Uusi maailma

By Jukka Halttunen

Idealistinen nuori tiedemies pakenee 2060-luvun Kaliforniasta itse rakentamallaan aikakoneella yli 51 000 vuoden päähän tulevaisuuteen vain hetkeä ennen koko silloisen sivilisaation tuhon aiheuttavaa ydinsotaa. Periltä hän löytää uuteen kukoistukseen puhjenneen luonnon, keskiaikaisen metsästäjä- ja soturiyhteiskunnan, elämänsä rakkauden - sekä itsensä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 18, 2023
• ISBN: 9789528059752

Jukka Halttunen

Jo 14-vuotiaana säännöllisen kirjoittamisen aloittanut Jukka Halttunen on toiminut vuosina 1990 - 2012 useiden kotimaisten elokuvalehtien päätoimittajana ja avustajana. Hänen aiemmin julkaistuja teoksiaan ovat novellikokoelmat Omituisia rakkaustarinoita (2020) ja Omituisia rakkaustarinoita 2 (2021). Uusi maailma on hänen ensimmäinen julkaistu romaaninsa.

Book preview

OSA I: UUSI MAAILMA

1. Pako

I

Aikamatkustus on mahdollista.

Tätä väittämääni jouduin vuosien ajan todistelemaan tilanteissa, joissa kerroin jollekulle ensin opintojeni ja sittemmin tutkimustyöni sisällöstä. Samojen asioiden toistaminen ei minua kyllästyttänyt. Pidin itseäni vain onnekkaana saadessani tutkia työkseni jotakin niin kiehtovaa.

Miksei historia sitten ole täynnä tulevaisuudesta tulleita aikamatkaajia?

Tuo oli lähes aina ensimmäinen kysymys, johon jouduin vastaamaan sen jälkeen, kun olin esittänyt oman väittämäni. Minulla oli siihen myös valmis vastaus, jonka pystyin aihetta riittävän pitkään ja perusteellisesti tutkittuani lausumaan vakuuttavalla äänensävyllä.

Aikamatkustus on mahdollista vain yhteen suuntaan. Kohti tulevaisuutta. Ajassa taaksepäin ei voi matkustaa.

Olisin tietysti voinut lisätä heti perään, että tuo viimeisin väite vaikutti todelta senhetkisen tiedon valossa (siltä se tosin minusta vaikuttaa vielä nytkin). Mutta mistäpä minä oikeastaan voin tietää, mitä meitä pidemmälle edistyneet tiedemiehet voivat saada selville perustaessaan oman tieteellisen tutkimustyönsä kaiken sen päälle, mitä me heidän edeltäjänsä olemme saaneet selville.

En muista kenenkään kyseenalaistaneen jälkimmäistä väitettäni. Tukivathan empiiriset havainnot sitä. Historia ei todellakaan tunne tulevaisuudesta saapuneita aikamatkaajia.

Keskustelukumppanini kohdistivat seuraavaksi huomionsa liki poikkeuksetta siihen, mitä olin juuri väittänyt mahdolliseksi, eivätkä siihen mitä olin väittänyt mahdottomaksi.

Miten tulevaisuuteen sitten voi matkustaa?

Minun oli lähdettävä liikkeelle yleisestä suhteellisuusteoriasta. Se oli varsin raskas keskustelunaihe cocktail-kutsuille, jotka olivat usein ympäristönä tällaisia keskusteluja käytäessä. Isäni järjesti niitä säännöllisesti, ja instituutin tutkimusten sekä nykyiset että potentiaaliset rahoittajat osallistuivat niihin mielellään.

Pyrin selittämään aika-avaruuden olemuksen hyvin tiiviisti ja havainnollisesti. Aloitin aina siitä, että jo Einstein osoitti – pitkän matkaa toistasataa vuotta sitten – tulevaisuuteen matkustamisen olevan teoriassa mahdollista.

Jos kappaleen nopeus nousee riittävän lähelle valon nopeutta, sen aikakäsitys muuttuu. Vain hiukan valon nopeutta hitaampi liike hidastaa tuohon nopeuteen pääseen kappaleen subjektiivisen ajan, jolloin aika sen ympärillä kulkee nopeammin. Kun kappaleen nopeus sen jälkeen uudelleen hidastuu, se on siis loikannut ajassa eteenpäin ympäristöönsä verrattuna.

Tässä on aikamatkustuksen teoria kaikkein yksinkertaisimmillaan. Riippuen siitä miten pitkään kappale on lähellä valon nopeutta, ja kuinka lähellä, voidaan jopa luotettavasti laskea kuinka kauas tulevaisuuteen se siirtyy.

Pystytkö sinä sitten saavuttamaan valon nopeuden?

En pysty, minä aina vastasin, eikä siihen pysty kukaan tai mikään muukaan. Ajan vääristymisilmiö on mahdollinen vain hyvin lähellä valon nopeutta, joka on kuitenkin saavuttamaton, samalla tavoin kuin lämpötila-asteikon absoluuttinen nollapiste. Myöskin sen lähelle pääseminen on äärimmäisen vaikeaa.

Miten aikamatkustus tulevaisuuteen sitten onnistuu? Miten päästään riittävän lähelle valon nopeutta?

Seuraavaksi selitin kysyjälle, että kuvaamani suhteellisuusteoriaan sisältyvä piirre muodostaa vain teoreettisen pohjan aikamatkustukselle. Käytännön apua siitä ei ole. Tekniikka ei ole vielä lähelläkään sitä tasoa, että pystyisimme valmistamaan aluksen, jolla voisi yltää lähelle valon nopeutta. Tulevaisuudessa aikaloikat voitaisiin ehkä tehdä niin, mutta se kuulosti kalliilta ja hankalalta tavalta toteuttaa aikamatka, kun on olemassa helpompia ja edullisempia.

