Woman on Mars

By Petri Laukkanen

”Woman on Mars” solmii yhteen ihmiskunnan avaruusluotainohjelmien tunnetuimpia epäonnistumisia, niihin liittyviä salaliittoteorioita ja eri kansakuntien muinaisia mytologioita. Mutta mitä tapahtuu, kun Washington Postin toimittaja, Nasan astrofyysikko ja riippumaton antropologi pääsevät hajulle asiasta? Kirja kuljettaa päähenkilöt läpi salaliittojen suon ja on aihepiiriltään tänä päivänä ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 1, 2023
• ISBN: 9789528041924

Petri Laukkanen

Petri Laukkanen on vuonna 1975 syntynyt ravintola-alan ammattilainen ja on valittu vuonna 2019 Suomen parhaaksi ravintolapäälliköksi. Vaikka hänen koko työuransa on ravintola-alalta, lähellä sydäntä ja rakkaana harrastuksena ovat aina olleet luonnontieteet. Varsinkin tähtitiede ja siihen liittyvät avaruusluotainohjelmat ovat kiehtoneet pienestä pitäen. Kirjoittaminen ja taustatutkimuksen tekeminen on hänelle mukava arjesta irtautumiskeino, sekä oivallinen tapa yhdistellä tosiasioita ja salaliittoteorioita mielensä mukaan.

Book preview

1. 1969 – Apollo 10

Alus syöksyi läpi tyhjyyden 39 000 kilometriä tunnissa eli reilut 11 kilometriä sekunnissa.

– Aika huimaa touhua, mietti Thomas Stafford, Apollo 10:n komentaja. Kukaan ihminen ei ollut aiemmin kulkenut yhtä lujaa millään laitteella eikä tulisi kulkemaankaan, vaikka miehistö ei sitä tietenkään vielä tiennyt. Apollo 10 tulisi jäämään historiaan nopeimpana ihmisen rakentamana miehitettynä avaruusaluksena. Lennon tarkoitus oli toimia kenraaliharjoituksena seuraavalle, Apollo 11 -lennolle. Heidän tulisi testata järjestelmien toimivuutta ja aluksen telakointia kuumoduulin kanssa kuun kiertoradalla. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut laskeutua kuuhun, se olisi seuraavan lennon ohjelmassa. Aikataulu oli todella tiukka, koska seuraavan lennon laukaisu oli ohjelmassa jo kahden kuukauden päästä. Jos jokin menisi vikaan tällä lennolla, seuraavaa jouduttaisiin lykkäämään, kunnes ilmenneet ongelmat olisi ratkaistu.

Oli outoa, että ihmiset ja tiedotusvälineet olivat alkaneet pitää laukaisuja jo rutiinitoimintana, vaikka Apollo-ohjelman ensimmäisestä varsinaisesta Saturn V -kantoraketin laukaisusta oli kulunut vasta puolitoista vuotta, Stafford mietti. Olihan avaruusohjelma toki ollut olemassa jo kymmenkunta vuotta, mutta Mercury- ja Gemini-ohjelmissa käytetyt kantoraketit olivat kertaluokkaa pienempiä, eikä niillä olisi edes kuuhun saakka päässyt. Käytännössä Apollo-ohjelman puitteissa varsinaisia laukaisuja oli tehty vasta seitsemän, tämä mukaan lukien, joten tämä oli Saturn V -kantoraketin kolmas laukaisu, koska aiemmat miehitetyt testilennot maan kiertoradalle oli tehty pienemmällä, Saturn IB -kantoraketilla, joten ei toiminta ei missään tapauksessa ollut rutiinia ja miljoona asiaa saattoi mennä pieleen.

Tämän lennon laukaisu oli onnistunut kuitenkin lähes täydellisesti Cape Kennedystä. Aluksen kurssia kohti kuuta oli jouduttu korjaamaan ainoastaan kerran, suunnitellun neljän korjauspolton sijaan.

– John, eiköhän käydä vielä kertaalleen toimintaohjeet läpi, Thomas huikkasi John Youngille, aluksen komentomoduulin lentäjälle.

– Käydään. Ei tee mieli jäädä rullaamaan ympäri kuuta jonkin typerän virheen vuoksi, John sanoi.

Lennon kolmas miehistön jäsen, Eugene Cernan, kuumoduulin lentäjä, rapisteli jo papereitaan ja alkoi käydä kohta kohdalta toimintaohjeita ja tarkistuslistaa läpi samalla kun komentaja Stafford otti yhteyden lennonjohtoon.

