HUNA, jaguaarin tytär

By Mauno Pesonen

Sukellus maya-kulttuurin mielikuvitusta kiehtoviin syvyyksiin.
Maya-kuningas Ahaubal kyllästyy kansansa
verisiin taistelupeleihin liki 2000 vuotta sitten.
Hän käynnistää kirjoitukset, jotka hän haluaa julki
vasta silloin, kun maya-kalenteri päättyy, vuonna 2012.
Samana vuonna maya-kaksonen Huna täyttää 18 vuotta.
Siksi hänet asetetaan tulikokeeseen.
Sen seurauksena käynnistyvät tapahtumat,
jotka johtavat ikivanhojen salaisuuksien poluille.
Siellä odottavat mittaamattoman arvokkaat aarteet.
Mutta mitä ne aarteet ovat - ja kenelle ne on tarkoitettu?
Mikä on Xibalbaan uskovien manalan miesten kohtalo?
Miten suomalainen nuorukainen, amerikkalainen psykiatri ja
Maya-shamaani liittyvät tarinaan?
Kihelmöivän jännittävä tapahtumasarja käynnistyy Guatemalassa,
Atitlanjärven ainutlaatuisen jylhissä maisemissa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 5, 2020
• ISBN: 9789528014454

Mauno Pesonen

Mauno Pesonen, MAT, NLP, s.1944. Monipuolinen työura markkinoinnin ja yrittäjyyden parissa. Kotipaikka Helsinki. Ikiruoka on Mauno Pesosen kolmas kirja. Esikoiskirja Kultajyvä ja koston siemenet, on filosofinen dekkari, jossa myös ensimmäinen Ikiruoan jyvä kylvetään. Toinen kirja, Huna jaguaarin tytär, kuvaa Guatemalalaisen kaksosen, Hunan, elämän alkuvaiheet syntymästä 18-vuotiaaksi, jolloin hänen elämänsä muuttuu dramaattisesti.

Book preview

Epilogi

1.

Tulivuoren rinteessä, tiheän puuryhmän ja kiviröykkiön suojassa hänen edessään on vajaan metrin pituinen soikea musta aukko. Neljä vahvaa miestä, saattajat, ovat kuljettaneet sidottua uhriaan kauan, pitäneet tiukasti otteessaan vuoren vaikeassa maastossa. Nyt saattajat ovat raivanneet huolellisesti naamioidun aukon esiin, siirtäneet oksista kyhätyn suojakannen päältä kivilohkareet sivuun. Vihdoin liina on otettu pois hänen silmiltään, ranteisiin on jätetty vielä side. Paeta ei voi. Hän näkee, että musta aukko piileskelee jyrkässä rinteessä, tiuhan puuryhmän ja kivipaasien kätkemässä katveessa. Pimeyden keskellä, öljylyhtyjen ja kuun niukassa valossa miehet ryhtyvät merkitsemään sormillaan uhrin otsaan, poskipäihin ja ohimoihin neljän ilmansuunnan tunnusvärit, punaisen, mustan, keltaisen ja valkoisen. Nenä saa lopuksi vihreän värin symboloimaan uutta kasvua ja elämää, kuoleman jälkeistä toivoa.

Miehet ovat outoja, vieraita, hän ei ole nähnyt ketään heistä aikaisemmin; kaksi pienempää, kaksi isokokoista, joista yhdellä erittäin lyhyeksi leikattu tukka. Maya-intiaanien räikeitä, perinteisiä ornamentteja on tatuoitu heidän surullisen näköisiin kasvoihinsa. Miesten vakavat ilmeet ovat kivettyneitä ja ankaria.

Miesten kurkusta alkaa kohota hiljainen matala ja synkkä kuolemaa enteilevä, korahteleva murina. Uhri asetetaan aukon eteen ja miehet ryhmittyvät seisomaan uhrikaivon eri puolille, neljään ilmansuuntaan.

On täysikuun aika – keskiyön hetki on juuri koittamassa. Tuulenpuuskat heräilevät ja Huna ehtii nähdä puiden runkojen välistä kuinka kuun hopeinen silta kuvastuu järven vedessä kaukana heidän alapuolellaan.

Vanhin, lyhyttukkainen ja isokokoisin, ryhtyy puhumaan, kohdistaa sanansa mustalle kaivon aukolle:

– Kuule minua Xibalba, manalan jumala. Nyt annan toisen kaksosista sinulle, elävän uhrin noudattaen tarkasti määräystäsi. Uhria vastaan lupasit minulle vastauksen.

Mies vaikenee, kääntyy kohti uhriaan ja jatkaa puhettaan.

– Huna, jaguaarin tytär. Manalan jumala valitsi sinut. Mene ja kuuntele tarkkaan. Odotamme vastausta neljä päivää. Viidentenä yönä, tasan keskiyöllä, palaamme tänne kuulemaan mitä Xibalba käskee sinun henkesi minulle kertomaan. Mene!

Huna hyppää, puristaa käsivarsiaan ja sidottuja ranteita tiukasti vartaloaan vasten. Pudotus on pitkä – ja kylmä vesi ottaa hänet vastaan. Kaivo on niin syvä, että pohjaa ei tunnu. Hän pystyy pidättämään hengitystään tarvittaessa kuusi minuuttia.

Tiesin, että kuolemani aika ei ollut vielä, hän ajattelee, kun nousee pintaan – ja tuntee karhean kiven hipaisevan käsivarttaan.

2.

Hunan kaksoissisar, Huni, on valmistautumassa joka-aamuiselle juoksulenkilleen, vilkaisee kelloaan, joka on tasan yhdeksän. Hän hymähtää itsekseen huomatessaan, että Panajachelissa, siskon kotikaupungissa on vasta keskiyö.

Juuri sillä hetkellä hän kokee putoamisen tunteen, joka kuitenkin lievenee pian, ja hän ryhtyy pukeutumaan joustavaan juoksupukuunsa, solmii jalkaansa uudet tossut, jotka hän sai isältään lahjaksi aamulla. Tänään Huni täyttää kahdeksantoista vuotta – ja niin tietysti siskokin.

– Lähden lenkille, menen testaamaan nämä uudet tossut, hän huikkaa isälleen, joka on vielä kotona.

– Nauti juoksusta, ota rennosti, vastaa isä. – Minulla on yksi lyhyt kokous iltapäivällä yliopistolla. Juhlitaan sitten, kun palaan sieltä.

