Flac 6: Baca Lenne

By Teuvo Virén

Kaikki tietävät, mitä tapahtui kauan sitten kaukaisessa galaksissa. Harva kuitenkin tietää, mitä vielä kauempana tapahtui, lähempä-nä nykyaikaa.

Kaikkien nauraman tutkijan kuolema öisessä tulipalossa oli jonkin aikaa Flacin suurin uutinen. Valtavassa roihussa tuhoutuivat paitsi kaikki naisen kehittämät laitteet ja muistiinpanot niin myös hänen käyttämänsä kemikaalit ja muut materiaalit.

Tuhansia vuosia myöhemmin kevätkierto myllersi taas kerran Lorracdan vedet. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin erilainen kuin aiemmin ympäri järveä tavalla tai toisella joutuneiden ja toisiaan puoleensa vetävien murusten saavutettua kriittisen massan. Lu-kuisten hirviöhavaintojen jälkeen armeija sai käskyn etsiä se. Pian selvisi, että niitä oli kaksi. Vähän myöhemmin niitä oli jo kolme.

Fennarin yläjuoksulla sijaitsevalle Azmarille lomalle muutaman muun perheen kanssa suunnanneilla Cadaqoilla ei ollut aavistus-takaan tulevasta. Rantakalliolla kiipeilleen Temen pudottua jär-veen tämän ystävät saattoivat vain katsella hyisessä vedessä mu-taan jumittuneen pojan taistelua elämästään ja toivoa kutsumansa avun tulevan ajoissa paikalle. Ensimmäisenä Temen luokse ehti kuitenkin himmeää valoa hehkuva olento.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 20, 2019
• ISBN: 9789528020127

Teuvo Virén

..................................................

Book preview

70

1

– Ota hömpsy, Teme.

Cadaqa ojensi kätensä epäröiden teon järkevyyttä. Kavereiden odottavat katseet painostivat hänet kulauttamaan ensin pienen hörpyn ja hetkeä myöhemmin täyden suullisen Celan mukanaan tuomasta pullosta. Cadaqasta litku oli ällöttävän makuista, mutta hän ei halunnut muiden pitävän itseään nössönä. Riitti jo kun nämä aina silloin tällöin huomauttelivat parin vuoden ikäerosta heidän ja hänen välillään.

Juomalla samaa tahtia muiden kanssa Teme Cadaqa piti itseään tasaveroisena näiden kanssa. Vaikka häntä ei nuorempana syrjittykään, hän koki silti muiden pitävän häntä, ainakin joskus, lapsena. Edes muita vanhempi Erbin ei ollut aikuinen, eikä olisi vielä vähään aikaan.

Teme tiesi käyttäytyvänsä tyhmästi mutta otti vielä yhden hörpyn ennen kuin työnsi putelin vuorossa olevalle ja kättään ojentavalle Kazralle. Irvistyksestä päätellen juoma maistui tästä yhtä pahalle kuin Temestakin.

– Keskusta.

– Ääliö, kohtalaisessa huppelissa jo oleva Oed pyöritteli päätään Celan ehdotukselle.

– Kauanko kuvittelet aikuisten katsovan meitä ennen kuin he kutsuvat virkavallan saattamaan meidät kotiin?

– Vartin?

– Maksimissaan viisi minuuttia. Humalaisiin ei suhtauduta kovin myötämielisesti, eikä varsinkaan ikäisiimme, kaksikon kinastelua sivusta seurannut Erbin Hellen muisteli edellistä, ei niin kovin hyvin päättynyttä maisteluaan. Jälkikasvunsa toilailusta äkämystyneet vanhemmat olivat olleet odottamassa poliisien kyydissä kotiin palannut lastaan, eivätkä he olleet odottaneet virkavallan edustajien poistumista ennen kovaäänisen ja hyvää käytöstä koskeneen saarnansa aloittamista. Naapureiden kuukausia kestäneestä virnuilusta päätellen ainakin yksi näistä oli ollut jossain kuuloetäisyydellä.

Oli miten oli, vanhempien langettama kohtuuton rangaistus oli kärsitty ajat sitten. Koulu jatkuisi parin viikon kuluttua, ja raadettuaan viimeisen kuukauden kesätöissä Erbin ei kokenut rentoutumista ystävien seurassa vääräksi. Hän ei silti olisi käyttänyt ensimmäistä vapaa-iltaansa kittaamalla viinaa ilman Hagnan jostain hankkimaa putelia.

Lahia jos mitä sopi kutsua perinnejuomaksi. Sen historia ulottui kauemmas kuin kukaan tiesi. Erbin ei ymmärtänyt aineen suosiota nuorten eikä vanhempienkaan keskuudessa. Hänestä se maistui lähinnä kuselle. Tietystikään hän ei moista tuotosta ollut testannut, mutta hajusta päätellen niillä oli paljon yhteistä.

Kuudennen kierroksen jälkeen pullossa oli vielä reilusti yli puolet jäljellä. Eniten sisältöä nauttinut, ilmiselvästi itseään vanhempiin vaikutuksen tekemistä yrittävä Teme Cadaqa oli jo kohtalaisessa huppelissa, ja käytännössä tämä kierrätti putelia Celan ja Oedin kanssa Erbinin vain esittäessä ottavansa ryyppyjä muiden tahtiin.

Syy lähes selvänä pysymiseen ei ollut raittiusvimma vaan mielikuva poikansa käytökseen pettyneistä vanhemmista. Teme. Erbin Hellen käänsi katseensa viimeisintä hittiä yhdessä kahden muun kanssa hoilaavaan Cadaqaan ja pyöritti päätään. Poikaparka katuisi viimeistään huomenna Lahpullon tyhjentämistä vaikka onnistuisikin, mitä Erbin pahasti epäili, salaamaan alkoholin nauttimisensa vanhemmiltaan.

Otettuaan taas teeskentelyryypyn Erbin pohdiskeli tapoja keskeyttää ilta sekä omalta että Temen osalta. Ilman Oedia ja Celaa hän olisi vain voinut sanoa juopottelun riittävän. Vuoden häntä nuorempi kaksikko kuitenkin teeskenteli itseään vanhempia, eivätkä nämä keskeyttäisi Lahin nautiskelua vaikka porukan nimellinen johtaja tai kuka tahansa heidän kavereistaan sanoisi mitä tahansa. Cela ja Oed olivat oman esityksensä uhreja, eikä kumpikaan voisi lopettaa juomistaan altistamatta itseään toisen pilkalle.

Kaksikon yllyttäessä toisiaan ja Cadaqia juomaan enemmän Erbin päätti käyttää ainoan mahdollisuutensa kolmikon nautiskelutahdin hidastamiseksi.

– Emme me kai tässä koko iltaa istu? Keksiikö joku jotain parempaa paikkaa?

– Keskusta?

– Ei, edelleenkään, ellet halua päätyä poliisien viemänä kotiisi, Hellen huokaisi raskaasti Oedin uusintayritykselle.

– Satama?

– Virkavalta pyörii sielläkin, Cela torjui Temen ehdotuksen ja tarjosi itse omaa vaihtoehtoaan muiden harkittavaksi.

– Nuorisotalo?

– Todella nerokas idea! Erbin nauroi. Vaikka nelikko onnistuisikin livahtamaan rakennukseen, he tuskin vanhenisivat siellä kauan. Ellei henkilökunta huomaisi haisevaa hengitystä niin muut nuoret kävisivät ilmoittamassa asiasta pelätessään oleskelupaikkansa tilapäistä sulkemista. Nautintoaineiden vaikutuksen alaisena taloon ei saanut tulla. Sääntö oli ehdoton, ja kaikki tiesivät, ettei parin päivän sulkemisuhkaus ollut vain sananhelinää.

Kolmikon heittäessä yhä uusia ideoita näiden ryyppyjen väliset tauot kasvoivat yhä pidemmiksi. Erbin myhäili itsekseen tajuttuaan suunnitelmansa onnistuneen ja heitteli omia ehdotuksiaan muiden reposteltaviksi.

– Auts. Tuli lähtö.

Erbin sävähti vilkaistuaan Oedin osoittamaan suuntaan. Puistovahti oli huomannut juopottelevan nelikon ja oli tulossa hätistämään heitä muualle. Jättiläismäinen miekkonen oli yleensä hyväntuulinen ja huumorintajuinen. Tämä ei kuitenkaan sallinut kenenkään hyppivän silmilleen työpaikallaan, joten nelikko keräsi suosiolla kimpsunsa ja kampsunsa kasaan jo ennen kuin mies ehti heidän luokseen.

– Pojat, pojat, vahtimestari heristi hymyillen sormeaan ja piti edessään seisoville, tasapainonsa kanssa kamppaileville nuorille parin lauseen pikasaarnan alkoholinkäytön vaaroista. Muutaman molemminpuolisen hyväntahtoisen herjan jälkeen vahti hätisti ponnettomasti vastaan hangoittelevat nuoret muualle pienten lasten ulkoiluttamiseen tarkoitetusta puistikosta.