– Houstonin lennonjohto, tässä Jaska Jokunen, Stafford sanoi radioon ja vapautti radion painikkeen. Signaaliviiveen vuoksi kesti reilut pari sekuntia ennen kuin vastaus tulisi Houstonista.

– Jaska Jokunen, Stafford ajatteli, on siellä suunnitteluosastolla huumorintajuisiakin insinöörejä. Apollo 10 -lennon alustunnukset oli lainattu Charles M. Schulzin Tenavista, komentomoduulin radiokutsu oli Jaska Jokunen ja kuumoduulin Ressu. Radio räsähti.

– Antaapa tulla, Jaska Jokunen, lennonjohto vastasi.

– Kävisimme mielellään tarkistuslistat läpi, ennen kuin pujahdamme kuun taakse, Stafford sanoi.

Kuun taakse pujahtaminen merkitsi täydellistä radiopimennystä, koska kuu jäisi aluksen ja Maan väliin. Radiopimennys tulisi kestämään tunnin joka kierroksella kuun ympäri, joita oli tarkoitus tehdä 31. Mikäli radiopimennyksen aikana ilmenisi ongelmia, miehistön tulisi selviytyä niistä itsenäisesti, ilman mitään apua lennonjohdolta.

– Selvä, aloitetaan, Glynn Lunney Houstonin lennonjohdosta vastasi. Miehistö kävi kohta kohdalta tarkistus- ja toimintaohjelistat läpi lennonjohdon kanssa, kuten olivat tehneet satoja kertoja aiemminkin simulaatioissa.

– Ok, vaikuttaa selvältä, kuten aina, Stafford totesi.

– Ok, nyt on varmaan viisain nukkua, ennen kuin aloitatte lähestymisen kuun kiertoradalle, lennonjohdosta vastattiin.

– Ok, yhteyden tarkistus seitsemän tunnin kuluttua, Stafford kuittasi.

Tasan seitsemän tunnin kuluttua Stafford otti yhteyden lennonjohtoon.

– Houston, tässä Jaska Jokunen. Aamupala on syöty, joten voimme alkaa taas hommiin.

– Mukava kuulla. Ensimmäinen jarrutuspoltto kuun kiertoradalle on ohjelmassa puolentoista tunnin päästä, Houstonista vastattiin.

– Ok, Stafford kuittasi.

Jarrutuspolton tarkoitus olisi hidastaa aluksen vauhtia ja suunnata lentorata kuun ympäri elliptiselle radalle, jonka korkeus vaihtelisi 111 kilometristä 315 kilometriin, mikäli alus jäisi tälle radalle. Rata oli tarkoitus saada säännöllisen ympyrän muotoiseksi toisella jarrutuspoltolla. Toinen jarrutuspoltto olisi 4,5 tuntia ensimmäisen jälkeen, ja se korjaisi radan säännöllisen ympyrän muotoiseksi 111 kilometrin korkeuteen. Puolentoista tunnin kuluttua Stafford painoi laukaisunappia, jonka punainen suoja oli nostettu ylös, 32 sekuntia, Youngin ottaessa aikaa sekuntikellolla.

– …29, 30, 31, Nyt, Young sanoi rauhallisesti ja Stafford nosti sormensa napilta ja napsautti suojan takaisin peittämään painiketta.

Radio räsähti hetken kuluttua ja Houstonin lennonjohto ilmoitti:

Nopeus näyttäisi olevan haluttu eli poltto onnistui täydellisesti.

– Sehän kuulostaa hienolta, Stafford vastasi radioon, – seuraava poltto neljän ja puolen tunnin kuluttua.

– Juuri näin, lennonjohdosta vastattiin.

– No niin, hyvät herrat. Meillä olisi reilut neljä tuntia aikaa. Eiköhän käydä vielä kertaalleen tarkistuslistaa läpi, Eugene Cernan ehdotti.

– Tehdäänpä niin, muut vastasivat.

– Toinen jarrutuspoltto 10 sekuntia merkistä, radiosta kuului, Nyt! Stafford painoi jälleen laukaisupainiketta ja moottori heräsi eloon, alus tärisi vähän, mikä tuntui hieman oudolta, koska ääntä ei kuulunut avaruuden tyhjiön vuoksi. Young napsautti samalla sekuntikellon käyntiin ja laski sekunteja ääneen.