Selitykseni seuraava vaihe oli vaikeatajuisempi. Jouduin kuvailemaan keskustelukumppanilleni, yleiseen suhteellisuusteoriaan yhä nojaten, aika-avaruuden kaareutumien ja avaruuden madonreikien eli Einstein-Rosenin siltojen ominaisuuksia.

Se oli jo paljon abstraktimpaa tiedettä kuin selitykseni alkuosa, eikä moni kuuntelija enää pystynytkään kunnolla ymmärtämään kertomaani. Lähelle valon nopeutta kiihdyttäminen ja ajassa siten loikkaaminen on helpompi ymmärtää kuin madonreikien käsite. Niidenkin olemassaolon Einstein kykeni aikanaan laskemaan, vaikkei pystynytkään asiaa kokeellisesti todentamaan.

Joka tapauksessa pääsin tätä kautta pääväittämääni. Jos minulla olisi käytössäni madonreikä, jota voisin hallita, pystyisin käyttämään sitä hyväkseni matkustamiseen niin ajassa kuin avaruudessakin. Ajassa eteenpäin, tai avaruudessa johonkin kokonaan toiseen osaan maailmankaikkeutta. Ehkä jopa kokonaan toiseen maailmankaikkeuteen.

Tässä kohtaa minua helpotti toisinaan se, että tieteiskirjallisuus ja elokuvat olivat jo kauan hyödyntäneet madonreikäteoriaa kertoessaan huikeita tarinoita ympäri avaruutta seikkailevista hahmoista, joiden on keksityn juonen puitteissa täytynyt matkustaa valtavia etäisyyksiä, joiden taittaminen veisi valon nopeudellakin vuosimiljoonia. Jo 1900-luvulta saakka näissä tarinoissa on vilissyt avaruudessa sijaitsevia portteja, on puhuttu hyperavaruudesta ja niin poispäin.

Tuttuun elokuvaan viittaaminen helpotti joskus kuulijaani ainakin konseptuaalisella tasolla ymmärtämään mitä tarkoitin. En tosin malttanut koskaan olla tähdentämättä sitä, että elokuvien antama kuva madonreikien olemuksesta oli varsin säännönmukaisesti virheellinen. Mutta tärkeintä olikin, että kuulijani sai oikean suuntaisen käsityksen siitä, mitä ajoin takaa.

Madonreikiä sijaitsee teorian mukaisesti kaukana avaruudessa, jossa niitä syntyy luhistuvien tähtien paikalle. Kyse on kuitenkin niin valtavista luonnonilmiöistä, että on täysin järjetön ajatus kuvitella valjastavansa sellaisesta aika- tai avaruusmatkailun välinettä itselleen, puhumattakaan että uskoisi kykenevänsä hallitsemaan sitä, minne tarkalleen ajassa ja avaruudessa matkustaisi.

Ne keskustelukumppanini, jotka sain ymmärtämään madonreikien käsitteen, tarttuivatkin yleensä seuraavaksi siihen.

Et sinä voi mitenkään hyödyntää aikamatkailussa kaukana avaruudessa sijaitsevia madonreikiä.

En voikaan, minä myönsin innokkaasti. Into johtui siitä, että oli harvinaista, että keskustelukumppanini oli ymmärtänyt selitykseni niin syvällisesti, että sekä osasi että uskalsi kiistää kykyni toteuttaa se, minkä teoria osoitti mahdolliseksi.

Madonreiät ovat tosiaankin saavuttamattoman kaukana avaruudessa ja vaikka jollakin tapaa pääsisinkin yhden sellaisen läheisyyteen, en mitenkään voisi ennustaa mitä tapahtuisi sukellettuani sen sisään. Aika-avaruuskoordinaatiston mukaisesti sen ominaisuuksista riippuen ilmaantuisin ehkä näkyville jossakin kokonaan toisessa paikassa maailmankaikkeutta, toisessa maailmankaikkeudessa ja / tai toisessa ajassa.

Lopputulos voisi olla myös paljon yksinkertaisempi. Voisin tuhoutua madonreiän painovoimakentässä ennen kuin ehtisin edes sukeltaa sen sisälle. Sanalla sanoen, valmiiden madonreikien käyttö aikamatkailussa olisi todennäköisesti vieläkin vaikeampaa kuin rakentaa alus, joka yltää hyvin lähelle valon nopeutta.

Miten sitten aiot toteuttaa aikamatkan?

Todella moni tänne asti päässyt kysyi tuon kysymyksen juuri tuossa muodossa. Siis ikään kuin olettaen, että minulla oli vakaa aikomus matkustaa tulevaisuuteen. Kaipa he aavistivat asian olevan juuri niin. Tutkija ei voi helposti malttaa olla kokeilematta käytännössä, toimiiko se minkä hän on osoittanut pätevän teoriassa.

Keskustelun tämä kohta olikin kaikkein elähdyttävin. Aloin puhua Wrightin kentistä, jotka olivat olleet tutkimusalueeni ja intohimoni koko aikuisikäni. Michael Wright oli nerokas australialainen tiedemies, joka loi uransa tutkimalla aikavääristymiä mahdollistavia hiukkaskenttiä pääasiassa 2030-ja 2040-luvuilla. Hän julkaisi ensimmäisen laajan tutkimuksen aiheesta jo kaksi vuotta ennen syntymääni, vuonna 2031.

Luin ensimmäisen kerran Wrightin tutkimuksista käydessäni high schoolia. Se tapahtui joskus 2040-luvun lopussa, jolloin Wright oli juuri kuollut. Hänen työnsä kenttien parissa jäi harmittavasti kesken. Se oli sääli, sillä vaikka kenttien olemuksesta ymmärrettiin jo tuolloin paljon, se ei kuitenkaan riittänyt niin pitkälle, että kenttäteorian pohjalta olisi pystytty kehittämään toimivia käytännön sovelluksia.