Talsittuaan päämäärättömästi eteenpäin nelikko huomasi sopivan paikan juominkiensa jatkamiseen. Kävelytieltä lähtevä polku päättyi pienelle uimarannalle, ja tähän aikaan päivästä siellä ei vielä olisi paljoa väkeä. Todennäköisesti heidät häädettäisiin jossain vaiheessa sieltäkin, mutta se oli sen ajan murhe.

Muutama paheksuva katse sai nelikon siirtymään syrjemmälle. Sinänsä toruvilla tuijotuksilla ei ollut väliä, mutta rannalle saattaisi jossain vaiheessa tulla joku tuttu aikuinen, eikä kukaan halunnut ottaa riskiä siitä, että tämä kertoisi näkemästään vanhemmille.

Kazran ja Hagnan aloittaessa usein toistamansa kädenväännön Erbin Hellen huokaisi syvään ja tiesi jutun päättyvän muutaman voimainkoitoksen jälkeen kaksikon väliseen painimatsiin. Hän ei moiseen osallistuisi. Muista ei olisi hänen haastajikseen. Totta kai hän voisi silloin tällöin hävitä, ja olikin useamman kerran joutunut tunnustamaan sekä Kazran että Hagnan paremmakseen, mutta kyse oli ollut lähinnä tilastotappioista ja huonosta tuurista. Tai siis huolimattomuudesta. Kokoero Temen kanssa oli sitä luokkaa, ettei tästä olisi vielä pitkään aikaan haastamaan häntä tai edes Kazraa tai Hagnaa.

Juttu meni niin kuin Erbin oli ajatellutkin. Oedin ja Celan kehuttua itseään tarpeeksi kaksikko haastoi toisensa painiin. Pahoinvoivalta näyttävään Temeen keskittynyt Erbin ei jaksanut katsella kaksikon ähellystä. Lopputuloksesta riippumatta molemmat pitäisivät itseään toista vahvempana, ja jonain päivänä nämä pyörisivät taas joko lattialla, nurmikolla tai jollain muulla pinnalla.

Kaksikon vetäessä henkeä Erbinin silmiin osui jotain kiiltävää. Poikaporukan johtaja kohottautui seisomaan, otti tarvittavat askeleet ja kumartui nostamaan löydöksensä.

– Puuttuuko jommalta kummalta kenties jotain? Hellen tiedusteli ojentaen samalla kätensä suoraksi. Kummankin pudisteltua päätään Erbin toisti kysymyksensä näyttäen kämmenellään olevaa silmää ja ojensi sen nolostuneelta näyttävälle Oedille.

– Lopettakaa se könyäminen. Tällä kertaa Oedin silmä löytyi, mutta toista kertaa moista onnea ei välttämättä ole.

Hellenin moitteet saivat Kazran mutristamaan suutaan. Luultavasti tämä oli oikeassa. Jos he olisivat Hagnan kanssa painineet vähän sivummalla, silmä olisi saattanut hukkua paksumpaan aluskasvillisuuteen.

– Miten sinä edes onnistuit? Cela räkätti ja repesi sitten kokonaan. Toisen käytökseen harmistunut Kazra ei vaivautunut vastaamaan vaan otti pitkän huikan jo huomattavasti vajentuneesta pullosta ja tarjosi sitä näyttävästi porukan pienimmälle. Tämä vilkaisi sitä ja pudisti päätään.

– Oloni ei ole kovin hyvä.

– Olet ottanut liian vähän, pätkä, Kazra maanitteli.

– Tällaisena aurinkoisena päivänä pitää huolehtia nestehukan torjunnasta.

– Eiköhän hän ole lipittänyt jo tarpeeksi, Erbin Hellen aukaisi suunsa estääkseen Temea taipumasta toisen painostuksen alla ja ojensi kätensä ottaakseen Kazran pitelemän putelin. Päätään roikottava Teme näytti ensin tyytyvän Erbinin ehdotukseen mutta nappasi sitten pullon Kazralta ja valutti suunsa täyteen sen sisältöä.

– Kauan siinä kestikin, hieman heikoksi itsensä tunteva Cela tokaisi kuunneltuaan hetken lähimmän puskan takaa kuuluvia yökkäämisen ääniä.

– Mitä muuta odotit? Teidän olisi pitänyt rajoittaa hänen juomistaan eikä tuputtaa koko ajan lisää. Teme on meistä nuorin ja pienikokoisin, ja alkoholi, varsinkin Lahin kaltainen väkevä tuote, vaikuttaa häneen enemmän kuin meihin.

– Siinä tapauksessa sinun olisi pitänyt juoda itse enemmän, Oed huomautti.

– Olen jo tarpeeksi humalassa. Minusta meidän kaikkien pitäisi pitää pieni tauko.

– Älä nyt hulluja horise, Hagna hörähti ja hamusi Kazralle palautunutta pulloa, ja saikin sen, tosin toisen ottaman kiireisen kulauksen jälkeen.

– Jos lopetamme nyt, hyvä humala menee hukkaan.

– Pakkohan meidän on tyhjentää Hagnan tuominen, Kazra tuki ystäväänsä.

– Siitä ei enää riitä toiseen humalaan. On alkoholin väärinkäyttöä lopettaa kesken kaiken. Niin kauan kuin pystyy seisomaan, pystyy juomaan.

– Siinä tapauksessa Kazra on jo osuutensa tehnyt, Erbin huomautti ja osoitti sormellaan hölmistyneen näköistä, matalalla kivellä istuvaa Celaa.

– Jalkojani väsytti jatkuva seisominen, tämä puolustautui ja kangertautui vieressä kasvaan puuhun tukeutuen pystyyn. Erbin sulki vastaukseen auenneen suunsa Temen palatessa pensaikosta. Porukan nuorimman vaatteissa oli paitsi oksien repimiä jälkiä niin myös merkkejä ulos tulleesta mahan sisällöstä.

– Pitäisikö sinun kenties harkita lopettamista tai edes taukoa? Hellen tiedusteli Temen hoippuroidessa silmät joka suuntaan harittaen Hagna Celan pitelemää pulloa kohti.

– Miksi?

– Siksi että pysyt hädin tuskin pystyssä, senkin torvi.

– Olen juonut vähemmän kuin sinä, Erbin, Teme tuhahti ja otti pitkän huikan pullon suusta. Hellenin teki mieli sanoa totuus, mutta hän jätti sen hetken harkittuaan tekemättä. Vaikka hän oli enimmäkseen vain pidellyt pulloa huulillaan, pieniä määriä alkoholia oli pakosti päätynyt hänen suuhunsa ja siitä mahaan. Humalassa hän ei ollut, mutta ei myöskään aivan selvä. Hänen ei kuitenkaan tarvitsisi pohtia, uskaltaisiko hän mennä kotiinsa. Muutama tunti ilman alkoholin nauttimista ja pikaruokaannos poistaisi ylimääräiset hajut hänen hengityksestään.

Puolisen tuntia myöhemmin Lahia oli jäljellä enää neljännes alkuperäisestä määrästään, ja Erbin katseli huolestuneena nurmikolla lojuvia ystäviään. Kolmikko oli kohtalaisen komeasti tillin tallin. Temen katse ei enää kohdistunut mihinkään kunnolla, ja kaksi muuta väittelivät taas keskinäisestä paremmuudestaan. Oli vain ajan kysymys, milloin nämä aloittaisivat taas voimainkoitoksensa.

Selvin päin nämä osasivat varoa satuttamasta itseään tai toista, mutta humalassa molemmilla oli taipumusta unohtaa temppujensa vaarat. Erbin päätti, että tällä kertaa nämä eivät harrastaisi puihin kiipeilyä tai kiviltä ja oksilta hyppelyä. Kaksikko yritti voittaa toisensa, ja selvinkin päin heidän haastetehtävissään ei aina ollut järjen hiventäkään. Huppelissa ystävyksillä oli tapana ottaa aina vain suurempia riskejä, eikä Erblin aikonut olla se, joka joutuisi soittamaan ambulanssilennon jossain järkijättöisessä typeryydessä loukkaantuneelle kaverilleen.

– Tuletko vai aiotko jäädä sinne istumaan?

Ajatuksiinsa vaipunut Erbin Hellen palasi takaisin todellisuuteen ja näki taakseen silloin tällöin vilkuilevan kolmikon hoippuroivan pienen metsikön takana olevaa järveä kohti.

– Mihin te olette menossa?

– Uimaan?

– Alasti? Yleisellä rannalla? jaloillensa noussut ja muiden perään kiiruhtanut Erbin huikkasi kysymyksen esittäneelle Hagnalle ja kiiruhti ystäviensä perään.