Huni päättää juosta vakiolenkkinsä: reitin, joka suuntaa Pohjoisrantaan, sieltä Tervasaaren ympäri, vesibussilaitureiden kautta Siltavuorenrantaan, edelleen Kaisaniemen puistoon saakka, kiertää sitten vielä koko puiston. Hän lähtee paluureitille Unioninkatua pitkin. Senaatintorin avaruuden ja Ritarihuoneen pienen puistikon kautta on luontevaa palata kotiin. Putoamisen tunne jätti levottomuuden alitajuntaan, juokseminen helpottaa, mutta tunteen jälkikaiku ei suostu poistumaan.

Kimmo ja Timo, Kim ja Tim, Kajanderin veljekset, ovat myös aikaisin liikkeellä. Veljekset, joiden olemus on kuin eri planeetalta. Tim on yli vuoden vanhempi, solakkavartaloinen komistus, sinisten silmien katse on tutkiva ja tarkka, pitkä vaaleanruskea tukka pyrkii jatkuvasti valahtamaan silmille, hän siirtää hiuksiaan sivuun vähän väliä ja heilauttaa päätään samalla. Hänen suorasta ryhdistä syntyy koppava, ylpeä vaikutelma. Hän on kauppakorkean miehiä, uskoo enemmän teoriaan kuin käytäntöön, pitää itseään Kimiä fiksumpana ja ajattelee, että Kim ei pärjää ilman hänen terävään älyynsä perustuvia neuvojaan.

Kimmo on tummatukkainen, harteikas, vahva ja lupsakka nallekarhumainen symppistyyppi, käytännönläheisempi kuin veljensä. Hänen silmiensä viisas katse loistaa kirkkaana, mutta syvällä niiden tummissa lähteissä asustavat myös hänen äitinsä valencialaisen verenperinnön tuliset välähdykset, jotka sulavat lempeyteen ja myötätuntoiseen luonteeseen.

Hän uskoo vahvasti, toisin kuin veljensä, enemmän intuitioon ja luovan ajattelun mahdollisuuksiin ja harrastaa voimaa vaativia liikuntalajeja. Hän on juuri saavuttanut 3. Danin mustan vyön tason taekwondossa, jonka hän aloitti jo nuorena, 12-vuotiaana, kun kyllästyi uintiharrastukseen – ei löytänyt siitä enää tarpeeksi haastetta. Tosin uimataidoista on ollut hyötyä, kun hän halusi oppia laitesukellusta päästäkseen tutkimaan vanhoja hylkyjä, joita kaverit olivat löytäneet Söderskärin majakan läheisyydestä.

Hän ei pidä lainkaan veljensä alistavista, määräilevistä otteista eikä tietynlaisesta näkymättömästä vähättelystä, mikä on ollut luultavasti yhtenä syynä budoharrastuksen aloittamiseen. Se ei kuitenkaan ole muuttanut Timin suhtautumista lainkaan, vähättelevä asenne näyttää olevan pysyvää laatua. Minun on tehtävä jotain tälle alistamiselle, se ei ole hyväksi. Pitäisi pystyä irtautumaan, muuttaa vaikka jonnekin muualle, Kim on alkanut ajatella.

He asuvat edelleen isänsä kodissa. Molemmilla on omat huoneensa, ei ole kiirettä eikä tarvetta muuttaa omiin asuntoihin, isän suvun vanhassa perintöhuoneistossa on tilaa turhankin paljon. Kim on huomannut, että se on tavallaan kuin seitti, josta on vaikea pyristellä irti. He tietävät tottakai, että ovat syntyneet hyväosaisina, mikä onkin aiheuttanut erikoisen ongelman, tai pikemminkin häiriön, jonka he molemmat ovat tunnistaneet - se liittyy naisiin. Kysymys ei ole siitä, etteivätkö naiset ole heistä kiinnostuneet, vaan asia on juuri päinvastoin. Varakkaat, komeat nuoret miehet kiinnostavat. Ongelman ydin on tietää ja tunnistaa kiinnostuksen aitous, ja se on alkanut osoittautua vaikeaksi. Joka kerta tunteiden taustalle nousee isän varjo, kysymys siitä kuinka suuri isän kuuluisuuden ja perheen varakkuuden paino on? Siksi kummallekaan nuorukaisista ei ole syntynyt vieläkään vakavasti otettavaa parisuhdetta – ei edes Timille, josta naiset ovat lähes aina kiinnostuneempia kuin Kimistä.

Veljekset kävivät saattamassa kaverinsa aamujunalle, ovat palaamassa Senaatintorin poikki Pohjoisrantaan päin, kotiaan kohti. Valtioneuvoston linnan kulmalla Aleksanterinkadun puolella heidän ohitseen hölkkää kevyesti ja kimmoisasti kuin gaselli juoksuasuun pukeutunut nuori mustatukkainen nainen, jonka pitkä sysimusta ponnari heilahtelee puolelta toiselle juoksun rytmittämänä. Pojat katsovat ihaillen pienikokoisen naisen notkeaa urheilullista vartaloa ja vaivattoman näköistä menoa.

Nainen on juuri kääntymässä Ritarihuoneen puistikkoon, kun samalla hetkellä talon kulman takaa syöksyy pyöräilijä aivan liian kovalla vauhdilla. Juoksija yrittää väistää välttääkseen törmäyksen, horjahtaa talon nurkkaa vasten, kaatuu ja hänen käsivartensa osuu talon karheaan kivijalkaan. Pyöräilijä kiihdyttää vauhtiaan kadun poikki, ei katso taakseen, vaan painaa päänsä alas, pakenee Helenankadulle. Kim liikahtaa pakenijan suuntaan, mutta Tim tarttuu hänen käsivarteensa.

– Antaa olla, ei maksa vaivaa.

Pojat ryntäävät nopeasti naisen luo, eivät edes ehdi nähdä pakenijaa tarkemmin – on tärkeämpää katsoa kuinka naiselle kävi.

Nainen on ehtinyt nousta istumaan, tunnustelee varoen käsivarttaan, verta tarttuu hänen sormiinsa.

– Carajo, mikä idiootti! hän kiroaa.

– Voidaanko auttaa? ehättää Kim kysymään ja ojentaa valkoisen nenäliinan taskustaan.

– E… en... tiedä, sanoo nainen, ottaa vastaan nenäliinan. – Kiitos.

Hän yrittää nousta ylös, mutta se näyttää vaikealta.

– Nilkkani taisi nyrjähtää, toteaa nainen.

– No niin, siis autetaan.

– Kiitos, nainen ähkäisee.

– Minä olen Kimmo, esittäytyy nenäliinan ojentanut nuorukainen. – Ja tässä on Tim.

