Vivika

By Lotta-Liisa Joelsson

On olemassa tapahtumia, joita ei voi ikinä unohtaa...Kun eräällä ala-asteella alkaa tapahtua selittämättömiä murhia, kaikki alueen ihmiset ovat kauhuissaan. Kuka oikein jahtaa nuoria tyttöjä ja miksi? Kaiken tämän keskellä kaksi tyttöä löytää toisensa ja ystävystyy. Toinen heistä on rohkea ja valovoimainen, Vivika, ja toinen syrjäänvetäytyvämpi ja vähemmän suosittu.Nyt murhista on kulunut jo monta vuotta, ja tytöt ovat teini-ikäisiä. Tyttöjen rauhallinen yökyläily saa kammottavan käänteen, kun Vivika löytyy kylpyhuoneesta kuolleena. Onko asialla sama murhaaja kuin vuosia sitten? Ja miksi hän halusi juuri Vivikan? Vivika on Lotta-Liisa Joelssonin hyytävä kauhuromaani, jossa kansansadut heräävät uuteen eloon.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 29, 2022
• ISBN: 9788728434154

Book preview

Vivika

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2012, 2022 Lotta-Liisa Joelsson and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728434154

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

PROLOGI

Vivika oli viimeinen.

Herään joskus aamuyöllä. On heinäkuu ja huoneessa on hämärää ja kuumaa. Niin kuumaa, että on vaikea hengittää.

Ikkunaa ei voi pitää auki kun tulee yöperhosia sisään, sanoo Vivika.

Ikkunaa ei voi pitää auki kun tulee hyttysiä sisään, sanon minä. Minä olen allerginen hyttysille ja saan rumia, kutisevia muhkuroita ihooni. Vivika saa pientä punoitusta, mutta se valittaa kutinasta sata tai tuhat kertaa enemmän.

Laita kortisonia, minä sanon.

Siitä saa syövän, sanoo Vivika ja jatkaa vikinäänsä.

Kesä on kaiken kaikkiaan surkeaa aikaa.

En tiedä mitä kello on. Herätyskello näyttää puolta viittä, mutta siinä ei ole patteria. Siirsin sen viime viikolla tietokoneen langattomaan hiireen. Tai edellisviikolla. Joka tapauksessa hiirestäkin on jo patterit loppu.

Me nukutaan kesällä pelkissä alushousuissa, minä ja Vivika. On niin kauhean kuuma, että meillä on pelkät pussilakanat. Peitot on tungettu myttyrään yläkaappiin, mistä ne rävähtävät päälle jos kaapin oven vahingossa avaa.

Vivikan puoli sängystä on tyhjä. Siinä on pelkkä kuoppa ja jalkopäähän potkittu peitto. Muhjuisella tyynyllä on valkoinen, äidin nimikoima tyynyliina ja tyynyliinalla Vivikan hiuksia. Lakana on ryppyinen ja nypistynyt.

Olen kuolemanväsynyt ja nukahdan uudelleen.

Herään myöhemmin yöllä. On edelleen hämärää ja kuumaa eikä Vivika ole tullut takaisin. Päätän, etten jaksa nousta. Pyörin sängyssä ja annan levottomuuden kasvaa. Sitten nousen ja otan naamalleni äreän, tuskastuneen ilmeen. Vivika ei nouse öisin vaeltamaan tyhjässä talossa. Vivika nukkuu, koska se luulee, että niin iho pysyy kauniina ja nuorena.

Paskaa, sanon minä, iho pysyy kauniina ja nuorena kun sitä viisikymppisenä käy isolla rahalla Virossa kiristyttämässä.

Nousen istumaan ja kuuntelen taloa, mutta on aivan hiljaista. Nousen seisomaan sängyn jalkopäähän ja pengon kirjoituspöydän tuolille kasattua rakennelmaa, jossa on sekaisin likaisia, melko likaisia ja lähes puhtaita vaatteita. Vedän ylleni ensimmäisen käteen osuvan yläosan. Se on Vivikan t-paita.

Kävelen kirjoituspöydän ja kampauspöydän välistä huoneeni ovelle, josta pääsee talon sisäosiin vievään käytävään. Käytävään ei tule valoa mistään, paitsi vessan oven alta. Vessa on käytävän päässä, sen ovi on kiinni ja oven alta näkyy keltainen valoviiva.