– Älyttömin ideanne tänään. Kauanko ajattelitte ehtiä uida ennen poliisien ilmestymistä?

– Menemme sitten vaatteet päällä, Hagna kohautti olkapäitään.

– Liekö ihan järkevää? Kukaan teistä ei polski erityisen hyvin.

– Mitä siitä? Ei kukaan kuitenkaan keskelle järveä mene. Riittäväksi uimataidoksi lasketaan viisikymmentä metriä.

– Kuteet niskassa maksiminne on se tai vielä vähemmän, Erbin muistutti.

– Et se sinäkään kovin paljon pidemmälle pääse.

– Huomattavasti kauemmas kuin te! Minä sentään harrastin vielä muutama vuosi sitten uimista.

– Mikset jatkanut? yllättynyt Hagna ihmetteli.

– Tylsistyin tuijottelemaan altaan pohjaa. Enkä ollut tarpeeksi kilpailuhenkinen. Suoraan sanottuna en jaksanut harjoitella yhtä paljon kuin muut, ja se näkyi tuloksissa. Seuran sisäisissä kilpailuissa olin aina viimeinen.

– Mitä vanhempasi sanoivat?

– Yrittivät vähän aikaa tsempata ja hyväksyivät sitten päätökseni. Käyn silloin tällöin uimassa omaksi huvikseni, mutta kyse on lähinnä leppoisasta molskimisesta eikä entisenlaisesta rääkistä.

– Tietävätkö he synkästä menneisyydestäsi? Cela tiedusteli nyökäten vähän matkaa edellä meneviä Temea ja Kazraa kohti.

– Eivät. Enkä pahastu, vaikka et kertoisikaan heille. Ei entinen uimaharrastukseni mikään salaisuus ole, mutta en minä sillä ylpeile. Kilpailutulokset muistaen ei tosin ole aihettakaan, Erbin virnisti.

Kaksikon käveltyä muut kiinni Erbin jatkoi teeskentelyään muiden tyhjentäessä uhkaavasti hupenevan pullon sisältöä kurkkuihinsa. Toisten kunto oli yhtä paha kuin hän oli alun alkaen pelännytkin, ja ellei kauempana sijaitsevalla toisella, nuorison suosimalla syrjäisemmällä rannalla olisi ketään, hän saisi huolehtia hoippuroivasta kolmikosta koko illan yksinään.

2

– Azmar? Oletteko te hulluja? Siellä muta-altaalla eivät viihdy kuin kaiken maailman öttiäiset!

– En tarkoittanut meidän telttailevan sen rannalla vaan vähän kauempana.

– Sinä siis oikeasti haluat kiduttaa äitiä ja minua?

– Ehdottomasti, Habac Cadaqa vakuutti pojalleen.

– Ajattele, miten sinua arvostetaan, kun ilmestyt mahtavien paukamien kera ystäviesi eteen ja kehut yöpyneesi viikon Azmarin vieressä.

– Edes Erbin ei ole tehnyt sitä, ja hän on teistä vanhin.

– Hänen vanhempansa eivät ole pakottaneet kallisarvoista lastaan kaiken maailman lentävien, kävelevien ja ryömivien verenimijöiden ja syöpäläisten saaliiksi, äiti, sydänjuuriaan myöten vanhempiensa kahjosta suunnitelmasta järkyttynyt Teme puuskahti.

– Miksi minun pitää kärsiä järkijättöisestä suunnitelmastanne? Selviän ihan hyvin kotona yksikseni poissaolonne ajan.

– Syömällä huonekaluja? Sinussa on monia hyviä puolia kultaseni. Ruuanlaittotaitosi ei kuitenkaan kuulu niihin.

Teme mulkoili myrtyneesti äitiään. Tämän sanoissa oli ikävän paljon totuutta, mutta ääneen hän ei sitä myöntäisi.

– Voin mennä kavereideni luokse syömään?

– Huono idea. Olet meidän lapsemme, ja meidän velvollisuutemme, ei heidän, on ruokkia sinua, kunnes pääset töihin ja kekenet elättämään meidät.

– Minä?

– Sinä juuri. Olemme huolehtineet sinusta neljätoista vuotta, ja pian on sinun vuorosi katsoa meidän peräämme.

– Jos kuuntelisit äitiäsi hänen yrittäessään opettaa sinulle ruuanlaittoa, niin saattaisit oppia valmistamaan mieliruokiamme, Habac tuki vaimoaan.

– En halua tehdä muonaa. Aikuisena syön aina ravintolassa.

– Siihen on vielä vuosia, Jel laski kätensä poikansa olkapäille ja katsoi tätä tämän päässä oleviin silmiin.

– Virkavalta ei taatusti kiittelisi meitä, jos jättäisimme sinut tänne yksin.

– Pakkoko heille on kertoa?

– Älä marmata, Teme, Habac huoahti.

– Olet jo iso poika, ja suunnittelimme tällaista retkeä jo vuosia sitten.

– Aijaa? Miksen minä ole kuullut mitään aiemmin?

– Koska puhuimme asiasta ennen syntymääsi, Jel hymyili, taputti jälkeläisensä päätä ja poistui paikalta miehensä seuraamana jättäen poikansa katsomaan suu auki heidän peräänsä.

Temesta hänen vanhempansa olivat idiootteja. Kukaan tervejärkinen ei menisi kahtakymmentä kilometriä lähemmäs Azmaria. Kyseistä lätäkköä oli kuvattu moniin luontodukumentteihin, ja niissä oli näytetty, millaisia hyönteisparvia siellä lenteli etsimässä ateria. Kyse ei ollut muutamasta nälkäisestä yksilöstä vaan miljoonista ahneista ja mitään pelkäämättömistä painajaisista. Hänen viimeksi katsomassaan luonto-ohjelmassa, olkoonkin että kuvauspaikka oli ollut jossain muualla, ötökät olivat peittäneet testihenkilön paljastaman käsivarren kuhisevaan massaan muutamassa minuutissa. Teme ei edes halunnut ajatella, miltä testaajan iho oli näyttänyt öttiäisten karkotuksen ja käsivarren puhdistuksen jälkeen.

Telttailu? Olivatko isä ja äiti hukanneet viimeisenkin terveen järjen hitusen? Ei kukaan nykyaikana telttaillut. Jos joku välttämättä halusi yöpyä metsässä, hän otti kannettavan mökin mukaansa. Pystytys valittuun paikkaan kävi minuutissa, eikä siihen tarvittu kuin napin painallus.

Tönö asettui automaattisesti vaakatasoon ja piti valitun lämpötilan ainakin pari viikkoa jopa kuumimmalla mahdollisella teholla. Vakiovarusteisiin kuuluva kompaktikoon energiakeräin oli paitsi insinöörityön mestarinäytös niin myös latasi käyttösähköä talon asukkaan tai asukkaiden ruumiinlämmöstä, ulko-ja sisälämpötilan erosta, auringosta ja tuulesta ja jotkut mallit jopa sateesta. Luonnollisesti vempele pystyi käyttämään siihen kaadettavasta vedestä saatavaa vetyä polttoaineenaan.

Toisin sanoen kyse oli jonkinlaisesta perheretkeksi naamioidusta rangaistuksesta, Teme päätteli. Viime aikoina hän oli tehnyt vain yhden sääntörikkomuksen, ja se oli ollut ryyppyretki Kazran, Erbinin ja Hagnan kanssa. Vaikka vanhemmat eivät olleetkaan sanoneet mitään seuraavana aamuna, nämä olivat taatusti huomanneet poikansa olotilan ja haisevan hengityksen.

Teme tiesi pääsevänsä pois Azmarin retkeltä, jos hän asettuisi vastarintaan. Hetken harkittuaan hän päätti olla tekemättä sitä. Ensinnäkin lapsenvahdiksi, Teme irvisti kyseiselle ilmaukselle, tulisi melko varmasti äidin sisko. Nainen oli ihan mukava, mutta tämä ottaisi tehtävänsä liian kirjaimellisesti niin kuin aina ennenkin ja passittaisi vahdittavansa törkeän aikaisin iltatoimiin ja nukkumaan. Äiti myös saisi täyden raportin poikansa käyttäytymisestä, joten kieltäytyminen tädin käskyistä tietäisi ainakin muutaman päivän arestia.

Erbinille, Kazralle ja Hagnalle pitäisi ilmoittaa tulevasta retkestä. Kolmikko ei varmasti pystyisi olemaan kuittailematta asiasta, joten homma olisi luultavasti parasta tehdä heidän erotessaan lähtöä edellisenä iltana. Vaikka he olivatkin hänen ystäviään, Temella ei ollut erityistä kiinnostusta kuunnella päiväkausia keksittyjä tai todellisuuspohjaisia kauhujuttuja elävältä syödyistä flacellaaneista. Ehkä hän ei mainitsisi matkasta ennen lähtöä. Ajatus vaivihkaisesta katoamisesta tuntui oikeastaan aika hyvältä vaihtoehdolta.