Wright oli mielestäni yksi suurimmista neroista, joita keskuudessamme on koskaan elänyt. Tiesin välittömästi hänen työhönsä vain pintapuolisesti tutustuttuani, mitä halusin opiskella ja mille halusin elämässäni omistautua. Kirjoittauduin Kalifornian yliopistoon (UCLA) lukemaan teoreettista fysiikkaa vuonna 2051. Muutamia vuosia myöhemmin väittelin tohtoriksi, aiheenani mikäpä muu kuin Wrightin kentät.

Voit siis matkustaa ajassa Wrightin kenttiä hyödyntäen?

Lyhyt vastaus: kyllä.

Kerroin uskovani, että minun oli mahdollista rakentaa Wrightin kenttiä hyödyntäen keinotekoinen madonreikä, jota pystyisin aidosti hallitsemaan. Minun olisi mahdollista määritellä, miten se toimisi. Kontrolloisin täysin sekä aika- että avaruuskoordinaatteja ja voisin valita määränpääni molemmissa.

Miten se käytännössä tapahtuisi ja minne matkustaisit?

Tätä kysymystä olin pohdiskellut itsekin paljon. Vastasin tähän useimmiten, että todennäköisimmin tekisin aikahypyn jonkinlaisessa lentoaluksessa maata kiertävällä radalla. Se olisi aikamatkustamisen kannalta helpoimmin hallittavissa oleva tilanne. Teoriassa en toki tarvitsisi mitään muuta kuin huoneen ja välineet Wrightin kenttien käyttöä varten. Voisin liikkua ajassa tulevaisuuteen vaikkapa vain vuorokauden verran ja tulla perille samaan huoneeseen.

Minua kuitenkin huolestuttivat avaruuskoordinaatiston käyttöön liittyvät tarkkuusvaatimukset. Entä jos tekisin pienen laskuvirheen ja aikahyppyni päättyisi metrin verran maan sisään? Tai seinän sisään? Halusin siksi kokeilla aikamatkustusta tilassa, jossa ei ollut suuria kiinteitä esteitä, joihin saattaisin vahingossa törmätä.

Siksi minusta tuntui loogiselta nousta jonkinlaisella lentoaluksella riittävän korkealle ilmaan, jossa esteitä ei olisi, ja suorittaa aikahyppy siellä. Vaikka silloin tekisin avaruuskoordinaatteja laskiessani esimerkiksi sadan metrin suuruisen virheen, sillä ei olisi merkitystä.

Minne sitten matkustaisin ja miksi? Etenkin jälkimmäinen oli minulle tärkeä kysymys. Olin käyttänyt puolet nuoruudestani ja koko nuoren aikuisuuteni Wrightin kenttien tutkimiseen päästäkseni pois tästä kammottavasta ajasta, joka oli täynnä sotia, saasteita, itsemurhapommittajia ja fanaattista uskonnollisuutta.

Olin syntynyt aikaan, jossa vapaat, rauhaan pyrkivät demokratiat muuttuivat koko ajan harvinaisemmiksi. Niiden sijasta sotaisat autokratiat tai suoranaiset diktatuurit menestyivät. Vaikka ne polkivatkin kansalaistensa oikeuksia, näiden enemmistö pyrki silti mieluummin lakkauttamaan demokratian vahvan johtajan toivossa ja kuvitellun suuruuden huumassa.

En kestänyt ihmisen typeryyttä. Halusin matkustaa pois tästä aivokuolleesta ajasta, kauas tulevaisuuteen löytääkseni aikakauden, jossa asiat olisivat paremmin.

Pystytkö rakentamaan toimivan laitteen, jolla matkustaa ajassa? Tai onko sinulla jo sellainen?

Ei, jouduin aina vastaamaan keskustelun päätteeksi. Ei vielä. Mutta olen rakennellut erilaisia prototyyppejä ja uskon teoriaani Wrightin kenttien toimivuudesta.

Isäni oli monimiljardööri, joka sekä rahoitti itse että hankki myös ulkopuolista rahoitusta korkeatasoiselle tieteelliselle tutkimukselle perustamansa Stone Instituten puitteissa. Hän mahdollisti alun alkaen täysipäiväisen omistautumiseni Wrightin kenttäteorialle. Olisin toki sukutaustani puolesta pystynyt siihen muutenkin. Minun ei olisi koskaan ylipäänsä tarvinnut tehdä töitä tullakseni toimeen.

Jo 2050-luvun puolivälissä, opintojeni ollessa vielä kesken, olin saanut käyttööni tarvittavia tiloja ja tutkimusapua, minkä jälkeen olin vuonna 2056 lopulta siirtynyt vakinaisesti instituutin tiloihin pääasiallisena tutkimuskohteenani Wrightin kentät ja niiden käytännön sovellukset.

Etenkin viimeksi mainituissa isä näki valtavia mahdollisuuksia, jos toimivia ratkaisuja syntyisi. Hän ei tietenkään rahoittanut tieteellistä tutkimusta vain hyvyyttään, vaan etsi samalla kaupallisia sovelluksia ja niiden kautta uusia liiketoimintamahdollisuuksia.

Minun tutkimusalueeni oli yksi harvoista, joihin ei pyydelty rahoitusta ulkopuolelta. Isä piti Wrightin kenttien potentiaalia niin valtavana, että mahdollisen kaupallisen sovelluksen piti hänen mielestään ehdottomasti olla kokonaisuudessaan sukumme omaisuutta. Omia osuuksiaan tuotoista kärttäviä ulkopuolisia sijoittajia ei tässä kohden haluttu mukaan.

Tutkimusalueeni oli tässä suhteessa poikkeus instituutissa. Useimmille muille kohteille isä suorastaan metsästi rahoittajia liikeelämän piiristä. Olin 2050-luvun lopussa ja 2060-luvun alussa usein mukana varainkeruutilaisuuksissa, joissa kilisteltiin cocktail-laseja ja keskusteltiin siitä mitä instituutissa oltiin tekemässä – vaikka juuri minun tutkimusalueeni olikin luonteeltaan sellainen, ettei osuuksia siihen ollut kaupan.

