Ristiretket

By Maailman historia

Ajankohta oli täydellinen. Kun ensimmäiset ristiretkeläiset paavin siunauksella vuonna 1096 lähtivät Pyhään maahan, muslimimaailmaa repivät sisäiset riidat ja eurooppalaiset ritarit saivat esteettä marssia kohti itää. Voitot seurasivat toisiaan, ja vuonna 1099 kristityt valtasivat Jerusalemin. Veren huumassa he kiersivät taloja teurastaen muslimimiehiä, -naisia ja -lapsia. Muslimimaailma järkyttyi, ja kosto iti kalifien keskuudessa. Ristiritarit olivat kuitenkin vakaasti vallassa Pyhällä maalla, jonne he rakensivat jyhkeiden linnojen verkoston. Vasta sata vuotta myöhemmin vahva sotapäällikkö yhdisti kalifit. Saladin osoitti ylivoimaisuutensa aavikkosodassa Hattinin taistelussa ja lujitti asemaansa valtaamalla Jerusalemin vuonna 1187. Satoja vuosia taistelut vyöryivät edes takaisin, mutta vuonna 1453 osmanijoukot valtasivat Konstantinopolin. Bysantin valtakunta oli mennyttä ja kristittyjen eteneminen idässä loppui.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 1, 2020
• ISBN: 9788726383560

Book preview

loppui.

1. Kiista vailla loppua

Muslimit ja kristityt viettivät 400 vuotta melko rauhanomaista rinnakkaiseloa. Ristiriitoja ja valtataisteluita toki esiintyi, mutta ei sen enempää kuin kristityissä valtakunnissa sisäisesti, ja uskonto oli varsin vähäisessä osassa. Tilanne kuitenkin muuttui 1000-luvulla. Poliittinen ja uskonnollinen sekasorto lisäsi islamin vastustusta, ja pian uskonnollinen rautaesirippu halkoi Eurooppaa.

Elokuisena päivänä vuonna 1099 suuri pakolaisjoukko vaelsi Bagdadin katuja palatsiin, joka kuului kalifi Al-Mustazhir Billahille, muslimimaailman ylimmälle johtajalle. Päästyään palatsin pääsaliin he alkoivat puhua. Värisevin äänin ja toistensa päälle puhuen he kertoivat kauhistuneina, mitä olivat kokeneet kristittyjen vallatessa Pyhää maata. Muutamat olivat todistaneet Jerusalemin asukkaisiin kohdistunutta verilöylyä, kun kristityt olivat riehuneet kaupungissa kuukautta aiemmin. He kuvailivat, miten eurooppalaiset olivat jahdanneet ja lopulta teurastaneet heidän ystäviään ja sukulaisiaan. He anelivat kiihkeästi kalifia ajamaan valloitusjoukot tiehensä ja vannoivat kostoa vääräuskoisille, jotka olivat vieneet heidän maansa, häpäisseet heidän pyhäkkönsä ja tappaneet heidän rakkaimpansa.

Muslimit vyöryivät eurooppaan

Ristiretki ja hyökkäys Jerusalemiin huipensivat jännitteet, jotka 1000-luvun aikana olivat muodostuneet kristityn Euroopan ja muslimimaailman välille etelässä ja idässä. Kristityssä Euroopassa oli satojen vuosien ajan aina vuosituhannen vaihteeseen saakka vallinnut jatkuvasti kasvava poliittinen sekasorto. Nyt myös uskonto oli uhattuna, ja siksi kristityt alkoivat yhä äänekkäämmin vastustaa islamia ja korostaa uskontojen välistä vastakkainasettelua. Muutaman kymmenen vuoden aikana uskontojen välit tulehtuivat ja uskonnollinen rautaesirippu laskeutui hitaasti mutta varmasti kahden kulttuurin välille.

Esiripun toisella puolen oli paavin johtama kristitty Eurooppa. Häntä tuki joukko kuningaskuntia, joista voimakkain oli Saksalais-roomalainen valtakunta. Toisella puolen oli Aasian, Arabian ja Afrikan hallitsijasuvuista koottu muslimikalifaatti. Vaikka dynastiat kamppailivat vallasta keskenään, islam yhdisti niitä.

Uskonnollisesta näkökulmasta kasvava ristiriita muslimien ja kristittyjen välillä ei ollut itsestäänselvyys, pikemminkin päinvastoin. Suuri osa kahden uskonnon perusteista oli samoja. Sekä kristityt että muslimit pitivät Raamattua pyhänä kirjana. Molemmat julistivat suvaitsevaisuutta ja tarvetta torjua pahuutta ennen kaikkea omassa mielessä muiden syyttelyn sijaan.

Poliittinen ja sotilaallinen todellisuus oli kuitenkin toinen. Islam perustettiin, kun mekkalainen kauppias Muhammad sai vuosina 610–632 Koraanin mukaan ilmestyksiä Jumalalta. Hän oppi asioita Jumalan olemuksesta ja otti vastaan sääntöjä, joiden mukaan uskovaisten tuli elää. Tärkein oli käsky palvoa vain yhtä jumalaa, Allahia.

