Onnellinen maailmanloppu

By Paavo Harola

Voiko maailmanloppu olla onnellinen? Jos sellainen tulee, jonkun on jäätävä jäljelle arvioimaan sen onnellisuutta. Tässä tulevaisuutta käsittelevässä tarinassa ollaan vuodessa 2079. Kuten nykyisinkin, kaikilla ei ole töitä ja ajellaan sekä sähkö-, että polttomoottoriautoilla. Suurvallat nokittelevat ja taivaankansi on täynnä satelliitteja. Askarruttaa, miksi lentokoneiden jälkeen jäävät vanat ovat isompia kuin ennen.
Päähenkilönä on mies, joka kertoo kokemuksistaan kirjoittamalla niitä muistiin. Näitä muistiinpanoja me saamma lukea. Minähenkilö en ole minä, sillä en aio elää niin vanhaksi. Tosin sanotaan, että kirjoittaja laittaa tekstiinsä aina osan itsestään, jopa sielustaan.
Tämänkertaisesta maailmanlopusta jää jäljelle muutamia ihmisiä, joiden toilailuja seuraamme.
Kun yhteiskunnan ja ympäristön palvelut ja tukitoimet loppuvat, asukkaat ovat omillaan. Joudutaanko palaamaan aivan kivikauden menetelmiin, vai onko joitakin oikoteitä onnellisuuteen?
Joka tapauksessa kirjassa on paljon maaseutuelämän kuvausta ja ongelmia, joskin onellisuuttakin löytyy yllättäviltä tahoilta.
Eipä ole jäljelle jääneiden ihmisten pääkoppakaan aivana kunnossa, kaikkein vähiten fiktiivisen päähenkilön oma pää.
Paavo Harola

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 18, 2017
• ISBN: 9789515687173

Paavo Harola

Paavo Harola on Juupajokelainen v. 1946 syntynyt kirjoittaja, joka on aiemmin julkaissut muistoja kotiseudustaan ja elämästään hämäläisellä murteella. Hän on myös tallentanut vanhaa purouittoperinnettä. Nyt on vuorossa fiktiota, joka sekin saattaa olla totta joka sana.

Book preview

Sairaalan huoneen vastapäinen seinä alkoi jo kyllästyttää. Sama tahra, sama vanha ruuvinreikä joka oli jäänyt, kun jokin laite oli poistettu, se sama silmien edessä kuukaudesta toiseen. Olin suunnitellut paikata sen hammastahnalla, mutta se oli aina unohtunut. Kysyin taas kerran hoitajalta, mikä minua vaivasi ja taas kerran jo vastauksen ensimmäisestä lauseesta muistin sen. Olin ollut moottoritiellä pienessä viidenkymmenen auton ketjukolarissa keskimmäisenä. Kaikki meni uusiksi, myös suurin osa muistista. En itse tiennyt muistamattomuuttani, mutta testeistä lääkärit päättelivät että jotain puuttuu. Televisio oli vähän sivummalla. Siitä ei ollut mitään haittaa. Kukaan ei nykyään katsellut televisiota, ainakaan vanhemmat ihmiset. Ei tullut koripallopelin katselusta mitään, kun kuvaruudun peitti lähes koko ajan ainakin neljänneksen alalta jokin mainos: Terveysruokaa, jalkatukia, hajusteita, ruokaa kotiin tuotuna, jaa Amerikasta Suomeen puolessa tunnissa? Tilaa puhelinsovelluksella!

Televisiomainonta oli ohittanut itsensä. Mitäpä väliä.

Olin kuulemma toipunut hyvin. Hoitajan mukaan oli vikaa enää vähän korvien välissä ja sekin saataisiin lähiviikkoina kuntoon. Kipuja ei ollut. Tekivät nykyisin tosi hyviä kipulääkkeitä. Luulit olevasi etelämeren saarella aurinkoa ottamassa, vaikka lääkäri sahasi sääriluuhusi sopivaa sinkkausta, että loppuraaja pysyisi paikoillaan ja tämä ilman nukutusta.

Nyt alkoi kyllä nukuttaa. Käytävällä kulki kiireiset askeleet vasemmalta oikealle ja kohta takaisin. Huonetoverini, vanha mies nukkui, mutta ei kuorsannut.

Olin ottanut tavakseni istuskella taloni edessä olevan ikivanhan männyn juurella. Siinä tarkeni istua kaikkina vuodenaikoina, kun vain puki kunnolla päällensä. Eivät talvetkaan olleet kovin kylmiä. Joskus oli kuulemma ollut. Joku vanha ihminen muisti lapsuudestaan jopa kolmenkymmenenviiden asteen pakkasia ja luntakin oli ollut. Kyllä nytkin oli lunta lähes joka talvi ja parikin viikkoa todella kovia pakkasia, mutta kevät tuli aikaisin. Lunta satoi joulukuussa muutaman sentin tai puolitoista metriä, tai ei satanut, mutta tuulen kanssa saattoi kertyä johonkin rakennuksen nurkalle. Sitten se taas suli koska sattui ja nostatti vesiä järvissä. Sai se niin mennä, ei se minua haitannut.

Minä olin joutilas työtön, muistaakseni vähän päälle nelikymppinen ja muuten terve paitsi jotakin kolotuksia luissa ja nivelissä. En tiennyt mikä niitä aiheutti. Luultavasti niitä aiheutti se sama konjakki joka puolestaan helpotti oloa. Oikea konjakki oli liian kallista, mutta ruokakaupasta sai synteettistä konjakkia, joka ei maksanut juuri mitään. Olisin maksanut enemmänkin, jos se olisi ollut paremman makuista. Kielen päälle jäävä bensiinin maku ei tuntunut mukavalta.

Koska olin joutilas, otin myös tavakseni kirjoittaa muistiin päivien tapahtumia. Oli mukava kirjoittaa lyijykynällä ruutupaperille isohkoon vihkoon. Välillä unohdin senkin ja sitten jälkikäteen yritin täydentää juttujani.

Istuin männyn juurella muovisessa puutarhatuolissa jossa oli käsinojat. Luin siinä paljon. Kirjastossani oli hyviä kirjoja, jopa vuosikymmeniä vanhoja kirjoja. Lukemista riitti, koska en muistanut koska olin jonkin kirjan lukenut. Muistin kyllä vuoden, kahden ja jopa kolmen vuoden takaiset kirjat ulkonäöltä, mutta sisällöstä ei ollut hajua kuin joissakin kohdissa. Mietinkin joskus, että jos minulla olisi parempi muisti, pieni kirjastoni loppuisi heti kesken.

