FLAC 1

By Teuvo Virén

FLAC 1

Kaikki tietävät, mitä tapahtui kauan sitten kaukaisessa galaksissa. Harva kuitenkin tietää, mitä vielä kauempana tapahtui, lähempä-
nä nykyaikaa.

Flacellaanit ovat päässeet avaruuteen, mutta ilman ylivalonno-peuteen kykeneviä moottoreita he ovat jumissa omassa aurinko-kunnassaan. Lähin asutuskelpoinen planeetta sijaitsee kahden-kymmenenkuuden valovuoden päässä, samaan aikaan sekä houkuttelevan lähellä että niin kaukana. Staasiteknologian kehit-tyminen näyttäisi mahdollistavan uudisasukkaiden lähettämisen sinne lähitulevaisuudessa. Sitä ennen kohde pitäisi kuitenkin tutkia taudinaiheuttajien ja mahdollisen esiavaruudellisen sivili-saation varalta.

Älyllisen Elämän Etsintäkeskuksen motivaationsa hukanneen ja eläkepäiviään malttamattomana odottelevan tutkijan havaitsema vieras lähetys lopettaa iänikuisen väittelyn jonkin toisen älyllisen lajin olemassaolosta. Tarkoituksella Flacille suunnattu sanoma ei kuitenkaan tule kiinnostuksen kohteensa olevalta planeetalta.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: May 27, 2016
• ISBN: 9789523307940

Teuvo Virén

..................................................

Book preview

1

ODERIAANIT

Henkilöt:

Clutheriinit:

CluthA, clutheriinien kotiplaneetta

Acana Fouc, Krotwan lääkäri

CluthB, clutheriinien kotiplaneetta

Fidraz Gernos, Krotwan apulaiskapteeni

Gedel Dres, Hudlan Dresin lapsi

Hudlan Dres, Krotwan kapteeni

Krotwa, clutheriinien kaukotutkimusalus

Zira Mahlopan, Krotwan kontaktoija

Flacellaanit:

Cstarp-Ruik, F-823, tutkimusasema Flacin lähellä

Celmar Vacalai, Drailanan ja Vermalin poika

Deuli Barmal, asemakorjaaja

Drailana Vacalai, staasikammiotutkija, Vermalin puoliso

Dricia Vacalai, Drailanan ja Vermalin tytär

Enril Orpa-Cutama, ÄEE:n tutkija

Flacin neuvosto, planeetan korkein päättävä elin

F-823, Cstarp-Ruik, tutkimusasema Flacin lähellä

Holophel, entinen maa, nykyinen itsehallintoalue

Juk Chalat, staasikammioiden päätutkija

Kgrzitcgal, entinen valtio, nykyiset itsehallintoalueet

Ladama Dwala, ÄEEn johtaja

Marna Lacee, lentäjä

Varcoy, laivaston lippualus

Vermal Vacalai, moottorikehittäjä, Drailanan puoliso

ÄEE, Älyllisen Elämän Etsintäkeskus

Oderiaanit:

Brazat, oderiaanien 3. hyökkäyslaivaston komentoalus

Bvu, oderiaanien taistelualus

Eblen Lndrak, 1. laivaston komentaja

Faen Karpak, Valtias

Golbarna Praxil, 2. hyökkäyslaivaston komentaja

Jandor Czarliz, 2. laivaston komentoaluksen kapteeni

Kelpem Vurdoi, 2. hyökkäyslaivaston komentoalus

Tadnak Breel'w, 1. laivaston Ylin Oikeellisuuden Vartija

Tran-Tran Calas, Bvun kapteeni

Yirt Macalam, 3. hyökkäyslaivaston komentaja

Muuta:

Cal'lazeit, vihamielinen rotu

Gi'vriaanit, cal'lazeiden voittama rotu

Hoilaaja, yhdeksän hoilottajan yhteenliittymä Flacilla

Hoilottaja, pieni eläin, lisääntyy ryhmänä Flacilla

Marnaalipommi, oderiaanien bunkkeripommi

Monderumin kaivokset, oderiaanien avaruudessa

Pätkäsädelaitteisto, flacellaanien avaruudentutkimusväline

Rildium, clutheriinien käyttämä suojamateriaali

Uniohjuri, oderiaanien laite, joka suuntaa käyttäjänsä unen toivottuun kohteeseen

Viestikiihdytin, nostaa lähtevän sanoman nopeutta

1

– Syömään!

Tyttö huokaisi ja vilkaisi vielä kerran tähtien seassa pienenä pisteenä kimaltelevaa avaruusalusta. Hipaisu hänen sylissä pitämäänsä, katolla sijaitsevan havaitsimen kaukokäyttölaitteistoon poisti aluksen ja tähtitaivaan huoneen katosta. Katon ja seinät ontolta puolipallolta näyttämään saanut optinen illuusio katosi. Jossain välissä taivas oli ehtinyt harmaantua ja pilmeikkyys hämärrytti huonetta hieman aiempaan verrattuna. Tytöltä pääsi hiljainen kiherrys. Äidin mielestä pilmeikäs ei ollut sana, mutta Driciasta se kuvaili varsin hyvin tietyntyyppistä keliä. Joskus, niin kuin nyt, taivaalla oli ilmeikkäitä pilviä. Osa niistä hymyili, osa irvisti ja loput möllöttivät muuten vain.

Drician toivomuksesta hänen huoneessaan ei ollut yhtään erillistä valopistettä, vaan tarvittavan hajavalon tuotti tällä hetkellä koko katto. Vielä viime viikolla valoa oli tullut seinistä ja lattiasta, mutta tyttö oli halunnut vaihtelua ja päätynyt kattovalaistukseen. Puoli vuotta sitten hänellä oli ollut lattiavalaistus, ja seinillä oli ollut kolmiulotteisia kuvia milloin mistäkin ympäristöstä. Dricia muisti vieläkin tunnelman, minkä kattoon heijastetun tähtitaivaan poikki kulkeneet pilvet olivat luoneet äänentoistolaitteiston kerratessa hänen aiemmin tallentamiaan läheisen metsän öisiä ääniä. Tästä nimenomaisesta äänimaisemasta hän oli joutunut vanhempiensa vaatimuksesta poistamaan osia myöhemmin kyseisenä yönä puhjenneen rajuilman takia.

Hänen veljensä oli kylläkin ihastunut yöllä taloa sisältä ravisuttaneisiin salamiin, mutta jostain syystä uniltaan heränneet Drailana ja Vermal eivät olleet jakaneet samaa iloista mielialaa lastensa kanssa. Ennen äkämystyneiden vanhempiensa menoa takaisin nukkumaan Dricia oli saanut vaihtoehdoikseen joko poistaa kaikki mahdolliset salamien äänet ja säätää ohjelma hiljemmalle tai lopettaa laitteiston käyttö kokonaan.

Rappusten yläpäässä tyttö epäröi hetken. Sitten hän painoi yhtä seinässä olevista napeista, odotti merkkivalon syttymistä, otti vauhtia ja hyppäsi alakertaan vievään, liukumäeksi muuttuneeseen portaikkoon.

– Dricia. Sinulle on sanottu tuosta ennenkin.

Tyttö tiesi selviävänsä isänsä toruista esittämällä katuvaa. Yhä lattialla istuvan Drician ryhti lysähti, ja hänen päänsä kallistui eteenpäin. Vermal tiesi tyttärensä näyttelevän, mutta hänellä ei ollut sydäntä nuhdella tätä.

– Koska äitinne joutui lähtemään töihin pariksi tunniksi, pääsette nauttimaan luomastani herkullisesta iltapalasta, mies ilmoitti sekä Drailanaa katseellaan hakevalle tytölle että pöydässä jo istuvalle Celmarille.

– Mitäköhän tuo mahtaa olla? Dricia tiedusteli noustuaan seisomaan ja katsoi epäluuloisesti valmiiksi lautaselleen läiskäistyä, varsin epämääräisen näköistä annosta.

– Ei kai meidän todella ole tarkoitus syödä tuota? Celmar säesti siskoaan.

– Se näyttää aivan joltain kuolleelta elukalta. Haiseekin siltä, poika jatkoi nuuhkaistuaan ruokaa.

– Sitä paitsi se on liian kovaa, eikä sitä voi syödä ilman sahaa.

– Toisitko isä vasaran ja taltan?

– Minkäköhän takia?

– Äiti tuskin haluaa minun katkaisevan hampaitani tuohon, Dricia selitti ja työnsi samalla lautastaan veljeään kohti. Tämä nosti kätensä pöydälle, ojensi sen suoraksi ja yritti pitää tyrkytetyn ruokaläjän kaukana itsestään. Vermal ei ehtinyt sanoa mitään, kun toisesta huoneesta kuului hänen viestimensä tuttu hälytysääni.

– Syökää, hän kehotti lapsiaan lähtiessään vastaamaan.

– Myönnän, ettei se näytä hienolta, mutta se maistuu hyvälle ja on terveellistä.

– Söitkö itse?

