhuoneessa jotain miestä, joka oli heittänyt hänen esittelemänsä tabut virtsakouruun, joutunut poliisilaitokselle kohteen kanssa, saanut sillä kertaa sovittua asian korvauksella, toisella kerralla ei, ollut hankala itselleen, perheelle ja muille, joutunut toistuvasti juoppoputkaan, joista oli seurannut poissaoloja töistä, ja lopulta hän oli huomautusten ja suullisten varoitusten jälkeen saanut kirjallisen, yrittänyt AA:ssa, lukenut ohjelmia, tympääntynyt vakuutteluun ja korkeamman voimaan, jatkanut ja… Nopeasti ajateltu, mutta siinä oli mennyt vuosia, katkeria ja silloin pitkiltä tuntuvia vuosia, jotka olivat kuitenkin vilistäneet vauhdilla jättäen jälkeensä ahdistuksen ja tyhjyyden.

Mietteisiin nousi nykytilanne ja eilinen. Oli vietetty jonkinlaisia tupaantuliaisia Eijan naiskaverin luona ja hän oli ottanut tietysti liikaa, mittaillut emännän asunnon seiniä ja möhlinyt puheillaan muistamattomassa tilassa. Muisti oli virkistynyt Eijan kotitalon eteen tultaessa, ja hän oli totuttuun tapaan ollut menossa sinne yöksi, mutta Eija käskenyt tällä kertaa hipsimään omaan luukkuun ja hän oli vihapäissään pyörähtänyt ovelta ja tullut tänne. Se siitä. Pitäisi soittaa, mutta muhittakoon Eijakin ensin käytöstään ja aatoksiaan niin leppyy. Ja jos ei lepy, niin olkoon.

Pertsa pukeutui, meni ikkunan eteen ja katsoi ulos. Pihan perällä oli ränstynyt lautarakenteinen vaja. Auto oli siellä. Käyttökelvoton kulkuneuvo. Parisen viikkoa sitten oli oltu Eijan kanssa tuloksettomalla sieniretkellä maalla ja moottori oli keittänyt tulomatkalla. Oli pitänyt lisätä moneen kertaan jäähdytysvettä. Moottori oli ollut kuin höyrykone. Todennäköisesti kannen tiiviste oli palanut, koska veto oli ollut puolitehoista. Pitäisi korjauttaa, vaan kun ei ole rahaa. Toistaiseksi. Kesäloma oli päättynyt vasta sieniretken jälkeen ja ensimmäinen tili odotutti viikon päässä itseään.

Ulkona oli Pertsan mielestä ihmeen valoisaa syyskuun alunkin varhaisaamuksi. Silmät sattuivat pöydällä olevaan rannekelloon. Jumalauta, yli kahdeksan. Parranajo ja muut aamutoimet saisivat jäädä. Oli kiire töihin, vaikka jo myöhästyneenä.

Pertsa kiskaisi naulakosta mokkanahkatakin niskaansa ja laskeutui kiireellä kapeat kiertorappuset alas. Vuokraemäntä toivotti pihalla huomisen ja katsoi pitkään. Pitäisi mennä bussipysäkille ja torilta vaihdolla, Pertsa suunnitteli astellessaan kiireellä porttia kohti. Hidasta, liian hidasta. Samassa käsi osui takin taskussa oleviin ropposen avaimiin. Pertsa pyörsi suuntansa kohti autovajaa ja päätti mennä omalla autollaan. Veressä lienee jotain, tuli mieleen, mutta kun ajaa keskustan kiertäen, niin eiköhän se onnistu. Pertsa avasi vajan renkkuvat ovipuoliskot, meni autoon ja starttasi. Moottori hyrähti käyntiin melkein normaalisti, mutta kone ei jaksanut käydä kuin suurilla kierroksilla. Se parkui portista ajaessa päätä ja sielua vihlovasti.

Omakotialueen halkaisi kokoajaväylä, joka olisi pitänyt ylittää matkalla tehtaalle. Kulmassa Pertsa käänsi äkillisestä mielenjohteesta kohti kaupunkia. Kun on näinkin paljon myöhässä, voisi liukua puolikkaan tai tunnin lisää. Olo oli liian ravistuttava. Olut tai kaksi piristäisi kummasti parempaan työkuntoon. Katse kirkkaaksi, käsi vakaaksi.

Pertti Harmaakivi kierteli sivukatujen kautta kohti kaupungin aamuruuhkaista keskustaa. Tuntui kuin kaikki kulkijat olisivat kääntyneet seuraamaan hänen kovaäänistä menoaan. Onneksi ei näkynyt poliiseja. Moottori sammui useita kertoja, kun alkuun vauhdikasta ajoa oli hillittävä. Oli pakko ajaa pienillä vaihteilla ja annettava rutkasti kaasua, josta taas kone yltyi ulvomaan mielettömänä. Hän pysäköi auton jyrkästi alaspäin vievän kadun reunaan. Siitä pääsisi tarvittaessa liikkeelle mäkilähdöllä. Loppuaan huutava ajoneuvo saisi jäädä toistaiseksi siihen. Sen ehtisi hakea illalla töistä tullessa. Pertsaa helpotti, kun hän sammutti metelöivän moottorin. Kello olisi kohta yhdeksän ja notkossa oleva aamukapakka aukeaisi.

T ui tui ruma poika, en oo kaunis minäkään, nainen tokaisi vaatimattomasti olemukseensa nähden ja hymyili ilkikurisesti. He olivat paistaneet hetken särkeä.