– Nyt, Young sanoi yhdentoista sekunnin kohdalla, Stafford nosti samalla hetkellä sormensa painikkeelta ja napsautti jälleen suojan paikalleen.

– No niin pojat, olette kuun kiertoradalla ja 45 minuutin kuluttua on ensimmäinen radiopimennys, Houstonista todettiin.

– Ok, Stafford kuittasi.

– Kolme, kaksi, yksi, pimennys, Stafford sanoi radioon, ja vastauksena tuli ainoastaan kohinaa. He olivat nyt kuun pimeällä puolella, mistä radiosignaalit eivät kuuluneet Maahan Houstonin lennonjohtoon. Kuun pimeä puolihan ei itseasiassa ollut pimeä, vaan lukkiutuneen kierron takia tämä puoli kuusta ei ikinä näkynyt maahan; aurinko sinne toki välillä paistoi. Lukkiutuneesta kierrosta johtuen kuu pyörähti yhden kierroksen akselinsa ympäri täsmälleen samassa ajassa kuin se kiersi maapallon, joten maahan näkyi aina sama puoli kuusta.

Alus oli kiitänyt kuun pimeällä puolella reilun vartin, ja radiopimennystä olisi jäljellä vielä yli neljäkymmentä minuuttia, kun yhtäkkiä Cernan huudahti.

– Kuuletteko tuon, tuollainen viheltävä ääni!

Kuulostaa aivan, tiedätkös, jonkinlaiselta musiikilta… Young vastasi.

– No onpa totisesti erikoista musiikkia, kuin jonkinlaista avaruusmusiikkia, Stafford ihmetteli. Vinkumista ja vihellyksiä kuului koko radiopimennyksen ajan, ja miehistö oli yhä enemmän ihmeissään.

Yhtäkkiä äänet loppuivat kuin veitsellä leikaten ja radiosta kuului: – Terve taas, pojat, tässä lennonjohto. Radiopimennys oli päättynyt tältä kierrokselta. Houstonin lennonjohto pystyi seuraamaan aluksen kulkua sekä maa-asemien tutkajärjestelmillä että aluksen automaattisesti lähettämien telemetriatietojen avulla, joten lennonjohto tiesi kutakuinkin tarkalleen, milloin radiopimennys alkoi ja milloin päättyi. Miehistö katseli toisiaan ihmeissään, kun Stafford vastasi.

– Kaikki hyvin.

– Tuota, eikö tuosta häiriöstä pitäisi kertoa lennonjohtoon? Cernan kysyi.

– Mietitäänpä ensin, mitä me ylipäänsä kuulimme, Stafford sanoi, – sehän saattoi olla vain laitteistosta johtuva häiriö.

– Meitähän luullaan hulluiksi, jos kerromme kuulleemme musiikkia radiosta pimennyksen aikana, Young jatkoi.

– No, ei puhuta vielä asiasta mitään, ja mikäli häiriö ei toistu, emme myöskään raportoi siitä, Stafford päätti. Muut nyökkäsivät hyväksyvästi.

Seuraavalla kierroksella vihellys alkoi välittömästi radiopimennyksen alettua.

– Ei, en usko, että tuo on laitteistohäiriö, miksi se muuten kuuluisi vain tällä puolella ja radiopimennyksen aikana, eikä ollenkaan toisella puolella, Cernan ihmetteli. Stafford oli asiasta samaa mieltä, koska normaali radioliikenne oli salaamatonta ja kaikkien vähänkin tekniikkaa tuntevien kuunneltavissa, lääkintäkanava oli nimensä mukaisesti varattu henkeen ja terveyteen liittyville hätätapauksille, joita ei haluttu kaikkien kuultaviksi. Lääkintäkanavan salaus tosin lisäsi signaaliviivettä entisestään, minkä takia normaaleihin rutiineihin käytettiin salaamatonta radiotaajuutta. Tämä nyt ei varsinaisesti kuulunut lääkintäkanavan käyttökategoriaan, mutta olisi ehkä viisainta salata sitä koskevat viestit, ettei syntyisi mitään hulabaloota asiasta, joka ei välttämättä merkinnyt mitään. Tunti kului miehistön kuunnellessa radiosta kummallista vinkunaa ja vihellystä, ja tälläkin kertaa äänet loppuivat kuin veitsellä leikaten radiopimennyksen päättyessä.