– En minä sentään niin hullu ole, Vermal hönkäisi huvittuneena keittiön ovelta kysymyksen esittäneelle Dricialle. Hänen takanaan lapset katsoivat ensin toisiaan ja sitten ruokaansa. Molemmat odottivat toisen aloittavan.

– Vermal.

– Et sitten vieläkään ole laittanut minulle mitään erikoistunnistetta?

– En ole ehtinyt.

– Aha. Eihän uusi viestimesi ole ollutkaan sinulla vasta kuin pari kuukautta.

Talon isäntä ei vaivautunut kommentoimaan vaimonsa pistoa.

– Tein ajan kuluksi lapsille iltapalan, koska ajattelin sinulla menevän vielä jonkin aikaa.

– Käytithän valmisruokia? Drailana kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen.

– En. Tein heille ravitsevan ja terveellisen aterian ihan omin käsin niiden lämmitystä vailla olevien moskien sijasta.

– Hirveätä!

– Ei se nyt niin kamalaa ollut, kultaseni. Itse asiassa se oli ihan kivaa.

– En minä sinun kohtaloasi voivotellut vaan lapsien. Sinulla on paljon hyviä puolia, Verm, mutta ruuanlaittotaitosi ei ole yksi niistä.

– Tuo oli aika rumasti sanottu, mies torui.

– Vielä kauheampaa oli pakottaa lapset syömään mitä lie valmistitkin, nainen naurahti.

– Mitä yritit tehdä?

– Sen saman ruuan, mitä sinulla oli tarkoitus tarjota vieraille parin viikon päästä.

– Ei meillä ollut kaikkia tarpeita siihen! nainen puuskahti hämmästyksen kuuluessa selvästi hänen äänestään.

– Etkö muistanut, että puuttuvat ainekset oli tarkoitus ostaa seuraavalla kauppakäynnillä? Miten yleensä pystyit tekemään sen ruuan ilman kaikkia tarvikkeita?

– Korvasin puuttuvat kaapista löytyneillä tuotteilla, mies tokaisi selvästi ylpeänä saavutuksestaan.

– Sattuuko sinuun, vai miksi voihkit?

– Mitä mieltä lapset olivat ruuastasi? nainen tiedusteli toivuttuaan miehensä aiheuttamasta järkytyksestä.

– En tiedä, Vermal joutui myöntämään.

– Odota hetki.

Mies käveli keittiön ovelle. Pääruuat oli näköjään syöty, ja lapset olivat jo ehtineet kaivaa kaapista itselleen jälkiruokaa.

– Miltä maistui?

– Hyvältä, kai, Dricia sanoi hieman empien ja katsoi merkitsevästi veljeään, joka nyökytteli vihjeen tajuttuaan innokkaasti päätään.

– Siinä kuulit, Drai. Pääruoat katosivat nopeasti, ja nyt molemmat popsivat jälkkäriä. Mitä sanoit?

– En mitään tärkeätä, lapsiaan säälivä nainen vastasi.

– Ajattelin vain ääneen. Pääsen kohta lähtemään ja tuon tullessani jotain pientä purtavaa naperoille. Lähetä lapset iltatoimille tavalliseen aikaan. Älä päästä heitä enää ulos, siellä on lähes parikymmentä astetta pakkasta.

– Haluatteko että teen huomennakin samaa ruokaa?

Ellei puhelun loputtua lastensa luokse palannut Vermal olisi tiennyt paremmin, hän olisi kuvitellut näkevänsä pelkoa näiden silmissä.

– Ei tarvitse, Celmar tokaisi nopeasti.

– Sitä kannattaa säästää erikoistilaisuuksiin, Dricia kannatti innokkasti veljensä ehdotusta.

– Sopii. Päätetään joskus yhdessä, milloin teen sitä uudestaan. Olinkin varma siitä, että se häviää suihinne nopeasti. Syökää jälkiruokanne loppuun ja hoitakaa sitten iltatoimenne. Äitinne lähtee kohta töistä ja tulee suoraan kotiin.

– Huomasiko hän?

– Tuskin, Dricia vastasi veljensä kysymykseen sen jälkeen, kun oli varmistanut heidän isänsä todella menneen olohuoneeseen katsomaan uutisia.

– Nopeasti, anna lautasesi tänne.

Tyttö kurottautui ottamaan Celmarin lähemmäs potkaiseman, pöydän jalan takana piilossa olleen annoksen lattialta ja käveli sen sekä oman ruokansa kanssa hävittimen luokse. Vetäistyään sitä suojaavan luukun auki hän työnsi lautaset sisältöineen laitteeseen. Käynnistinnapin painallus sai aikaan muutaman sekunnin kestäneen vaimean hurinan.

– Isä oli oikeassa ainakin yhdessä asiassa, tyttö tirskahti veljelleen äänen lakattua.

– Missä?

– Siinä että ruoka tosiaan katosi nopeasti.

Lapset menivät yllättävän kiltisti nukkumaan, Drailana ajatteli myöhemmin. Tavallinen nukkumista vastustava narina oli loppunut kuin seinään hänen pohdittuaan ääneen, kannattaisiko Vermin kokata lapsille lisäiltapala. Oli ollut suorastaan hämmästyttävää nähdä, miten pian Dricia ja Celmar olivat muuttuneet uneliaiksi ja siirtyneet kitisemättä huoneisiinsa.

Puolisen tuntia myöhemmin nainen tasapainoili leipäjono käsivartensa päällä olohuoneeseen. Samassa kädessä hänellä oli lasi juotavaa ja toisessa muutama liuska paperia. Vermal lopetti lukemisensa ja vilkaisi merkitsevästi vaimoaan.

– Ahmatti.

Drailana jätti toisen kommentin omaan arvoonsa ja asetteli tuomisensa pöydälle.

– Noidenko liuskojenko takia sinun piti lähteä vielä työpaikalle?

– Juuri näiden.

– Ovatko ne avaruusinstituutin erittäin salaisia suunnitelmia, vai saatko kertoa, mitä niissä on?

– Ei näissä ole kuin uusimman staasikammioprototyypin koekäytön tuloksia. Teknistä dataa, koehenkilöiden kokemuksia kammioiden käytöstä ja heidän lääkärintarkastuksensa yhteenvedot.

– Siis joku on jo kokeillut niitä? Vermal ihmetteli.

– Olin koko ajan kuvitellut, että säiliöt olisivat vielä suunnittelu- ja komponenttitestausvaiheessa.

– Viimeisen parin kuukauden kuluessa staasilaitteiden kehitys on edistynyt huomattavasti, Drailana selitti huonosti salatun ylpeyden kuuluessa hänen äänestään.

– Onnistuimme päätutkija Juk Chalatin kanssa radikaalisti vähentämään kammiossa tarvittavien osien määrää ja samalla sen vikaherkkyyttä. Luulisin.

– Tarkoitat?

Nainen huokaisi.

– Minusta testejä pitäisi jatkaa, ja niitä olisi tehtävä paljon nykyistä laajemmassa mittakaavassa. Se mikä onnistuu simulaatiossa, ei välttämättä toimi todellisuudessa, olkoot tietoimet miten kehittyneitä tahansa. Ikävä kyllä laitoksen johto uskoo lähes kritiikittömästi virtuaalitestaamiseen. Lisäksi staasikammion koko ajan kohoavat kehityskustannukset ovat saaneet jotkut meihin jo aiemmin nuivasti suhtautuneista hallituksen jäsenistä ja kansanedustajista vaatimaan entistä kovemmin koko ohjelman lopettamista.

– Miten ne typerykset kuvittelevat avaruustutkimusohjelman edistyvän, ellei kammioita saada käyttökelpoisiksi? Ilman niitä emme pääse tutkimaan edes oman aurinkokuntamme ulommaisia planeettoja! mies puuskahti.

– Heille riittää, että tulevat valituksi uudestaan hyväpalkkaiseen toimeen, Drailana rauhoitteli miestään.

– Lähes kaikkien näiden henkilöiden takana on ryhmiä, joiden mielestä avaruustutkimus on täysin hukkaan heitettyä rahaa. Kun siihen lisätään kiihkouskovaiset, joiden mielestä meidät on tehty Jumalan kuvaksi ja siksi ainoiksi kehittyneiksi olennoiksi, soppa on valmis. Niille ääliöille on aivan turha yrittää selittää, ettei Flac välttämättä ole ainut planeetta, jolla esiintyy vähänkään korkeampaa elämää. Heidän mielestään lähiplaneetoilta ja joistain kuista löydetyt elävät bakteerit ja erilaiset fossiloituneet todisteet elämästä ovat aina väärennöksiä tai sitten saatuja tuloksia on tulkittu tahallaan väärin.

– Luulin hallituksessa olevan järkevämpiä tyyppejä, tympiintyneeltä näyttävä Vermal tokaisi.

– Tiesin kyllä osan kansanedustajista tulleen valituksi rahalla eikä asiantuntemuksensa perusteella, mutta oletin silti, että hallituksessa olisivat kyvykkäimmät sukupuolesta riippumatta.

– Ainahan huonoja ministereitä on ollut. Avainasemiin nimetään tietysti parhaat, mutta vähemmän tärkeissä asemissa huomioidaan erilaisia poliittisia ryhmiä. Hei? Drailana älähti kesken selityksenä.