Maisema ei ollut häävi. Ei maisemia ollut juuri missään nähtävissä. Eivät ne kiellettyjä olleet, mutta hallitus oli määrännyt, että rantavainioiden alapäähän piti jättää suojavyöhyke, jonka kasvillisuutta ei saanut poistaa. Tällä haluttiin estää väkilannoitteiden aiheuttama vesistöjen rehevöityminen. Tällä estettiin tehokkaasti myös järvimaisemien näkyminen. Ajatus käveli tosin osittain itsensä yli. Mitäpä minä entinen IT-nörtti näistä ymmärsin, mutta melko yksinkertainen seuraamus suojavyöhykkeistä oli. Ruoho ja pajupuskat kasvoivat tavattomasti pellolta valuneiden väkilannoitteiden avulla. Kun lehdet ja ruoho joka vuosi kuolivat ja alkoivat mädäntyä, se synnytti hiilidioksidia ja aikanaan valutti saman ravinteen jonka se oli kasvuunsa käyttänyt, - valutti sen sinne ihanan puhtaaseen järveen. Ei maailmaa yksinkertaisilla ajatuksilla pelasteta, tuskin monimutkaisillakaan. Niinpä pienemmät järvet eivät näkyneet monessakaan paikassa.

Toisaalta en tiedä olenko IT-nörtti. Aika oudoilta kaikki värkit tuntuvat. Osaan toki käyttää puhelintani. Todellisuudessa en tiedä edes, mitä sana nörtti tarkoittaa. Muistan vain lukeneeni jostain sellaisen sanan, kun kysymys oli ehkä tietotekniikasta.

Silloin luulin, ettei minun muistissani kai mitään vikaa ollut., Kuvittelin sen olevan vain hyvin valikoiva. En muistanut lukemaani. Tuo vaiva ei ollut kovinkaan harvinainen. Sama vaiva oli syntynyt suurimmalle osalle ihmisistä. Lukemaansa ei tarvinnut muistaa. Sen voi aina lukea uudelleen mukana kulkevasta älypuhelimesta. Koulussa ei vaadittu luetun muistamista. Vaadittiin vain luetun uudelleen löytäminen tietokeelta tai puhelimesta. Tärkeät asiat oli syytä puhua itselleen ääneen. Se auttoi muistamista. Minulla oli tapana kirjoitella asioita sinikantiseen ruutuvihkoon. Täydentelin sitten kirjoituksiani myöhemmin, kun taas tuli jotain mieleeni. Ai niin, tämän taisin kertoa jo aikaisemmin.

Tuo muistijuttu sekoitti elämääni paljonkin tulevina vuosina.

Ei se uudelleen lukeminenkaan helppoa ollut. Joskus saattoi mennä puoli tuntia, ennen kuin löysi uudelleen juuri eilen lukemansa tiedoston. Samalla hakusanalla oli aina tuhansittain tiedostoja. Toki tiedoston voi merkitä omalla merkillään, jotta se löytyisi helpommin. Operaattorit tosin myivät merkkisi heti mainostajille ja jo seuraavana päivänä mainostajan tuotteet oli merkitty, kuin olisit ne itse merkinnyt. Operaattorit myivät myös pakkosyötettyjä mainoksia, jolloin kesken kaiken ruutusi täyttyi jostain ihmeaineen mainoksesta. Nauti vain 20 grammaa päivässä erikoisvärjäyskapseleita, niin hiuksesi värjäytyvät vihreiksi. Ei vaikuta kulma- eikä häpykarvoihin.

Jokin instanssi puuttui pakkomainontaan jo minun ollessani työelämässä ja se saatiinkin aina välillä aisoihin. Näin ainakin olin muistavinani.

Vihreät hiukset eivät tulleet kovin suosituiksi. Lämpimillä sävyillä pääsi paremmin naimisiin. Sillä oli taas merkitystä sen tähden, että vain toiselle puolisoista hallitus yritti taata työpaikan. Eihän sekään onnistunut, mutta toiselle ei edes yritetty, eikä annettu.

Yksineläjistä vain joka kolmas sai olla töissä ja ansaita mitä työnantaja maksoi. Muut saivat henkirahaa jolla selvisi jos hankki halvinta ruokaa ja asui halvimmassa murjussa.

Minä asuin leveästi, koska minulla oli oma talo. Kadun ja tien varret olivat täynnä pieniä taloja. Osa oli tyhjillään ja osassa saattoi olla paljonkin vaihtuvuutta. Tämä pienten halpojen talojen sikiäminen tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten.

Aiemmin ihmisiä yritettiin Suomessakin asuttaa suuriin kaupunkeihin ja korkeisiin, vieri viereen rakennettuihin taloihin. Niissä ongelmat kasvoivat irrallisuuden, nuorison ja pakolaisten sopeutumattomuuden takia niin, että monet halusivat kaupungeista pois.

Hallitus yritti estää maaseuturakentamista vetoamalla kalliisiin rakennuskustannuksiin, energian tuhlaamiseen, hankalaan vesi-, viemäri- ja sähkörakentamiseen ja taisi syynä olla sekin, että kohta ei enää kaikille herroille tahtonut riittää kyllin hienoja talonpaikkoja.

Silloin pari suurta puoluetta varmisti hallituspaikkansa lupaamalla yhteisessä hallitusohjelmassaan kaikille halukkaille oikeuden rakentaa maaseudulle, kunhan rakentaa kotimaisella työvoimalla kotimaisista raaka-aineista. Lisäksi talon tuli olla kyllin pieni. Turhia neliöitä ei saanut lämmittää eikä valaista. Tätä seikkaa luvattiin jopa valvoa tarkasti. Ja eläköön, joka niemeen, notkoon ja saarelmaan, kuten kuulemma jossain ikivanhassa laulussa tai runossa sanottiin, - nousi pieni talo, kaksi huonetta ja keittiöalkovi.