Kävelen silmät puoliksi kiinni vessan ovelle. En halua, että Vivika näkee, että sen yöllinen vaellus on herättänyt minut. Haluan näyttää väsyneen välinpitämättömän äkäiseltä, mutta koska en ole täysin tunteeton, niin nyt kuitenkin nousin tarkistamaan tilanteen. Sitten minä olen hereillä ja äreä, Vivikaa harmittaa, että se herätti minut ja kaikilla on tasapuolisen huono fiilis.

Koputan vessan oveen ja odotan. Mitään ei kuulu. Koputan uudelleen ja kuiskaan Vivikan nimen. Samalla tajuan, miten lapsellisen tyhmää on kuiskata kun talossa ei ole muita kuin me kaksi. Tai niin oletan. Varmasti täällä olen vain minä, melko varmasti Vivika ja erittäin epätodennäköisesti joku kolmas.

Vessasta kuuluu pieni kahahdus. Lukko ei toimi. Avaan oven varovasti. Vessan nurkassa, lavuaarin alla, istuu Vivika. Se istuu jalat harallaan, kädet sylissä ja silmät kiinni. Kun ovi on kokonaan auki, se avaa silmänsä.

Verta on kaikkialla paitsi katossa. Valkoinen matto on verestä niin märkä, että se litisee kun sille astuu. Verta pursuaa varpaiden välistä. Sitä valuu Vivikan suusta ja nenästä. Sitä on valkoisissa alushousuissa, joten oletettavasti sitä tulee myös jalkojen välistä. Vessanpytyn kansi on täynnä verisiä kädenjälkiä, samoin kuin lavuaari, hana ja alapääsuihku. Vessan hyllyllä olevista verisistä tavaroista näkee, mihin Vivika on koskenut. Lasipurkkiin, jossa on pumpulia. Täysinäisiin vessapaperirulliin, tamponilaatikkoon. Verta on peilissä ja saippuassa. Pytyn sisältö noudattaa samaa sisustusteemaa.

Vivika hengittää raskaasti. Suusta valuu verinen kuolarihma rinnalle. Vivika on pyyhkinyt verisillä käsillä tukkaa silmiltään, joten verta on myös Vivikan vaaleassa tukassa. Seison paikallani määrittelemättömän ajan. Vivika ei katso minuun, vaan tuijottaa eteensä, jonnekin pytyn yläpuolelle. Aika kuluu. Verilammikko, jossa Vivika istuu, laajenee hetken. Sitten se törmää viemäriritilään ja Vivika alkaa valua pimeyteen.

Koetan Vivikan käsivartta kohdasta, jossa on vielä puhdasta ihoa. Vivika on kylmä eikä reagoi. Kuivaan veriset jalkapohjat käsipyyhkeeseen ja pudotan pyyhkeen kaakelilattialle. Suljen vessan oven ja sammutan valon. Seison hetken hämärässä käytävässä ja menen sitten takaisin huoneeseeni. Avaan ikkunan, mutta ulkona laulavat linnut. Suljen ikkunan, riisun paidan päältäni ja menen takaisin sänkyyn. Herään paljon myöhemmin sateen ääneen.

LAUANTAI

ELINA

Tutustuin Vivikaan kolmannella luokalla, kun jouduin muuton yhteydessä uuteen kouluun. Meitä ei arvottu istumaan vierekkäin eikä meillä synkannut heti, niin kuin joku 50-luvulla syntynyt voisi sanoa. Vivika oli reipas ja iloinen. Minä en ollut reipas enkä iloinen. Muut pelasivat välitunnilla polttopalloa, minä vietin aikaani yksin pihan perällä ja keräsin kiviä tuulitakin taskuihin. Vivika esitti joulunäytelmässä Mariaa ja kevätnäytelmässä Magdaleenaa, jolla oli sukat makkaralla ja joka lensi päivänkakkaralla. Minun roolinani oli olla ikuisesti pelkkä taustalla nikkaroiva nimetön, typerä tonttu.

Vittuilu ja päähänpotkiminen alkoivat heti. Viikko koulun alkamisen jälkeen seisoin koulun jalkapallokentällä uudet lenkkarit vesilammikossa lilluen, kun luokan tyttöjen eliittijoukko seisoi ringissä ympärilläni, töni ja oksensi haukkumasanoja, joita vain yhdeksänvuotias voi käyttää.