– Tee omat leipäsi äläkä varasta minun!

– Oli pakko, Vermal puolustautui suu täynnä.

– Politiikasta puhuminen saa minulle aina pahan maun suuhun.

Myöhemmin samana iltana, kun lapset olivat jo nukkumassa, Drailana sivusi vielä heidän aiemmin käymäänsä keskustelua.

– Onko avaruusalusten moottoreiden kehittelyssä tapahtunut tai odotettavissa jotain kehitystä?

– Ei. Minusta ja monesta muustakin ryhmässämme olemme umpikujassa. En usko, että keksimme mitään, millä voisimme nostaa moottoreiden nopeutta huomattavasti. Pieniä parannuksia on jo tehty, ja joitain on suunnitteilla, mutta yhdessäkään ne eivät ennusteidemme mukaan nosta nopeutta kuin prosentilla tai parilla.

– Eli valonnopeuden saavuttaminen sen ylittämisestä puhumattakaan on yhä pelkkää haaveilua?

– Siltä se ikävä kyllä näyttää, ellemme keksi aivan uudentyyppistä moottoria. Tällä hetkellä nopein valmistettu prototyyppi kykenee teoreettisesti vasta vähän yli kymmeneen prosenttiin valon nopeudesta. Testilento on suunnitteilla, mutta itse kokeeseen kuluu vielä vähintään vuosi. Tieteiskirjallisuudessa uskomattomat välimatkat sujuvat käsittämättömän nopeasti, mutta tosielämässä emme pääse edes tutkimaan aurinkokuntamme reunoja. Nopeimmillaankin edestakainen matka sinne ja takaisin veisi käytännössä lentäjien koko koulutuksenjälkeisen elämän. Se pulma ratkeaisi staasikammioilla.

– Vain osittain. Tilalle tulee ongelmia siitä, että täällä olevat vanhenevat ja staasissa aika pysähtyy.

– Tuohon ei ole ratkaisua, Vermal joutui myöntämään.

– Yksikään perheellinen matkalle haluava tuskin tulee saamaan lähtölupaa edes kammioiden toimiessa halutulla tavalla. Voisi helposti käydä niin, että matkalle lähteneet vanhemmat olisivat palatessaan paljon nuorempia kuin heidän tänne jääneet lapsensa. Pahimmassa tapauksessa jopa lähtijöiden lapsenlapset olisivat iäkkäämpiä kuin heidän omat isovanhempansa.

– Lähtisitkö itse vuosia kestävälle matkalle, jos sinulla ei olisi perhettä ja saisit sopivan koulutuksen tehtävään?

– Ehkä. En tiedä. Luonteenlaatuni saattaisi sopia valitsijoille, mutta ajatus lähes koko elämästä jossain pienessä aluksessa samojen henkilöiden kanssa ei oikein innosta. Edes staasissa. Entä itse?

– Tuskin, nainen hymähti.

– Mennäänkö nukkumaan? Aamulla kakarat kuitenkin herättävät meidät aikaisin.

– Se lienee jonkinlainen kosto. Mehän karkotamme heidät pedeistään kouluun arkipäivisin, Vermal päätteli.

– Auttaisikohan jonkinlaisen lukon hankkiminen makuuhuoneemme oveen?

– Siinähän on sellainen?

– Tarkoitin uutta. Sellaista, mitä ei ole tungettu täyteen ties mitä möhnää, Drailana selitti.

– Eipä uusikaan lukko taitaisi pitää sitä meteliä oven toisella puolella. Parempi kai uhkailla heitä jonkin edun menettämisellä, jos he herättävät meidät ennen yhdeksää.

– Kymmentä. Haluaisin edes viikonloppuna nukkua pidempään.

2

Kaksikymmentäkahdeksan vuotta aiemmin Enril Orpa-Cutama oli ollut nuori ja innokas tutkijanalku, joka oli aina tullut reilusti ennen työaikansa alkua paikalle. Päivät olivat venyneet pitkiksi, ja hän oli usein lähtenyt kotiinsa vasta myöhään illalla. Kymmenkunta vuotta myöhemmin suurin innokkuus oli jäänyt taakse, ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin aika, jolloin Enrilia oli sanottu nuoreksi, oli sekin jäänyt historiaan.

Työaikakin oli vuosien kuluessa muuttunut. Nykyisin hän tuli, jos päätti käyttää omaa kulkuneuvoaan, jatkuvasti myöhässä ja lähti aina ajoissa. Nuoret antaumukselliset tutkijat olivat ohittaneet hänet monesti työpaikan hierarkiassa, eikä hän ollut enää pitkään aikaan haaveillut ylennyksestä. Ensimmäisten vuosien kunnianhimo oli vaihtunut eläkepäivien odotteluun ja työpäiviin, joiden aikana kiire oli kirosana ja laiskottelu lahjakkuutta.

Enril Orpa-Cutamalla ei töihin lähtiessään ollut mitään mahdollisuutta tietää, että tavallinen, tylsä talvinen maanantai tulisi olemaan päivä, jolloin hänen nimensä jäisi pysyvästi Flacin historiaan. Yhä jatkuvaa talvea itsekseen noituva tutkija laskeutui rappuset, avasi ulko-oven ja otti ensimmäiset askelensa vastasataneella lumella. Ilma oli paljon lämpimämpi kuin pari päivää aiemmin, jolloin pakkasta oli ollut parikymmentä astetta. Viisi astetta miinusta oli oikeastaan aika hyvä talvikeli, mies pohdiskeli tarpoessaan eteenpäin. Ainakin se oli parempi kuin talven kylmin keli, joka oli ollut lähes neljäkymmentä astetta pakkasen puolella.

Yksi kaupungin kohtalaisen hyvin toimivan julkisen liikenteen pysäkeistä sijaitsi melko lähellä Orpa-Cutaman taloa. Tutkija vilkaisi joukkoliituria odottavia, talvivarusteisiinsa pukeutuneita hahmoja ja harppoi ripein askelin heidän ohitseen kohentaen samalla asuaan. Suunnilleen sadan metrin päässä olevalla parkkipaikalla häntä odotti työpaikan järjestämä kuljetus. Oli odottanut jo ainakin vartin, jos sen kuski oli tapansa mukaan tullut oikeaan aikaan paikalle.

Perillä muut samassa kuljetuksessa olleet suunnistivat heti ajoneuvosta noustuaan avaruustutkimuskeskuksen pääovelle. Tutkija seurasi näitä jonkin matkaa, pysähtyi sitten ja suuntasi katseensa taivaalle. Pilviverhossa ei juuri ollut aukkoja. Se ei haitannut hänen työtään. Suuret teleskoopit sijaitsivat eri puolilla lähiavaruutta, eikä Flacin ilmastolla ollut merkitystä niiden toiminnalle. Viimeisenä tutkimuskeskuksen pääovesta mennyt nainen vilkaisi taakseen ja näki vanhemman miehen jääneen tuijottamaan pää takakenossa taivasta. Nainen ei jäänyt odottelemaan vaan päästi oven sulkeutumaan takanaan ja käveli ripein askelin työpisteteelleen.

Viitisen minuuttia myöhemmin Enril Orpa-Cutama avasi tutkimuskeskuksen aulan yhteiskäytössä olevalla tietoimella viikonlopun aikana tulleet viestit. Jos niiden joukossa olisi ollut ÄEE:n johtajalta lähipäivinä odotettavissa oleva, pian käynnistettäviä tutkimuksia koskeva raportointipyyntö, hän olisi voinut säästää aikaa ja käydä selittämässä tilanteen saman tien Ladama Dwalalle ilman että hänen olisi pitänyt kävellä omaan työhuoneeseensa ja takaisin. Kyselyä ei kuitenkaan näkynyt, mutta kaiken kaikkiaan häntä odottavia sanomia oli peräti kolme.

Hetken epäröityään Orpa-Cutama päätti avata niistä ensimmäisen. Pari uraansa aloittelevaa, samassa rakennuksessa työskentelevää tutkijaa pyysi siinä varmistusta havainnoilleen. Nopeasti vilkaistuna liitetiedostot esittivät jonkinlaista kalliossa olevaa kuilua. Ilman tarkempia tutkimuksia sen syntytapa jäisi kuitenkin arvailujen varaan. Luultavasti jotkut höyrypäät ajattelisivat tutkimuskohdetta jonkin tuntemattoman sivilisaation luomuksena heti nähtyään yhdenkin kuvan siitä. Aivan niin kuin avaruusmatkoihin kykenevällä ja tänne eksyneellä vieraalla rodulla ei olisi parempaakaan tekemistä kuin kaivella jokiuomia Flacin aurinkokunnan kolmanneksi uloimman planeetan kallioon, Orpa-Cutama tuhahti. Kuilun lähes sileä pinta oli helposti selitettävissä. Vuosituhansien aikana virtaavalla vedellä oli yleensä tapana tasoittaa kulkuväylänsä, ja sen jälkeen, kenties miljoonien vuosien ajan, hiomista oli jatkanut tuolla planeetalla jatkuvasti riehuvien myrskyjen lennättämä hiekka.