– Isadora, Isa, Huni, sanoo nainen. Kim hätkähtää, kun kohtaa naisen suurten tummien silmien katseen – se on tulinen ja vihainen kuin hyökkäävän villipedon katse. Mutta siinä on muutakin – siinä on kummallista lumovoimaa, avoimuutta ja ahdistusta yhtä aikaa. Hän aistii naisesta säteilevän erikoisen sisäisen arvokkuuden – häkellyttävä yhdistelmä Kimin mielestä. Naisen kasvot ovat kauniit, erikoisen voimakkaat, säännölliset veistokselliset piirteet, vaalean pronssinvärinen iho – ei ole suomalainen tämä kaunotar, pikemminkin on kuin intiaani.

Kim pyyhkii Isan käteen tarttuneen verijäljen liinaansa ja solmii sen sitten kyynärtaipeen naarmun suojaksi. Nainen kiittää taas, ottaa tukea Kimin käsivarresta, tunnustelee toisella kädellä nilkkaansa. Se on ilmeisesti venähtänyt, kävely on vaikeaa.

– Jos sulle sopii, niin saatamme sinut, voit ottaa meistä tukea, sanoo Tim ritarillisesti. – Onko kotisi lähellä?

– Onhan se tuossa Rauhankadulla, ei sinne ole enää pitkä matka. Helvetti, millaisia idiootteja, Isadora manailee vieläkin.

– Onneksi täällä näyttää olevan herrasmiehiä, hän sitten naurahtaa ja ääntää melkein virheettömästi, vaikka latinalainen aksentti soinnahtaa fonetiikassa ja carajo lipsahti aluksi.

– Jotkut pyöräilijät ajavat kuin hullut, vakuuttaa Kim.

Isadoran katse on syöpynyt syvälle hänen tajuntaansa. Kim ravistaa päätään, katseen polte ja lumovoima ei katoa, onhan merkillistä. Tuntuu aivan kuin osa hänestä olisi poissa, tarttunut kiinni johonkin. Hän yrittää tavoittaa Isadoran katsetta uudelleen, mutta nainen keskittyy katsomaan eteensä. Hänelle kelpaa apu, nilkka ei suostu varaamaan. Isa ottaa tukea poikien hartioista ja pojat kannattelevat vyötäröltä. Kim tuntee Isan selän ja kylkien treenatut tiukat lihakset, nainen on pelkkää terästä, mutta silti hänessä on siroa pehmeyden viehätystä.

Kolmikko kulkee Ritarikatua, pienen puistikon reunaa ensin, sitten pari seuraavaa korttelia ja edessä on Rauhankatu ja todella komean jugendlinnan julkisivu, jonka jykevän pääoven eteen pysähdytään. Oven vieressä on jonkun lähetystön värikäs nimikilpi.

– Saatamme sinut tietenkin perille saakka, sanoo Tim. – Haluamme tietää, että pääset varmasti kotiin asti – ja käsivartesi täytyy paikata.

– Olkoon menneeksi, tulkaa vaan, isä on varmaan vielä kotona, suostuu Isa.

Portaikko on loistelias, mutta tummat puupanelit tekevät sen pimeäksi, eivätkä upeat koristeelliset leikkaukset pääse esiin niinkuin ne ansaitsisivat. Portaikon viisteosien maalauksiin valo osuu sentään vähän paremmin. Veräjähissi, toinen kerros, kiitos.

Kim painaa ovikellon summeria.

Isan isä kiiruhtaa vastaan, avaamaan oven. Hän on pitkä ja solakka, tummatukkainen, teräväkatseinen ja karismaattinen komea mies.

– Sinäh… mi… mitä on tapahtunut?

Hän perääntyy ja katsoo yllättyneenä saattuetta.

– Isa rakas, oletko loukannut itsesi?

– Ei mitään hätää, isä. – Hullu pyöräilijä vain yritti ajaa päälleni. Tässä ovat Kim ja Tim, he auttoivat, kuten huomaat.

– Kimmo ja Timo, täydentää Tim. – Olemme Kajanderin veljekset tuosta läheltä, Pohjoisrannasta.

– Tuokaa hänet sohvalle niin tutkitaan vauriot. Minä olen tohtori Carlo Estepano, Isadoran, Hunin isäpuoli.

– Lääkekaappi on kylpyhuoneessa, käyn hakemassa sieltä laastaria kyynärvarteesi, hän sanoo. – Pojat, odottakaa siinä jos sopii, älkää menkö minnekään.

– Ehkä myös idealsidettä, nilkka on varmaan nyrjähtänyt, sanoo Tim.

– Hyvä on, tuodaan, tottakai.

Kim kohtaa uudelleen Isan katseen, he tuijottavat hetken toisiaan. Lumous, outo onnen tunne ei haihdu, vaan vahvistuu Kimin aivoissa, Isa vaistoaa sen ja hän antaa katseensa väistyä. Kimissä on herännyt suorastaan huumaava ihastumisen tunne. Hänestä tuntuu, että hän on tavannut ainutlaatuisen ihmisen.

Herra Estepano palaa kylpyhuoneesta, desinfioi naarmut ja ryhtyy kiinnittämään laastaria.

– Miltä nilkka tuntuu? hän kysyy ja vastaa itse. – Näyttää siltä, että tukiside riittää, turvotusta ei juurikaan ole.

– Älä laita vielä sitä sidettä, minun pitää käydä suihkussa ensin, minähän olen aivan hikinen, jarruttelee Isa.

– Haluatteko jotain juotavaa? kysyy isä.

– Lasi vettä maistuisi, kiitos, sanovat pojat yhteen ääneen aivan kuin lausetta olisi harjoiteltu.

Carlo Estepano hakee vesikarahvin ja juomalasit kaikille, istuu hetken hiljaa ja punnitsee sanojaan, kunnes päättää ottaa pojat mukaan tietoon, jonka hän kertoo Isalle:

– Meillä on ilmeisesti suurempikin huoli. Äitisi soitti sillä välin, kun olit lenkillä. Hän ei saa unta, hän on niin huolissaan. Huna oli lähtenyt aamupäivällä käväisemään pikaisesti torilla, unohti puhelimensa kotiin, eikä hänestä ole kuulunut mitään sen jälkeen, hän ei ole tullut yöksi kotiin, vaikka hänen olisi pitänyt tietenkin tulla ja kello on siellä jo puoli yksi yöllä. Äitisi pelkää nyt, että siskollesi on tapahtunut eilen jotain vakavaa. Pelkoon on aihetta, kaksoset täyttävät juuri tänään kahdeksantoista vuotta.

3.