Ei nainen Pertsan mielestä tarkemmin tarkasteltuna ollenkaan hullummalta näyttänyt, nuorempi kuin hän itse, korkeintaan kolmekymppinen. Ravintolan alakerran baari oli ovien avaamisen jälkeen tulvahtanut melkein täyteen krapulakaljan särpijöitä ja Pertsa oli istunut itsepalvelutiskiltä oluttuopin ostettuaan ympärilleen katselematta ja lupia kyselemättä lähimpään pöytään. Nainen oli ollut hänen edellään jonossa ja asetellut melkoisen hyvin muodostuneen peränsä ennen häntä pöydän vastakkaiselle tuolille. Farkkujen verhoaman takaliston ja naisen vartalon muutkin muodot, mitä nyt nahkapuseron alta saattoi aavistaa, Pertsa oli pannut merkille jo jonossa. Silloin oli juoma ollut asia yksi, nyt ehti ajatella tarkemmin jo muutakin. Nainen oli käsittänyt oikein tai väärin hänen vilkuilunsa ja avannut keskustelun. Naisen lievästi turvonneiden kasvojen piirteet olivat säännöllisen soikiomaiset, leuka pieni, hieman ylipunattujen huulien suurentama suu leveä, kellanvihertävät silmät oli rajattu mustalla ja niiden ripsissä oli pieniä maskaramöykkyjä. Kasvomeikkaus oli hillittyä. Ihon huokoset erotti läheltä katsoen selvästi. Tummennetut kulmakarvat vetäytyivät miltei yhteen, kun nainen kurtisti kulmiaan ja väänsi silmänsä tuokioksi kieroon. Sen kaunismuotoisen nenän alapuolella oli nukkamaista vaaleaa ihokarvoitusta. Ruskeanpunertava tukka oli vedetty tiukasti pitkin päätä ja sidottu mustalla samettirusetilla takaa. Naisen hymyillessä huulien alta paljastui hieman kellertävä mutta ehjän tasainen hammasrivi. Korvissa killuivat hopeiset vaakamerkkiset horoskooppikorut.

- Vai mihin tulokseen tulit?

- Niin mistä?

- Katsastuksesta.

- Mikäpä hänessä.

- Sä oot vaitelias. Oot sä aina?

- En aina.

- Muuten vain lyhytpuheinen.

Nainen otti puseronsa taskusta punavalkoisen savukepakkauksen ja koputti sen avatusta nurkasta filtteripäisiä kääryleitä esiin. Itse tehtyjä, Pertsa päätteli.

- Palaako?

- Kiitos.

Pertsa päätti polttaa, vaikka oli pitänyt melkein koko kesän piinallisen tiukkaa lakkoa. Hän napsautti naisen pöydälle laittamaa sytytintä ja tarjosi tulen ottamalla oman savukkeensa huuliltaan sytyttämisen ajaksi pois, laittoi tupakan suuhunsa ja sytytti. Ensimmäisen savun kiskaisu irrotti yskän. Seuraavat tuntuivat päässä lievänä pyörrytyksenä. Maistui samalta kuin poikasena kun opetteli polttamaan, pahalta. Nainen imaisi nautinnollisesti muutamat savut ja katsoi kohti.

- Sulla on käytöstä.

- Kiitos. Tarttunut takkiin.

- Arja.

- Pertti. Pertsa. Pera. Miten vain.

Pertsa ei muistanut nähneensä Arjaa paikassa ennen, vaikka oli käynyt viime aikoina satuloilla, valjailla ja muilla hevoskalusteilla koristellussa kivijalkakapakassa useinkin. Sinne laskeuduttiin katutasosta alaspäin ja sisällä vallitsi ainainen tupakansavun sekainen matalalla olevan katon pienten spottilamppujen kirkastama hämärä. Lähelle näki hyvin mutta kauemmaksi tarkasti ei. Arja tuntui kuitenkin silloin tällöin moikkailevan tuttujaan. Pertsa joi tuoppinsa tyhjäksi ja kilautti sillä Arjan miltei tyhjää olutlasia.

- Maistuisiko toinen?

- Kiitos, Pera! Täällä tapaa sentään herrasmiehenkin.

Pertsa haki samanlaiset, toi pöytään ja joi omasta isosta tuopistaan kerralla yli puolet.

- Alkaako helpottaa? Arja kysyi ja maisteli omastaan.

- Niin mikä?

- Sama kun mulla. Krabbis, kohmelo, kankkunen, maniska, vitutus.

- Viimeistä lukuunottamatta, kyllä.

Arja tarjosi savuketta ja pani itse palamaan, kun Pertsa ravisti päätään.

- Siihenkin löytyisi helpotus.

- Ihan totta?

-Tämä on nyt suoraa puhetta, mutta kyllä. Se on satku.

Pertsa taisteli yllätyksen esiin nostamaa hämääntymistä vastaan, nielaisi ja mietti samalla, kun Arja katsoi kiinteästi. Olisi ratkaisun paikka. Nyt skarppina.

- Missä?

- Kiinnostaako?

Pertsa päätti vastailla yhtä selvillä sanoilla kuin Arja oli esittänyt tarjouksensa. Oikeastaan reilua naiselta noin, ei tarvitse aina kierrellä ja kaarrella.

- Oikeastaan panettaiskin. Satku on ookoo. Mutta missä?

- Mihin sä voisit viedä mut?

- Minä asun aika kaukana.

- Yksin?

- Joo, mut…

- Taksi? Edestakaisin. Tuot mut pois kans.

- Ei sinne oikeastaan voi…Mulla on kyllä auto tuolla…, mutta ei oikein olisi kuntoa ajaa. Ja muutenkin…

- Perutaan sitten ja ollaan ystäviä.

Arja hymyili ärsyttävästi. Pertsa aavisti, että nainen oli huomannut hänen kuumenemisensa.

- Ei sulla olisi mitään mestaa?

Arja imaisi savut, sulki toisen