– Houston, siirrymme lääkintäkanavalle, Stafford ilmoitti radioon heti kun Maa ilmestyi jälleen näkyviin kuun takaa.

Ahaa, ok, lennonjohto vastasi hieman ihmeissään. Stafford naksautti kanavavalitsimen eri asentoon ja kysyi, joko lennonjohto olisi kuulolla.

– Kyllä, täällä ollaan. Mikä teillä on tilanne, radiosta kuului huolestunut ääni.

– No, tuota… Stafford aloitti kangerrellen, itse asiassa meillä ei varsinaisesti ole mitään hätää, mutta tämä asia ei välttämättä kuulu kaikille.

– Jaahas, vai niin. Mikä teillä sitten oikein on murheena, Houston vastasi entistä kummastuneempana. – Itse asiassa, tuota noin, kun olimme tuolla kuun takana radiopimennyksessä, niin kuulimme radiosta musiikkia, Stafford sanoi, tai ei oikeastaan musiikkia sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan sellaisia vihellyksiä ja ujellusta, mitä en osaa oikein kuvata muutoin kuin sanalla musiikki.

– Musiikkia, radiosta kuului hölmistynyt ääni, joka kuului Glynn Lunneylle.

Niin, me kaikki kuulimme sen, Cernan liittyi puheeseen.

– Tuota, odottakaapas vähän. Meidän täytyy vähän keskustella tästä asiasta, Houston vastasi ja radio hiljeni. Muutaman minuutin kuluttua radio heräsi taas eloon.

– Mennäänpä vielä kierros ja katsotaan, vieläkö häiriö palaa. Jos häiriö toistuu vielä, niin voi olla, että joudumme keskeyttämään tehtävän, koska emme osaa sanoa, mistä se johtuu. Emme halua ottaa riskiä, että radioyhteys simahtaa kokonaan jonkin teknisen vian vuoksi, lennonjohto sanoi.

– Ok, kierros vielä, Stafford kuittasi, katsoi muita, virnisti ja sanoi, – ne luulevat meitä hulluiksi.

Kolmannen kierroksen jälkeen radiopimennys päättyi jälleen ja Stafford ilmoitti lennonjohtoon: – Ei raportoitavaa, häiriö on poistunut.

– Hieno homma, jatketaanpa lentoa ohjelman mukaan. Kuumoduulin irrotus kierroksella 12, Houstonista vastattiin. Stafford ja Cernan aloittivat siirtymisen kuumoduuliin.

Kierroksella 12 kuumoduuli irtosi komentomoduulista ja aloitti laskeutumispolton. Tarkoituksena oli laskeutua runsaan viidentoista kilometrin päähän kuun pinnasta ja lentää Apollo 11 aiottujen laskeutumispaikkojen yli sekä kuvata ne samalla. Samalla testattaisiin tutkan toimintaa ja kaikkia muita instrumentteja, mitä liikehdintään avaruudessa tarvittiin.

– Jaska Jokunen, Ressun laskeutumispoltto 40 sekuntia 10 prosentin teholla, Cernan sanoi radioon.

– Laskeutumispoltto 40 sekuntia, 10 prosenttia, Young toisti komentomoduuli Jaska Jokusesta. Hiljalleen moduulit erkanivat toisistaan ja kuumoduuli alkoi painua lähemmäs kuun pintaa.

– No niin, hiljaa hyvä tulee, Cernan totesi Staffordille katsoen samalla ulos moduulin kolmion muotoisesta ikkunasta, kun moduuli leijui Rauhallisuuden meren yli, ja totesi, – mukavahan tuolla olisi käydä vähän kaivelemassakin.

– Totta, samalla kun täällä saakka nyt ollaan, Stafford vastasi ja jatkoi, -kokeillaanpa laskeutumisen keskeytystä. Hän ojensi kätensä kohti katkaisijaa miettien samalla heidän radiosta kuulemiaan ääniä ja napsautti katkaisijan asentoon off. Samassa aluksen päämoottori sammui, jättäen päälle ohjausraketin, jonka oli määrä pitää alus oikeassa suunnassa.

– No voi helvetti, Cernan huudahti. Stafford huomasi tehneensä ajatuksissaan oikean emämunauksen Hän oli kääntänyt vahingossa väärää katkaisijaa ja sammuttanut päämoottorin kokonaan. Alus alkoi pikkuhiljaa pyöriä koko ajan kiihtyvällä vauhdilla ohjausmoottorin toimiessa ja päämoottorin aiheuttaman vastapaineen puuttuessa.