Missään tapauksessa Teme ei aikonut lähteä matkaan ilman ötökkäkarkotinta ja –asua. Jälkimmäisen unohtaminen tarkoittaisi koko retken puolipakollista viettämistä teltassa. Totta kai hän voisi tulla sieltä ulos, nauttia auringonlaskusta ja palata takaisin sisään erilaisten pistävien ja purevien öttiäisten peitossa. Ajatus ei mitenkään erityisesti houkutellut. Häntä oli aiemminkin järsitty, eikä hän halunnut uudistaa kyseistä kokemusta.

Maaseudulla asumiseen verrattuna kaupungissa oleskelu tarjosi ainakin yhden hyvän puolen eli lähes kaikkien inhottavien ötököiden puuttumisen. Usein meni päiviä, ettei Teme kiinnittänyt huomiotaan mihinkään lentävään hyönteiseen. Se ei tietystikään tarkoittanut, etteikö niitä olisi löytynyt asutuskeskuksista, vaan että niitä oli harvassa. Syitä olivat varmaankin sopivan elinympäristön puuttuminen ja joka kortteliin sijoitetut hyönteisansat.

Jos telttaretki toteutuisi, Teme päätti ottaa mukaansa joskus huvikseen ostamansa ötökkälaskurin. Nollaamisen jälkeen hän voisi kuvata lukeman nousun yhteyslaitteellaan ja lähettää sen ystäviensä ihmeteltäväksi.

Paitsi että, Teme huokaisi raskaasti ajateltuaan asiaa tarkemmin, öttiäiset tuskin parveilisivat tuosta vain laitteen ympärillä. Tarvittaisiin syötti. Elävä sellainen. Koska vanhemmista tuskin kumpikaan suostuisi, tehtävä jäisi hänelle. Olettaen, että hän tosiaan halusi näyttää kavereilleen lentävien verenahmijoiden sankkoina pilvinä maiseman pimentävät armadat.

Kenties pieni kärsimys olisi hänen osakseen tulevan kunnioituksen arvoinen. Toisaalta piina ei välttämättä jäisi edes kohtuulliselle tasolle. Mielikuva pikkupedoista vieri vieressä ja päällekkäinkin pistämässä ja järsimässä häntä sai aikaan kylmiä väreitä Temen selässä. Kaamean kutinan takia valvottuja öitä ja erilaisia parantavia ja desinfioivia voiteita. Ehkäpä Erbin ja muut tyytyisivät pienempien ötökkäesiintymien näkemiseen. Elleivät, nämä voisivat käydä itse katsomassa tarjontaa lähempää.

Vaihtovaatteita ja herkkuja. Ulkona hän ei aikaansa taatusti tulisi viettämään. Tietoimessa olisi pelejä ja siihen voisi ladata niitä lisää. Vanhemmat eivät tainneet tajuta, että viikko muta-altaan vierellä tarkoitti liutaa päiviä, jotka hän voisi käyttää paremminkin eli pelaamalla, Teme hihitti. Varsinkin äiti oli usein motkottanut hänen viettävän liikaa aikaa tietoin käsissään. Tällä kertaa tämä olisi itse syyllinen jälkeläisensä ajanvietteeseen.

Puolisen tuntia myöhemmin Temelle oli kohtalaisen hyvä käsitys mukaan tulevista tavaroista. Kaksi tuntia ja pari vastaanotettua puhelua myöhemmin hän oli onnistunut karsimaan kasan puoleen. Nippu oli silti liian painava kannettavaksi.

– Oikeasti?

– En minä aio istua sisällä koko aikaa ja pelata pasianssia aamusta iltaan, äiti.

– Hienoa. Kun menet ulos, muista etsiä hyviä marjapaikkoja.

– Ymmärsit väärin. En aio mennä ruokkimaan niitä lentäviä, ryömiviä ja hyppiviä petoja. Tarvitsen paljon erilaisia pelejä välttääkseni totaalisen tylsistymisen.

– Ulkoleikit kehittävät lihaksistoasi paremmin kuin tietoimella leikkiminen, kulti. Sinulle tekee hyvää tehdä pari kolme lenkkiä metsässä joka päivä. Nukutkin paremmin reippailtuasi.

– Nukun? Kun minulta on kupattu kaikki veri?

– Eivät ne ötökät sitä hetkessä tee. Ehdit hyvin kävellä Azmarin ympäri ennen kuin ne ehtivät imeä litran verta sinusta. Sitä paitsi on hyvä ajatella pienten öttiäisten parasta tarjoamalla niiden tuleville äideille ruokaa.

–Aijaa? Oliko sinulla ja isällä kenties tarkoitus näyttää minulle esimerkkiä?

– No ei todellakaan, senkin pöheli. Sinä olet nuori ja vahva ja pystyt menettämään muutaman litran verta ilman seurauksia.

Me isäsi kanssa emme kykene siihen.

– Isä on isompi kuin minä. Eikö se tarkoita, että hänessä on enemmän verta kuin minussa?

– Kenties, mutta hän on paljon vanhempi kuin sinä, ja hän tarvitsee joka tipan kyetäkseen nauttimaan eläkepäivistään rahoillasi. Siis niillä, joita minä en saa törsättyä, Jel tarkensi hetken mietittyään.

– Millä minä sitten elän, jos te viette palkkani?

– Omien tulevien lapsiesi tuloilla?

Äiti ja isä kykenivät kumpikin puhumaan mitä tahansa pärstä peruslukemilla, Teme ajatteli iltatoimensa hoidettuaan. Vieraiden tyrmistyneitä ilmeitä oli hauska seurata, mutta toisaalta hän itsekään ei kyennyt aina sanomaan, milloin vanhemmat olivat tosissaan ja milloin eivät.

Telttaretkelle, jos se tosiaan toteutuisi, lähtevästä tavarakasasta oli jäljellä neljännes. Silti se painoi. Ei niin paljon, ettei sitä jaksaisi kantaa, mutta tarpeeksi, ettei sitä viitsisi raahata kovin pitkää matkaa. Isän mukaan he menisivät liiturilla kohtuullisen lähelle kohdetta. Loppumatka taitettaisiin jalan. Teme olisi ymmärtänyt, jos kyseessä olisi ollut viiden tai kymmenen minuutin vaellus. Talsittavaa oli kuitenkin lähemmäs viisitoista kilometriä! Ikuisuus hyönteispilvien seassa. Moiselle kärsimysmatkalle liian ison lastin ottaminen olisi erittäin huono päätös, Teme huokaisi ja palasi taas pohtimaan löytäisikö edessään lojuvasta varustekasasta vielä jotain pois heitettävää.

Aamulla ajatus retkestä masensi yhtä paljon kuin illallakin. Lattialla lojuva kasa ei ollut hänen nukkuessaan pienentynyt. Teme käänsi kylkeään ja veti peiton takaisin korvilleen saadakseen vielä hetken nauttia levosta.

– Huomenta nassikka, askeleista ja äänestä päätellen isä kailotti ennen kuin komensi talon keskustietointa poistamaan pimennyksen ikkunoista. Hetkistä myöhemmin kirkas aamuaurinko helotti sisään ja sai huoneen asukin siristelemään silmiään.

– Kellohan ei ole edes yhdeksää! Teme ähkäisi nykäistyään peiton alta lattialla valuttamansa käden ja sen pyydystämän tietoimen takaisin viltin alle.

– Entä sitten? Kesälomalla olo ei ole mikään syy nukkua puolille päivin. Kisko kuteet niskaasi ja tule ulos auttamaan minua majoitteesi tarkistamisessa.

Temesta isä sai painua jorpakkoon. Toisen kiskominen sängystä keskiyöllä oli järjetöntä. Hän kuitenkin tiesi, että ellei hän pukeutuisi pian, isä tulisi takaisin hakemaan häntä tai lähettäisi äidin asialle. Edellinen huutaisi, jälkimmäinen motkottaisi. Kumpikin vaihtoehto oli sellainen, että Teme toteutti rivakasti isänsä toiveen.

Valmis aamupala paransi Temen päivää. Syötyään tarpeeksi poika siirtyi ikkunaan katsomaan, minne hänen vanhempansa olivat menneet.

– Eikö olisi aika ostaa uusi?

Jel ja Habac vilkaisivat toisiaan ja purskahtivat nauruun.

– Ei tämä ole kuin vähän sinua vanhempi. Melkein käyttämätön.

– Isä. Tuota ei huoli edes epätoivoisin kotiseutumuseo kokoelmiinsa. Väritys tuo erehdyttävästi mieleen oksennuksen ja siinä on enemmän reikiä kuin entisaikain kalaverkossa.

