Rutto Euroopassa

By Maailman historia

Munkki Gherardo oli vuoden 1348 lopulla yksin eteläranskalaisessa luostarissa, jonka hän vuotta aiemmin oli jakanut priorin ja 34 munkkiveljen kanssa. Siellä, kuten useimmissa luostareissa, munkit hoitivat sairaita ja kuolevia sääntöjensä mukaan. Siksi he olivat erityisen alttiita herkästi tarttuvalle rutolle, joka vuonna 1347 tuli Eurooppaan italialaisten kauppalaivojen mukana. Ennen ruton tuloa Euroopassa eli noin 75 miljoonaa asukasta. Viiden vuoden kuluttua luku oli enää 40 miljoonaa. Lähes puolet väestöstä kuoli. Luostarit ja kylät jäivät tyhjilleen, pellot hylättiin, ja työvoimasta oli pulaa. Kuitenkin paikoin, kuten Italian rikkaissa kaupunkivaltioissa, ruttoa seurasi nousukausi. Yhtäkkiä ruokaa riitti kaikille, ja työvoimapula merkitsi korkeampia palkkoja ja teknistä edistystä. Lisäksi Jumalan palvelijoiden voimattomuus mustan surman edessä vapautti ihmiset uskonnon ikeestä antaen tilaa uusille ajatuksille, joiden keskiössä oli ihminen itse.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 22, 2020
• ISBN: 9788726383539

Book preview

itse.

1. Eurooppa ennen ruttoa

Ruttoepidemiaa edeltäneinä vuosisatoina Eurooppa oli hyvä paikka elää. Elämä oli rauhaisampaa ja vauraampaa kuin pitkään aikaan. Leuto ilmasto ja kehittyneet viljelysmenetelmät loivat hedelmällisen alustan väestönkasvulle. Paikkoihin, joihin kerääntyi paljon väkeä, nousi kaupunkeja, ja näin palautui elämänmuoto, joka oli taantunut sitten Rooman valtakunnan romahtamisen. Kauppiaat ja käsityöläiset loivat suuria omaisuuksia ja rikkaita kaupunkeja, jotka houkuttivat luokseen toiveikkaita läheltä ja kaukaa.

Kaivatut rauhaisat ja tuottoisat ajat saapuivat nääntyneeseen Eurooppaan vuoden 1000 tienoilla. Viljavat pellot ja kukoistava kaupankäynti syrjäyttivät vähitellen pimeyden, joka oli raskaana levännyt eurooppalaisten yllä aina Rooman valtakunnan romahduksesta 400-luvun lopulta lähtien. Kansainvaellusten, epävarmuuden, jatkuvien sotien ja huonojen satojen aika näytti vihdoin olevan ohi. Vahvat kuninkaat olivat oppineet torjumaan ulkoiset viholliset ja pitivät myös toisensa aisoissa. Maanviljelijät saivat uuden työkalun, pyöröauran, joka ei vain raapaissut maata pinnalta vaan käänsi sen vapauttaen runsaasti ravintoa kasveille. Tautiepidemiat, kuten tuberkuloosi ja isorokko, jättivät eurooppalaiset hetkeksi rauhaan. Tulokset olivat selvät: Vuodesta 950 vuoteen 1250 väkiluku nousi 25 miljoonasta 75 miljoonaan.

Sydänkeskiajan nousukausi synnytti uuden ilmiön, keskiaikaisen kaupungin. Kaupungit nousivat vesireittien äärelle, missä kauppalaivat pääsivät satamaan, tai linnan tai katedraalin liepeille, jonne kauppiaat asettuivat myymään kaikkea tavaraa kalasta villasukkiin. Kaupunkien myötä syntyi myös aivan uusi yhteiskuntaluokka: ahkera kaupunkiporvaristo. Se oli uusi keskiluokka aikana, jolloin säätyjä oli ollut vain kolme. Taisteleva aatelisto kävi sotia ja suojeli vihollisilta, rukoileva papisto ja munkit hoitivat yhteyden Jumalaan. Alimpana arvojärjestyksessä oli työtä tekevä kansa, lähinnä maanviljelijät. He olivat usein köyhiä ihmisiä, jotka raatoivat pelloilla hankkiakseen ruokaa muulle yhteisölle ja ennen kaikkea kartuttaakseen hallitsevien säätyjen vaurautta.

Ei liene ihme, että erityisesti juuri maanviljelijät hakeutuivat uusiin kasvaviin kaupunkeihin kokeilemaan kaupankäyntitaitojaan. Kyse oli siitä, oliko hyvä tekemään vaihtokauppoja. Paljon kauppaa käytiin luonnonvaroilla, vaikka kolikot olivat myös käytössä.

Kotitilalta ja viljapelloilta kaupunkiin lähtenyt nuorukainen kohtasi ensimmäisenä kaupungin muurin. Muuri kiersi suojaavan kuoren tavoin esimerkiksi katedraalia tai linnaa, jonne alueen asukkaat olivat aikoinaan paenneet muun muassa viikinkejä näiden kiertäessä ryöstellen Eurooppaa varhaisella keskiajalla. Nyt muuri oli tärkeä suoja rosvojoukkioita ja valloitusintoisia ruhtinaita vastaan.