– Sammuta ohjausraketti, Cernan huusi.

– Ohjausraketti sammutettu, Stafford kuittasi. Pyöriminen jatkui edelleen, mutta ei enää sentään kiihtynyt. Cernan veti itsensä komentajan viereen ja mulkaisi häntä. – Koetetaanpa saada tämä pyöriminen hallintaan, ennen kuin pääsemme oikeasti kaivelemaan kuukiviä. Cernan napsautti katkaisijaa, joka sytytti moduulin vastakkaisella puolella ohjausraketin, ja katseli samalla ikkunasta ulos, no niin, pyöriminen alkaa hidastua. Kesti vielä muutaman sekunnin, kunnes Stafford sanoi: – Nyt! Cernan vapautti katkaisijan ja huokaisi, – Huhhuh.

– Pyydän anteeksi, en oikein tiedä mitä tapahtui, Stafford sanoi nolona.

– Minäpä tiedän, mitä tapahtui, Cernan vastasi, – sinä mietit niitä radiosta kuuluneita ääniä ja painoit väärää katkaisijaa. Keskity, hyvä mies!

Loppuaika lennosta ja simulaatioista sujui kommelluksitta, ja Ressu lähti nousemaan takaisin kohti kiertoradalla odottavaa Jaska Jokusta. Telakointi sujui onnistuneesti, ja Stafford ja Cernan pujahtivat telakointiluukusta takaisin komentomoduuliin.

– Sehän meni mallikkaasti, Cernan totesi Youngille ja virnisti Staffordille.

– No niinpä teki, Stafford totesi ja vastasi Cernanin virnistykseen ajatellen samalla: Niin, turhapa tuosta virheestä on raportoida, kun asia saatiin korjattua ilman sen suurempia vahinkoja.

Viimeinen toimenpide ennen paluumatkan alkua oli kuumoduulin ohjaaminen aurinkoa kiertävälle radalle, minne se jäisi kiertämään ikuisiksi ajoiksi.

– Tiedättekö muuten, kuulin yhdeltä kaverilta valokuvien käsittelyosastolta, että Apollo 8 olisi kuvannut vahingossa videolle jotain kummallista juuri tuolla kuun takapuolella, Young sanoi samalla kun he seurasivat kuumoduulin poistumista hiljalleen näköpiiristä.

– Erikoista, minä en ole kuullut moisesta, Cernan vastasi.

– No joo, enpä usko, että näitä laitetaan virallisiin tiedotteisiin, Stafford kommentoi.

– Jaska Jokunen, tässä Houston, radiosta räsähti, – ohjauspoltto kotimatkaa varten ohjelmassa tunnin kuluttua.

– Jaska Jokunen kuittaa, Stafford vastasi. Ohjauspolton suunnattua aluksen maata kohti vievälle radalle miehistö pystyi jo hieman rentoutumaan.

– Tiedättekös, minä luulen, että lennon nauhoitukset radiokeskusteluista salataan, Cernan sanoi.

– Olet varmaan oikeassa, NASA ja puolustusministeriö eivät ole erityisen innokkaita jakamaan tietoa, varsinkaan jos niihin liittyy jotain tavallisuudesta poikkeavaa, Stafford myönsi.

Apollo 10 -avaruuskapseli molskahti suunnitellusti Tyyneen valtamereen 8 päivää kestäneen tehtävänsä päätteeksi ja ongittiin helikopterilla lentotukialus USS Princetonin kannelle miehistö mukanaan. Kenttähenkilöstö avasi luukun ja tervehti iloisesti kyydissä olevaa miehistöä: – Tervetuloa takaisin kaverit, näittekö lentäviä lautasia kuussa?

– No totta kai, niillähän on tukikohta siellä, Cernan virnisti.

– Jaahas, no teitä odotetaan jo, kunhan olette käyneet lääkärintarkastuksessa. On kuulemma oikein puolustusministeriön ja NASAn isoja pamppuja paikalla, yksi kenttähenkilöstöön kuuluvista sotilaista sanoi. Aiemmat Apollo-ohjelman lennot oli poiminut kyytiin joka kerralla eri lentotukialus, joten tukialuksen kenttähenkilöstö ei ollut aivan ajan tasalla, keitä oli yleensä paikalla vastaanottamassa avaruuslentojen miehistöä. Samassa lentokannelle ilmestyi ilmavoimien univormussa upseeri, joka esitteli itsensä:

– Majuri Julian Cartwright sotilastiedustelusta.