– Kenties väritys ei ole aivan nykyaikaa, Habac kohautti olkapäitään, mutta se maastoutuu hyvin ympäristöönsä.

– Nykytaiteen näyttelyssä vai maalitehtaan värivarastossa?

Ja jos unohdetaan, miltä se näyttää, niin kai te käsitätte, että lähes kaikista noista rei’ístä voisi baldaikin lompsia sisään niiden reunoja koskematta?

– Hyvä ilmanvaihto on tärkeä asia teltassa. Ei ole mitenkään kivaa herätä kostean peiton alta.

– Tuli vettä tai ei, meistä kukaan ei näe seuraavaa aamua, ellei noille aukoille tehdä jotain, Teme valitti.

– Ötökät tarvitsevat vain pienen raon päästäkseen kimppuumme. Tuo siivilä on suoranainen kutsu niille.

– Tämä oli suurta muotia parikymmentä vuotta sitten, Jel moitti poikaansa.

– Entä sitten? Minusta se on kamala ja sen paras pystytyspaikka on nuotio. Mitä sinä teet?

– Poltan sen, Habac vastasi ja käytti jostain kaivamaansa sytytintä tuikatakseen poikansa arvostelun kohteen liekkeihin.

Temen tuijottaessa epäuskoisena palavaa telttaa ja myhäilevää isäänsä Jel siirtyi poikansa huomaamatta kaivamaan liiturin takakonttia.

– Liekö tämä yhtään parempi tilapäisyöpymiseen?

Teme vilkaisi sivulleen odottaen näkevänsä vähän uudemman mallisen teltan.

– Onko tuo se, miksi sitä kuvittelen?

– Luultavasti. Päättelimme Habacin kanssa, että saattaisit pitää tästä, Jel hymyili, asetti kantamuksensa maahan muutaman metrin päässä ja painoi sen reunassa olevaa nappia.

– Miellyttääkö?

Haltioituneen näköiseltä Temelta kesti vähän aikaa saada ihaileva katseensa irti itsestään pystyyn nousseesta mökistä.

– Paljon parempi kuin se ikäloppu teltta!

– Niin me vähän arvelimmekin. Ostimme myös lisävarusteena irtosisäseiniä, jotta saat vähän yksityisyyttä halutessasi nukkua. – Oliko se välttämätöntä? Vaikka isä kuorsaakin, pystyn viettämään yöni samassa huoneessa kanssanne. Eikä kyse ole kuin viikosta.

– Se on aika monta päivää ilman minkäänlaista omaa rauhaa, pojuseni, Habac aukaisi vaihteeksi suunsa.

– Ovatko ne sivuseinät tuossa pakkauksessa? Teme tiedusteli katsoen kannettavan mökin vieressä olevaa toista pakkausta.

– Ne ovat vielä liiturin perässä. Tuo on meidän mökkimme. Vähän prameampi kuin tämä perusmalli, mutta kaipaamme äitisi kanssa pientä luksusta metsässäkin.

– Siis että minulla on käytössäni oma tönö? Mihin minä tarvitsen sivuseiniä, jos majoitun yksinäni?

– Mistä sinä moista päähäsi sait?

– No jos teillä on äidin kanssa oma majoitus, niin tuo lienee minun?

– Totta. Mutta ei se tarkoita, että olisit ainoa siinä nukkuva.

3

Vaikka Teme kuinka intti, hänen vanhempansa kieltäytyivät selittämästä isän kummallista kommenttia. Kaksi kannettavaa mökkiä oli kuitenkin tosiasia, ja toinen niistä toimisi Azmarille suuntautuvalla retkellä hänen majapaikkanaan. Tai siis heidän. Kuka oli tulossa mukaan? Ilmiselvästi vanhemmat olivat suunnitelleet asiaa, koska tuntemattoman oli tarkoitus nukkua samassa mökissä hänen kanssaan.

Pitkän miettimisen jälkeen todennäköisin vaihtoehto oli äidin sisko. Teme ei silti ymmärtänyt, miksei tämä nukkunut hänen vanhempiensa kanssa. Tilaa olisi riittänyt. Vaikka kolme aikuista toisessa mökissä ja yksi nuori toisessa olisi kieltämättä ollut typerä jako. Kenties oli parempikin, ettei hänen tarvinnut viettää öitään yksin, Teme tunnusti itselleen. Ei hän villieläimiä pelännyt, ei ainakaan kovin montaa, mutta ajatus sysipimeässä nukkumisesta yksinään epämääräisiä ääniä kuunnellen ei ollut kovin rauhoittava.

Kaksi vuorokautta. Sen verran hänellä vielä oli jäljellä onnellisia päiviä. Tai ei välttämättä onnellisia vaan syömättömiä. Vaikka hän yrittäisi pysytellä mökissä, Azmarilta tulisi takaisin ötököiden ruokalautasta muistuttava tyyppi. Paukamia. Naarmuja. Reikiä ihossa. Kutinaa. Syyhyä. Luettelo jatkui ja jatkui.

Jokainen oven aukaisu tarkoittaisi muutaman lentävän öttiäisen livahtamista sisään. Toisin sanoen, mitä enemmän uksi pysyisi kiinni, sen vähemmän nälkäisiä tuholaisia liihottaisi hänen kimpppuunsa.

Ajatus viikon pakollisesta sisällä pysyttelemisestä kuulosti kamalalta. Toisaalta mielikuva vaihtoehdosta eli puoliksi verestä tyhjennetystä Temesta paransi sitä suuresti. Ikävä kyllä vanhemmat ja äidin sisko eivät taatusti suostuisi kököttämään koko retkeä turvassa neljän seinän sisällä. Pahimmassa tapauksessa nämä pakottaisivat tuulettamaan mökin vähintään kerran päivässä. Tervetuloa tsiljardit pienet painajaiset. Tervemenoa terveys.

Kierrätykseen mahdollisesti päätyvien, hienommin sanoen harvemmin käytetyn elektroniikan säilytysastiasta löytynyt ötökkälaskuri toimi. Toisaalta sen maksimiarvo oli tuhat. Määrä oli tähän asti tuntunut naurettavan suurelta. Nyt kyse oli lähinnä siitä, kauanko sen täyttyminen kestäisi.

Tutkittuaan laitetta Teme tiesi pystyvänsä säätämään sen havaitsemisetäisyyttä. Jos hän laittaisi maksimiksi metrin, nollaukseen pakottava aika pitenisi. Toisaalta Temaa syyhytti esittää ystävilleen mahdollisimman suuri nollausten määrä, mikä tarkoitti vempeleen havaitsemisetäisyyden laittamista mahdollisimman suureksi. Erbin ja muut eivät välttämättä uskoisi tukkimiehen kirjanpitoa, joten hänen olisi todistettava asia jotenkin.

Hetken mietittyään Teme päätti valjastaa tietoimensa kyseiseen tarkoitukseen. Taskuun mahtuvan laitteen voisi asetttaa kuvaamaan laskuria. Todisteet olisivat kiistattomia. Vielä kun tietoimen kytkisi ötökkälaskuriin, niin sen voisi asettaa kuvaamaan toisella kameralla suurimpia laskurin havaitsemia öttiäisparvia.

Idean testaaminen osoittautui odotettua hankalammaksi. Sinänsä laitteiden kytkeminen yhteen oli helppoa standardiliittymän avulla, mutta yhdenkin ötökän löytäminen osoittautui sen verran haastavaksi, että Temelta meni siihen pari minuuttia ulos siirtymisenkin jälkeen.

Viritelmä kuitenkin toimi, itseensä tyytyväinen Teme myhäili löydettyään vielä pari ökkömönkiäistä lähimmän marjapensaan alta. Laskurin tarjoama lukema oli neljätoista, ei kolme, mutta selitys toisistaan eroaville luvuille oli luultavasti hänen oman havaintokykynsä rajallisuus.

Teorian testaaminen vaati laskurin oletusskannausleveyden muuttamista kapeaksi kiilaksi. Ähellettyään tarpeeksi toimi onnistui, ja pian Teme kykeni näkemään pariin kertaan sekä laitteen esittämän luvun muuttumisen että vempeleen havaitseman ötökän samaan aikaan.

Säädettyään laskurin takaisin huomaamaan joka puolella ympärillään pörräävät ja kävelevät öttiäiset Teme laski laitteen mukaan lähtevien tavaroiden pinoon. Tarkemmin ajatellen nippu näytti kaiken karsimisen jälkeenkin huolestuttavan painavalta.

Huovalle nostetun nivaskan testinosto varmisti epäilyksen oikeaksi. Raskaasti huokaissut Teme levitti tavarat lattialla ja kävi kriittisesti jokaisen niistä lävitse.