Wrightin kentät eivät sinänsä olleet huippusalaisuus. Tiesimme varmuudella, että niitä tutkittiin joka puolella maailmaa. Kukaan ei kuitenkaan ollut merkittävästi edennyt niiden parissa sen jälkeen, kun Michael Wright teki itsemurhan lyhyen mutta loistavan tutkijanuransa päätteeksi.

Vuonna 2062 tein lopulta läpimurron tutkimuksissani. Se johti kaikkeen siihen mitä tapahtui seuraavaksi, ja lopulta myös siihen, että kirjoitan tätä kirjaa. Haluan kirjata kokemukseni muistiin jälkipolvia varten. Heidän on tiedettävä mitä tapahtui, että he voivat oppia itsestään, historiastaan ja toivottavasti myös välttää ne virheet, jotka ihminen teki 21. vuosisadalla.

II

Minun oikea nimeni on Matt Kallio. Ollessani vielä pieni poika isäni muutti perheemme sukunimen englanninkieliseen muotoon Stone, jonka takia en ole koskaan käyttänyt Kallio -nimeä, vaan tullut tunnetuksi nimellä Matt Stone.

Synnyin varakkaaseen perheeseen Los Angelesissa vuoden 2033 kesäkuussa. Asuin koko lapsuuteni ja nuoruuteni Bel Airissa, enkä harhautunut kovin kauas kotiseudultani myöhemminkään – siis syntymäni ja vuoden 2063 välisenä aikana.

Sukuni oli lähtöisin kaukaa Pohjois-Euroopasta, mutta jo kolme minuakin edeltävää sukupolvea oli asunut Kaliforniassa. Alkuperäinen sukunimeni Kallio on suomalainen nimi.

Elin pienestä pitäen tieteen ja tutkimuksen parissa toimivien ihmisten joukossa ja taisin periä myös geeneissäni lahjakkuutta alalle. Kuten edellä jo kerroin, mielenkiinnon kohteekseni päätyi lopulta teoreettinen fysiikka. Olen opiskellut myös hiukkasfysiikkaa, sovellettua matematiikkaa sekä jonkin verran kosmologiaa.

Melko varhaisella iällä, suunnilleen 16- tai 17-vuotiaana kiinnostuin Michael Wrightin tutkimuksista. Paitsi että hänen tutkimusalansa kiehtoi minua, hän oli myös henkilönä kiinnostava. Luin hänestä lehtiartikkeleita ja tutustuin hänen julkaisuihinsa, joita en tosin vielä silloin kyennyt täysin ymmärtämään.

2050-luvun alkupuoliskolla perehdyin Wrightin tutkimusten teoreettiseen pohjaan ja sen jälkeen myös hänen käytännön tutkimustyöhönsä. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla pyrin jatkamaan sitä löytääkseni vastaukset niihin kysymyksiin, joihin Wright ei elinaikanaan ehtinyt vastata.

Kuten edellä mainitsin, vuonna 2062 tein läpimurtoni. En tarkoita sitä pelkästään työni osalta; koin myös henkisen valaistumisen. Tuona vuonna ymmärsin, millainen halusin loppuelämäni suunnan olevan. Oivalsin myös, millä tavoin voisin hallita Wrightin kenttiä ja toteuttaa ensimmäisenä ihmisenä lajimme historiassa aikamatkan tulevaisuuteen.

Alkuvuoden aikana ymmärsin ihmiskunnan olevan tuhoon tuomittu. Wrightin kenttien ongelman ratkaiseminen oli minulle ainoa varma keino selvitä hengissä: paeta tätä mielettömyyttä tulevaisuuteen ja jatkaa elämääni siellä.

Jo kauan ennen syntymääni, vuonna 2022 tapahtunut Venäjän sanoinkuvaamattoman julma ja täysin perusteeton hyökkäyssota Ukrainaan oli käynnistänyt koko ihmiskunnan tuhoon johtavan, peruuttamattoman kehityksen. Sivistymättömät autokratiat ja sivistyneet demokratiat asettuivat tuolloin kohtalokkaalle törmäyskurssille.

Seuraavina vuosikymmeninä yhä useammat maat päätyivät Venäjän ja Kiinan vaikutuspiiriin näiden sotiessa lähialueillaan alun perin Ukrainan sodassa tutuksi tulleilla, Z-tunnuksin merkityillä joukoillaan. Diktatuurien joukkoja alettiin yleisesti kutsua tuon tunnuksensa mukaisesti zombeiksi, mikä oli minusta erittäin kuvaavaa.

Kiinan ja Venäjän liittoutuminen vapaata Eurooppaa vastaan vei lopullisesti jo muutenkin horjuneen uskoni ihmiskunnan kykyyn ratkoa ongelmansa ja elää rauhassa tällä planeetalla. Ymmärsin, että demokratioiden ja diktatuurien ydinasein tapahtuva yhteenotto oli enää ajan kysymys, eikä välttämättä edes kovin pitkän ajan. Uhkailu oli jo alkanut. Ja vaikka mahdollinen sota oli minusta katsoen vielä maantieteellisesti kaukana, tiesin sen tulevan pian lähemmäksi.

Asia koski myös omaa kotimaatani. Yhdysvalloista oli viime vuosikymmenien aikana kehittynyt myös varsin samanlainen fasistinen diktatuuri kuin Venäjä. Tästä huolimatta sekä Venäjä että kommunistinen Kiina olivat edelleen vihollisiamme, ja etenkin jälkimmäisen ydinasehyökkäystä Yhdysvaltoihin alettiin pitää täysin mahdollisena. Edellinen valtakunnanjohtajamme Sargent III oli kiihdyttänyt asevarustelua, ja vastikään johtajaksi noussut Sargent IV näytti jatkavan samaan tapaan.