Kyseisellä taivaankappaleella oli tutkimusten mukaan joskus ollut ilmakehä, jonka katoamissyystä kiisteltiin vieläkin. Se tiedettiin, että planeetan akseli oli jossain vaiheessa siirtynyt, ja todennäköisin syy siihen oli jonkin suuren kappaleen törmäys. Viimeisimpien planeetalla lähetettyjen tutkimusalusten tehtävistä yksi oli ollut hankkia törmäysteorian tueksi geologisia todisteita. Toistaiseksi sellaisia ei ollut löytynyt, ja kaiken huipuksi lähes puolet kaikista määränpäähän lähetetyistä tutkimuslaitteista oli syöksynyt maahan nopeasti ja ennakoimattomasti liikkuvien myrskyjen saatua otteen niistä. Loppujenkin vempeleiden keskimääräinen toiminta-aika oli ollut alle viikko. Planeetan pintaa lähes tauotta raivokkaasti pieksävien tuulten ilmaan nostaman aineksen takia näkyvyys tutkimuskohteessa oli yleensä vain muutamia satoja metrejä, ja pahimmillaan onnistuneesti laskeutunut sondi oli hautautunut myrskyn lennättämään hiekkaan alle vartissa.

Orpa-Cutamalle postitetut kuvat oli ottanut tuorein kyseiselle planeetalle lähetetty luotain. Kyseessä oli samalla myöskin viimeinen sinne lähetettävä tutkimuslaite pitkään aikaan. Avaruustutkimuskeskuksen muutenkin hermoheikko budjettivastaava oli pillastunut eteensä tulleesta, hyväksymistä odottaneesta laskusta. Sinänsä yksittäiset laitteet eivät olleet kovinkaan kalliita, mutta kun laskettiin kaikkien edellisen luotaimen mukana lähetettyjen mittauslaitetteiden hinnat yhteen, päädyttiin melkoiseen rahavuoreen.

Enril Orpa-Cutama tarkasti seuraavaksi molemmat muut saamansa viestit. Ensimmäisen niistä oli lähettänyt hänen vanha opiskelukaverinsa, ja toinen näkyi olevan palkkatoimistosta. Tutkija luki tavallisen viestin ja jätti palkkalaskelmansa avaamatta. Yhdestäkään hänen tarkastamastaan laskelmasta ei ollut löytynyt virhettä, eikä hän enää ollut vuosiin viitsinyt edes aukaista niitä. Huokaisten mies sulki tietoimensa, vääntäytyi tuolistaan, käveli käveli ovelle, astui käytävään ja lähti kohti varsinaista työpaikkaansa.

– Muistitko ruokkia hoilaajan?

Lemmikkien romuluinen hoitaja ei edes vaivautunut vastaamaan eläinten hoitotiloihin pistäytyneen Orpa-Cutaman typerään kysymykseen. Totta kai hän oli tähän mennessä ruokkinut kaikki paikalla olevat hoidokit. Sitä paitsi kyseinen parikymmensenttinen eläin oli hänen oma henkilökohtainen suosikkinsa.

Jopa kaikkiin muihin Flacilla esiintyviin eläimiin verrattunakin hoilaaja oli ainutlaatuinen. Pienikin eläimeen iltahämärässä osunut tuulenvire sai sen laulamaan hiljaisella, silti yllättävän kauas kantavalla äänellä. Yleensä hoilaaja oli sumeahkosti läpinäkyvä, mutta nälkäisenä sen väri muuttui tummanpunaiseksi ja siitä erittyi hyönteisiä houkuttelevaa hajua.

Kevään lisääntymisaikana hoilaajat muodostivat yhdeksän osittain toisiinsa sulautuneiden eläinten pyramideja, hoilottajia. Valmis ryhmä eritti pahanhajuista tuoksua karkottamaan lähelle eksyvät ylimääräiset hoilaajat. Ellei se tehonnut, muodostelmaan kuuluvat eläimet hajottivat pyramidinsa ja karkottivat kovapäiset lajitoverinsa voimatoimin. Melko tarkkaan kahden kuukauden kuluttua kasa hajosi takaisin erillisiksi hoilaajiksi. Jokainen yksittäinen eläin oli osallistunut lisääntymiseen, jonka seurauksena pyramidin keskellä oli kehittynyt kymmenes hoilaaja. Hoilottaja pysyi paikallaan koko ajan, mutta sen muodostaneet eläimet pystyivät tarvittaessa pomppimaan päätä huimaamatonta vauhtia paikasta toiseen.

– Onko niitä löytynyt lisää?

Tutkija joutui pudistamaan päätään. Terraariossa oleva hoilaaja oli ainut, jonka hän oli pari viikkoa sitten viikonloppuretkellään onnistunut löytämään. Jostain syystä lajista oli tullut nopeasti uhanalainen. Vielä muutama vuosikymmen sitten niitä oli ollut riesaksi asti, mutta sen jälkeen kannan määrä oli ollut syöksykierteessä. Biologit eivät tutkimuksissaan olleet löytäneet niistä mitään ylimääräisiä sairauksia, eikä pahanmakuisilla hoilaajilla juuri ollut luontaisia vihollisiakaan. Eräs ennestään tuntematon harrastajabiologi oli arvellut syyksi jonkinlaista allergiaa liialle valolle ja esittänyt valosaasteen määrän nopean kasvun estävän hoilaajien normaalin lisääntymisen.

Oliko teorian esittäjä oikeassa vai väärässä, sitä Orpa-Cutama ei tiennyt. Varmuuden hän oli kuitenkin määrännyt, että hoitohuoneen valaistus- ja ilmaolosuhteiden oli oltava samat kuin eläimen löytöpaikalla, ja ainakin toistaiseksi kaikki oli sujunut hyvin. Hoitaja joutui seuraamaan hoilaajan värinmuutoksia tietääkseen oikean ajan sen ruokkimiselle. Ikävä kyllä tällä nimenomaisella otuksella oli tapana syödä tasaisesti ympäri vuorokauden.

Budjettivastaava oli kivenkovaan kieltäytynyt rahoittamasta lemmikkieläinhoitolan lisähenkilökuntaa, vaikka Orpa-Cutama oli uhannut vedota tutkimuskeskuksen johtajaan. Yksi vihollinen lisää, tutkija oli ajatellut kuultuaan hänen esitystään tukeneen johtajan ja budjettivastaavan kärhämästä. Eläkepäiviin ei kuitenkaan ollut kohtuuttoman kauan, eikä keskuksen rahakirstun päällä istuvan riivinraudan mäkätys enää urahaaveensa jo ajat sitten haudannutta tutkijaa erityisemmin liikuttanut.

Enril Orpa-Cutama vilkaisi vielä kerran lemmikkiään ja lähti eläinhuoneesta. Hänen tuomansa hoilaaja ei sinänsä lisännyt paikan lajikirjoa, koska monet muutkin työntekijät toivat omat hoidokkinsa sinne säilytettäviksi eri pituisiksi ajoiksi.

Kävellessään pitkin suuren rakennuksen käytäviä tutkija pohti elämäänsä. Hyväpalkkainen työ oli täyttänyt hänen pankkitilinsä, joten hänellä oli kohtalaiset mahdollisuudet toteutella unelmiaan. Materiaaliset tarpeensa hän oli täyttänyt jo vuosia sitten. Perhettä hänellä ei ollut, ja se olikin hänen elämänsä suurin pettymys. Nuorempana hän oli työskennellyt aamusta iltaan ja siirtänyt vastakkaisen sukupuolen tapailua huomatakseen, että nykyisin hän oli vain vanheneva mies, jolla ei ollut suuriakaan mahdollisuuksia löytää itselleen puolisoa.

Ei hän sentään mikään rumilus ollut, Enril ajatteli. Itse asiassa kurinalainen elämä oli säilyttänyt hänet paljon ikäistään nuoremman näköisenä ja hyväkuntoisena. Tutkija elätteli pientä toivoa Ladama Dwalan, tutkimuskeskuksen nuorehkon, pari vuotta asemassaan olleen naispuolisen johtajan suhteen. Tämä tuntui jostain syystä suhtautuvan Orpa-Cutamaan mieltyneesti, tai ainakin miehestä tuntui siltä.

Varsinainen avaruustutkimuskeskuksen työskentelytila oli parikymmentä metriä kanttiinsa oleva neliömäinen sali, jonka keskiosa oli tarkoitettu holosuurennoksille, ja jonka sivuilla oli joitain pieniä, lähinnä yksityiseen käyttöön tarkoitettuja huoneita. Kaikki laitteet oli sijoitettu salin reunoille ja seinille. Enril tervehti paikalla olevia kollegoitaan kättään heilauttamalla. Kolme viidestä paikalla olevasta vastasi eleeseen kukin omalla tavallaan. Kaksi muuta olivat niin uppoutuneita töihinsä, etteivät edes huomanneet vanhemman tutkijan saapumista.