Kasa pieneni hitusen. Sen verran vähän, että äsken nähty vaiva oli lähinnä turha. Uusi taktiikka laittaa toisiaan muistuttavat tavarat ja pelit samoihin nippuihin auttoi vähän. Kolmesta paidasta oli loppujen lopuksi helppo valita yksi jätettäväksi kotiin. Pelipinosta peräti neljä oli lähinnä saman ohjelman eri versioita toisistaan selvästi poikkeavista nimistä ja tapahtumapaikoista huolimatta.

Viisitoista kilometriä lattialla kököttävä nippu niskassa vaellusvaatteet mukaan luettuna. Plus mahdollisesti jotain yhteistä kannettavaa. Kuten kuusi kiloa painava mökki. Äidin sisko sitä ei taatusti kantaisi. Vaikka tämä haluaisikin tehdä sen, isä horisisi jotain herrasmiesmäisyydestä, läimäisisi majoitteen poikansa käsiin ja käskisi kantaa sen perille.

Temen oli istuuduttava hänen tajuttuaan vielä jotain majapaikkaan liittyvää. Vuodevaatteet. Kuka ne raahaisi? Typerä kysymys. Isä tai hän. Tai siis molemmat. Kummallakin olisi kädet täynnä tyhjiöpakattuja peittoja ja muita tarvikkeita. Jälkimmäisestä sanasta pojan mieleen tulivat ruuat. Todennäköisesti vain osa muonista olisi syötävissä sellaisenaan. Kalastuksesta innostuneen äidin varusteet ja saaliin ja einesten valmistamisvälineet.

Listasta tuli aina vain pidempi Temen ajatellessa retkeä muidenkin kannalta. Henkilökohtaiset tavarat olivat vain pieni osa kokonaistarvikemärästä. Ensimmäistä kertaa Teme harkitsi vakavissaan kaikkien huolella valitsemiensa esineiden jättämistä pois matkalta. Pahimmassa tapauksessa, elleivät retkelle lähtijät pystyisi kuljettamaan kaikkea kerralla määränpäähän, he joutuisivat kävelemään saman matkan edestakaisin kahdesti tai useamminkin ja vielä toistamaan saman retken loppuessa.

Viisitoista kilometriä. Teme värähti, harkitsi uudestaan aiempaa ajatustaan ottaa ryyppäysretkensä rangaistus ilman vastustusta ja siirtyi etsimään reppuaan. Edellisestä käyttökerrasta oli ainakin vuosi, ja hänellä menikin kohtalaisesti aikaa paikantaa se vaatekaappinsa perukoille sullottujen pieniksi jääneiden vaatteiden alta.

Reppu näytti surkean tyhjältä lattialla odottaneen tavarakasan päädyttyä sen sisään. Heilautettuaan kantovälinettä muutaman kerran edessään Teme sulloi peittonsa ja tyynynsä sen sisään. Kumpikaan läpistä ei mahtunut kiinni. Lisäksi kuorma oli edelleen aivan liian kevyt.

Vaihdettuaan tyynyn ikkunan alla olevalla hyllyllä ties kuinka kauan lukemattomina pysyneisiin kirjoihin Teme heilautti sen selkäänsä. Kivikovat hihnat jyystivät hänen olkapäitään joka askeleella, ja viidentoista kilometrin kävely reppu selässä tietäisi verille hinkkautuneita osia hänen kehossaan.

Sängylle päätyneen repun tarkempi tutkiminen paljasti aiemmin huomaamattomia tai hyvin unohtuneita säätömahdollisuuksia sen remmeistä. Jokaista niitä saattoi pidentää, ja mikä tärkeintä, kantamisessa tarvittavia hihnoja pystyi paksuntamaan joka suuntaan erikseen.

Erinäisten testien jälkeen Teme oli tyytyväinen reppuunsa. Leveämmät olkahihnat jakoivat niille tulevan painon suuremmalle alalle lantiovyön hoitaessa suurimman rasituksen. Kaikki hänen kehoaan vasten olevien remmien säädettävästä pehmusteesta oli myös löytynyt ainakin alustavasti sopiva asetus.

Kantoväline oli myös paljastunut huomattavasti alkuperäistä kokoaan suuremmaksi. Tilavuuden kolminkertaistuminen tarkoitti mahdollisen siihen sullotun kuorman suurenemista. Käveltyään muutaman kerran huoneensa poikki Teme tiesi repun täyden kuormakapasiteetin käyttämisen olevan hänen kantokokemuksellaan erinomaisen huono ajatus ja palautti repun sen minimikokoon.

Valittuaan retkeilyyn sopivan vaatetuksen Teme livahti täyteen lastattu reppu selässään ulos. Pienen pohtimisen jälkeen hän päätti tehdä testikävelynsä vastakkaisella suunnalla ystäviensä asuinpaikoista. Ei hän näiden näkemistä pelännyt, muttei myöskään halunnut heidän ihmettelevän hänen kävelyretkeään. Tällä hetkellä hän olisi kyennyt leveilemään kunnollaan, mutta muutaman kilometrin jälkeen tilanne olisi varmasti toinen.

Pari korttelia edettyään Teme päätti siirtyä kaupungin keskellä sijaitsevalle harjulle. Vaikka sen nimi viittasikin ympäristöään korkeampaan maaperään, se jäi sen joka puolelle rakennettujen talojen katveeseen. Runsas kasvillisuus ja erityisesti tuuhealatvaiset puut toivat sinne vehreyttä ja varjoa, ja paikka olikin erityisesti aurinkoisina päivänä kaupunkilaisten suosiossa. Monet nuoret makailivat pienillä aukioilla ja sopivissa kohdissa nurmikenttää nauttien auringon lämmöstä samalla kun vanhempi väestö istuskeli penkeillä. Harju oli myös suosittu pikinikpaikka. Teme oli itsekin viettänyt siellä iltoja sekä ystäviensä kanssa että nuorempana vanhempiensa kanssa.

Lyhempikin harjua kiertävistä lenkeistä osoittautui liian haastavaksi reppuselkäiselle nuorelle miehelle. Ankarasti läähättävä Teme luovutti, kumartui eteenpäin, aukaisi lantioremmin lukituksen ja teki saman olkahihnoille. Maahan rysähtävä reppu nostatti paitsi pölyä niin myös huvittuneen naurahduksen Temen huulilta.

Läheiselle kivelle istahtanut poika laskeskeli etenemäänsä matkaa. Lopputulos ei ollut erityisen tarkka, mutta sikäli kuin Teme ymmärsi, hän oli kävellyt kolmisen kilometriä. Viidesosan tarvittavasta. Luultavasti myös lopullista selvästi kevyemmällä kuormalla. Tuleva retki päättyisi katastrofiin. Painavampi kantamus tarkoittaisi useampaa lepotaukoa. Jokainen edellistä pysähtymistä lähempänä Azmaria pidettävä lepohetki houkuttelisi aiempaa enemmän ötököitä kaksijalkaisen ruokapöydän ääreen.

Kymmenen minuutin levon jälkeen Teme tunsi voimistuneensa sen verran että jaksaisi jatkaa matkaa. Pitkän miettimisen jälkeen hän päätti kääntyä takaisin. Matkaa tulisi yhteensä kuutisen kilometriä. Se oli huomattavasti vähemmän kuin Azmarilla odottava kärsimys, mutta ainakin hänellä oli nyt vähän kokemusta painavan kuorman kanniskelusta. Olisi myös ollut typerää uuvuttaa itsensä harjoittelussa. Toipumisaikaa ei liiemmälti olisi, ja jos aamulla ei tuntuisi lihaskipuja, hän voisi kokeilla toistakin, ehkä jopa tämänpäiväistä pidempää testilenkkiä.

Kilometri myöhemmin Teme tiesi yliarvioineensa voimansa. Sadan metrin päässä olevan mutkan takana oli penkki, jossa hän voisi levätä. Jos hän pääsisi sinne asti. Kirottu aurinkokin porotti täydeltä terältä, eikä pienintäkään tuulenvirettä tuntunut. Onneksi hänellä sentään oli käytössä kuluneet kengät. Rakkokokoelmaa ei tähän enää kaivattu.

Lysähdettyään reppu selässään penkille Teme levitti kätensä ja jalkansa ja nautti levosta. Kaksi kilometriä. Matka olisi pakko jakaa osiin. Hän ei mitenkään jaksaisi raahata liian painavaksi osoittautunutta kantamusta kotiin asti ilman lepotaukoja.

Matkan varrella olevia penkkejä ja portaikkoja muistelemaan keskittynyt Teme tajusi lopulta auringon menneen pilveen. Tyytyväinen huokaus pääsi pojan suusta. Lopulta tämä tajusi jonkin olevan pielessä. Jos kerran jokainen kohta hänen ympärillään oli kirkkaasti valaistu, miksi hän itse oli varjossa?