Yksi yhteiskäyttösauna sallittiin aina neljää taloa kohti. Saunapäätökselläkin saavutettiin varmaan kymmeniätuhansia ääniä. Toinen vaihtoehto oli, että saunat olisi kielletty kokonaan. Saavutettiin sillä myös huomattavaa parannusta kotimarkkinoihin ja rakennusmiehille töitä. Suomalaiset haluavat tietysti saunoa. Puukiukaat tosin kiellettiin ja muukin puulämmitys. Yksi tulisija piti kuitenkin joka talossa olla jatkuvasti kiusaavien sähkökatkosten takia. Sähkökatkoja tuli valtavasta kulutuksesta johtuen, - milloin kärähti muuntaja, milloin koko voimala poksahti. Sähköautoihin tarvittiin valtavasti sähköä. Suurin sähköhäiriöiden syy oli kuitenkin maahan upotetut sähkökaapelit. Joitakin vuosikymmeniä sitten vakuuteltiin, että sähkönsiirto on nyt täysin ongelmatonta. Ei haittaa tuulet eikä lumipyryt. Ei haitannut niin, mutta haittasi se, että aikoinaan maahan oli kaivettu halvinta kiinalaista ja myöhemmin intialaista kaapelia. Ensinnäkin kaapelit olivat nykykulutukselle liian ohuita. Sen lisäksi eristeet eivät enää pitäneet vettä ja oikosuluista ja syöpymisestä johtuvat katkot eivät tarvinneet tapahtuakseen tuulta eikä pyryä.

Oikeasti se pienten talojen rakentaminen nosti huomattavasti kotimarkkinoiden vilkkautta. Rakentajilla ja rakennustarvikkeiden valmistajilla riitti töitä ja myytiin niitä pieniä taloja ulkomaillekin. Kaikki hyötyivät. No, nekin eväät on jo taas syöty. Pitäisi keksiä jokin uusi juttu.

Pakko kai se on tunnustaa, ettei minulla oikeasti omaa taloa ole. Teeskentelen asuvani omassa talossa. Paikka vaikutti ennestään tutulta, aivan kuin olisin joskus siellä käynyt. Olisinko käynyt naistai työasioissa, sitä en muistanut. Maisema oli varmaan vähän muuttunut. Päätin kerran poiketa.

Talo on tosi vanha. Se on rakennettu varmaan 130 vuotta sitten. Se näytti kuitenkin ehjältä. Voi olla että siinä on asuttu hiljattain. Ei se missään hyvässä kunnossa ollut, mutta korjailin ja kohentelin sitä sitten vähitellen. Paikkakunnalle tullessani talon pihamaa oli hoitamaton, valtavat vaahtera- ja pajupuskikot levisivät pihan laidoilla ja synkkä metsä aluskasvillisuuksineen ympäröi koko taloa. Selkeä polun paikka näkyi kuitenkin ulkorakennukselle päin. Sitä oli varmaan raivattu joitakin vuosia sitten, vaikkakin nyt karhunputket, koiranputkiryteikkö ja pitkät ohdakkeet haittasivat kulkua.

Jokin pihamaja oli sortunut, eikä siitä saisi enää mitään. Sauna oli myös pudonnut perustuksiltaan ja kallistunut kymmeniä senttejä, eikä kattokaan näyttänyt pitävältä. Sen katolla oli muutamia vanhoja ruosteisia peltilevyjä.

Talon yhdeltä nurkalta alkoi naapurin viljapelto, joten täysin metsässä se ei ollut. Viljelijä oli satunnaisesti käyttänyt pihatietä kulkuväylänään ja pihaan pääsi autolla.

Ulkorakennus, luultavasti entinen navetta oli sortunut lähes käyttökelvottomaksi. Tuuli oli vienyt suurimman osan sen kattopelleistä. Jaa tosiaan, tästähän ne saunan irralliset kattopellit olivatkin kotoisin. Sadevesi oli mädättänyt rakenteet, mutta toisessa päädyssä oli vähän kattoa ja sen alla olikin polttopuita säilynyt hyvässä kunnossa.

Ensimmäisellä käynnilläni en viipynyt kovin kauan. Varmistin vain ettei talossa asunut ketään. Kävin paikalla viikkojen ajan aina satunnaisesti ja annoin mahdollisten katselijoiden saada käsityksen, että se oli minun hallinnassani. Onneksi kukaan ei tullut mitään kyselemään.

Talon hankinta omaksi käynnistyi vähitellen. Se perustui siihen, että minä tunsin hämärästi, tai kuvittelin tuntevani muutamia naapureita ja niinpä joku naapurikin tuntui muistavan minut. Naapurit vaihtuivat usein, eikä kukaan muistanut varmasti nähneensä minun näköistäni miestä. Esittäydyin vain etunimelläni. Mitä se kenellekään kuului, kuka minä olin. Kaikkein vähiten asia kiinnosti viranomaisia. Jos elit siivosti, et joutunut poliisin kanssa tekemisiin. Jos teit rikoksen sinut pidätettiin ihonväristä riippumatta. Seuraavana päivänä sait tuomion, esimerkiksi vuoden vankeutta, josta et voinut valittaa. Ei missään sanottu, että Heikki Heinonen tai Ville Vallaton oli tuomittu. Tuomiohan oli henkilökohtainen, se kärsittiin, eikä mihinkään jäänyt ainakaan sivullisten löydettäväksi mitään merkintää. Se oli kätevää jopa rikollisten mielestä.

Niin, tutkin tietoverkon kautta talon omistustietoja. Omistajan nimi vaikutti tutulta, mutta nykyistä olinpaikkaa ei ollut tiedossa. Minua vähän jännitti, koska asianomainen tulee ovelle ihmettelemään. Pääsin muutaman kerran henkilötietorekisteriin käsiksi, mutta en yrittänytkään tehdä mitään muutoksia. Annoin ajan kulua.

Maatalous toimi aika mukavasti. Suuret viljelijät hallitsivat kaikkia viljeltäviä maita vuokrauksen ja osin oman omistuksen kautta ja he työllistivät maaseudun väkeä sen verran kuin nyt teollistuneessa viljelyssä tarvittiin. Ei asia muutenkaan voinut olla. Viljely oli muutenkin pakollista. Peltoa ei saanut jättää joutilaaksi. Siitä viljasta jota ei syöty, tai syötetty kotieläimille, tehtiin moottoripolttoaineita, koska maapallon öljyvarannot olivat loppumassa. Pienille kasvimaille oli tilaa jokaisen pikkutalon tontilla.

Nämä tontit olivat pääkadun, eli entisen maantien varrella. Niihin ei tuhlaantunut paljonkaan hyvää viljelymaata. Suuri osa kallioisistakin alueista, joissa ei metsää ollut, oli myös rakennettu täyteen. Pieniä kerrostaloja oli siellä täällä.