CIA:n valvontaosasto C:n päällikkö on kutsunut huoneeseensa agentti Toron.

– Saimme vihjeen, että arkaluontoisia elementtejä olisi tutkittu Washingtonin Kansallisarkistossa. Mene ja selvitä kuka on henkilö, joka on kiinnostanut vuoden 1946 arkistoista, niistä muistiinpanoista, jotka liittyvät Guatemalan kokeisiin. Tapaus koskee lääkkeiden testaamista, juttua, joka olisi pitänyt hävittää, mutta siellä ne vaan tuntuvat olevan tallessa. Me emme voi niitä poistaa, selvität vaan kuka on tutkinut ja miksi. Ilmoitat heti minulle. Arkistonhoitaja tietää, että tulet keskustelemaan ja hän antaa kaiken apunsa, ota sieltä mukaasi videotallenteet, meidän on tunnistettava henkilö, joka papereita tutki.

– Ok, pomo. Selvitän asian, otan kopiot ja ilmoitan tiedot sinulle.

Parin viikon kuluttua agentti Toro raportoi.

– Henkilön nimi on Kiia Johnson, ammatti psykiatrian tohtori. Hän on käynyt kirjautumassa arkistoon useita kertoja aikaisemminkin tehdessään tohtorinväitöskirjaansa, mutta palasi uudestaan huomattuaan Guatemala-dokumentit. Vaikutteita emme tietenkään tiedä vielä, mutta huonolta näyttää. Valvontakameroiden kuvista voimme nähdä, että hän valokuvaa dokumentit, koska paperikopioita niistä ei ole lupa ottaa. Jos hän halusi tehdä sen salaa, niin miksi hän hoiti kuvaamisen niin, että hänet voidaan helposti tunnistaa? kysyn vaan.

– Dokumentteja ei saa kopioida, niin eihän niitä silloin saa myöskään kuvata. Miksei kukaan estänyt?

– Kukaan ei varmaan edes huomannut. Miksi ne olisivat vahtineet tutkijaa? Hän sai kuvata kaikessa rauhassa. Outoa, että hän ei edes peitellyt tekoaan.

– Näyttää siltä, että hän haluaakin meidän tietävän, arvioi päällikkö.

– Siltä näyttää. Mitäs nyt tehdään? Tutkin jo naisen taustat. Hän on erittäin vaikutusvaltaisen elokuva-alalla työskentelevän perheen tytär, arvostettu henkilö, häntä meidän ei kannata aliarvioida.

– Jos hän aikoo julkaista tiedot, on vaikea arvioida miten iso haloo siitä nousee tai ei nouse. Sekin on mahdollista, että ketään ei kiinnosta. Mahtaako kukaan enää uskoa ikivanhoihin dokumentteihin? Onko niillä tarpeeksi todistusvoimaa? Meidän ei kannata vielä hermostuttaa poliitikkoja tarpeettomasti tässä vaiheessa, sotkevat vain asiat.

– Sitäpaitsi, jos hän haluaa ne tiedot julkaista niin hän olisi voinut jo tehdä sen. Nyt on ehtinyt kulua kolme viikkoa eikä mitään ole ollut julkisuudessa. Emme ryhdy ainakaan nyt muihin toimenpiteisiin, seuraamme vain toistaiseksi hänen toimiaan ja liikkumistaan. Kuvien takavarikointi on myös turhaa, noin älykäs ihminen osaa varautua sellaiseen, ja on aivan varmasti jo pannut ne talteen turvalliseen paikkaan. Siksi hän halusi meidän näkevän kuvaamisen. Helvetti vieköön, meillä ei ole aseita tällaiseen. Fyysinen seuranta on ainoa tapa, jota voimme käyttää – ja kuuntelu tarvittaessa.

– Seuraamme, asia on selvä, pomo, kuittaa Toro.

4.

Kaksoset näkivät elämänsä ensimmäisen valon raikkaan, kauniin kevään aikana Guatemalan sisällissodan ollessa vielä käynnissä, Sololan maakunnassa, maailman kauneimmaksi mainitun Atitlanjärven uljaissa maisemissa ja alueen suurimman kaupungin, Panajachelin kodissa, jonka ikkunoista voitiin ihailla erikoisen vaikuttavaa näkymää – kolmen korkean tulivuoren huippujen heijastumista tyyneen järveen ja auringonlaskun kimmellystä iltapilvissä, jotka usein verhosivat näitä yli kolmen kilometrin korkeuteen yltäviä jättiläisiä lempeinä ikuisen kevään iltoina. Kaupungissa, jossa oli vielä voimissaan leppoisa elämänrytmi ja luonnollinen yhteishenki kantaväestön keskuudessa. Elämä oli aineellisesti köyhää, mutta ystävyys ja ihmisten kyky huolehtia toisistaan oli luonnollista ja rikasta.

Äiti oli pakahtua onnesta saatuaan kainaloonsa terveet ja kauniit vastasyntyneet, jotka kävivät ahnaasti hänen maitonsa äärelle. Kaikki ystävät, tuttavat ja naapurit tulivat onnittelemaan, toivat kukkia ja monet olivat tehneet ihania sydämen muotoisia koristeita, kaksi sydäntä aina yhdessä. Soitinryhmän rummut kumisivat, huilut loihtivat tunnelmaa ja pienet vesipillit matkivat lintujen liverrystä, jotkut kantoivat paikalle jopa ison marimbasoittimen, jonka heleästi helkähtävien ja onnellisten sävelmien rytmissä ihmiset tanssivat ja lauloivat. Maissitortillat ja tamalit kypsyivät puutarhan nurkkauksen avotulella ja niiden levittämä ihana tuoksu täytti tienoon.

Viisaiden Neuvostosta saapui kaksi edustajaa onnittelemaan ja tuomaan lahjoja. Neuvosto perustettiin Antiguaan samana vuonna kun kaupunki lisättiin Unescon maailmanperintöluetteloon, v. 1979. Sankarikaksosten tarun innoittamana kaikkia kaksosia juhlittiin maya-kulttuurin perinnettä vahvistavana tapahtumana.

Viisaiden Neuvoston lähettiläät olivat huomanneet, että nyt syntyneet kaksoset saavuttavat täysi-ikäisyyden saman vuoden keväällä, jolloin maya-kalenterin ajanlasku päättyy, eli vuoden 2012 talvipäivän seisaukseen. Viisaiden Neuvosto tietää, että kalenteri ei suinkaan pääty silloin, mutta kohtalokkaalta kuulostava vuosiluku on synnyttänyt melkoisen määrän vääriä tulkintoja. Neuvoston tehtävä on rauhoittaa levottomuuksia, joita virheelliset tulkinnat aiheuttavat.