Kesti hetken ennen kuin Teme ymmärsi jonkun seisovan hänen ja auringon välissä. Pojan kuikuiltua muutaman kerran nähdäkseen edessään olijan kasvot tämä tajusi vihjeen ja siirtyi ensin vähän sivummalle ja siitä samaa vauhtia penkin toiseen päähän.

– Miksi sinä raahaat tuota reppua tällaisessa helteessä?

Temen mielessä käväisi monia toinen toisiaan rehentelevämpiä vastauksia, mutta lopulta hän päätyi totuuteen.

– Ehkä sinun olisi kannattanut aloittaa totuttelu aiemmin?

– Sain kuulla retkestä vasta muutama tunti sitten, yhä vuolaasti hikoava ja vähän punastunutkin Teme selitteli ja pyyhkäisi pahimman kosteuden otsaltaan. Helpotus oli väliaikainen uusien hikipisaroiden puskiessa ihon lävitse.

– Auttaisiko, jos kantaisin osaa tuon repun sisällyksestä?

Temen teki mieli suostua, mutta toisaalta hänen seuranaan oli koulun kaunein tyttö, ja hän halusi esittää vahvaa tämän silmissä. Ratkaisu tehtiin kuitenkin hänen puolestaan.

– Minun pitää olla tunnin kuluttua kotona. Pysy paikallasi, niin kierrän penkin taakse ja otan päällimmäisiä tavaroita itselleni.

Lyhyen keskustelun jälkeen Teme punnertautui pystyyn seuralaisensa auttamana. Tytön kosketus tuntui miellyttävältä. Tämä kuitenkin irtautui kuormansa alla huojuvasta Temesta ja otti muutaman askelen vilkaisten taakseen.

Siirreltyään jalkojaan riittävän kauan kotia kohti Teme kuuli kiherrystä vierestään.

– Haluaisitko minun ottavan lisääkin kannettavaa? Vaikka tämä kirjasi onkin hauskaa luettavaa, se ei paina paljoa.

– Jos puhut siitä retkeilyoppaasta, niin suurin osa sen sisällöstä lienee hyödyllistä. Sain sen synttärilahjakseni pari vuotta sitten. Tätä ennen siitä ei ole ollut hyötyä.

– Se kirja taitaa yhä olla repussasi.

Etenemiseensä keskittynyt Teme karahti punaiseksi toisen vilautettua käsissään olevaa teosta. Tähän asti vain hän itse oli nähnyt ja lukenut oman kirjansa.

– Onko tämä oikeasti sinun aikaansaannoksesi?

Teme nyökkäsi pystymättä puhumaan. Jonain päivänä hän olisi ehkä uskaltautunut näyttämään tekeleensä jollekin, mutta ei vielä, eikä varsinkaan seuralaiselleen.

– Anteeksi. Otin kaksi ensimmäistä vastaan tulevaa kirjaa. En tajunnut toisen olevan salainen.

– Ei se varsinaisesti ole sellainen, mutta en ole näyttänyt sitä kellekään.

– Et ole kehdannut? Ei tämä minusta pahalta vaikuta. Itse asiassa olen nähnyt kirjastossa huonompiakin kirjoja. Ihan oikeasti, Teme! Ehdin vain silmäillä tätä sieltä täältä, mutta jos sinulle sopii, haluaisin lainata tämän muutamaksi päiväksi. Miksi sinä näytät tuolta?

– Tiesit nimeni, Teme ihmetteli huuli pyöreänä.

– Miksen olisi? Luuletko, etten ole huomannut, miten tuijotat minua välituneilla? Älä vain väitä, ettet tiedä kuka olen!

– Leid Bencan, Teme änkytti.

– Miksi kuvittelit nimesi olevan minulle tuntematon?

– Koska sinulla on paljon komeita ihailijoita ja ystäviä?

– Moniko ympärilläni pörrääjistä on kiinnostunut vain ulkonäöstäni?

– Mistä minä tiedän?

– Samat sanat! En ikinä voi olla varma, milloin joku haluaa näyttäytyä seurassani vain nostaakseen omaa statustaan ja milloin hän oikeasti pitää minusta. En tiedä sinun motiivejasi tuijotteluuni, mutta haluaisin tutustua sinuun. Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan?

– Ei todellakaan ole. Pelkään vain mokaavani jossain vaiheessa. En ole tottunut kaltaisiesi kaunottarien huomioon. Tai siis kenenkään tytön, reppunsa painon alla puuskuttava Teme tunnusti hieman häpeillen.

– Ole rehellinen minulle. Silloin sinulla on mahdollisuus saada minusta ystävä. Ja minulla sinusta. Tuolla näkyy olevan muutama isompi kivi. Haluaisitko pitää tauon? Voisimme puhua kirjastasi ja siitä, luotatko minuun riittävästi antaaksesi sen luettavakseni.

4

Sama ilta ja seuraava päivä kuluivat nopeasti Leidin ja Temen viihdyttyä toistensa seurassa. Leid oli viettänyt ison osan yöstään lukemalla pojan antaman kirjan ja merkinnut siihen tämän pyynnöstä omasta mielestään hiomista vaativia kohtia. Niitä oli ollut melko paljon, mutta lähes kaikki olivat olleet tarkastamiselta välttyneitä kirjoitus- ja kongruenssivirheitä. Myös muutama asiavirhe oli löytynyt. Kaiken kaikkiaan Leid oli kuitenkin ollut positiivisesti yllättynyt Temen hengentuotteesta.

Vanhempien hoputtaessa Teme pakkasi reppunsa uudestaan. Tällä kertaa siellä kuitenkin oli testilastin sijasta oikeasti mukaan lähtevät tavarat. Heilautettuaan kantamuksen selkäänsä Teme harkitsi hetken lantiohihnan kiinnittämistä ja jätti sen sitten auki. Pelkkien olkahihnojen varassa roikkuva kohtalaisen painavalta tuntuva lasti päätyisi pihalla olevan liiturin takakonttiin. Moisen matkan takia hän ei vaivautuisi leikkimään lantiovyön kanssa.

Asettauduttuaan omalle paikalleen takapenkille Teme vilkuili ympärilleen. Äidin siskoa ei jostain syystä näkynyt. Joku muu kylläkin seisoskeli vähän matkan päässä.

– Kelle vilkuttelit?

– Minäkin näin sen tytön, Habac tokaisi peilistä näkemästään ilmeestä huvittuneena.

– Se oli koulukaveri.

– Kutsu hänet joskus kylään. Tutustumme mieluusti ystäviisi.

– Sitten joskus, Jel katsoi toruvasti miestään, kun te molemmat olette valmiita siihen.

– Missä siskosi on, äiti?

– Miten niin?

– No jos kerran hän tulee mukaan, eikä hänellä ole omaa liituria, eikö se tarkoita, että meidän on haettava hänet jostain?

– Mistä sinä sait päähäsi hänen ilmestyvän seuraksemme? Jel ihmetteli.

– Hänen seuraava lomansa on tietääkseni parin kuukauden päästä. Ei hän olisi voinut lähteä, vaikka olisi halunnutkin. Emme tosin edes kysyneet.

– Kuka mökkiini tulee seurakseni?

– Näet sitten perillä, poikaseni, Habac hörähti, vilkaisi vaimoaan ja keskittyi pysymään oikealla kurssilla. Tietysti hän olisi voinut kytkeä autosuunnistuksen päälle, mutta Jel oli epäillyt hänen kykyjään etsiytyä kohteeseen vanhanaikaisella tavalla, ja Habac oli päättänyt todistaa tämän olevan väärässä.

Takapenkillä istui hämmentynyt nuorukainen. Jos vanhemmat eivät taas yrittäneet huijata häntä, hänen seurakseen oli tulossa joku muu kuin äidin sisko. Elleivät nämä olleet valehdelleet siitäkin. Paitsi että mökkejä oli kaksi, ja ne molemmat olivat mukana.

Ilman vastakkaisia todisteita Teme päätteli todellakin saavansa jonkun seurakseen. Kuka se sitten olisikin, se selviäisi perillä. Ellei ensimmäisenä päivänä niin varmasti melko pian. Itse itsensä pystyttävät kannettavat tönöt olivat pitkään jatkuneesta hintojen laskusta huolimatta yhä kohtalaisen tyyriitä, eivätkä hänen vanhempansa varmaankaan olisi ilman hyvää syytä ostaneet kahta sellaista. Varsinkaan sitä kalliimpaa luksusversiota.

Temen ajatukset karkasivat Leidiin ja tämän yllättävään ystävällisyyteen. Hän oli, niin kuin tyttö oli sanonutkin, tuijotellut tätä välitunneilla ja vähän muulloinkin uskaltautumatta tämän juttusille. Ilman sattumaa ja Leidin keskustelunavausta asia olisi luultavasti jatkunutkin samanlaisena.

– Olisit uskonut. Se ylänkö piti ohittaa oikealta, ei vasemmalta, äidin naurava ääni herätti Temen ajatuksistaan.