Astronautit vilkaisivat toisiaan. Kaikki kolme ymmärsivät heti, mistä oli kyse. Kaikki lennon tapahtumat salattaisiin epämääräiseksi ajaksi.

2. Nykyhetki – Lisa Killian

Lisa Killian käveli Pariisin keskustassa kohti Forum Les Halles -kauppahallia. Pariisin keskustassa keskiajalta saakka samalla paikalla sijainnut ruokatori ja myöhemmin kauppahalli oli vielä hieman keskeneräinen suuren saneerausurakan jäljiltä, mutta se ei Lisaa haitannut. Hän tunsi paikan matkailuesitteistä ja oli aina halunnut Pariisissa ollessaan käydä paikan päällä aistimassa historiallisen kohtaamispaikan tunnelmaa. Nyt siihen oli avautunut sopivasti tilaisuus, kun hänen entinen professorinsa ja mentorinsa Louis Prost CalTechin ajoilta oli ottanut yhteyttä Lisaan ja kutsunut tämän kahville, kun oli huomannut, että he olisivat osallistujina samassa tähtitieteen konferenssissa. Lisa oli innoissaan, kun pääsisi tapaamaan entistä professoriaan, joka oli innostanut häntä valtavasti opiskeluaikoina, vaikka hänen sydämensä oli muutenkin aina kuulunut tähtitieteelle. Lisa olisi ulkonäkönsä puolesta voinut olla vaikka malli. Hän oli kuitenkin melkein 180 senttiä pitkä ja häikäisevän kaunis pitkine ruskeine hiuksineen. Jakkupuku päällään ja korkokengät jalassa hän näytti enemmän menestyvältä asianajajalta kuin astrofyysikolta.

Lisa oli ollut kiinnostunut tähtitieteestä niin kauan kuin muisti. Ehkä se oli tullut osittain verenperintönä hänen isältään Richard Killianilta joka oli työskennellyt puolustusministeriön yhteysupseerina NASAlla. Isä oli aina kertonut satumaisia asioita aurinkokunnasta, galakseista ja universumista Lisan ollessa lapsi. Nyt, 39-vuotiaana astrofyysikkona, kaikki isän kertomista asioista eivät enää tuntuneet aivan niin satumaisilta, ottaen huomioon mitä kaikkea nykyaikaisilla havaintolaitteilla pystyttiin näkemään maailmankaikkeudesta ja mitä kaikkea tähtitieteen saralla oli aivan viime vuosina saavutettu. Toisaalta nykyään tiedettiin sellaista, mistä isä ei olisi aikoinaan voinut edes kuvitella. Isästään Lisa ei ollut kuullut käytännössä mitään yli viiteentoista vuoteen. Hänen äitinsä oli kuollut auto-onnettomuudessa Lisan ollessa 23-vuotias, ja sen jälkeen hänen isänsä oli jotenkin eristäytynyt Lisasta, aivan kuin olisi syyttänyt itseään onnettomuudesta. Samassa onnettomuudessa olivat kuolleet hänen rakkaan serkkunsa Neilin vanhemmat, isän sisko Rachel ja hänen aviomiehensä Timothy. Isä oli ainoa, joka oli selviytynyt onnettomuudesta, ja ehkä siitä syystä syytti itseään tapahtuneesta.

Lisa huomasi pienen kahvilan viheralueen laidalla, minkä professori Prost oli maininnut, ja suuntasi sitä kohti. Hän löysi vapaan pöydän sisältä ja istahti siihen. Tarjoilija tuli saman tien ottamaan häneltä tilausta, ja Lisa yritti tehdä kohteliaana tilauksensa ranskaksi, koska oli kuullut, että ranskalaiset eivät osaa tai eivät halua osata englantia. Tarjoilija sanoi hymyssä suin englanniksi voimakkaalla korostuksella: – Taidan puhua parempaa englantia kuin sinä ranskaa.

– Niinpä taidat, Lisa naurahti ja jatkoi englanniksi, – ottaisin pullon kivennäisvettä, kaksi cappuccinoa ja kaksi croissantia. Odotan seuraa.