Kymmeniä vuosia sitten olisi ollut ylimääräistä maata vaikka kenelle jakaa. Viljely ei ollut heikon kysynnän vuoksi kannattavaa, karjaa ei voinut kasvattaa taloudellisesti, koska ulkomailta sai halvemmalla. Heinittyneitä ja puskittuneita maita oli silloin joka puolella, mutta nyt kaikki ylimääräinen maa oli käytetty metsänviljelyyn. Teiden varret olivat pientareita myöten istutettu männylle tai koivulle. Toivottiin jopa, että talon tonteilla ei kasvatettaisi koristepuita, vaan hyötypuita. Sen tähden tontit olivat pimeitä ja monet olivatkin tyytyväisiä tienvarsitontteihinsa, koska ne olivat valoisampia. Kuusi ei oikein menestynyt. Se oli kuuleman mukaan ennen ollut yksi valtapuista Suomessa, mutta nyt sen asemaa haittasivat monet kasvitaudit ja hyönteiset. Toki komeita kuusikoitakin vielä löytyi.

Sanomalehtiä ei ilmestynyt, eikä kirjepostikaan kulkenut. Joskus joku julkaisi yksityistä pientä sanomalehteä. Siitä sai lukea lähialueen uutisia. Tekijä kävi kyselemässä yrittäjiltä mainoksia, joilla hän kustansi kopioinnin. Levikki saattoi olla vaikkapa sata kappaletta ja jakelu tapahtui ovelta ovelle. Kaikki viranomaisasiat hoidettiin verkossa, samoin mainonta. Joku pikkupoika saattoi juoksuttaa yksittäisen mainoslehtisen. Se oli useimmiten paikallisen yrittäjän ilmoitus uudesta tuotteesta tai palvelusta. Miten olisit muuten hänen tuotteestaan saanut tiedon, et mitenkään. Ei verkko ollut hallinnassa kenelläkään. Jaa, että eikös joitakin verkonvalvojia ollut olemassa. Miten niin muka, hänellehän maksettiin siitä, että asiat menivät niin kuin menivät. Oletteko koskaan kuullut korruptiosta ja lahjonnasta?

En jaksanut olla enää kiinnostunut. Minulle riitti, että onnistuin hakkeroimaan henkilörekisteriä ja kiinteistöhallintoviranomaisten juttuja. Vajaan vuoden kuluttua omistin talon ja tontin jopa niin, että en enää pelännyt mahdollista edellisen omistajan käyntiä. Olisin voinut väittää hänet huijariksi.

Joskus tuli seurattua uutisia älypuhelimesta. Niiden todenperäisyydestä ei tosin ollut mitään varmuutta. Eräs uutinen kiinnitti huomiota. Afrikassa oli kuollut valtavia määriä ihmisiä keskinäisissä yhteenotoissa. Viranomaiset vakuuttivat, ettei kysymyksessä ollut tällä kertaa poliittiset tai uskonnolliset riidat. Ihmiset olivat vain yksinkertaisesti käyneet toistensa kimppuun. Myös vahingoittumattomia ihmisiä oli löytynyt kuolleena. Poliisi ja lääkärit tutkivat asiaa.

Seuraava uutinen samasta aiheesta tuli parin viikon päästä, myös Afrikasta. Taistelun tuloksena oli satoja kuolleita. Sen jälkeen uutisia tuli päivittäin sieltä täältä. Välillä tapahtuma oli pienessä kylässä, välillä suuressa kaupungissa, lentokoneessa tai laivassa. Monet olivat huolestuneita, mutta kaikki eivät vielä olleet kuulleetkaan koko jutusta.

Sitten tapahtui, että helsinkiläisessä ravintolassa mies hyökkäsi tarjoilijoiden kimppuun ja ehti mukiloida vartijankin, ennen kuin hänet taltutettiin. No mitäpä tuosta, kerrankos huonosta ruoasta hermostunut asiakas vähän riehaantuu. Minun silmääni pisti uutisen lopun maininta, että riehuja kuoli putkaan muutaman tunnin kuluttua pidätyksestä. Hänestä ei löytynyt väkivallan merkkejä.

Mielenkiintoinen juttu. Tulin merkinneeksi puhelimeni sovelluksella uutisen siten, että jos sama uutistoimisto kertoo samasta tai samanlaisesta asiasta, puhelimeni muistuttaa siitä. Uutisia tulikin lähipäivinä useita eri puolilta Suomea.

Istuin puutarhatuolissani männyn juurella ja luin jo toiseen kertaan samana vuonna kirjaa Tarzanista, apinoiden kuninkaasta. Se oli jännittävää luettavaa. Ajatella, että joku voi olla niin taitava, että puhuu apinoille ja ymmärtää niitä. Että luin kirjaa toista kertaa, ilmeni siitä, että olin alkanut merkitä kynällä kirjan sisäkanteen päivämäärän koska olin saanut sen luettua. Viimeisenä kannessa luki 27.1.2079. Lisäkommenttina olin kirjoittanut: Mukavaa talvea, ei yhtään lunta.

Nyt oli menossa alkukesä, 5. toukokuuta ja puhelimeni lämpömittarin mukaan lämpötila oli suunnilleen sama kuin silloin tammikuussakin, + 4 astetta. Kirja oli 1900-luvun puolivälissä painettu. Sen paperi oli kellastunutta ja lehtien reunat kuin hampailla nakerretut, mutta suurin osa oli luettavissa. Kirjan alkupuolella oli harmittavasti kymmenkunta sivua liimaantunut niin, ettei niitä saanut erilleen.

Jälleen tapahtui se, mitä olin vähän jännittyneenä odottanut. Puhelimen uutishälytys sanoi taas kerran bling. Avasin uutiset. Siellä kerrottiin, että eräs tutkija arveli löytäneensä lääketieteellisen syyn päällekarkauksiin. Muutamien tarkistusten jälkeen hän kertoisi asiasta seuraavana aamuna klo 8.00 suorassa uutislähetyksessä. Lisäksi uutisoitiin, että Helsinki on kaaoksessa ja lähes kaikki muutkin kaupungit ovat sekaisin, eikä rauha ole säilynyt maaseudullakaan. Ihmiset tappavat toisiaan. Aamulla on pakko katsoa uutiset.

Nukuin levottoman yön ja heräsin keittämään aamukahvini jo puoli seitsemältä.