– Sitten kartta on viallinen.

– Etkö ihmetellyt joen puuttumista?

– Minkä joen? Se viiva, mistä aiemmin puhuit, oli pelkkä korkeuskäyrä. Vesistöt merkitään sinisellä.

– Se oli sinisellä.

– Mustalla.

– Sinisellä. Sinun piti välttämättä käyttää kokokarttaa osasuurennuksen sijasta.

– Siitä näki kerralla isomman alueen. Ja miten se väärään väriin liittyy?

– Kokokartassa kaikki näyttää joko mustalta tai valkoiselta. Zoomaamalla oikeat värit tulevat esiin. Kokeile vaikka, ellet usko.

– Typerä systeemi, Habac mutisi tarkistettuaan vaimonsa väitteen. Jel oli ollut oikeassa, ja Habacin korkeuskäyräksi luulema viiva oli kuin olikin esittänyt jokea. Hän oli muistanut sen olemassaolon, mutta oli luullut kauempana vastaan tullutta toista virtaa oikeaksi. Siitä eteenpäin päätyminen oikeaan suuntaan olikin ollut mahdotonta, ja Habac oli porhaltanut tyytyväisenä eteenpäin kunnes oli törmännyt Hrolten kiviaavikkoon.

Miljoonista puolimetrisistä murikoista ei ollut voinut erehtyä. Ei varsinkaan, kun miltei kaikki niistä oli maalattu eri väreillä, jotka sopivasta kulmasta yläilmoista katsottuna muodostivat tuhansia erilaisia kuvia.

Teme kuunteli vanhempiensa hyväntahtoista riitelyä yritti palauttaa viimeistä näkymäänsä Leidista mieleensä.

– Herää Teme! Missä suunnassa on Azmar?

Eri suuntiin päätään pyöritellyt takapenkkiläinen osoitti lopulta oikealle. Kyseessä oli puhdas arvaus, koska hän ei ollut yhtään seurannut heidän lentoreittiään.

– Ei. Eikä sinun veikkauksesi ole yhtään parempi, Hab, Jel tuhahti ja osoitti kädellään etuvasemmalle.

– Jos kerran käännyin vasempaan kun piti kääntyä oikealle, eikö se tarkoita, että kohde on takana?

– Kyllä, mutta kumpikaan teistä ei näköjään ole huomannut tuulen kääntäneen liiturimme perän menosuuntaan?

Habac ei peitellyt epäuskoaan käynnistäessään liiturin automaattisen suunnistuslaitteiston. Muutama sekunti myöhemmin hän ja Teme joutuivat katselemaan Jelin kasvoilta auringon tavoin paistavaa omahyväisyyttä.

– Uskallatko antaa automatiikan hoitaa meidän perille vai haluatko lentää uudestaan harhaan?

– Et kai vain epäile suunnistustaitojani?

– En todellakaan, Jel kielsi pontevasti.

– Äskeisen esityksen jälkeen tiedän kykysi.

Teme yritti epätoivoisesti olla nauramatta, epäonnistui ja sai isältään palkakseen silmien pyörittelyä ja pettyneen huokaisun. Lyhyehkön miessukupuolen edustajien välistä lojaalisuutta koskevan saarnan päätteeksi Habac noudatti vaimonsa toivetta ja siirsi vastuun määränpäähän suunnistamisesta automatiikalle.

Perheen nuorin käytti matka-ajan hyväkseen katselemalla maisemia ja ottamalla kuvia. Parempia olisi saanut Flacin keskitetystä maisematietopankista, mutta Teme halusi omia Leidille esiteltäviksi.

– Iskä? Laittaisitko läpinäkymätilan päälle? Haluaisin saada muutaman otoksen myös suoraan altamme.

Habac kääntyi vähän, vilkaisi poikaansa ja sai hetken eri namiskoita kokeiltuaan aluksen näennäisesti näkymättömäksi.Sitä se ei kuitenkaan ollut, vaikka liiturissa olijat pystyivätkin esteettä katsomaan joka suuntaan.

– Toivottavasi kukaan ei soita lambulanssia paikalle nähdessään minun kohta oksentavan korkeanpaikankammoni takia, Jel hymähti ja jatkoi tietoimensa välityksellä käymäänsä keskustelua jonkun kanssa.

– Miksi käytät tuota sanaa, äiti? Tiedät, että siitä pyritään pääsemään eroon.

– Lambulanssista? Minusta se on oiva lyhenne liituriambulanssista. Korvikkeeksi tarkoitettu ensiapulenturi on aivan kelvoton sontaläjä sanaksi. Ambulanssi on perinteikäs, ties kuinka kauan käytetty sana. Jokainen tuntee sen. Samoin sukellusambulanssia tarkoittavan sambulanssin. Miksi ne pitää korvata jollain typerien poliitikkojen keksimällä keinotekoisella sanahirviöllä?

– Koska he eivät keksi muutakaan, millä pysyä julkisuudessa?

– Siinä tapauksessa heidän pitää siirtyä oikeiden töiden pariin, Hab.

– Kenen luulet palkkaavan ammattipoliitikon tekemään jotain järkevää? Sitähän minäkin. Ei heistä ole muuhun kuin heiluttamaan huuliaan. Harvat heistä ovat ikinä tehneet mitään oikeata työtä muistuttavaa, eikä heillä siksi ole minkäänlaista käsitystä tavallisen flacellaanin arjesta. Virkamiesten huolellisesti tekemillä selvityksillä pyyhitään ahteria ja päätökset tehdään lähinnä arvaamalla. Sitten kun äänestäjät suuttuvat, aiempaa ratkaisua korjataan hätäisesti, ja sitä ja muita korjausyrityksiä viilataan loputtomiin.

– Haluaisit caialilaisten systeemin meillekin?

– Heidän päätöksentekojärjestelmänsä on hidas, mutta heidän ei tarvitse juuri korjata tekemiään ratkaisuja. Caialilaisten poliitikot antavat virkahenkilöille mielikuvan haluamastaan, Habac selitti kiinnostuneelta näyttävälle pojalleen.

– Poliitikot saavat eri vaihtoehtoja puntaroitavakseen, valitsevat niistä parhaat puolet ja yhdistävät ne. Virkahenkilöt tutkivat heidän aikaansaannoksensa, viilaavat siitä ristiriitaisuudet ja laittavat tuloksen äänestettäväksi. Muutoksia ei enää saa esittää, ja äänestyksen seuraus on joko hylkäys tai hyväksyminen. Jos lakimuutos tulee voimaan, sen vaikutuksia seurataan vuosi, ja, mikäli äänestyspäätös sen jatkamisesta on positiivinen, virkahenkilöstö korjaa siinä havaitut virheet. Jatkossa toimitaan kyseisen lain mukaan, kunnes se hylätään. Tarvittaessa siitä korjataan pidemmän seurannan aikana havaitut valuviat. Poliitikot siis vain joko hyväksyvät tai hylkäävät saamansa esitykset.

– Riittääkö heidän ammattitaitonsa kaikkiin asioihin? kuulemastaan hämmentynyt Teme ihmetteli.

– Se olisi mahdotonta. Vähintään viisi tarvittavan alan arvostettua asiantuntijaa kutsutaan antamaan oma ehdotuksensa. He tutkivat asiaa, keskustelevat siitä keskenään ja äänestävät sitten niin kauan, että saavat aikaan kompromissiesityksen virkahenkilöstön hyödynnettäväksi. Vaikka menetelmä saattaa kuulostaa työläältä, se on osoittautunut toimivaksi. Lisähyötynä siitä on, etteivät poliitikkojen omat mielipiteet pääse vaikuttamaan kovinkaan paljoa lopputulokseen.

– Jos kerran päätökset ovat selvästi parempia caialilaisten menetelmällä, miksei sitä kopioida meille?

– Siksi, Teme, Jel naurahti, että poliitikot menettäisivät vaikutusvaltansa miltei kokonaan. Luuletko tosiaan, että he äänestäisivät sen puolesta?

– Älä kiusaa poikaparkaa, Habac torui puolisoaan.

– Ei hänen tarvitse vielä tietää aikuisen maailman ihmeellisyyksiä.

– Tarvitseepas. Hän on muutaman vuoden kuluttua täysi-ikäinen, ja hänen on tiedettävä sitä ennen aikuisten oikeudet ja velvollisuudet. Ja mahdollisimman paljon yhteiskuntamme toiminnasta.

– Hänhän käy koulua. Kai siellä opetetaan hänelle asioita?

– Ei se ole mikään syy olla hiljaa kotona. Tai siis liiturissa.

– Kai te muistatte minun olevan paikalla?

– Entä sitten?

– Ei se ole mikään syy kuunnella sinua, Teme, Jel jatkoi miehensä ajatusta.

–