Tämä on merkki he sanoivat, meidän on suojeltava näitä lapsia. Tietenkin he halusivat nähdä juhlinnan kohteet. He olivat perin hämmästyneitä, kun kaksoset olivat tyttöjä eivätkä poikia, kuten he olivat olettaneet, mikä asia ei Viisaiden Neuvoston mielestä himmennä, vaan päinvastoin voi kirkastaa sitä tehtävää, jota varten kaksoset tulivat maya-maahan ja maailmaan.

Hedelmällisyys, uuden elämän synnyttäminen, uusi aika. Uuden ajanlaskun alkua on odotettava kahdeksantoista vuotta. Tulevaisuuden arvokkaat aarteet ovat piilossa, syvällä salaisten kammioiden kätköissä. Ne odottavat.

Uutinen kaksosten syntymästä on tavoittanut myöskin Guatemalan tasankoalueella sijaitsevan Tikalin, kuolleiden sielujen ja äänten kaupungin.

Rauniokaupungin valtavan, entisöidyn porraspyramidin kivipaasien suojassa piileskelevässä salaisessa kammiossa istuu manalan uskovaisten ryhmä, neljän fanaattisen miehen vaarallinen porukka. Ryhmästä on jäljellä enää vain neljä miestä - fanaattisimmat uskovat. Heidän palvottu johtajansa on Kerper, jota ryhmän jäsenet ihailevat hänen yliluonnollisten taitojensa takia. Hänellä on erikoinen kyky, hän kuulee manalan jumalan, Xibalban viestejä. Hän on saanut miehet uskomaan, että heidän harteillaan on säilyttää ja vaalia uskoa maya-taruston Xibalbaan, manalan jumaluuteen, voimaan, joka on heidän uskomuksensa mukaan suurin, ihmetekoihin pystyvä voima koko maailmassa.

Se on voima, jonka avulla maya-taruston sankarikaksoset pystyivät heräämään uudestaan henkiin, vaikka heidät tapettiin ja heidän luunsa viskattiin jokeen, uhrattiin Xibalban jumalille. Tarun mukaan sankarikaksoset kykenivät voittamaan kuoleman, nousivat vedestä puoliksi ihmisinä ja puoliksi viiksimonneina.

Kerper on saanut isältään tärkeän neuvon: Vastuullasi on jatkaa menneiden aikojen arvokkainta perinnettä, vaalia yhteyttä Xibalbaan, manalan jumalaan, siihen ainoaan suurenmoiseen voimaan, joka herättää kuolleiden henget, joka hallitsee yliluonnollisen tiedon. Isä on myös neuvonut, kuinka Kerper pystyy pitämään ryhmänsä ikuisesti Xibalballe uskollisena. Se on välttämätöntä, kun Kerper toteuttaa elämäntehtäväänsä.

Vain yksi mies on nelikon ulkopuolella pääkaupungissa, Kerperin luottomies. Miehen tehtävänä on toimittaa Kerperille ryhmän hallintaan tarvittavat huumausaineet. Yhteysmies tietää tarkkaan ryhmän tärkeimmän tehtävän ja tavoitteet, hän hoitaa myös tuottoisat hankinnat, yhteydet Amerikan markkinoille.

Kokouspaikan pöydällä on glyyfilaatta, johon on kirjoitettu ennustus sankarikaksosten uudelleen syntymisestä. Kerper on saanut laatan perintönä isältään, joka puolestaan on kertonut saaneensa sen suoraan Xibalban jumalilta ennen kuin hän itse laskeutui Xibalban huomaan. Pidä tämän laatan antama tieto kalleimpana aarteena mitä sinulla on ja muista ottaa yhteys Xibalbaan joka päivä. Hän antaa sinulle ohjeet, kun aika on tullut, oli isän viimeinen neuvo.

Kerper on noudattanut isänsä neuvoa ja vaivuttanut itsensä transsiin joka päivä pitääkseen uskonsa vahvana sen jälkeen, kun isä luovutti hänelle Xibalban aarteensa.

Tänään Xibalban jumala on vihdoin vastannut hänelle: Teille on annettu merkki, teille on annettu kaksoset. Odottakaa kun he tulevat täysi-ikäisiksi, valitkaa heistä toinen ja uhratkaa hänet minulle elävänä, keskiyöllä, täydenkuun aikaan. Hänen kauttaan tulette saamaan vastauksen.

– Katsokaa tarkkaan tätä glyyfilaattaa ja muistakaa, että tänään on se suuri päivä, jolloin laattaan kirjoitettu Xibalban antama lupaus kaksosten syntymästä on toteutunut. Jumalat ovat tänään vastanneet meille, merkki on annettu. Panajachelin kaupungissa on synnytetty tänään maya-kaksoset, sanoo Kerper.

– Miehet kuunnelkaa nyt tarkkaan. Saimme vahvistuksen siitä kuinka suurenmoisen viisas on Xibalba. Uhrikaivomme on juuri siellä, missä kaksoset syntyivät.

5.

Kiia ja Patrik ovat iltakävelyllä kotinsa lähellä Keskuspuistossa. He iloitsevat uudesta kauniista asunnostaan, jonka sisustaminen on ollut hauskaa ja virkistävää puuhaa. Koti on aika pieni, mutta kahdelle ihmiselle juuri sopiva. Ikkunasta avautuvat näkymät vihreään ja kuuluisaan Keskuspuistoon, monien ja taas monien elokuvien kohtausten kuluttamaan kulissiin.

Patrik on ryhtynyt myymään asuntoja, joka on hänelle tuttua puuhaa jo Cannesin ajoista asti. Hän aikoo ottaa työnsä rauhallisesti, asiakkaiden määrän kasvattaminen ei ole nyt kaikkein tärkeimpien tavoitteiden listalla, vaan hän haluaa harrastaa myös taiteellista ambitiotaan tyydyttävää, henkistä sisältöä antavaa toimintaa. Hän haluaa oppia entistä paremmaksi valokuvaajaksi – tavoite kiehtoo häntä nyt enemmän kuin ennen. Siihen hän on saanut innoitusta Kiian äidin, Mia Johnsonin valokuvista ja upeasta uudesta näyttelykokonaisuudesta, jonka teemana olivat Arizonan Antelope Canyonin mykistävät veden muovaamat kuviot. Kivettynyt virtaus –näyttely oli juuri äskettäin esillä suositun Agora Galleryn modernissa tilassa. Mia oli löytänyt omaperäisen tavan yksityiskohtien kuvaamiseen paikassa, joka kuuluu Arizonan suosituimpiin kuvaus- ja luontokohteisiin. Hän oli myös keksinyt laittaa samasta kuvasta tehdyt värilliset ja mustavalkoiset teokset rinnakkain. Se oli yksinkertainen keino rikastuttaa katsojien kokemusmaailmaa, herättää heitä havaitsemaan miten erilaisen viestin väri- ja mustavalkoinen valokuva tarjoilee.