Seurassaan uskollinen joukko uskonveljiä Muhammad lähti autiomaakaupunki Medinaan, missä hän perusti ensimmäisen islamiin pohjautuvan seurakunnan. Turvatakseen uskonsa Muhammad alisti sotilaallisesti valtaansa koko Arabian niemimaan ja kokosi pienet, hajanaiset yhteisöt yhdeksi valtioksi. Mikään ei osoittanut, että hän olisi aikonut laajentaa poliittista vaikutusvaltaansa. Islamin tuli Muhammadin mielestä olla arabien uskonto. Häntä seuranneet kalifit ajattelivat kuitenkin toisin ja johtivat seuraavien sadan vuoden aikana vaikuttavaa valloitusretkeä. Hiekkamyrskyn lailla muslimijoukot pyyhkäisivät kaupunkien yli Syyriassa ja Pyhällä maalla. Vuonna 635, vain kolme vuotta Muhammadin kuoleman jälkeen, Damaskos kukistui, ja vuonna 636 muslimit valtasivat ensimmäisen kristityn kaupungin, Antiokian. Vuoden rankan piirityksen jälkeen myös Jerusalem, juutalaisten ja kristittyjen pyhä kaupunki, joutui vuonna 638 antautumaan muslimivalloittajille. Pian kalifien valta ulottui Kiinan rajalta Keski-Aasian, Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan yli Sisiliaan ja Iberian niemimaalle.

Laajentumispyrkimykset eivät kuitenkaan laantuneet. Vuonna 711 muslimijoukot tunkeutuivat Euroopan sydämeen asti, Keski-Ranskaan. Vasta vuonna 732, kun muslimit seisoivat lähes Pyhän Martinuksen basilikan ovella Toursin kaupungissa, ranskalaisten ja burgundien joukot pysäyttivät heidät.

Kalifaatti oli tuolloin valtavan laaja, yli 13 miljoonaa neliökilometriä. Toursin tappion jälkeen muslimit kuitenkin luopuivat omistuksistaan Ranskassa, ja kristityn Euroopan ja muslimikalifaatin välinen raja siirtyi Pohjois-Espanjaan. Al-Andalusissa, kuten arabit kutsuivat Iberian niemimaata, muslimihallinto oli vahva. Vallassa ollut hallitsijasuku suhtautui hyvin suvaitsevasti alueen kristittyihin ja juutalaisiin. Taide ja kulttuuri kukoistivat, ja kautta on myöhemmin kutsuttu muslimien kulta-ajaksi.

Euroopassa vallitsi sekasorto

Tilanne oli toinen kristityssä Euroopassa. Pohjoisessa uskonto ja kirkko olivat uhattuina, eivät islamin vaan sisäisten ongelmien takia. Vuosituhannen vaihdetta edeltäneet kaksisataa vuotta olivat erittäin sekasortoisia. Aikoinaan Eurooppaa hallinnut frankkien valtakunta oli kukoistanut Kaarle Suuren aikana vuoden 800 tienoilla, mutta perimyssota pirstaloi sittemmin maan. Samaan aikaan viikinkien hyökkäykset jokivarsilla olivat lisänneet hajaannusta. Vuonna 1000 maa oli jakaantunut ruhtinaskuntiin. Vaihtuvat kuninkaat saivat hädin tuskin pidettyä koossa Pariisia ympäröivän alueen. Muu Ranska oli lainsuojatonta seutua. Sota, ryöstöt ja väkivaltaisuudet olivat arkipäivää.

Hajaannus ja väkivallan lisääntyminen olivat kova pala kirkolle ja paaville, jonka auktoriteettia vuosisatojen kuluessa vallanhimoiset kuninkaat ja ruhtinaat olivat horjuttaneet. Periaatteessa kirkollinen ja maallinen valta oli erotettu toisistaan. Paavi oli kirkollisten asioiden ylin viranomainen, kun taas kuningas vastasi maallisista asioista.

Todellisuudessa tilanne oli täysin toinen. Epäpyhät liittoumat ahneiden ja julmien ruhtinaiden kanssa toivat seudun papeille maata, virkoja ja rikkauksia. Myöhemmin oli tavallista, että papisto osti itselleen korkeita virkoja hallitsevilta ruhtinailta. Papit toimivat mielensä mukaan, muun muassa menivät naimisiin, mutta paavin asema Jumalan edustajana maan päällä romahti, ja hänestä tuli pelkkä koriste vailla todellista vaikutusvaltaa.

Paavi erotti kuninkaan kirkosta

Näin ei voinut jatkua, ajatteli paavi Gregorius VII ja päätti puuttua pappien jumalattomuuteen ja hankkia arvovaltansa takaisin. Jo vuonna 1056 silloinen paavi oli kutsunut koolle kirkollisneuvoston, joka päätti, ettei maallisilla johtajilla enää ollut sananvaltaa paavin valintaan, vaan paavin valitsi vastedes kardinaalien kokous. Järjestely on voimassa myös nykyään.

