Kuoleman aika: Osa 4

By Jesper Bugge Kold

Harald on nuori sotilas. Liian nuori. Sen lisäksi, että hän on komppaniansa surkein ampuja, hän on myös lempeä luonteeltaan. Sota ei sovi hänelle. Kun hän kohtaa kaksi vakavasti loukkaantunutta ja sairasta tyttöä, hän on huolissaan siitä, voiko hän auttaa heitä. Heidän sairautensa näyttävät olevan pitkällä – onko toivoa enää jäljellä? Pian käy ilmi, että tytöt tietävät sodan kauhuista paljon enemmän kuin hän olisi voinut kuvitella...-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 9, 2020
• ISBN: 9788726261875

Book preview

www.egmont.com

Pakkanen oli kuin valkoinen kalvo pellon päällä heidän edessään. Pellon takana näkyi metsä, ja sinne Astrid halusi.

Astrid osoitti metsää, ja Marta nyökkäsi. He oikaisivat pellon yli. Ensin he kävelivät, sitten he alkoivat juosta. Ateria tuntui vatsassa, ei raskaana ja epämukavana vaan miellyttävän kevyenä.

Tytöt nauroivat, ja Astrid tunsi korkean heinän piiskaavan housunlahkeita. Tunteessa oli jotain riemukasta. Hän alkoi hypellä nostaen polviaan korkealle, ja Marta teki samoin. Sitten he juoksivat kilpaa, eikä Marta pysynyt lyhyillä jaloillaan Astridin pitkien askeleiden perässä.

Jotain suhahti ilman halki. Se tuli takaapäin ja kuulosti petolinnun siiveniskulta. Marta puhahti hennolla äänellään. Astrid kuuli pehmeän tömähdyksen, kun pieni vartalo kaatui maahan.

Astrid käänsi päätään ja ehti juuri nähdä veren purskahtavan Martasta. Astridin sisällä nytkähti ja hän meinasi huutaa.

Sitten kuului toinen laukaus, ja Astrid tunsi jotain. Hänen selkänsä valui virtanaan kuin hän olisi muuttunut vedeksi. Tai vereksi. Hänen vartalonsa rojahti raskaasti pellolle.

Marta, Marta. Sanat juuttuivat kurkkuun, eivät tulleet ulos. Astrid ei saanut henkeä. Hän haukkoi ilmaa voihkien, mutta yhtään ilmaa ei virrannut hänen sisälleen. Selkää kirveli ja poltti.

Vihdoin hän hengitti sisään, mutta hengitys rahisi kovaa.

Astrid yritti nousta mutta ei pystynyt. Hän käänsi kasvonsa ja katsoi Martan suuntaan, mutta heinikko peitti hänen pikkusiskonsa.

Astrid toivoi vain kuulevansa nyyhkäisyn tai kahahduksen tietääkseen, että Marta oli elossa, mutta hän ei kuullut mitään.

Astrid tunsi vuotavansa verta ja huomasi voimiensa ehtyvän. Kaikki hämärtyi ja sumentui.

Varjo kumartui Astridin ylle. Oliko joku tullut tuonpuoleisesta hakemaan hänet kotiin? Hän kuolisi. Hän tiesi sen olevan päivänselvää, ja häntä pelotti.

Harald ei ollut mikään mestariampuja, ei ollut koskaan ollutkaan. Hän oli aina ollut komppanian surkeimpia ampujia, niin, kaikkien komppanioiden, joissa hän oli ollut. Toisten sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan: Harald ei osuisi edes lehmään viiden metrin etäisyydeltä, vaikka se seisoisi kylki häneen päin.

Harald tunsi ylpeyden leviävän lämpönä rinnasta käsivarsiin. Tämä oli mestarilaukaus. Eikä