Uutisissa ja muissakin keskusteluissa oli ympäri maailman jo vakiintunut tapa kertoa tappajaihmisestä, kun oli kysymyksessä henkilö joka kävi syyttömän kimppuun väkivaltaisesti.

Avasin tietokoneeni tulevaa uutislähetystä varten ja odotellessani katsoin, miltä näyttävät tulokset hakusanalla tappajaihminen. Heti ruutu tulvahti täyteen juttuja maailmalta, varmaan tuhansia otsikoita. Suomenkielelläkin aiheesta tuli otsikoita useita satoja. En ryhtynyt niitä lukemaan, vaan kävin haukkaamassa ulkona raitista ilmaa.

Aamun lähetyksessä uutistenlukija kertoi, että luvattu tutkijan haastattelu on peruuntunut. Aamulla haastatteluun saapunut asiantuntija oli saanut kuolettavan iskun mukana tulleelta tutkimusassistentiltaan. Lyömäaseena oli ollut spriipullo joka rikkoutui. Assistentti pääsi pakenemaan ja harhailee nyt kaupungilla. Hänet saattaa tunnistaa voimakkaasta spriin hajusta ja hän saattaa olla vaarallinen ympäristölleen.

Sitten uutislähetys muutaman pätkimisen jälkeen katkesi. Yhteys ei tullut takaisin. Istuin parikymmentä minuuttia ajatellen sekavin tuntein tapahtunutta. Sitten katselin vielä kansainvälisiä uutisia. Niissäkään ei mainittu juuri muuta kuin tappajaihmisten hyökkäyksiä. Katsoin vielä äskeistä uutislähetystä. Se heräsi hetkeksi eloon. Kuvassa ei näkynyt mitään muuta kuin kallellaan oleva kuva ikkunalaudalta, jossa oli kaatunut kukkapurkki. Ääni kertoi vähän kauempaa, että assistentti oli löydetty kuolleena. Ei ulkoisia väkivallan merkkejä. Emme valitettavasti voi jatkaa uutis … Kuva pimeni aivan kuin töpseli olisi vedetty seinästä.

Koin melkoisia mielenmyllerryksiä. Järkytys toi mieleeni ensimmäisen kerran välähdyksenomaisia muistoja suuresta liikenneonnettomuudesta. Olinko ollut sellaisessa mukana? No en ainakaan vähään aikaan. Olinhan asunut tässä muka omistamassani talossakin jo kolme vuotta, vai oliko se kaksi.

Seuraavan yön nukuin kuin tukki. Aamulla en muistanut olinko nähnyt unta. Muistin kyllä edellisen päivän uutiset. Tässä nyt olin männyn juurella kahvia hörppimässä. Minulla ei ollut mitään hätää, mutta missä meni maailma. Halusin käpertyä omaan mukavaan olooni. Pelkäsin oikeasti mitä on tulossa. En halunnut pariin päivään katsoa uutisia, mutta en uskaltanut olla katsomattakaan.

Valtamerilaiva oli ajanut täyttä vauhtia laituriin ja kaatunut. Useita matkustajalentokoneita oli kadonnut. Näistä kertoivat yksityiset ihmiset, koska julkisten paikkojen, varsinkin juuri matkustamiseen liittyvien paikkojen henkilökunta oli kuollut, tai hävinnyt jonnekin. Etsintäpartioita ei voinut lähettää, kun viranomaisia ei tuntunut olevan missään.

Ryöstely oli riistäytynyt käsistä. Tosin ryöstäjä useimmiten löytyi saaliinsa kanssa mukiloituna tai muuten kuolleena.

Tässäkö tämä nyt oli. Tuleeko lopullinen lähtö huomenna vai ensi viikolla ja onko se kivulias. Yöllä taas vaihteeksi ei tullut uni. Seuraavana päivänä toteutin yöllisen suunnitelmani. Hain ulkovarastosta vanhaa ketjua, löysin romulaatikosta munalukon ja avaimen. Värkkäilin ketjun kiinni portaan kaiteeseen ja tein siihen valmiin silmukan jonka sain pujotettua ja tarvittaessa kiristettyä munalukolla kaulaani. Varasin rapulle säilykelihapurkin ja pullollisen vettä. Jos tappamisen himo valtaisi mieleni, toivoisin että ehtisin lukita itseni portaaseen.

Ei tarvitsisi mennä viimeiselle tuomiolle naapurin murha kontollaan. Säilyke ja vesi olivat siltä varalta, että tauti menisikin pian ohi. Sitten ajatukseni alkoi tuntua lapselliselta. Miksi lukitsisin itseni portaaseen jos halusin käydä jonkun kimppuun. Jätin ketjun lukkoineen kuitenkin paikoilleen.

Ulkopuolista vaaraa vastaan varauduin siirtämällä tuolini paremmalle katselupaikalle, josta näkyi hyvin pihatien risteykseen. Istuisin päivät vahdissa ja olisin valmiina pakenemaan metsään jos joku tulisi. Olin varannut evästä pieneen reppuun, joka roikkui ulkona pihapuun oksassa.

Autojen virta pääkadulla oli harventunut. Päivän mittaan meni kolme, neljä autoa, kun muulloin liikenne oli ollut lähes jatkuvaa. Minulla ei ollut mitään hätää, jos ei jäytävää pelkoa oteta huomioon. Minulla oli ruokaa varastossa ja vettä kaivossa. Vesi ei ollut hyvän makuista, mutta ei se minua sairastuttanut. Kaapistani löytyi viinejä. Viinien huono puoli oli, että ne oli pakattu pahvisiin ja muovisiin astioihin. Pahvitötsää ei voinut viedä kellariin. Se pehmeni muutamassa viikossa ja viinin maku alkoi muuttua. Muovipullot olivat aika hyviä. Joskus ostin myös kalliita lasipulloihin pullotettuja viinejä ja ajattelin, että nautin niitä sitten, kun en enää muuhun aktiviteettiin pysty.

Matkustajalentokoneita lensi tavallisesti tähystyspaikkani yli sekä itä- länsisuunnassa, että pohjois-eteläsuunnassa. Eihän niitä useinkaan silmä erottanut, mutta taivaalle jäävä vana paljasti ne. Vanat olivat vähentyneet jyrkästi, ja päivän mittaan niitä ei enää näkynyt kuin pari. Tuo enää näkynyt tuli juuri tuossa muodossa mieleeni. Minulle oli muodostunut vaikutelma, että menossa oli jonkinlainen maailmanloppu. Sen tähden tulin ajatelleeksi monesta asiasta, että sitä ei ole enää, tai sitä ei ehkä ole enää.