Omassa huoneessaan Orpa-Cutama heitti ensitöikseen takkinsa nurkassa nököttävän varatuolin päälle. Hetkistä myöhemmin sen seuraksi lensivät myös päähine ja käsineet. Sitten hän sulki huoneen oven ja siirtyi työpöytänsä taakse. Istuuduttuaan hän kurotti kätensä kohti pöydän alla odottavia kevyempiä jalkineita. Äänikäsky avasi tietoimen. Tottuneesti hän tarkasti ensin postin ja sitten muiden alan ryhmien uutiskirjeet potkaisten samalla talvikenkänsä syrjemmälle.

Ruokatuntiin mennessä Enril Orpa-Cutama oli ehtinyt kerätä kohtalaisen nälän ja onnistunut välttelemään suurinta osaa pöydällä odottavista töistä. Rehellisinä hetkinään mies arvuutteli, kummassako hän oli nykyisin parempi, alallaan vai työpaikalla laiskottelussa. Useimpina päivänä, ei tosin aina, hän päätyi jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Orpa-Cutama käytti jonkin aikaa pikkukanttiinin tarjoaman ruuan arvailuun. Keittoa? Kasviksia? Liharuokaa? Tiedot ruuista olivat etukäteen kaikkien nähtävissä ilmoitustauluilla ja tietoimiin tilattavissa, mutta hänellä ei ollut tapana vilkaista yhtäkään listoista. Tutkija veikkasi keskimmäistä vaihtoehtoa ja merkitsi sen avaamaansa, juuri tätä tarkoitusta varten hankkimaansa kirjanpitovihkoon. Tähän asti hänen arvauksensa eivät olleet onnistuneet erityisen hyvin. Useimmiten pienessä kanttiinissa tarjottiin jotain noista kolmesta ruokatyypistä. Olettaen, että hän ottaisi laskelmissaan huomioon vain nämä kolme muonalajia, onnistuneiden arvausten prosentti oli hieman yli kaksikymmentäkaksi. Tulos oli kertakaikkisen säälittävä tähänastinen otoskoko huomioiden, mies naurahti itsekseen. Todennäköisyyksien perusteella hänen olisi pitänyt saada kolmannes veikkauksistaan oikein.

Suurempi kanttiini tarjosi paljon enemmän vaihtoehtoja syömiselle. Ikävä kyllä se oli vastakkaisella puolella tutkimuskeskuksen aluetta, eikä tutkija useimmiten viitsinyt kävellä sinne asti vaan tyytyi käymään suunnilleen sadan metrin päässä sijaitsevassa pienessä henkilökuntaruokalassa.

Orpa-Cutama huokaisi ja keskeytti kirjanpitonsa tarkastelun yhden viime aikoina taloon tulleen nuoren tutkijan koputtaessa hänen huoneensa oveen ja työntäessä päänsä näkyviin.

– Käytkö ensin syömässä vai menemmekö me?

– Sopiiko teille, että menen tällä kertaa ensin? Enril tiedusteli. Ovella seisova mies kääntyi ja kailotti kysymyksen muidenkin huoneessa olijoiden kuultavaksi.

– Kaikille käy. Lähdemme sitten, kun tulet takaisin.

Tutkija sulki tietoimensa, varmisti ettei mitään muutakaan ollut jäänyt auki ja käveli ulos huoneestaan. Ovella yhä seisova nuorempi mies väisti ja päästi Orpa-Cutaman ohitseen. Tämä katseli mennessään ympärilleen. Loput paikalla olijat seisoivat yhden kollegansa takana puolikaaressa ja tuijottivat istujan kuvaruutua.

– Löysivät jostain uuden pelin, ovella ollut nuorukainen selitti. Että ihan uusi peli, Enril Orpa-Cutama naureskeli kävellessään kohti pientä kanttiinia. Muut tiesivät, ettei hän käräyttäisi heitä Dwalalle. Palattuaan hän saattaisi itsekin vilkaista tuoreinta löydöstä.

Muiden mentyä vuorollaan syömään Orpa-Cutama nosti jalkansa pöydälle ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Ruokalevon aika. Asetettuaan henkilökohtaisen tietoimensa hälyttimen puoleen tuntiin hän himmensi kauko-ohjaimella huoneen valaistuksen, sääti vielä taustamusiikkin äänen sopivan hiljaiseksi ja asettautui tuolilleen mahdollisimman mukavasti. Jotain kuitenkin puuttui. Tutkija kurotti eteenpäin, avasi yhden työpöytänsä laatikoista ja veti sieltä ohuen mutta silti varsin lämpimän peiton. Levitettyään sen ylleen hän vajosi nopeasti miellyttävään horrokseen.

Epämääräisen ajan kuluttua jostain kuuluva piipitys keskeytti hänen hyvin ansaitun leponsa. Hetken mies kuvitteli, että kyseessä oli hänen oman tietoimensa herätysääni. Sitten hänen silmänsä rävähtivät auki. Nyt kuuluva ääni muistutti herätystä, mutta oli silti selvästi erilainen. Piipitys kuitenkin kuului tietoimesta. Orpa-Cutama katseli laitetta ihmetellen. Oliko hän asettanut johonkin muistutukseensa tuollaisen äänen, vai yrittikö joku ottaa häneen yhteyttä? Jälkimmäinen olisi vaatinut sitä, että hän olisi joskus laittanut jollekin oman soittoäänen. Ajatuskin moisesta oli mahdoton. Hän ei edes tiennyt, miten se tehtäisiin. Normaali soittoääni piipitys ei kuitenkaan ollut. Laitteen muistutusäänikin oli hänen mielestään erilainen. Eikä hänellä edes ollut mitään mielikuvaa siitä, että hänellä olisi ollut jotain muutakin tärkeätä tekemistä kuin nukkua keskellä työpäivää.

Äkillinen aavistus tai toive sai Enrilin sieppaamaan henkilökohtaisen tietoimensa pöydältä ja avaamaan sen. Piipitys oli kuin olikin hälytysääni. Orpa-Cutama värähti epäuskosta tajutessaan sen syyn, kumartui eteenpäin ja avasi pöydällä olevan suuremman tietoimen. Joskus työuransa alkuaikoina hän oli linkittänyt tutkimuskeskuksen työtietoimen omaansa saadakseen heti tiedon yllättävistä tapahtumista tai jos hänet olisi pakko tavoittaa jostain syystä. Kumpaakaan tosin ei ollut tapahtunut kertaakaan koko hänen tähänastisen työuransa aikana.

Sormet täristen Orpa-Cutama etsi hälytyksen antanutta laitteistoa. Vaihtoehtoja oli satoja, ja oikean löytäminen tuntui kestävän ikuisuuden. Mies kirosi aiempaa laiskuuttaan. Hänen aloittaessaan uutena työntekijänä havainnointilaitteita oli ollut paljon vähemmän, eikä merkin antaneen rakkineen etsiminen olisi kestänyt kuin hetken. Tutkimusvälineistön lisääntyessä hän ei ollut koskaan tullut tarkentaneeksi hälytysviestiä siten, että siitä olisi selvinnyt kyseessä oleva laitteisto.

Lopulta tutkija löysi etsimänsä rakkineen ja avasi sen sormet vapisten. Tietoimen kuvaruudulle ilmestyi kasa numeroita ja pari kuvaa. Tavanomainen avaruuden taustakohinasta aiheutuva satunnaisuus loisti poissaolollaan, ja molemmat kaaviot osoittivat selvästi, että kyseessä oli jonkinlainen keinotekoinen ilmiö.

Orpa-Cutama nielaisi käynnistäessään tarkistusohjelman ja itsensä automaattisesti hälytyksen antaman yksikön kanssa suuntaavan varalaitteiston. Tutkija jakoi kuvaruudun kahtia, asetti molempien laitteiden tulokset vierekkäin ja vertaili niitä keskenään. Identtiset. Analyysiohjelma vahvisti tutkijan päätelmän. Mies, jonka elinikäinen haave oli juuri toteutunut, tärisi innostuksesta, eikä tiennyt, miten päin olisi. Juuri syömästä tulleet muut tutkijat katsoivat kummastuneesti laitoksen vanhimman ja yleensä hillitysti käyttäytyvän tutkijan rynnätessä hihkuen huoneestaan.

3

– Että ihan avaruuslentäjäksi?

– Eikun avaruustutustujaksi.

– Mitäköhän sellainen tekee? Drailana tiedusteli tyttäreltään ja puraisi samalla palan kädessään pitämästä, varsin epämääräisen värisestä hedelmästä.

– Se on nainen, joka tutustuu muihin avaruudessa oleviin rotuihin, tyttö selitti tohkeissaan.

– Kai tiedät, ettei Flacin ulkopuolelta ole löydetty bakteereja kehittyneempää elämää? Olemme vasta päässeet tutkimaan muutamaa lähintä planeettaa, emmekä pääse kauemmas ilman parempia staasikammioita ja nopeampia aluksia. Saattaa mennä vuosisatoja, ennen kuin pystymme jättämään oman aurinkokuntamme.

– Mikä on staasikammio?

– Se on säiliö, jonka sisällä joku voi elää pitkiä aikoja vanhenematta juuri ollenkaan.

– Kuinka iso se on?