Gregorius VII meni vielä askeleen pidemmälle. Katolinen kirkko on vain Jumalan alainen, hän totesi itseriittoisesti kannattajiensa kanssa Dictatus Papae -asiakirjassa vuonna 1075. Siinä julistettiin myös, että katolinen kirkko ei ole koskaan erehtynyt eikä Pyhän kirjan todistuksen mukaan ole koskaan erehtyvä. Kirkon ja maallisten ruhtinaiden välinen kiista leimahti toden teolla, kun Henrik IV, Saksan kuningas ja siten koko Saksalais-roomalaisen keisarikunnan päämies, vastasi paavin julistukseen tiukasti.

Henrik IV kutsui Gregorius VII:tä kirjeessä nimellä, joka tällä oli ennen paaviksi tuloaan. Hildebrand, ei paavi, vaan väärä munkki, hän kirjoitti loukaten kirkon päämiestä. Gregorius VII vastasi erottamalla hänet katolisesta kirkosta. Henrik IV:lle tilanne oli vakava. Kristittynä kuninkaana hän ei tullut toimeen ilman kirkkoa ja paavin tukea.

Pelätessään tyytymättömiä alamaisia Henrik IV tunnusti häviönsä vuonna 1077 ja totesi, ettei ollut muuta ulospääsyä kuin osoittaa katumustaan. Kuin kuka tahansa pyhiinvaeltaja hän taivalsi seurueineen Alppien yli tammikuun pakkasilla tavatakseen paavin. Gregorius VII pelkäsi Henrikin hyökkäävän häntä vastaan ja pakeni linnakkeeseen Pohjois-Italian Canossaan.

Paavin pelko oli kuitenkin turha, sillä Henrik ei ollut pukeutunut kuin kostonhimoinen soturi. Paljain jaloin ja pelkkä kaapu yllään Henrik seisoi lumessa ja jyskytti epätoivoisena linnakkeen porttia. Vasta kolmen päivän kuluttua portti avattiin. Ennen niin kopea kuningas lankesi polvilleen ja anoi anteeksiantoa. Gregorius VII uskoi Henrikin katuvan aidosti ja antoi tälle armonsa. Illalla he kävivät yhdessä ehtoollisella sen merkiksi, että Saksan kuningas oli taas kirkon jäsen.

Jerusalem oli maailman keskus

Kuninkaan ja paavin riitaisuudet eivät silti loppuneet. Pian Henrik IV:n katumusretken jälkeen hän ja paavi olivat jälleen riidoissa, ja kirkon ja maallisen vallan kilvoittelu jatkui hellittämättä. Kiistoilla oli myös myönteistä vaikutusta, koska ihmiset puhuivat enemmän kuin koskaan uskonnosta ja Jumalan ja kirkon merkityksestä. Kasvanut mielenkiinto uskontoa kohtaan sai yhä useammat huolestumaan Jerusalemin kohtalosta.

Kristityille kaupungilla, jossa Jeesus oli kuollut ja noussut kuolleista ikuiseen elämään, oli lähes taianomainen merkitys. Moni palasi pyhiinvaellukselta Jerusalemista mukanaan Pyhän maan kiviä tai hiekkaa tuodakseen pienen osan jumaluudesta kotiinsa. Kristityt pelkäsivät 1000-luvulla, että kaupunki suljetaan pyhiinvaeltajilta ja pyhät paikat menetetään.

Pelko ei ollut aiheeton. Kalifi Al-Hakim bi-Amr Allahin, joka tunnettiin hulluna kalifina, johdolla pyhiinvaeltajia vainottiin ja hautakirkko, jonka kristityt uskoivat sijaitsevan Jeesuksen teloituspaikalla, tuhottiin. Joitakin vuosia myöhemmin Hakim katosi jäljettömiin iltakierroksellaan. Vain hänen aasinsa ja verisiä vaatteita löydettiin. Uusi kalifi myönsi, että pyhiinvaeltajien torjuminen oli ollut virhe, koska Jerusalem sai suuren osan tuloistaan pyhiinvaeltajilta. Portit avattiin jälleen, ja huomattavaa arabeille maksettua summaa vastaan hautakirkko rakennettiin uudelleen.

Kristinusko koki paineita

Myös Espanjassa kyti ristiriita. Kristityt valtiot Al-Andalusin pohjoispuolella olivat kasvaneet suuriksi ja itsetietoisiksi. Etenkin katolisista Kastiliasta ja Leónista oli tullut valtatekijöitä, joiden taistelutahto ja sotilaallinen iskukyky oli otettava vakavasti.

Emiirit, muslimien johtajat, yrittivät liittoutua kristittyjen ruhtinaiden kanssa, mutta vähitellen kristityt alkoivat puolestaan tunkeutua muslimialueille. Yhtä useammin välikohtaukset olivat kunnon hyökkäyksiä, ja vuonna 1086 uhka kasvoi niin suureksi, että eteläisen Al-Andalusin emiirien piti kutsua apua paikalle.

Kaikkien osapuolten epäonneksi apu tuli kiihkomieliseltä Almoravidin dynastialta, joka