Kaupungin portille toiveikas kauppias saattoi pystyttää kojun ja huudella kilpaa muiden kauppiaiden kanssa houkutellen asiakkaita ostamaan savustettua makkaraa tai muutaman kourallisen perunoita, jotka oli tuotu pelloilta kaupungin ulkopuolelta.

Kaupunkien vapaus houkutti

Kaupunkien muurien sisällä käsityöläiset ja kauppiaat päättivät pian liittyä yhteen niin sanottuihin kiltoihin. Puusepät, muurarit, teurastajat, suutarit ja kultasepät työskentelivät noudattaen yhteisiä määräyksiä, jotka merkittin kiltakirjaan. Jos nuori mies halusi puusepäksi, hänen tuli saada puuseppäkillan hyväksyntä. Kilta myös piti visusti silmällä, että ammattikunnan perinteitä ja käytäntöjä pidettiin yllä. Kiltalaitos oli tärkeä elin uusille keskiajan kaupungeille, ja se toimi usein myös sosiaalisena verkostona. Esimerkiksi teurastajakillan jäsenet saattoivat sitoutua huolehtimaan kuolleiden teurastajien leskistä. Killat myös määräsivät, miten paljon muurareita, hatuntekijöitä tai suutareita sai asettua tiettyyn kaupunkiin, paljonko tavaraa he saivat tuottaa ja mitä tuotteet saivat maksaa.

Kiltojen perustaminen oli tärkeä askel kohti kaupunkien itsehallintoa. Paikalliset kuninkaat ja ruhtinaat myönsivät vähitellen kaupungeille erioikeuksia. Esimerkkinä oli oikeus hoitaa omat lakiasiat käräjäoikeudessa, jossa tuomittiin kaupungin rikolliset ja ratkaistiin kauppakiistat ja muut riita-asiat. Kaupungin asukkaat voitiin myös vapauttaa verojen maksusta kirkolle tai seudun aatelisille, mutta kuningas piti itsellään yhä oikeuden kerätä kaupungista veroja ja muita maksuja.

Kuningas saattoi myöntää kaupungille myös kauppakaupungin aseman, mikä toi mukanaan yksinoikeuden kaupankäyntiin ja hienoimpiin käsitöihin tietyllä alueella.

Yhä itsenäisemmät kaupungit tarjosivat sinne muuttaville ylivertaisen houkuttimen: mahdollisuuden elää vapaana. Jos oli asunut kaupungissa vuoden ja yhden päivän ja oli muiden asukkaiden hyväksymä, saattoi saada kaupunkilaisen aseman ja sen myötä henkilökohtaisen vapauden. Käsityöläiselle asema tarkoitti lisäksi sitä, ettei hänen tarvinnut maksaa veroja eikä muita maksuja, jotka olivat pakollisia ulkopuolelta tuleville ja kauppamatkustajille. Vapaat kaupunkilaiset saivat perustaa kaupunkineuvoston, joka hallinnoi kauppaa ja käsityöläiskiltoja. Johtopaikoista kilvoiteltiin rikkaimpien sukujen kesken, jotka hoitivat valtaosan kaupankäynnistä.

Mitä enemmän kauppiaita ja käsityöläisiä kaupunkeihin virtasi, sitä voimakkaammin ne kasvoivat sivusuunnassa ja ylöspäin. Kun tilasta alkoi olla pulaa muurien sisäpuolella, kaupunkilaiset rakensivat lisäkerroksia taloihin, jotka seisoivat kiinni toisissaan estäen lähes täysin auringonvalon pääsyn kapeille kaduille. Kaupungeista tuli laukaisua odottavia palopommeja, ja asukkaiden oli toimittava hyvin varovasti tulisijojen kanssa. Ranskalainen kirja Le Ménagier, joka julkaistiin vuonna 1393 oppaaksi hyvälle ja hurskaalle kotiäidille, kehotti näin: Kun he (palvelijat) ovat kertoneet peittäneensä tulen tuhkalla, voit pyytää heitä vetäytymään levolle. Tarkista kuitenkin ensin, että he ovat asettaneet kynttilänsä kauas vuoteestaan.

Sonta virtasi kaduilla

Kun maalaiskylien asukkaat ja maanviljelijät saapuivat suureen kaupunkiin, heidän aistinsa huumaantuivat. Kapeilla kaduilla kuhisi ihmisten lisäksi sikoja, koiria, kissoja ja kanoja, jotka tonkivat haisevia jätöksiä katuojassa ja jopa söivät niitä. Oli aivan tavanomaista, että yöastia tyhjennettiin kadulle. Onnekkaimmilla oli takapihalla käymälä, joka tyhjennettiin öisin ja jätökset toimitettiin ulos kaupungista. Useimmiten ne kaadettiin vallihautaan, jos kaupungissa oli sellainen. Pahimmassa tapauksessa käymälät tyhjennettiin kadulle, missä jätökset keräsivät kärpäsiä ja ennen kaikkea lauman rottia, kunnes sade tai kenties talon omistaja huuhteli enimmät kasat pois. Myös hevoset ja lehmät käyttivät katuja yleisenä käymälänä, ja täten asukkaat elivät vasten tahtoaan terveysriskien keskellä. Joidenkin lähteiden mukaan lapsikuolleisuus saattoi olla jopa 50 prosenttia.