– Tällä hetkellä melko tarkkaan kolmisen metriä pitkä ja puolisentoista leveä. Syvyyttä sillä on suunnilleen metri. Laitteesta yritetään tehdä pienempi, mutta siinä ei ole kovin paljoa kutistamisen varaa. Jokaisessa säiliössä on oltava käyttäjän lisäksi tilaa voimanlähteelle ja muille tarvittaville komponenteille.

– Pääseekö sisällä olija pois sieltä? Vaikka käymään syömässä ja vessassa?

– Ei, Drailana selitti tytölle ja hymyili nähtyään tämän ilmeen.

– Staasikammiossa olija nukkuu koko ajan. Kone ruokkii häntä tarvittaessa ja huolehtii siitä, ettei hänen tarvitse käydä tekemässä tarpeitaan.

– Se on siis jonkinlainen unikone?

– Unikone on oikeastaan varsin hyvä kuvaus staasikammiosta, nainen kehaisi tytärtään.

– Tosin siinä olija voi parhaimmillaan nukkua vuosikausia kerralla tavallisen pituisen unen sijasta.

– Erilaisten teorioiden mukaan valon nopeutta ei voi ylittää, Dricia, Vermal keskeytti.

– Lähimpään asumiskelpoiseen planeettaan on kahdenkymmenenkuuden valovuoden matka. Tehokkainkin toistaiseksi kehitetty moottori kykenee saavuttamaan ainoastaan kymmenesosan valon nopeudesta. Sillä vauhdilla matka kestäisi teoriassa minimissään kaksisataakuusikymmentä vuotta. Todellisuudessa siirtyminen täältä sinne veisi huomattavasti pidemmän ajan.

– Eikö muilla avaruudessa olevilla roduilla voi olla käytettävissään parempia moottoreita?

– Tuskin. Vaikka jossain olisikin älyllinen rotu, heitä koskevat samat valon nopeutta koskevat fysiikan lait kuin meitäkin. Me emme pääse heidän luokseen, eivätkä he tänne. Mistä moinen äkillinen into avaruusasioihin?

Dricia katsoi isäänsä turhautuneena. Tämä oli taas äidin kanssa tyrmäämässä hänen haavettaan siitä, mikä hänestä tulisi isona.

– Uutisissa sanottiin, että joku tutkija on saanut siepattua ulkoavaruudesta lähetetyn viestin.

– Minäkin kuulin sen, Celmar julisti.

– Älä puhu suu täynnä ruokaa, Drailana torui.

– Olet jo sen verran iso, että sinun pitäisi muistaa noudattaa hyviä tapoja.

– Me molemmat katsoimme uutiset, poika intti nielaistuaan suupalansa.

– Se oli joku tyyppi jostain avaruustutkimuskeskuksen yksiköstä. ÄÄE:kö se oli? Celmar kysyi siskoltaan.

– Ei kun ÄEE. Tyypin nimi taisi olla Orpaca. Ainakin jotain sinne päin. Se oli aamun pääuutinen joka kanavalla, äiti!

Drailana ja Vermal vilkaisivat toisiaan. Lapset tuntuivat olevan tosissaan, mutta kumpikaan vanhemmista ei ollut kuullut asiasta.

Vermal vääntäytyi pöydästä ja käveli olohuoneeseen tarkistaakseen lasten väitteet. Muut kuulivat puhetta ja musiikkia miehen selatessa eri kanavia. Sitten ilmaan kajahti tuttu tunnussävel, ja uutistenlukija aloitti päivän pääuutisella.

– Drai, mies huudahti hämmästyneenä jonkin ajan kuluttua.

– Tulisitko katsomaan tätä?

Nainen epäröi hetken ja nousi pöydästä. Sitten hän käveli olohuoneeseen miehensä seuraksi käskettyään sitä ennen lasten jatkaa syömistään. Nämä lähtisivät pian kouluun ja vanhemmat siirtyisivät työpaikoilleen, eikä aikaa ollut tuhlattavaksi.

– Enkö sanonut? Dricia kailotti ovensuusta saaden vanhempansa hätkähtämään. Tyttö oli hotkaissut loput ruuastaan ja oli näiden huomaamatta tullut seuraamaan uutisia. Celmar hitaampana syöjänä jatkoi vielä aamupalansa tuhoamista.

– Vähän pienempikin äänenkäyttö riittää, neitiseni, Drailana torui kääntämättä katsettaan uutisista.

– Taisit olla oikeassa, Vermal myönsi tyttärelleen.

– Jos tuo pitää paikkansa, niin se on suurin tieteellinen sensaatio kautta aikojen.

– Sillä tutkijalla on kumma nimi, tyttö hihitti itsekseen.

– Orpacutma.

– Enril Orpa-Cutama, Drailana korjasi.

– Pesitkö varmasti korvasi?

Tyttö pyörähti pari kertaa ja näytti korvansa äidilleen. Puhtaat.

– Vieläkö Celmar syö? Vermal tiedusteli Dricialta. Tämä vilkaisi taakseen.

– Hän on ihan kohta valmis. Pari haukkua vielä.

– Mene sinä jo pukeutumaan, äiti kehotti.

– Sitten kun olet valmis, voit mennä tarkistamaan, onko kotteromme lämmin.

Dricia ei viitsinyt sanoa, että tietysti se oli. Kulkuneuvon automaattinen lämmityslaite huolehti joka aamu siitä, ettei siihen tulijoiden tarvinnut palella. Tyttö pukeutui nopeasti ja pani merkille, että hänen veljensä oli jo lopettanut syömisensä. Dricia livahti ulos sulkien oven takanaan. Vielä joitain kuukausia sitten se oli jäänyt häneltä jatkuvasti auki, mutta vanhempien tyytyväisyydeksi heidän nalkutuksensa oli lopulta tuottanut toivottua tulosta.

Mittari näytti kahdeksaa miinusta. Näytti siltä, että yhden vähän lämpimämmän päivän jälkeen pakkanen kiristyisi taas. Lumen kenkien alla pitämä ääni kuulosti kivalta. Tyttö käveli odottavaa ajoneuvoa kohti narskutellen mahdollisimman paljon mennessään.

Drailana katsoi sivuikkunasta rauhallisesti kävelevän tytön katoamista koulun ovesta. Myös Celmar opiskeli samassa paikassa, mutta tämä oli heti liiturista noustuaan paennut pakkasta pinkaisemalla pihan poikki suoraan sisään.

– Mitä mieltä olet siitä avaruustutkimuskeskuksen tekemästä havainnosta? Vermal tiedusteli miltei heti vaimon lähdettyä liikkeelle.

– En oikein tiedä. Muistan hämärästi Orpa-Cutaman pitäneen meille muutamia luentoja, mutta niistä on jo niin kauan, etten ilman uutisissa näytettyä pätkää edes tietäisi, miltä hän näyttää. Muistelisin kuitenkin, että hän oli sellainen asiallinen, vähän hiljaisemman sorttinen mies.

– Minä taas muistan nähneeni hänet parissa kokouksessa. Tosin viimeisimmästä on varmasti vähintään kolme vuotta. Jos hänen havaintonsa vieraista avaruudessa on todellinen, maailmassa alkaa uusi aikakausi.

– Toisen älyllisen rodun löytäminen olisi kieltämättä melkoinen paukku, Drailana myönsi.

– En kylläkään kuvitellut, että sellaisen löytäisi Orpa-Cutama. En muista luentojen jälkeen kuulleeni hänestä mitään. Ainakaan tutkijana hän ei ole erityisen ansioitunut tai sitten häneltä ei ole julkaistu mitään, mikä olisi kiinnittänyt huomioni.

– Kyseessä voi taas olla väärä hälytys, Drailana jatkoi keskustelua liityttyään lähimpään isoon liikennevirtaan.

– En silti oikein usko sitä. Tuskin asiaa olisi julkaistu, jos sen aitoudesta olisi epäilyjä. Sanottiinko uutisissa, mistä suunnasta viesti oli?

– Lähetyksen lähtöpaikka onnistuttiin selvittämään useilla eri menetelmillä. Ne kaikki antoivat suunnilleen saman etäisyyden ja suunnan.

– Niin? Drailana kysyi, kun mies tuntui jäävän ajatuksiinsa.

– Oliko tiedoissa jotain omituista?

– Vain kaksi asiaa. Ensinnäkin viesti oli lähetetty tarkoituksellisesti Flacille.

– Siis mitä? nainen puuskahti.

– Joku oli suunnannut viestin tietoisesti tälle planeetalle, mies toisti sanansa.

– Avaruutta tutkivia yksiköitä on joka puolella Flacin pinnalla ja lähiavaruudessa. Tallenteita tutkimalla selvisi, etteivät sivusuunnassa kauimmaiset laitteistot olleet havainneet viestiä. Se taas tarkoittaa, että joku suuntasi sanomansa tarkasti juuri tänne.

– Voidakseen laittaa viestin tiettyyn, liikkuvaan pisteeseen lähettäjän täytyy olla selvillä vastaanottajan nykyisestä sijainnista, omasta etäisyydestään kohteeseen sekä molempien suhteellisesta suunnasta ja nopeudesta toisiinsa nähden, Drailana ajatteli ääneen.