Eikä pidä unohtaa myöskään lähi-idän islamistisia teokratioita, jotka olivat Iranin johdolla nekin tulossa taisteluun mukaan tehdäkseen lopun vääräuskoisina pitämistään kansoista. Ne tuntuivat koko ajan pyrkivän lähemmäs lopullista välienselvittelyä etenkin Euroopan kanssa tehden sen kaupungeissa säännöllisesti terrori-iskuja.

Vaikka välitöntä sodan vaaraa ei ollut, jännitteet olivat selvästi kohoamassa. Jokainen, jolla oli vähänkin päättelykykyä saattoi arvata, että vallitseva rauhan aika oli lähiaikoina päättymässä. Vain se, kuinka järkyttävällä tavalla se päättyi, tuli useimmille yllätyksenä.

Eräänä pimeänä lokakuun lopun iltana 2062 sain hätkähdyttävän idean liittyen Wrightin kenttien aika- ja avaruuskoordinaattien dynaamiseen ekstrapolaatioon. Ennen sitä olin askarrellut hyvinkin monimutkaisten pohdintojen parissa. Saamani uusi idea oli niin yksinkertainen, että se tuntui välittömästi todelta: oikealta juuri sellaisella luontevalla tavalla kuin moni muukin suuri totuus.

Ja kuten nyttemmin tiedän, oivallukseni oli tosiaan oikea. Saatuani laskelmani valmiiksi ja tarkistettuani niiden pitävyyden kolmesti en enää voinut olla itkemättä ääneen. Empiirisen todistusaineiston puuttumisesta huolimatta ymmärsin päässeeni tavoitteeseeni.

Tiesin, että kestäisi kuukausia rakentaa tarvittavat laitteet. En ollut heti varma edes siitä, olisiko kaikkea tarvittavaa mahdollista teettää alihankintana. Saatoin tarvita komponentteja, joita ei ollut vielä edes keksitty. Olin kuitenkin optimistinen. Käsissäni oli selkeä ratkaisu. Käytännön toteutus kyllä järjestyisi tavalla tai toisella.

Ennen demokratioiden ja diktatuurien viimeisen taistelun alkua pakenisin tulevaisuuteen: aikaan, jolloin oli mahdollista elää rauhassa, toivottavasti paitsi vapaana, myös ilman minkäänlaisia uskontoja joita olin aina kammoksunut. Paikkaan ja aikaan, jossa voisi olla vapaa sekä henkisesti että fyysisesti. Jossa ei tarvitsisi palvoa kuviteltuja jumalia eikä nöyristellä itsevaltaisen diktaattorin väkivaltakoneiston edessä.

On pelkästään vauraan sukutaustani ansiota, että minun oli suhteellisen lyhyellä varoitusajalla mahdollista rakentaa ja varustella alukseni, jolle annoin nimeksi Meganoia. Pidin sille jopa oikean kastamistilaisuuden samppanjapulloineen kaikkineen.

Musiikki on aina ollut minulle tärkeää. Alukseni nimi oli oma pieni kunnianosoitukseni suosikkiyhtyeelleni: San Franciscosta kotoisin olevalle Metanoialle, joka oli tuottanut minulle elämäni hienoimmat taide-elämykset, jonka koko musiikillisen tuotannon omistin, ja jota myös kuuntelin edelleen säännöllisesti.

Metanoia on kuitenkin myös psykiatrinen termi eikä kuulosta sellaisenaan sopivalta aikakoneen ja lentoaluksen yhdistelmälle. Niin ollen päädyin muuttamaan yhtä kirjainta viittauksena ensimmäiseen vakituiseen tyttöystävääni Meganiin, jota olin aikanaan rakastanut mutta jonka olin menettänyt tieteellisen tutkimustyöni vuoksi.

Kaunis ja sympaattinen Megan olisi halunnut tiiviimmän suhteen kuin satunnaiset tapaamiset töitteni lomassa. Hänet menetettyäni en ollut etsinyt uutta naissuhdetta. Olin kuitenkin rakastanut häntä ihan oikeasti, ja hänen etunimensä säilyttäminen osana alukseni nimeä tuntui hänen ansaitsemaltaan kunnianosoitukselta. Niin Metanoiasta tuli Meganoia.

Aluksestani tuli ulkomuodoltaan kuin Applen legendaarinen, yli 40 vuotta sitten valmistunut ja edelleen käytössä oleva pääkonttori: suuren renkaan muotoinen, toki kooltaan esikuvaansa merkittävästi pienempi. Meganoian renkaanmuotoisen rungon sisempi halkaisija oli 12 ja ulompi 22 metriä.

Loputtomaksi kaareksi muotoutunut aluksen sisäpuoli oli noin viiden metrin levyinen. Sen sisätilojen korkeus oli 2,2 metriä. Lattian alle oli upotettu koko renkaan pituudelta ja leveydeltä Wrightin kenttägeneraattoreita, jotka mahdollistaisivat aikamatkailun, sekä sähkön tuotantoon tarkoitettu potkuristo. Nämä tekniset tilat kasvattivat renkaan kokonaiskorkeuden runsaaseen kolmeen metriin.

Aluksen voimakastehoiset suihkupropulsiomoottorit mahdollistivat nousun ja laskeutumisen pystysuoraan. Niitä oli yhteensä kaksitoista kappaletta ja ne oli sijoitettu erikoisvahvoilla teräsripustuksilla renkaan keskelle.

Moottoreista kahdeksan oli sijoiteltu tasaisesti renkaan laidoille ja niitä käytettiin pelkästään pystysuuntaiseen liikkeen mahdollistamiseen. Loput neljä oli sijoitettu riviin keskelle. Nousussa ja laskussa myös ne osoittivat alaspäin, mutta Meganoian ollessa ilmassa ne laskeutuivat telineiden varassa kaksi metriä alaspäin ja kääntyivät vaakasuoraan, mikä mahdollisti nopean vaakalennon.