Kiia on matkustellut Euroopassa työtehtävissä, Kultajyväelokuvan kuvauksissa. Nyt hän on palannut synnyinmaahansa ja ryhtynyt harjoittamaan psykiatrin ammattiaan.

Hän on sitoutunut työhönsä, mutta jokin kaihertaa taustalla, josta hänen on vaikea saada otetta. Se on hämmentävää, kun hän on kuitenkin psykologian ammattilainen. Aivan kuin hän ei olisi sittenkään varma, onko psykiatrin työ se mitä hän todella haluaa tehdä. Mutta… varakkaat vanhemmat ovat pystyneet lähettämään hänet arvostettuun koulutukseen, hänellä on velvollisuus ja vastuu.

Hänen olemuksestaan välittyy itsetietoinen rentous, hän ei vastaa mielikuvaa tiukasta virkaansa hoitavasta psykiatrista. Hänessä on vapaan, urheilullisen naisen vahvaa arvovaltaa ja kauneutta. Hän haluaa pukeutua hyvin, aina tilanteen mukaisesti, haluaa käyttää laadukkaita merkkivaatteita, jotka kestävät aikaa ja viestivät tyylikkäästä naisesta, jolla on varma ja oma-ehtoinen maku. Tummanruskea luonnonkihara tukka kehystää soikeita kasvoja, joiden perusilme on huolestunut, suurten silmien sinisyys viittaa suomalaisen isän geeniperimään – niissä heijastuvat raikkaan poutapäivän värit. Itsevarman olemuksen kuori kätkee kuitenkin sisälleen jotain muuta, jota on hankala määritellä. Ehkä se on sisäistä epävarmuutta, ehkä psykiatrin koulutus on rakentanut alitajuntaan lukkoja, jotka ovat vielä etsimässä kadotettua avainta.

Eräs velvollisuus on kuitenkin hoitamatta. Se on erittäin tulenarka asia, joka paljastui sattumalta hänen tutkiessaan vanhoja papereita Washingtonin Keskusarkistossa.

Patrik Hagström on ekonomi, tyypillinen ruotsalainen vaalea viikinki. Kun hän pelasi tennistä Cannesissa, hän kuuli kuinka kaksi nuorta herraa kommentoi aidan takaa hänen pelitaitoaan:

– Eikös tuo pelaaja ole Björn Borg?

Johon toinen vastasi:

– Ei ole, Borg on vanhempi ja osaa pelata.

Patrik on työskennellyt asuntojen välittäjänä Cannesissa. Silloin hän tapasi Kiia Johnsonin. Se tapahtui heidän yhteisen ystävänsä juhlissa, ja vähitellen yhteenkuuluvuus ja kaveruus Kiian kanssa alkoi kehittyä. He ovat tavanneet vain harvoin, kaksi kiireistä nuorta ihmistä, jotka ovat alituisesti menossa, mutta kiintymys on lujittunut niinä kertoina niin vahvaksi, että he päättivät hankkia yhteisen kodin New Yorkista. Parempi kaksin kuin yksin.

Valokuvausharrastus on ollut Patrikille rakas jo kotimaan ajoista asti. Nyt hän on panostanut lisää kuvausvälineisiin, kuvannut itse asuntokohteitaan ja keskuspuiston yksityiskohtia ja lintuja ja lisäksi vielä makrokuvia. Sillä tavalla hän on oppinut viimeistelemään erilaisten kohteiden vaatimat esivalmistelut ja toimenpiteet. Nyt kiinnostaa eniten puhuttelevien muotokuvien luominen, mustavalkoisissa teoksissaan hän pyrkii tavoittamaan vahvoja ilmeitä ja tunteiden ilmaisua, Kiia on onneksi suostunut malliksi. Se on ollut molemmista hauskaa, antoisaa yhdessä tekemistä. Patrik on kuitenkin epävarma siitä, mitä hän elämältään haluaa. Hän ei vieläkään tunnu tietävän, missä piileskelee hänen vahvin luovan ilmaisun alueensa kun elämän puntariin asetetaan hänen luonteensa, osaamisensa ja luovuutensa.

Hän haluaa nauttia mukavasta elämästään Kiian kanssa, heillä on hyvä yhteys, ymmärrys ja huumorintaju, on helppoa olla yhdessä. Vihdoin heillä on aikaa toisilleen. He eivät ole menneet naimisiin, kumpikaan ei puhu aiheesta – ainakaan toistaiseksi. Heidän kohdallaan ei ole kysymys kiihkeästä jalat alta vievästä rakastumisesta, pikemminkin kohtuullisesti toimivasta kemiasta ja sielujen sukulaisuudesta.

Ulkoisesti kaikki näyttää ihanteelliselta, mutta Patrikin sisällä asuu epävarmuus heidän suhteensa tulevaisuudesta. Hän tuntee, ettei riitä Kiialle, että Kiia on henkiseltä tasoltaan kau-kana hänen yläpuolellaan.

Kiia pohtii edelleen, mitä pitäisi tehdä sille materiaalille, jonka hän sai käsiinsä Keskusarkistosta. Tietenkin he ovat miettineet asiaa myös yhdessä Patrikin kanssa. Se on ollut vaikea aihe – on tapahtunut väärinkäytös, kuppakokeet, valtion toimesta vieraan valtion, Guatemalan, kansalaisia kohtaan. Asia on vanha, jo 1940-luvun lopulla tapahtunut. Silloin oli maailma pahasti tulessa ja monta vieläkin pahempaa tapahtumaa oli käynnissä. Aihe sivuaa kuitenkin Kiian tutkimustyötä ja lääkärin etiikkaa. Tapahtunut pitää tuoda ihmisten tietoon, se on velvollisuuteni kansalaisia ja ihmisyyttä kohtaan, hän ajattelee.

Eräänä päivänä hän ilmoittaa Patrikille:

– Luulen, että meidän täytyy matkustaa Guatemalaan. Minun on löydettävä ja tavattava siellä ihmisiä, jotka tietävät kokeesta. Minun on saatava tietää enemmän kuin mitä näiden kirjausten perusteella voidaan todentaa. Nyt on vihdoin hyötyä siitäkin, kun pystymme molemmat puhumaan espanjaa, se on siellä valtakieli, joten voimme olettaa, että vain harvat osaavat englantia.