– Viestin lähettäjän on lisättävä laskelmiinsa sanomansa kulkemiseen kuluva aika ja huomioitava mahdollisesti välissä olevat tai siihen tulevat esteet saadakseen sanomansa perille.

– Niin. Vastaanottajalla pitää lisäksi olla teknologinen valmius viestin vastaanottamiseen ja selvittämiseen. Ei ole mitenkään mahdoton ajatus, että olemme ennenkin saaneet yhteydenottoja, mutta emme ole tunnistaneet niitä sellaisiksi.

Drailana lensi jonkin aikaa eteenpäin ääneti kohti Vermalin työpaikkaa, kunnes keksi, mikä häntä vaivasi.

– Mistä vieraat tiesivät, minne heidän piti lähettää sanomansa? Mies katsoi toista hämmentyneenä.

– Flacilta on jo pitkään lähtenyt erilaista informaatiomelua?

– Sitä on lähtenyt joka suuntaan. Avaruusaluksessa olija huomaisi varmasti hälyn. Sen lähtöpisteen suuntiminenkin onnistuu, mutta etäisyyden kasvaessa virhemahdollisuus kasvaa koko ajan. Jotta lähetys voitaisiin suunnata erittäin tarkasti vain haluttuun kohteeseen, sen sijainnin, lentoradan ja vauhdin selvittämiseksi tarvittaisiin vähintään kolme kaukana toisistaan olevaa alusta.

– Ei välttämättä, mies kiisti.

– Yksikin alus voi saada sen selville liikkumalla riittävän laajalla alueella ja suuntimalla lähettävän planeetan.

– Sinulla ei taida olla mitään käsitystä siihen tarvittavista etäisyyksistä?

– Ei, mutta osaan arvata suuruusluokan.

– Tuskinpa. Vaikka viesti olisi laitettu lähimmältä elinkelpoiselta planeetalta, siltä etäisyydeltä lähetyksessä käytettyjen tarkkojen tietojen saaminen olisi vaatinut yhdeltä alukselta useiden vuosien matkaamisen mittauspisteiden välillä tai huomattavasti pidemmän tarkkailuajan itse planeetalta tai sen lähiavaruudesta ja omiamme selvästi paremmat seurantalaitteet. Hetkinen? Eikö siinä välissä ole kaksikin asteroidipilveä? Voisiko viesti niistä huolimatta tulla perille?

– En usko, Vermal tokaisi vaivautumatta pohtimaan asiaa tarkemmin.

– Parhaassakin tapauksessa siitä jäisi puuttumaan osia. Yksikään meidän viestintätavoistamme ei läpäise kilometrejä kalliota. Tosin jos joku muu rotu on olemassa, sillä saattaa olla sellainenkin viestimuoto.

– Etkö sanonutkin aiemmin, että Orpa-Cutaman sieppaamassa lähetyksessä oli kaksi omituista asiaa? Jos toinen oli sen tarkka suuntaaminen, niin mikä se toinen oli?

– Luulin jo, ettet ikinä kysyisi, mies naurahti.

– Kaikkien mittausten mukaan viesti oli lähetetty kahdenkymmenenyhdeksän valovuoden takaa. Suunnasta, jossa ei ole yhtä ainutta planeettaa lähelläkään.

Tällä kertaa hiljaisuus venyi pitkäksi Drailanan pohtiessa erilaisia mahdollisuuksia. Jäljelle jäi vain yksi.

– Viesti on siis lähetetty joltain avaruusalukselta?

– Siltä se kovasti näyttää, Vermal myönsi.

– Koko lähiavaruus, ja paljon kauempaakin, on tutkittu ties kuinka moneen kertaan kaikilla mahdollisilla käytettävissämme olevilla kaukohavainnointilaitteistoilla. Ei yksinkertaisesti ole mahdollista, että jokin planeetta tai suurikokoinen asteroidi olisi jäänyt huomaamatta tuollaisen välimatkan päästä. Jälkimmäisellä tuskin voisi olla siinä kehittynyttä älyllistä elämää, eli siinäkin tapauksessa, että siellä sellaista olisi, kyseessä olisi jostain muualta sen kyytiin hypännyt rotu.

– Jos oletetaan, että viestin lähetti meille tarkoituksella joku keskellä ei mitään olevasta aluksesta, jäljelle jää vielä ainakin muutama kysymys, nainen jatkoi miettimistään.

– Joko heillä on keino matkustaa jossain staasikammion tapaisessa laitteistossa, heidän käytössään on sukupolvialus tai sitten, Drailana piti pienen tehotauon, he tuntevat valoa nopeamman matkustamisen periaatteen.

– Lähin eksoplaneettahan on asumiskelvoton? Vermal vaihtoi aihetta.

– On se ainakin tällä hetkellä. Suunnitelmat sen asuttamista varten on tehty jo vuosia sitten. Pystyisimme tälläkin hetkellä lähettämään sinne miehittämättömän, ilmakehän muutoksen käynnistävillä geenikäsitellyillä bakteereilla lastatun aluksen.

– Tuleekohan siitä asuttamisesta ikinä mitään? mies ihmetteli.

– Lähes kolmesataa vuotta matkaan ja ties kuinka kauan siihen, että planeetan ilmakehä sopii meille.

– Käsittääkseni kaikki muu on meille sopivaa, mutta ilmakehä on varsinainen myrkkykokoelma. Suorittamiemme erilaisten analyysien pohjalta oletamme siellä olevan jonkinlaista siihen ympäristöön sopeutunutta kasvullisuutta. Mahdollisista eläimistä emme tiedä mitään. Yksikään astrobiologeistamme ei ole suhtautunut niiden mahdolliseen löytämiseen täysin kielteisesti, mutta yleinen mielipide heidän keskuudessaan on epäilevä. Tarkoitin nyt siis kehittyneempiä eläimiä, enkä mitään yhdestä tai muutamasta solusta koostuvia. Ilmakehän muutos bakteerien saapumisesta laskettuna kestää optimistisempienkin teorioiden mukaan suunnilleen kaksi ja puolituhatta vuotta. Sen jälkeen planeetalla olevan ilman pitäisi olla hengityskelpoista. Se ei siis vielä tarkoita samanlaista kuin täällä vaan sellaista, missä voi oleskella kuolematta siinä oleviin myrkkyjäämiin.

– Kauankohan vastaanottamamme viestin avaaminen kestää?

Drailana pohti miehensä esittämää kysymystä ja sulki tietoimensa, josta he olivat viimeisten minuuttien aikana seuranneet uutisia. Käytännössä yksi uutinen, vieraalta rodulta tullut viesti, hallitsi kaikkia lähetyksiä. Miettiessään hän ohjasi samalla ajoneuvoa kohti Vermalin työpaikkaa. Muutama sata metriä ja pari risteystä vielä. Sen jälkeen hän näkisi miehensä käyttämän ulko-oven ja jättäisi tämän sen eteen. Itse hän jatkaisi ajamista vielä jonkin aikaa omalle työpaikalleen. Myöhemmin illalla hän kiertäisi saman lenkin toiseen suuntaan ja ottaisi ensin miehensä ja sitten naperot kyytiin. Nainen päätti lasten mentyä nukkumaan kysyä, kannattaisiko heidän harkita toisen ajoneuvon hankkimista. Nyt muut joutuivat odottamaan hänen tuloaan sen sijaan, että Vermal voisi lyhempää päivää tekevänä viedä ja hakea lapset.

– Jos nuo uutisten tiedot ovat oikeita, sanoman tulkitsemisen ei pitäisi viedä kohtuuttomasti aikaa. Lukijahan sanoi, että siinä on käytetty erilaisia matemaattisia arvoja antamaan selvittämisessä tarvittavia vakioita. Alkulukujaksot varmistivat, ettei sanomaa luultaisi satunnaiseksi taustakohuksi. Sitten siinä oli annettuihin lukuihin perustuvia laskutoimituksia ja erilaisia kaavoja. Veikkaisin, että viimeistään ylihuomenna koko viesti on selvitetty. Sen kimpussa on varmaan kaikkien kuviteltavien alojen huippuasiantuntijat.

– Ihmettelisin kovasti, ellei niin olisi, Vermal hymähti.

– Hallitukselle ei ikinä annettaisi anteeksi tulkkauksen epäonnistumista. Viesti on ensimmäinen varmistettu todiste vieraan, avaruusmatkoihin kykenevän rodun olemassaolosta. Melkoinen joukko tiedehenkilöitä on jo varmasti valmistelemassa vastausta tai ainakin alustavia vastausvaihtoehtoja.

– Taatusti, Drailana naurahti.

– Voi olla, että minäkin joudun moiseen ryhmään tai ainakin yhteen niistä.

– Kuinka niin?

– Työskentelen staasiryhmässä, nainen muistutti Vermalia.

– Yksi vaihtoehto vieraalle rodulle vastaamiseen on laittaa heille viesti ja lähettää kontaktiryhmä matkaan.