Eniten oli juuri lentoliikenne lisääntynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana. En tiennyt tuota asiaa, mutta luin sen sattumalta jostakin. Jokin suuri Itä-Euroopan maa oli kehittänyt erinomaisen polttoainelisän, joka säästi kuulemma valtavia summia matkustajaliikenteessä. Aine oli maailmanlaajuisesti käytössä. Jostain syystä tulin hetken miettineeksi, onko tuo taivaalla näkyvä vana tosiaankin pelkkää vesihöyryä vai …

En tavallisesti ostanut pilaantuvia elintarvikkeita, kuten maitotuotteita, yhtään varastooni. Se oli varmaankin nuukuutta. Jos ostin lihaa, käytin sen samana päivänä. Siksi sellaiset ruokatarpeet loppuivatkin heti. Erilaisia ryynejä, jauhoja, sokeria ja suolaa oli varattuna kuivaan paikkaan kaapin ylähyllylle. Jääkaapissa oli levitteitä leivän päälle, juustoa ja paistoöljyä.

Pakastimessa oli marjoja ja hedelmäsoseita ja jopa jäätelöä. Pärjäisin tarpeen vaatiessa viikkokaupalla. Nyt olin tyytyväinen, että olin nostanut kalanpyydykseni rannalle viime käynnilläni. Syy silloin oli, että olin aikonut lähteä pienelle kesäloma-ajelulle. Järkyttävät uutiset saivat kesäloman mielestäni pois. Nyt en uskaltaisi lähteä kauppaan, enkä järvellekään. Oli parempi piileskellä. Kahvini oli vähän vähissä, mutta jos elämä loppuu, niin se loppuu muuhun kuin kahvin puutteeseen..

Yöt kuluivat levottomasti eri vaihtoehtoja miettien, mutta päivällä en kuitenkaan saanut mahdollisia, omasta mielestäni hyviäkään ideoita toteutettua. Halusin varmistaa, ettei kukaan päässyt yllättäen kimppuuni. Sellainen vaara tuntui olevan, tai sellaisen käsityksen olin saanut, kun olin tuntikausia lukenut eri nettikirjoituksia ja uutisia. Panin merkille, että yhä harvemmat sivut avautuivat, tai ne eivät enää päivittyneet. Kauppojen sivuilla ei ollut enää päivittäistarjouksia. Yritin kuvitella, millaista ulkomaailmassa nyt oli.

Oma taloni oli noin viidenkymmenen metrin päässä pääkadusta, entisestä maantiestä. Pihastani katsottuna oikealla oli naapuri myös viidenkymmenen metrin päässä osin metsän ja osin viljapeltokaistaleen takana. Vasemmalla oli toinen naapuri sakean metsikön takana. Kummankaan pihaan minulla ei ollut istumapaikaltani näköyhteyttä.

Eräänä aamuna uskaltauduin tutustumaan ympäristöön. Kävelin varovasti metsän takana olevalle naapuritalolle. En käyttänyt polkua joka oli syntynyt alueella satunnaisesti kuljeskellessani. Pikkupojatkin käyttivät metsikköä leikeissään, joten se oli melkoisesti tallattu.

Kun naapurin pihamaa avautui eteeni, näin ensimmäisen kerran totena netistä lukemiani kauhistuttavia asioita. Naapurin mies makasi aurinkoisella pihamaalla elottomana. Ulko-ovi oli auki ja eteisessä, lähes portailla näkyi värikäs mytty, jonka arvelin olevan naapurin rouva. Kasvoja ei näkynyt. Heidän pihatiensä päässä oli kolmas henkilö, isokokoinen mies. Hän oli kuin ryömimässä poispäin. Liikettä ei kuitenkaan näkynyt. Seisoin hetken paikoillani ja yritin tarkastella yksityiskohtia. Mitään muuta outoa pihalla en huomannut, vain hengettömät naapurit ja vieras mies. Oli tapahtunut juuri se mitä olin koko ajan omalla kohdallani pelännyt. Vieras oli poikennut. Naapurien auto oli pysäköitynä normaaliin paikkaansa ja siihen oli kytketty latauskaapeli. Oliko ollut tarkoitus lähteä aamulla töihin?

Yöllä sain ahaa elämyksen. Yrittäisin vähentää taloni houkuttelevuutta. Heti aamulla kaivelin komerostani vanhan paidan, työhousuina käyttämäni risaiset farkut ja jonkinlaisen lippiksen. Päätin uhrata ne itsepuolustuksen alttarille. Tarvitsin myös kengät.

Käytin aikaa pitkälti yli puolenpäivän rakennellessani vaatteista ja vanhasta peitteestä nuken. Päätä sillä ei ollut. Olin nähnyt jossain vanhan rikkinäisen jalkapallon, mutta nyt en löytänyt sitä.

Seuraavana yönä vein nuken jonkin matkan päähän pihatielle, niin että se näkyi hyvin pääkadulle. Asetin sen niin, että pääpuoli oli ojassa heinikon suojassa. Eihän sillä ollut päätä. lakin heitin maahan. Parantelin tilannekuvaa hakemalla vielä ulkovarastosta vanhan käyttökelvottoman kalaverkon. Purin sitä vähän pois puikkarista ja sekoitin siitä sopivan sykkyrän nukkeni vierelle ja päälle. Mainio lavastus, vaikka sen itse sanonkin.

Jonkinlaista taistelua oli muka käyty ja tämän talon asukas oli nyt siinä viimeistä voitelua odottamassa. Roskiksesta kaivoin esiin vähän ruuantähteitä. Nyt taas oli harmi, ettei minulla ollut kaloja. Vein ruuantähteet nukkeni paidanliepeen alle ja toivoin että toimeni keräisivät seuraavan päivän auringonpaisteessa runsaasti kärpäsiä. Olin varma, että kukaan ei haluaisi poiketa talooni. Mitä kauheuksia siellä saattaisikaan olla.

Muutama viikko ensimmäisistä kotimaisista kauhu-uutisista katkesi sähkö. Olin juuri lämmittämässä edellisenpäiväistä puuroa, kun huomasin että valo hellasta sammui. Kävin katsomassa sulakkeen, mutta jo mennessäni arvelin, ettei siinä ole vikaa.