Laskeuduttaessa rungon pohjasta tuli esiin laskutelineet, jolloin minun ei koskaan tarvitsisi laskeutua rungon varaan – vaikka se kyllä kestäisi senkin. Vastaavasti laskeutumisen aikana vaakaohjaukseen käytettävät moottorit vetäytyivät takaisin ylöspäin, samaan tasoon muiden moottorien kanssa.

Meganoian rakentaminen ja varustaminen kesti useita kuukausia talven 2062 – 2063 aikana. Varastoin siihen kaiken mitä saatoin kuvitella matkalla tarvitsevani. Vaikka painoa kertyi, laskin että pystyisin silti helposti nousemaan korkealle yläilmakehään vahvojen moottorien voimalla.

III

Kaikki tapahtui lopulta hyvin nopeasti, melko tarkasti kolmen viikon aikana.

Toukokuun alussa vuonna 2063 Meganoia valmistui. Kyseessä ei siis ollut enää prototyyppi, vaan kaikin puolin toimiva tuotantoversio sekä lentoaluksen ja aikakoneen yhdistelmästä että Wrightin kenttien hallintalaitteistosta.

Tuolloin sen kaltaiset, yksityisomistuksessa olevat lentoalukset eivät olleet millään lailla harvinaisia. Meganoia ei olisi kaupungilla liikkuessaankaan herättänyt huomiota muuten kuin poikkeuksellisen suuren kokonsa osalta.

Tavallisimmat alukset, joita Los Angelesin taivaalla näki, olivat enintään nelipaikkaisia. Niiden mittasuhteet olivat vaatimattomia Meganoiaan verrattuna, eikä minulla olisikaan ollut oikeutta lentää sillä kaupunkialueella. Se ei toki ollut tarkoituksenakaan, enkä ollut rekisteröinyt sitä yleiseen liikennekäyttöön.

Meganoian akut oli periaatteessa mahdollista ladata kytkemällä se johdoilla mihin hyvänsä voimanlähteeseen, vaikkapa ihan tavalliseen pistorasiaan. Koska minulla ei kuitenkaan ollut mitään tietoa siitä, millaisia voimansiirtoratkaisuja tulevaisuudessa oli tarjolla, olin sijoittanut aluksen pohjaan rivin latauspotkureita, kuten edellä jo mainitsin. Niiden avulla akkuja olisi mahdollista tarvittaessa ladata mekaanisesti.

Potkurit olivat lepoasennossaan piilossa upotettuina pohjan sisään, mutta taitettavissa sieltä esille. Tämä mahdollistaisi esimerkiksi vesivoiman hyödyntämisen, jos onnistuisin määränpäässäni laskeutumaan virtaavan veden päälle.

Lisäksi Meganoian kattoon oli upotettu tarvittaessa sivuun vedettävien suojalevyjen alle myös pitkä rivi aurinkopaneeleita. Toivoin, ettei minun tarvitsisi turvautua pelkästään niihin, sillä akkujen lataaminen pelkällä aurinkoenergialla voisi kestää ikuisuuksia. Potkuristolla tapahtuva lataus olisi tehokkaampaa, tosin ei erityisen nopeaa sekään suhteessa akkujen kapasiteettiin.

Meganoian pohjaan sijoitettujen, tekniikan vaatimien tilojen jälkeenkin käyttööni jäi runsaan 250 neliömetrin pinta-ala. Renkaan etuosaksi mieltämälläni alueella sijaitsi sen ohjaamo. Aluksen muissa osissa oli työtiloja, ruoka- ja juomavarastoja, ruokasali sekä oleskeluhuone, johon olin keskittänyt kaikki viihdyttämiseeni ja rentouttamiseeni tarvittavat laitteet. Ainoa ulko-ovi sijaitsi ohjaamon seinustalla.

Minulla oli käytössäni paljon koe-eläimiä, joista valitsin Wrightin kenttägeneraattorien testiin yhden puhtaanvalkoisen uroshiiren. Eräänä huhtikuun päivänä vein sen Meganoian sisälle ja ripustin sen häkin oleskeluhuoneen kattoon. Kohdistin hallintalaitteiston avulla Wrightin kenttägeneraattorien polttopisteen pieneen eläimeen ja painoin lopulta nappia, joka siirtäisi sen vuorokauden päähän tulevaisuuteen. Niin tehtyäni se katosi näkyviltäni täysin suunnitelmien mukaisesti. Koe oli ainakin alkanut hyvin.

Samaan aikaan kun jäin odottelemaan hiiren paluuta, vakavat epäilykset valtasivat mieleni. Ei tämä ollut oikeastaan kunnollinen tapa testata Meganoiaa. Todellista tilannetta vastaavassa testissä olisin siirtänyt ajassa koko alusta, kuten tarkoitukseni oli varsinaisen aikahypyn yhteydessä tehdä. Vasta sen onnistuminen todistaisi laitteistoni toimivuuden.

Tilanteen maailmalla näyttäessä koko ajan uhkaavammalta en kuitenkaan uskaltanut tehdä tätä perusteellisempaa testiä ainakaan heti ensimmäiseksi. Jos jotakin menisi vikaan, Meganoia saattaisi vaurioitua tai jopa tuhoutua. Minulla ei missään nimessä olisi aikaa rakennuttaa sitä uudestaan. Vapaan ja autoritäärisen maailman välisen ydinsodan uhka oli ilmeinen. Saisin kiittää onneani, jos ylipäänsä ehtisin alta pois.

Kun odotin seuraavana iltana hiiren paluuta Meganoian sisätiloissa, olin äärimmäisen jännittynyt. Tämän kokeen onnistumisesta riippuisi mitä todennäköisimmin koko elämäni. Se ratkaisisi, odottiko minua (toivon mukaan onnellinen) tulevaisuus kaukana toisessa ajassa, vai joutuisinko jäämään tähän tuhoon tuomittuun nykyisyyteen, johon olin epäonnekseni sattunut syntymään.