– Entä jos tuntemattomat kuljettavat mukanaan meille vaarallisia mikro-organismeja?

– Se on hyvin mahdollista, nainen Drailana myönsi.

– Ei voi myöskään unohtaa sitä vaihtoehtoa, etteivät he välttämättä ole rauhanomaisia. Siksikin aluksen lähettäminen mahdollisimman kauas planeetastamme vaikuttaa ainakin minusta hyvältä vaihtoehdolta. Se antaa meille mahdollisuuden vahvistaa puolustustamme, jos kontaktialus tuhotaan. Sotilaalliselta kannaltahan olemme alakynnessä. He tietävät sijaintimme ja heillä on melko varmasti nopeammat alukset. Aseista en tiedä. Toisaalta, jos vieraat edustaisivat väkivaltaista rotua, he tuskin olisivat varoittaneet meitä läsnäolostaan.

4

Pitkästä aikaa Enril Orpa-Cutama tunsi taas elävänsä. Vieraalta rodulta vastaanotettu viesti oli nostanut hänen arvostuksensa ÄEE:n organisaatiossa aivan uusiin ulottuvuuksiin. Nykyisin hän liikkui, silloin kun ei osallistunut sanoman analysointiin, avaruustutkimuskeskuksen johtajan Ladama Dwalan seurassa. Nainen oli heti yhteydenotosta kuultuaan nostanut tutkijan lähimmäksi apulaisekseen. Ladaman seura ei Orpa-Cutamasta tuntunut pahalta, ei varsinkaan, kun tämä silloin tällöin hipaisi häntä kädellään tai he pohtivat viestiä vierekkäin nojaten kevyesti olkapäillään toisiinsa.

– Kaikki on kiinni yhdestä ainoasta numerosta! Dwala puuskahti turhautuneena kahden tunnin pohdiskelujen jälkeen. Kymmenet asiantuntijat olivat pohtineet vuorokauden ympäri viimeisen numeron arvoitusta. Sen ratketessa viesti avautuisi. Lukemattomat tietoimet yrittivät koko ajan kokeilemalla löytää oikeata numeroa. Ainut sanomasta saatu vihje oli, että kyseinen luku oli pyöreä.

– Tiedän. Vaihtoehtoja on vaikka kuinka. Jokainen kokonaisluku. Miinusmerkkisiä unohtamatta.

Dwala tuijotti miestä lyöden samalla itseään otsaan.

– Voisiko vastaus tosiaan olla sellainenkin? Tutkiiko kukaan tuota mahdollisuutta?

Orpa-Cutama mietti jonkin aikaa ja pyöritti sitten päätään.

– Ei tietääkseni. En ainakaan muista, että sellaista tehtävää olisi annettu jollekin. Voi tietysti olla, että negatiiviset luvut ovat tulleet muillekin mieleen.

Pari minuuttia myöhemmin yksi tutkimusryhmä oli saanut uuden tehtävän. Sen siihen asti tekemä työ oli jaettu kahden muun ryhmän vastuulle. Niiden johtohenkilöt olivat napisseet lisätyöstä, mutta alistuneet melko nopeasti. Eipä silti, että heillä olisi ollut vaihtoehtoja. Viesti oli saatava ratkaistuksi mahdollisimman pian, ja mikä tahansa, mikä auttaisi siinä, oli tehtävä.

Miehen huono asento puudutti kylkeä, mutta hän ei halunnut vaihtaa sitä. Naisen lämmin käsivarsi ja olkapää koskettivat Orpa-Cutamaa saaden tämän ajatukset harhailemaan.

– Nukutko?

Tutkija säpsähti.

– Jäin ajatuksiini, hän pahoitteli aikomatta kertoa mietteidensä aihetta.

– Kannattaisiko meidän pitää pieni tauko? Ainakin minulla nuo tulosteet ja kaaviot hyppivät jo silmissä.

Orpa-Cutama joutui myöntämään ehdotuksen hyväksi. Nainen suoristautui ja venytteli. Tutkija yritti olla katsomatta tämän sorjaa vartaloa, mutta ei onnistunut kovinkaan hyvin. Ladama Dwala hymyili sisäänpäin. Hän oli huomannut toisen tarkastelun, vaikka tämä yrittikin peitellä sitä.

– Otatko jotain juomista?

– Muki sitä tavallista maistuisi, mies sanoi ja katsoi, kuinka nainen nousi ja käveli huoneen toisella laidalla olevan automaatin luokse. Hymy nousi hetkeksi tutkijan kasvoille kadotakseen heti naisen Dwalan kääntyessä. Tämä tiesi miehen katsoneen hänen peräänsä. Kirjaimellisesti.

– Sokeria?

– Ei kiitos.

– Entä muuta? Haluatko kokeilla tätä uutta lisuketta?

– En. Ajattelin juoda ihan raakana tällä kertaa, vaikka kuinka houkuttelet.

– Se on hyvä, että mies pysyy kovana, nainen naurahti ja otti itselleenkin mukillisen.

– Näistä juomista saa salakavalasti kaloreita. Varo, ettet polta näppejäsi, Dwala varoitti hetkistä myöhemmin ojentaessaan juotavaa miehelle. Sitten hän katsoi miestä tarkemmin.

–Pitäisikö minun kenties avata ikkuna? Näytät siltä kuin sinulla olisi kuuma.

Enril Orpa-Cutama noitui mielessään helotustaan. Pitäisi keskittyä työasioihin eikä ajatella muuta.

– Minkähän takia kaikki on kiinni tästä yhdestä ainoasta numerosta? tutkija mietti ääneen tuntia myöhemmin. Kaksikko oli palannut työhön lyhyen tauon jälkeen. Nainen nojasi taas kevyesti Orpa-Cutaman olkaa vasten.

– Ehkä he halusivat varmistaa, että viestin ratkaisijat ovat riittävän älykkäitä?

– En oikein usko tuohon, tutkija tokaisi epäröimättä.

– Teknologinen tasomme on pääteltävissä vieraan rodun vastaanottamasta hälystä. He tiesivät viestiä lähettäessään meidän pystyvän ratkaisemaan sen.

– Tarkoittanet hälyllä Flacilta joka suuntaan lähtenyttä informaatiota. Minusta tuntemattomat eivät pysty arvioimaan sivistyksemme tasoa kovinkaan tarkasti.

– Selittäisitkö?

– Heidän havaitsemansa viestisaaste on lähtenyt ajat sitten täältä. Tekniset saavutuksemme ovat kehittyneet suuresti hälyn matka-aikana.

Orpa-Cutama ähkäisi. Miten hän olikin onnistunut unohtamaan tuon?

– Voisivatko he ennustaa teknologisen tasomme nousun tietyllä ajanjaksolla?

– Ehkä jossain määrin. Yksikin sota tai suuri, koko planeettaa koskeva katastrofi muuttaisi tilannetta merkitsevästi. Sellaisen mahdollisuus pitäisi kuitenkin huomioida kaikissa ennustuksissa. Teknologialla on myös tapana edetä sykäyksittäin. Yksi ainut läpimurto jollain merkittävällä alalla saattaa saada aikaan pitkän kehitysaallon.

– Toisin sanoen, viesti on oletettavasti ratkaistavissa vanhallakin tekniikalla, mies päätteli.

– Kaikki kokonaisluvut ovat pyöreitä lukuja. Tähän mennessä tietoimet ovat käyneet lävitse melkoisen kasan numeroita, ja jokainen niistä pitää kokeilla viestiin. Yksikään ryhmistä ei ole tiedottanut onnistumisesta.

– Tiedän, mies hymähti.

– Testaus on kuitenkin pakollinen. Emme tiedä, mikä luku ratkaisee sanoman.

– Niinpä. Jokainen uusi tulkkaus pitää analysoida. Lisäksi tuntemattoman rodun edustajat tuskin käyttävät omaa kieltämme. Päällisin puolin sotkulta näyttävä teksti voi paljastua viestiksi. Miksi menit tuon näköiseksi? nainen kysyi, kun näki Orpa-Cutaman ilmeen vaihtuvan tuskaiseksi.

– Tuo viimeinen lauseesi toi mieleeni aika ikävän vaihtoehdon. Entä jos viesti ei olekaan puheena vaan jossain muussa muodossa? Sehän voi olla vaikka kuvia, tekstiä tai jonkinlainen yhdistelmä. Kenties heillä on jokin oma tapansa lähettää informaatiota, emmekä pysty purkamaan sanomaa? Eikä meillä edes välttämättä ole ikuisesti aikaa yrittää ratkaista sitä. Vieraat eivät voi vuosikausia odottaa vastaustamme. Joko he tulevat tänne tai sitten lähtevät muualle. Vastaaminen tai sen puute saattaa myös määritellä heidän suhtautumisensa meihin jatkossa.

– Kuka vieraille lähetettävän vastauksen lopullisesta muotoilusta päättää?

Ladama Dwala jäi miettimään miehen esittämää kysymystä. Kaksikko oli jo käynyt syömässä ja istuskeli nyt vierekkäin jäätyneen ja lumen peitossa olevan joen lähellä olevalla penkillä. He voisivat joko mennä