– Hyvä on, Patrik myöntyy. – Mutta luuletko, että näitä ihmisiä, joita haluaisit tavata on enää jäljellä. Siitä on jo melkein 70 vuotta, en usko, että kukaan kokeen kohteeksi joutunut on enää elossa. Ajattele nyt, jos ihminen on ollut silloin vaikka 20vuotias, niin nyt hän olisi jo 90.

– On se silti mahdollista. Ja onhan heillä perillisiä, jotka saattavat hyvinkin tietää vanhempiensa kohtalosta ja haluavat hyvitystä rikollisista lääketesteistä. Minulla on vahva intuitio, että tämä kannattaa tehdä. Eikös Guatemala ole myös hieno ja erilainen maa lomakohteena? Voidaan tutustua maya-intiaanien kiehtovaan historiaan ja tutkia hyvin säilyneiden temppeleiden rakenteita ja raunioita. Voidaan nauttia merenrannoista sekä Hondurasinlahden, että Tyynenmeren puolella. Miksi emme pitäisi nyt siis samalla kunnolla lomaa?

– Saat tuon kuulostamaan houkuttelevalta. Sen kun vaan lähdetään, juuri nyt tuli minullekin tunne, että olemme oikein kunnon loman tarpeessa. Kaupunkielämä on tosi stressaavaa, aivan liian kiireistä, ehdottomasti pitää päästä viidakkoa haistelemaan, nauraa Patrik ja jatkaa:

– Niin, ja voisin vihdoinkin keskittyä kuvaamaan kiehtovia ja puhuttelevia luontokuvia, eikös siellä ole hienoja, upeita tulivuoria ja erikoisia lintuja, värikkäitä kolibreja ja papukaijoja vaikka kuinka monta kymmentä lajia. Täytyy käydä hakemassa matkaoppaita, viisainta hankkia etukäteen tietoa kiinnostavista kohteista. Nythän minä alan innostua.

– Mitäs minä sanoin, kuittaa Kiia.

– Sinähän taisit epäillä, että liikkeitäsi voidaan seurata, kun kävit viimeksi kuvaamassa Keskusarkiston dokumentteja. Oletko havainnut mitään siihen viittaavaa? kysyy Patrik.

– En ole ainakaan vielä, mutta ihmettelen suuresti, jos minun liikkeitäni ei valvottaisi. Ihmisiin tarkoituksella istutettu sairaus on varmasti arka paikka Yhdysvaltain hallituksen ja lääketeollisuuden maineelle. Joka tapauksessa aion varmuuden vuoksi toimia niinkuin minua koko ajan joku tarkkailisi. Aloitin taktiikan jo silloin, kun kuvasin dokumentit. Olen jo tallettanut materiaalin tietokoneeni lisäksi pariin muuhunkin paikkaan kaiken varalta. Niiden säilytyspaikan tietää ainoastaan eräs Washington Postin toimittaja. Kerroin hänelle ainoastaan sen verran, että kyseessä on kiinnostavia tulenarkoja dokumentteja, jotka hän saa avata käyttöönsä vasta sitten kun saa minulta luvan tai jos kuulee, että minulle on tapahtunut jotakin, kuten vaikka sellaista, että olen joutunut onnettomuuteen.

Kiian ja Patrikin nopea päätös matkustamisesta on vähällä jäädä agentti Torolta huomaamatta. Se tulee niin yllättäen, että mies meinaa pudota kirjaimellisesti kyydistä ja myöhästyä lennolta. Hän ehtii kuitenkin samaan koneeseen viimeisten matkustajien joukossa.

6.

Huna on ponnistellut pintaan painavissa vaatteissaan, yrittää löytää kaivon seinämästä ulkoneman, josta hän saisi tukea. Sidotut kädet osuvat kivisiin, karheisiin pilareihin, jotka kohoavat kaivon pohjalta vedenrajaan saakka aivan kuin ylösalaisin käännetyt teräväkärkiset stalaktiitit. Ne saattoivat olla, ehkä olivatkin ihan putoamispaikan vieressä ja tuntuvat niin teräviltä, että olisivat lävistäneet hänet. Läheltä piti!

Hän vetää keuhkonsa täyteen kaivon omituista rikintuoksuista, tunkkaista ilmaa ja yrittää sylkeä oksettavaa, likaista vettä pois suustaan, joka tuntuu silti kuivalta. On täysin pimeää. Edes luolan katon aukkoa ei enää näy. Miehet ovat tietenkin sulkeneet ja peittäneet aukon, eikä sitä näkyisi muutenkaan, jos pilvet ovat vielä kuun edessä.

Hän etsii edelleen uloketta, kunnes hänen otsansa törmää sellaiseen aivan vedenrajassa. Ankarasti ponnistaen hän pääsee istumaan sen rosoiselle tasanteelle, odottaa siinä, että hengitys rauhoittuu. Hän tuntee kiven terävän reunan vieressään, ryhtyy hankaamaan ranteitaan kiristävää märkää sidettä sitä vasten. Kankainen side löystyy nopeasti, kädet vapautuvat.

– Hoi, hänen kurkustaan lähtee vain käheä kuiskaus. Pieni ääni kuulostaa kovalta, hautakaivon hiljaisuus on kuin kuolema. Kaiku kimpoilee seinämästä toiseen hoi-hoi-hoi. Luolakaivo on siis kohtalaisen avara. Hän tietää, että laava ja vesimassat ovat aikoinaan raivanneet satoja kilometrejä tunneleita ja onkaloita tulivuorten uumeniin. Täälläkin niitä tunneleita on pakko olla. Sellaisen aukko minun täytyy etsiä, nyt tarvitsen vain reitin ulos, sehän on helppoa kun suljen silmäni ja keskityn, hän ajattelee. Miksi en aloittaisi tästä, missä juuri nyt olen.

Hän laskeutuu takaisin veteen ja aloittaa tunnustelemalla seinämää, varovasti, keskittyneesti, hitaasti, hitaasti, polkee vettä jaloillaan, painava hame tuppaa takertumaan polviin. Hän etsii ilmavirtauksia, nostaa kättään niin korkealle kuin pystyy. Hän tunnustelee kauan – kunnes kostea käsi tuntee vihdoin kevyen ja lämpimän hennon virtauksen – siinäkö se on. Voisiko siinä olla tunnelin aukko? Jostain ilma aukkoon virtaa, tunneli ei siis ole umpikuja.