Lopulta hiiri ilmaantui näkyville tavalla, joka todisti kokeeni yhtä aikaa sekä onnistuneeksi että epäonnistuneeksi. Tarkkailin herkeämättä katossa riippuvaa häkkiä, josta eläin oli eilen lähtenyt aikamatkalleen ja johon odotin sen myös palaavan. Kun laskemani aika koitti, ei kuitenkaan tapahtunut yhtään mitään. Kaksi minuuttia kului. Kolmannen aikana aloin vaipua epätoivoon.

Täsmälleen kolme minuuttia ja yksitoista sekuntia tarkoitettua myöhemmin hiiri ilmaantui yhtäkkiä näkyville oleskeluhuoneen toisessa nurkassa, noin kahden ja puolen metrin päässä häkistään ja noin neljänkymmenen sentin korkeudella lattiasta. Se putosi jaloilleen, seisoi hetken ilmeisen hämmentyneenä paikallaan ja lähti lopulta viilettämään pitkin seinän vierustaa, kadoten kaarevalle käytävälle.

Häkki, josta koe-eläimeni oli lähtenyt aikamatkalle, oli sijainnut noin puolentoista metrin korkeudella lattiasta. Olin yrittänyt parhaani saadakseni sen palaamaan takaisin sen sisälle. Sekä aika- että avaruuskoordinaatit olivat selvästi jonkin verran pielessä, mutta ajattelin positiivisesti. Ainakin olin osunut samaan huoneeseen, eikä ajallinen virhekään ollut kovin suuri.

Itse lentäisin aikasiirtymää tehdessäni korkealla ilmakehässä, jossa ainakaan avaruuskoordinaattien heitolla ei olisi suurta merkitystä. Eikä varmaan aikakoordinaattienkaan heitolla – tosin jos tehdessäni vuorokauden mittaista siirtoa erehdyin yli kolme minuuttia, jo vuosisadan mittaisella aikamatkalla virhe paisuisi yli kahden ja puolen kuukauden suuruiseksi.

Yrittäisin lähtiessäni lentää varmuuden vuoksi mahdollisimman korkealla. Minun pitäisi päästä nousemaan Meganoialla tarvittaessa aina 16 kilometrin korkeuteen saakka. Aikamatkani pituuden ajassa mitaten en uskonut vaikuttavan avaruuskoordinaattien mahdolliseen epätarkkuuteen. Saatoin kyllä olla väärässäkin.

Seuraavien viikkojen aikana säädin aikahyppylaitteeni tarkkuutta. Testeissä minua avustanut hiiri sai kokea vielä useita muitakin aikasiirtymiä, kunnes lopulta sen viidennellä aikamatkalla vuorokauden mittaisen aikamatkan aikakoordinaattivirhe oli supistunut enää 15 sekuntiin ja avaruuskoordinaatistossakin heitto oli enää muutamia senttejä suuntaan tai toiseen. Itse asiassa jos en olisi lähdön jälkeen poistanut hiiren häkkiä paikaltaan, se olisi kahdella viimeisellä kerralla törmännyt palatessaan sen ohuisiin teräskaltereihin ja kuollut.

Tunsin, että näillä tarkkuuksilla saatoin olla erittäin luottavainen aikamatkani suhteen. Jäljellä oli enää aluksen lastaaminen tarvitsemillani varusteilla, minkä jälkeen olisin valmis koettamaan onneani.

Pyrkimyksenäni oli viedä mukanani koko maallinen omaisuuteni. Kyse ei ollut pelkästä henkilökohtaisesta irtaimistosta vaan koko 21. vuosisadan ihmisen kulttuuriperinnöstä. Halusin mukaani omaisuuteni lisäksi myös kaiken kokoamani tieteellisen tutkimuksen sekä laajan valikoiman aikamme hienoimpia kulttuurillisia saavutuksia kuten kirjallisuutta, musiikkia, elokuvia ja muuta taidetta.

Lisäksi tarvitsin mukaani luonnollisesi paljon eväitä, ruokaa ja juomaa. Kuivamuonaa lastasinkin mukaan todella runsaasti. En voinut tietää miten hyvä ravinnon saatavuus olisi määränpäässäni, joten oli viisasta varautua isoilla varastoilla.

Keräsin mukaani myös muutamia aseita metsästystä varten, siltä varalta että sellainen olisi tarpeen. En ollut koskaan metsästänyt, mutta olin kyllä nuorempana harrastanut ammuntaa. Valitsin mukaani neljä tuliasetta. Ne olivat järeä 9-millinen käsiase; metsästyskivääri riistan metsästystä varten; jykevä rynnäkkökivääri puolustautumista varten; sekä kaikkein uudenaikaisin plasmakivääri vielä sitäkin suuremman tuhovoiman tarpeen varalta.

Jokaiseen aseeseen varasin luonnollisesti mukaani myös runsaasti panoksia. Toivoin, ettei minun tarvitsisi käyttää niistä muita kuin metsästysasetta, mutta ihmisluonnon tuntien arvelin että myös puolustusaseet tulisivat ennemmin tai myöhemmin tarpeeseen.

Tällä tavoin valmistauduin ihmiskunnan historian ensimmäiseen aikamatkaan samalla kun Yhdysvaltain, Euroopan, Venäjän, Kiinan ja islamilaisen Lähi-Idän välinen tilanne kärjistyi entisestään. Toukokuun 18. päivänä Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteeri vihjasi ensimmäistä kertaa suursodan mahdollisuudesta. Iranin papit yhtyivät varoitukseen aikailematta.

Vaikka kummankaan maan diktaattorit eivät maininneet ydinaseita, vaikutti selvältä että he viittasivat niiden käyttöön. Ymmärsin, että minulla oli enää hyvin vähän aikaa jäljellä. Venäjä oli jo aiemmin käyttänyt joukkotuhoaseita lukuisissa valloitussodissaan, joten heillä ei taatusti ollut mitään pidäkkeitä niiden käyttöön nytkään. Tuskin oli myöskään Sargent IV:llä.