Sähkön katkeaminen toi yhden vaaran lisää. Jos aioin keittää jotakin, minun piti laittaa tuli hellaan. Piipusta nouseva savu paljastaisi, että paikka on asuttu. Mietin asiaa pari päivää, enkä löytänyt ratkaisua. Koska oli kesäaika ja valoisat yöt, ei yöllinen ruoanlaittokaan tuntunut turvalliselta. Tosin tiellä kulkijoita oli yhä harvemmin. Voi olla, että viimeiset asuivat omissa oloissaan samoin kuin minä.

Autoilu ei sähkönpuutteeseen loppunut. Se tuntui loppuvan kuljettajien puutteeseen. Kuten mainitsin, kaikilla oli varavoimalaite ja biobensiiniä satunnaista auton lataamista varten. Lähes kaikki talot olivat kaukolämpöverkossa. Tosin minun taloni ei ollut. Vanhoja mökkejä ei pakotettu kaukolämmön asiakkaiksi, vaan ne piti purkaa. Seuraava hallitus ei jaksanut enää kiinnostua asiasta ja niin maaseudulla oli ikivanhoja taloja, joissa voi asua ikivanhoilla menetelmillä.

Minäkin olisin osannut kytkeä varavoimalaitteeni hellan kuumentamiseksi, mutta luuletteko että halusin pöristellä polttomoottorilla, kun minun piti olla omissa oloissani hiljaa ja piilossa.

Kolmantena sähköttömänä päivänä muistin, että pakastimeni on sulamaisillaan. Jääkaapin olin tyhjentänyt jo ennen sähkön katkeamista, koska siellä ei ollut mitään kylmänä pidettävää. Söin viimeiset itäneet perunat lurauttamalla vähän ruokaöljyä päälle. Se oli tosi pahaa, mutta ehkä terveellistä. Pakastimen sisältö oli lähes pelkästään marjoja. Aloin syödä niitä pois ja pidin väliajat pakastimen päällä kaikki ylimääräiset peitteet ja kankaat mitä löysin. Juuri mitään, jos jäätelöä ei oteta lukuun, ei päässyt pilaantumaan, mutta kun sokerikin loppui, olin kohta niin hapan, että vatsani ei enää kestänyt. Kohta pitäisi lähteä etsiskelemään ruokaa ulkomaailmasta. Olin jo laihtunut mutta muuten terve, paitsi henkisesti.

Kesäkuun alkupuolella koin yöllä säikähdyksen. Oli hyvin raskaspilvinen yö ja vesisade valui harmaana mattona suoraan alas. Oli vuodenaika huomioon ottaen melko pimeätä. Olin mennyt nukkumaan, koska väsytti. Kello oli mitä oli. Havahduin, kun raskaat juoksuaskeleet kuuluivat aivan nurkalta. Nousin ylös ja siirryin välittömästi seinän vierelle, että minua ei nähtäisi ikkunasta. Näin häivähdyksen nyrkistä, joka löi ikkunalasia. Ikkuna tuntui kestävän. Sitten hakattiin ovea. Hetken hiljaisuuden jälkeen, jolloin kulkija todennäköisesti kuunteli mahdollisia sisältä kuuluvia ääniä, ravisteltiin vielä oven kahvaa. Sitten kuului loittonevia askelia. En uskaltanut nousta katsomaan ikkunasta. Enhän voinut tietää, oliko kulkijoita yksi vai useampi.

Aamulla sade oli lakannut. Kiersin huoneet talossani, ja katsoin joka ikkunasta ulos, niin kuin olin tehnyt jo viikkojen ajan aina ennen ulko-oven avaamista. Ketään ei näkynyt. Avasin oven reippaasti. Kahiseva ääni kuului oven takaa ja yritin tempaista sen uudelleen kiinni. Otteeni kuitenkin lipsahti ja paikalle osunut tuulenpuuska tempaisi oven selkosen selälleen. Syöksähdin hädissäni muutaman metrin pakosalle, ennen kuin katsoin taakseni. Silloin ovea vasten ollut lauta kaatui lopullisesti ja raikkaasti kolisten rapulle ja pihakiveykselle. Typertyneenä ja sydän hakaten katsoin ympärilleni. Ei mitään. Tiainen pyrähti lähioksalle ja tuntui kysyvän, mikä sulla on hätänä.

Yöllinen kulkija oli tehnyt minulle jäynän. Hän oli siirtänyt seinustalla olleen parimetrisen laudan nojalleen ovea vasten. Tästä seurasi se, että aina ulos tultuani jouduin laittamaan laudan oven päälle ja aina sisään mennessäni jouduin juonimaan sen samaan paikkaan. Tätä souvia jatkoin parisen viikkoa, kunnes kyllästyin siihen. Uskoin, että sama kulkija ei tule takaisin.

Turvallisuuteni tai turvattomuuteni huolestutti minua, niin että tunsin itseni sairaaksi. En kuitenkaan voinut jäädä lepäämään. Aloin siirtää huonekalujani pihanpuoleiseen huoneeseen, joka oli ollut lähinnä varastona. Joutilaita tavaroita varastoin taas maantien puolelle. Sänkyni siirsin nurkkaan niin että ikkunasta sitä ei voinut nähdä, paitsi jos laittoi tikkaat että ulottui toisesta ikkunasta. Niinpä vein tikkaatkin ulkorakennuksen taakse ja kaadoin ne vadelmapuskikkoon. Jos joku tulisi metsän kautta, hän heti näkisi että talo on asuttu, mutta vaikka syksyn pimentyessä joutuisin joskus käyttämään valoa se ei paljastuisi tietä kulkeville. Sitten mieleeni tuli, että en ollut yöllisen vierailijan jälkeen nähnyt minkäänlaista kulkijaa edes tiellä.

Ajattelemiseen riitti aikaa. Eniten ajattelutti ruoan puute. Olin jo selvästi nälkiintynyt.

Jauhoni ja ryynini olivat loppumaisillaan, vaikka aluksi pidin varastojani hyvinkin runsaina. Marjat oli syöty, eikä uusia vielä ollut. Joskus sateisina öinä uskalsin laittaa hellaan tulen ja sain keitettyä jotain pöperöä lämmikkeeksi. Tiesin, etten jaksaisi enää pitkään näillä huonoilla sapuskoilla. Minun oli uskaltauduttava ruoanhankintamatkalle.