Hän toivoo, että tunneli on ihmisen mentävää kokoa ja että ilmavirtauksen lämpö tarkoittaa sitä, että tunneli johtaa alaspäin. Tunnustelemalla hän löytää aukon reunan, kampeaa itsensä ylös vedestä, raahautuu aukkoon ja aloittaa saman tien varovaisen etenemisen sokkona kuin lepakko, jolta kaikuluotain on kadonnut.

Nyt on tunnusteltava puoli metriä kerrallaan, vuorotellen kummallakin kädellä, ei ole varaa loukata itseään. Tunneli on ahdas ja matala, on varottava, ettei pää osu mihinkään terävään ulokkeeseen. On pakko orientoitua ja hyväksyä, että eteneminen kestää kauan, hitaus on kuitenkin ainoa keino. Kyllä, hän tuntee, että alaspäin mennään, järveä kohti, sinne missä kuun silta hänelle näyttäytyi. Kuun silta kutsui minua, minä selviän tästä.

Paksun mekon helma on niin pitkä, että se suojaa polvia, kun tunnelin pohja on rahisevaa, karheaa ja terävää, rosoista ja irtonaista kiviainesta. Paikoitellen tunneli on ahdistavan ahdas, paikoitellen niin avara, että tunnusteleva käsi ei kohtaa seinää eikä kattoa. Niissä kohdissa saattaa olla myös haarautuvia tunneleita, ei voi tietää, mikä on oikea? On yritettävä pysyä vain suunnassa, vaikka kiinnekohtia ei ole. Ajoittain noustaan jyrkästi ylöspäin ja sitten taas laskeudutaan yhtä jyrkästi alas, sen tuntee parhaiten, sivuttaista mutkittelua on vaikeampi tunnistaa.

Huna on saanut koulutusta mielialansa hallitsemiseen. Aivan kuin hänet olisi valmennettu juuri tätä käsittämätöntä selviytymistaistelua varten. Ankarista, piinaavista ja kivuliaista harjoituksista on myös ratkaiseva apu. Hän tuntee kiitollisuutta kaikesta ohjauksesta, tuesta, luottamuksesta ja rakkaudesta, jota on saanut osakseen. Niiden ansiosta hänen mielensä hallinta on mahdollista. Hän tietää, että hänellä on tehtävä, hän ei voi pettää siskoaan, ei äitiään, eikä kouluttajiaan.

Eteneminen on äärimmäisen hidasta, täyttä keskittymistä vaativaa, ajan kuluminen hämärtyy. Normaalisti Huna pystyy tietämään ajan muutaman minuutin tarkkuudella katsomatta kelloa, mutta nyt hänen mielensä kellossa on aikaa mittaava viisari kateissa. Ehkä aikaa on mennyt vain tunti, ehkä kaksi tai kolme. Luultavimmin kolme tuntia, pieni ikuisuus. Tuntiessaan tasaisen kohdan, hän kääntyy selälleen ja käy levolle. Pimeässä tunnelissa raahautuminen on ollut niin rankkaa, että tuntuu kuin hänen vartalonsa vajoaisi kovan ja kivisen tunnelinpohjan sisään – henkinen ja fyysinen ponnistus on uuvuttanut hänet– ja hän vaipuu uneen.

Herättyään hän ei muista missä on ja ihmettelee, miksi on pimeää ja miksi hän ei ole vuoteessaan, kunnes todellisuus herättää hänet kunnolla. Hän huomaa olevansa janoinen, suu on entistä kuivempi. Vettä ei ole. Ei siis kannata levätä, parasta vaan jatkaa etenemistä.

Kääntyessään taas polvilleen, konttaamaan – tunnustelemaan, ryömimään, raahautumaan eteenpäin, hän kuvittelee näkevänsä valoa. Ilma tuntuu puhtaammalta, ei olekaan kuvittelua – edessä näkyy selvästi heiveröistä valon kajastusta, se saa jo tunnelin seinämät hahmottumaan, toiveikkuus yrittää ottaa vallan mielen hallinnasta ja luvata, että piina saattaa olla päättymässä. Pysy rauhallisena hän ajattelee, kohta näet paremmin mitä edessä on.

Tunneli on johdattanut hänet arviolta vajaat kymmenen metriä korkeaan kuivaan luolaan, jonka katossa on pienenpieni kapea ja rosoinen aukko, josta siivilöityy ohut valokiila luolaan. Kuinkahan kauan olen tunneissa ollut, ulkona on jo valoisaa hän tajuaa hämmästyneenä. Olen siis nukkunut monta tuntia, kun asetuin lepäämään.

On edelleen täydellinen hiljaisuus. On niin hiljaista, että hän kuulee ikäänkuin vesipisaroiden tipahtelua, tip, tip. Kyllä. Jossain tipahtelee vettä tähän luolaan. Kiitollisena Huna löytää paikan, josta vesi tihkuu, pyyhkii pölyisen kätensä kosteahkon hameensa helmaan, ojentaa kätensä pienen kielekkeen alle ja ottaa vastaan pisarat, jotka kiven reunasta putoilevat – ja hänen kuiva kielensä maistelee juomakelpoista vettä! Luolassa tulee entistä pimeämpää, hän kuulee kuinka heräävä tuuli viheltää kapeassa katon aukossa. Sitten hän näkee kuinka sadepisaroita alkaa leijailla aukosta sisälle. Siunattu sade! Nyt on tarjolla lisää nestettä janoiseen elimistöön. Luola hämärtyy melkein pimeäksi, sade kiihtyy, salama välähtää, alkaa kuulua vaimeaa jyrinää – on nousemassa raju ukonilma. Huna ojentaa kätensä aukkoa kohti kuin pyytäisi apua ylhäältä. Silloin hän kuulee isänsä äänen, joka sanoo selkeästi: etsi, ja säikähtää pahemmin, kuin pudotessaan uhrikaivoon. Tuliko isä taas avuksi kuten silloin, kun hän pakeni vuorelle, silloin kun poliisi tuli kertomaan hänen äidilleen, että isä on hukkunut. Siitä on tasan kymmenen vuotta, vuorella hän teki päätöksen. Tästä lähtien minä en pelkää mitään, en nyt, enkä koskaan. Häntä ryhdyttiin kutsumaan jaguaarin tyttäreksi. Salaman välähtäessä hän kuvittelee näkevänsä korkealla kaivon seinämässä jotain, mikä ei sinne kuulu, epätoivon varjon julman silhuetin, aivan kuin kahvan, johon voisi