Joskus lika ja löyhkä kasvoivat niin suuriksi, että kaupunkilaisia pyydettiin siivoamaan kadut kuntoon. Vuonna 1298 Bouthamin asukkaat Englannin Yorkshiressä saivat käskyn kuninkaan miehiltä, jotka eivät voineet sietää tiheään asutetun kaupungin turmeltunutta ja sairasta ilmaa: Sikolätit, kadut ja kujat tulee puhdistaa kaikesta lannasta – – ja pitää vastedes puhtaina.

Puhtaus ei ollut suinkaan täysin tuntematon käsite. Saippuaa valmistettiin talista, tuhkasta ja eläinrasvasta. Korvalusikalla kaivettiin vaikkua korvista. Tuoksuvia yrttisekoituksia käytettiin muun muassa hätistämään kärpäsiä, kuten oppinut saksalaisnunna Hildegard Bingeniläinen (1098–1179) neuvoi: Sekoita tarhaneitoa (leinikkikasvi, toim.) hunajaan. Levitä seosta paikkaan, jossa on paljon kärpäsiä, niin sitä maistaneet kärpäset kuolevat.

Yleisten kylpylöiden oli myös määrä edistää puhtautta. Usein niitä tukivat varakkaat henkilöt, jotka pitivät hyvänä tekona sitä, että köyhät saivat välillä jynssätä liat pois. Kylpylöistä kuitenkin tuli pian paikkoja, joissa lemmenkipeät asukkaat kaikista säädyistä tapasivat toisiaan ja huvittelivat kirkon suureksi ärtymykseksi. Keskiajalla Tanskalle kuuluneen Flensburgin lakiin kaupungin moraalinvartijat lisäsivät vuonna 1295 uuden pykälän: Maanantaisin ja torstaisin kylpevät naiset, ja naisten kanssa kylpevä mies menettäköön vaatteensa.

Ellei kylpylästä löytynyt juhlaseuraa, vietettiin juhlia kodeissa tai pienissä kestikievareissa. Lapset ja aikuiset joivat olutta joka päivä, tosin oluen alkoholipitoisuus oli vähäinen. Nykysilmin katsottuna olut olikin viisas valinta nesteen hankkimiseksi, koska kaivot olivat usein saastuneet kaupungin huolettoman ihmisjätösten käsittelyn takia. Jätökset tihkuivat pikku hiljaa maa-aineksen läpi ja päätyivät lopulta kaivoveteen.

Oppilaat polttivat koulun

Keskiaikaisen kaupungin päivä alkoi yleensä neljältä aamulla, jolloin jokainen kunniallinen kansalainen osallistui messuun kirkossa. Useimmat kaupat avasivat luukkunsa ja ovensa jo kuudelta, ja päivä jatkui puuhakkaana, kunnes ulkonaliikkumiskielto monin paikoin alkoi kahdeksan tai yhdeksän maissa illalla, jolloin kaupungin portit suljettiin. Kaduilla oli rauhallisempaa ja asukkaat kahakoivat vähemmän keskenään, kun he pysyivät sisällä, kuului perustelu. Pimeän tuloon asti kuitenkin riitti elämää kaduilla ja kaupankäyntiä markkinatoreilla.

Sepät, kankaankutojat, suutarit, teurastajat ja kaupungin muut ahkerat käsityöläiset pitivät verstasta ja myymälää katutasossa, jotta ohikulkijat saivat ihailla ja kenties ostaa tavaraa, jota oli tarjolla. Lapset auttoivat vanhempien pajassa tai kangaspuiden takana, mutta varakkaiden perheiden lapset pääsivät koulunpenkille. Koulukaan ei aina ollut lastenleikkiä. Selkäsaunat ja piiskaus olivat osa opetusta. Vuonna 937 kapinoivat koulupojat sytyttivät vastalauseeksi tuleen Sankt Gallenin luostarin Sveitsissä, jossa he olivat kokeneet ankaria koulupäiviä. Sytykkeenä he käyttivät opettajansa rottinkikeppiä.

Synkät ajat lähestyivät

Euroopan koulupojat saivat pian muuta murehdittavaa kuin rottinkikepit. Vuoden 1250 vaiheilla sää muuttui kylmemmäksi ja kosteammaksi väkiluvun yhä kasvaessa. Maa joutui monin paikoin koville, ja pahimpina vuosina sato epäonnistui täysin. Sekä pienissä maalaiskylissä että kaupunkien muurien sisällä kansa näki nälkää, ja ennen pitkää heikoimmat kuolivat nälkään ja tauteihin. Ajanjaksolla 1315–1317, jota myöhemmin kutsuttiin