Kauhistuttavaa oli ajatella sekin, miten oli käynyt vanhuksille hoitolaitoksissa tai vangeille ja muille jotka eivät voineet edes yrittää auttaa itseään. Nyt oli kesä, mutta navetoissa oli varmaan paljon erilaista karjaa. Niitä ei enää voisi kukaan auttaa. Mielihyväkseni näin kolme lehmän näköistä elukkaa käyskentelemässä kiireettömänä pääkatua pitkin. Sitten ne kääntyivät polkua pitkin rantaan päin. Ne eivät ainakaan tapelleet keskenään.

Varhain eräänä aamuna heinäkuussa en niinkään säikähtänyt, mutta muuten lähes järkytyin. Näin tähystyspaikaltani männyn juurelta kahden ihmisen, miehen ja naisen kävelevän Vanhan kaupungin suuntaan. He kävelivät etukumarassa rinnakkain verkkaista vauhtia. Kumpikaan ei katsonut talolleni päin. Näytti, että he keskustelivat jotakin. Lähdin katsomaan heidän peräänsä risteykseen, varoen visusti paljastamasta itseäni. Sillä suoralla osuudella jonka näin, he eivät katsoneet taakseen eivätkä aikoneet poiketa taloihin. Minulle tuli halu huutaa heille, älkää hyvät ihmiset menkö sinne päin. Sain pidettyä suuni kiinni, mutta tapahtuma järkytti minua tavattomasti, enkä syönyt sinä päivänä mitään.

Aloin valmistautua hankintamatkalle. Pari päivää käytin huolelliseen suunnitteluun. Unohdin tosin välillä, mitä olin suunnitellut, aivan kuin muutenkin unohtelin asioita. Ei asia minua vaivannut. Miten voisikaan vaivata sellainen asia jota ei muista. Virittelin sähkövoimakoneeni auton viereen, löysin polttoainetta ja sain kun sainkin auton akkuihin sähköä. Seuraavana päivänä lähtisin ajelulle. Latasin akkuja vielä aamulla ja sitten sain älynväläyksen. Kiskoin autosta takapenkit pois tilaa viemästä ja sain voimakoneen mahtumaan mukaan. Nyt pääsisin vielä kotiinkin, jos innostuisin ajelemaan kovin kauas.

Pieni autoni ei soveltunut suurten tavaramäärien siirtelyyn, mutta tämä olikin ensimmäinen tutustumismatkani. Tiet saattoivat olla tukossa, tai jossain olisi vieläkin vihamielisiä ihmisiä. Tuskin olin ainoa ihminen maailmassa. En ottanut evästä. Otin sen sijaan pienen kirveeni viereeni etupenkille ja laitoin puukon jalkatilaan aivan käden ulottuville. Lukitsin oikeanpuoleisen etuoven ja takaovet huolellisesti. Lukitsin myös taloni oven ja piilotin avaimen seinustalle hiekkaan.

Sitten menoksi.

Aikomukseni oli käydä naapurikaupungissa. Minulla oli ruokatavaran lisäksi erityistä hankittavaa. Tie, jota reunustivat pienet talot, oli hyväkuntoinen. Hiljensin talojen kohdalla ja tähystelin pihoja. Missään ei näkynyt mitään liikettä. Parin talon pihalta lehahti lentoon muutama korppi. Variksia ja harakoita näkyi myös. Vihanpito ei ollut tarttunut lintuihin.

Tienvarret olivat näin heinäkuun alussa parhaassa kukkaloistossaan ja mieleeni juolahti, mahtaisiko kukaan leikata pientareita tänä kesänä. Muutamissa pihoissa oli auto. Jonkin auton ovi oli auki. Yksittäinen auto oli myös bussipysäkillä ja yksi tai kaksi oli suistunut ojaan tai rakennuksen seinään.

Vainajia oli siellä täällä, ei kuitenkaan kovin paljon. Asiaa miettiessäni tulin siihen päätelmään, että monet olivat seuranneet uutisia ja niiden perusteella piiloutuneet tai lähteneet pakosalle. Yritin tarkkailla, olisiko aiemmin taloni ohi kävelleitä ihmisiä jossakin. Sen tapaisia vaatteita ei vainajien yllä näkynyt.

Noin kolmenkymmenen kilometrin ajon jälkeen tulin varsinaiseen niin sanottuun vanhaan kaupunkiin. Siellä oli kerrostaloja, kauppaliikkeitä vieri vieressä ja seinän vierustoilla jalkakäytävät. Täällä näkyi enemmänkin kaaoksen merkkejä. Jokin risteys oli täynnä autoja jalkakäytäviä myöten. Ilmeisesti sähkön katkeaminen oli lopettanut liikennevalo-ohjauksen ja kiireiset, hätääntyneet autoilijat olivat seonneet pasmoihinsa.

Pääsin kuitenkin aika lähelle ensimmäistä etappiani. Liikkeen näyteikkunassa lueteltiin myytävät tuoteryhmät: Urheiluasusteita, jalkineita, urheiluvälineitä, kalastusvälineitä ja aseita. Minua kiinnosti tuo viimeinen; aseita. Liikkeen ovi oli auki, sisällä oli hämärää, mutta kaltereilla varustetuista ikkunoista ja lasiovesta tuli vähän valoa.

Missä niitä aseita on? Kammottavan hajuinen hengetön asiakas oli puoliksi istuvassa asennossa jalkinehyllyä vasten. Riensin kiireesti etsimään aseosastoa ja löysinkin sen kohta. Seinällä ja pöydällä oli komeita rivistöjä haulikoita ja luodikoita. Harmikseni ne olivat liipaisinkaarestaan lukittuina telineisiinsä. Onneksi ne eivät olleet yösäilytysasennossa, jolloin niiden päällä olisi ollut lukittuina myös metalliset kannet.

Tarkastelin lukituksia huolellisesti. Jospa olisi avain. Myyjää ei näkynyt. Takahuoneen ovi oli lukossa. Siellä saattaisi olla avain, mutta yhtä hyvin se voisi olla kassakaapissa.

Lähdin ulos. Katsoin ensin oikealle ja sitten vasemmalle. Ei ketään. Pari lokkia lenteli rauhallisesti kadun yläpuolella. Suunnistin rautakauppaan. Sinne oli jonkin verran matkaa, joten ajoin sinne autolla. Täällä oli enemmänkin pahanhajuisia asiakkaita ja jopa joku myyjäkin, mutta minun oli tehtävä mitä oli tehtävä.

Löysin kohta työkaluhyllyn. Otin akkukäyttöisen kulmahiomakoneen