Kaksi päivää myöhemmin tilanne kiristyi entisestään Pariisissa sattuneen välikohtauksen myötä, jota epäiltiin lavastetuksi. Ryhmä amerikkalaisia äärikristittyjä oli uutisen mukaan tehnyt pommihyökkäyksen sikäläistä moskeijaa vastaan. Ehkä sellainenkin tapahtuma oli mahdollinen, mutta minusta vaikutti pikemminkin siltä, että Iranin imaamit hakivat tekosyytä hyökätä Eurooppaan, jota he pitivät rappeutuneena ja islaminuskoisia kohtaan vihamielisenä.

Minä olin valmis. Uutisten toistellessa sodan uhkaa, päädyin viimein lopulliseen päätökseeni, joka myös piti. Käytyäni läpi toukokuun 20. päivän uutiset tuon päivän iltana päätin, että seuraavana päivänä lähtisin Meganoialla matkaan kohti kaukaista tulevaisuutta.

Olin saanut pakatuksi kaikki tarvittavat varusteet ja ladattua aluksen akut pitkääkin aikamatkaa varten, mikäli sellainen olisi tarpeen. Olin henkisesti varautunut tekemään tuhannesta kahteen tuhanteen vuoteen mittaisen hypyn tulevaisuuteen. Sen mittainen hyppy käyttäisi vasta suhteellisen pienen osan Meganoian energiavaroista, ja kävipä miten hyvänsä niin siinä ajassa järki olisi kenties jo voittanut maapallon pinnalla.

Toivoin kovasti löytäväni tulevaisuuden, jossa ihmiset eivät enää tukisi diktaattoreita, joista tuli pidemmällä tähtäyksellä aina vainoharhaisia murhaajia, vaan uskoisivat sen sijaan kansanvaltaisuuteen ja säännölliseen vuorotteluun ylimmän toimivallan käytössä. Toivoin, että rationaalisuus olisi voittanut uskonnot ja niiden suvaitsemattomat maailmankuvat. Pidin uskontoja eräänlaisen henkisenä syöpänä.

21. toukokuuta 2063 nousin ilmaan Meganoialla. Olin valinnut aikamatkani aloitushetkeksi keskipäivän Tyynen valtameren aikavyöhykkeellä. Paikalliselle lennonjohdolle ennalta luovuttamani lentosuunnitelma kertoi varsin totuudenmukaisesti minun aikovan nousta 16 kilometrin korkeuteen ja suunnata sen jälkeen pohjoiseen.

Näkymä Meganoian ohjaamosta avautui tavoittelemaani korkeuteen noustuani likipitäen Oregonin pääkaupunki Portlandin suuntaan, olkoonkin ettei suunnalla ollut minulle tosiasiassa kovin suurta merkitystä. Aikakoordinaateilla oli sitäkin suurempi.

Mukanani oli riittävä määrä ravintoa kokonaisen vuoden tarpeisiin, joten mihin hyvänsä perillä joutuisinkaan, minulla olisi runsaasti aikaa opetella hankkimaan elantoni – joutuisinpa sitten opettelemaan maanviljelijäksi tai metsästäjä-keräilijäksi.

Käytännössä kaikki vähänkin merkityksellinen irtain maallinen omaisuuteni oli mukanani. Raha, pankkitalletukset, osakkeet ynnä muu saivat jäädä tänne. Niiden merkitys olisi joka tapauksessa kohta hyvin vähäinen.

Noustuani korkealle taivaan sineen tunsin oloni ohikiitävän hetken ajan yksinäiseksi. Olin jättänyt taakseni paitsi pähkähullun maailman, myös kaikki ne ihmiset, jotka olivat merkinneet minulle jotakin. Heitä ei ollut paljoa: lähisukulaisteni ohella ei oikeastaan ketään todella tärkeää. Miespuoliset kaverini olivat oikeastaan vain kollegoitani. Megania kohtaan tunsin sentään hetkellistä ikävää.

Täällä taivaan syvässä sinessä olin todennäköisesti paremmassa turvassa kuin maan pinnalla. Meganoian rungon paineistus toimi moitteettomasti noustessani kohti ilmakehän ylempiä kerroksia. Ulkolämpötila laski nopeasti alle 50 pakkasasteen, mutta sisäpuolella oli koko ajan tasaiset 22 plusastetta.

Valmistelin Meganoiaa aikahyppyyn. Olin juuri laskemassa äärimmäisellä huolella tarkalleen tuhannen vuoden mittaista aikahyppyä eteenpäin, kun kirkas valonvälähdys oikealla takaviistossa kiinnitti huomioni. Siirryin ohjaamon ikkunan luokse katsomaan mitä oli tapahtunut. Koin elämäni järkytyksen.

Kaukana erämaassa oli tapahtunut ydinräjähdys. Aivoni löivät hetken aikaa tyhjää, ennen kuin ymmärsin mitä oli tapahtunut. Sota oli alkanut. Las Vegas oli tuhoutunut.

Juoksin nopeasti hallintalaitteiden ääreen: minun oli kiidettävä nopeasti kauemmas pohjoiseen, ennen kuin räjähdyksen paineaalto tavoittaisi alukseni. Lisätessäni vauhtia mietin kuumeisesti.

Kuinka laaja ydinsodasta tulisi? Kuinka kauan kestäisi ennen kuin Maapallo olisi jälleen asuinkelpoinen? Riittäisikö alukseni energia niin pitkään aikahyppyyn, että pääsisin turvalliseen aikaan?

Minun oli ainakin yritettävä. Samalla kun ryhdyin ohjelmoimaan aikahyppyä uudelleen, kurkistelin ulos. Näkyisikö ydinräjähdyksiä lisää? Jos länsirannikon muut kaupungit tuhoutuisivat, ainakin se alue olisi asuinkelvoton tuhansien vuosien ajan. Ehkä jopa kymmenien