Silloin tuli Vivika. Näin hänen astuvan ulkovessasta hehkuen. Vivikan ympärillä oli aina henkinen sädekehä, joka johtui joko kauneudesta tai itsevarmuudesta tai kummastakin. Tai ei kummastakaan. Pisin tytöistä tönäisi minut kumoon ja samalla hetkellä Vivika huomasi minut ja lähti kävelemään meitä kohti. Olin täysin varma, että Vivika kaikessa ylhäisyydessään liittyisi mukaan leikkiin. Olin varma myös siitä, että välituntivalvoja oli tilanteestani täysin tietoinen, muttei välittänyt, ja olin varma, ettei kello ikinä soisi. Että joku oli käynyt vetämässä piuhat tai patterit irti ja tämä paskamainen välitunti jatkuisi maailman ääriin asti.

Vivika käveli valkoisissa lenkkareissaan ringin keskelle, nosti minut ylös, sylkäisi lähimmän tytön punaisille koripallotossuille ja lähti taluttamaan minua pois painajaisesta. Siitä lähtien olin Vivikalle elämäni velkaa.

Kiusaaminen loppui. Vivika vietti välitunnit minun kanssani. Kumpikaan ei sanonut ensimmäisiin päiviin sanaakaan. Vivika käveli kanssani koulusta kotiin kirkolle saakka ja odotti aamuisin kirkolla. Saavuimme koulun pihalle aina yhdessä.

Syyskuun puolivälissä, aurinkoisen ja ahdistavan koulupäivän jälkeen, kun saavuimme kirkolle, Vivika antoi minulle kirjekuoren. Työnsin kuoren sanaakaan sanomatta taskuuni ja kävelin kotiin.

Kotona avasin kuoren. Siinä oli kutsu Vivikan syntymäpäiville. Mietin ahdistuneena, keitä muita oli kutsuttu. Vivika oli suosittu ja saanut taatusti kutsuja toisten syntymäpäiville. Minulle tämä oli ensimmäinen kutsu ja päätin heti olla menemättä. Itse asiassa jo ajatus rikkinäisestä puhelimesta luokan idioottien kanssa muodosti mahaan möykyn, joka tuntui samalta kuin pienenä, kun olin syönyt purkillisen muovailuvahaa ja jouduin sairaalaan. Sitten muistin, mitä Vivika oli minulle tehnyt ja ymmärsin, että minun oli pakko mennä.

Reilua viikkoa myöhemmin viittä vaille neljä soitin Vivikan ovikelloa. Vivika avasi oven ja sanoi:

– Jätä takki tuohon tuolille.

Jätin takkini design-jäljitelmälle ja kävelin Vivikan perässä eteisen, olohuoneen ja lyhyen käytävän läpi huoneeseen, joka ilmeisesti kuului Vivikalle. Kirjoituspöydän yli oli heitetty kukikas postimyyntipäiväpeitto niin, että pöydän alle muodostui maja. Majaan oli katettu karkkia kahteen muovikippoon ja popcornia vihreään lasikulhoon. Siellä oli kaksi lasia ja kaksi litraa keltaista limsaa. Tajusin, ettei muita vieraita ollut tulossa. Hymyilin Vivikalle ensimmäisen kerran ja Vivika hymyili takaisin.

Kaivoin repustani lahjan. Olin käärinyt sen sanomalehtipaperiin, jonka olin koristellut parhaat päivänsä ohittaneilla sormiväreillä. Koko komeuden päällä liehui smaragdinvihreä lettinauha. Paketin sisällä oli punainen muistikirja. Tyhjä kirja ilman ruutuja, viivoja tai muuta sotkua. Vivika katsoi lahjaa vilpittömän kiitollisena. Ajattelin, että rakastan Vivikaa eikä meitä erota ikinä mikään.

Liimauduimme henkisesti ja lopullisesti toisiimme seuraavan viikon aikana. Keskiviikkona menimme yhdessä kirjastoon. Lainasimme ensimmäisen kerran sarjakuvia yhdessä ja Vivika lainasi kolme Neiti Etsivää. Onnellisia, aurinkoisen raikkaita päiviä kesti syyskuun loppuun.

Kun lokakuun ensimmäisenä päivänä tulimme Vivikan kanssa koulun pihalle, se oli tyhjä. Katsoin hädissäni kelloa, mutta emme olleet myöhässä. Koulun ulko-ovella seisova opettaja viittoi meidät sisälle. Tihutti vettä ja oli hämärää. Koulun ikkunoista näkyi kirkasta, kolkkoa valoa. Maa oli täynnä limaisia, märkiä lehtiä, joihin meinasin liukastua. Vivika sai viime tingassa kyynärpäästäni kiinni.

Koulun käytävä oli tyhjä. Sadetakkeja ja kumisaappaita ja märkiä myssyjä oli rivissä ensimmäisen ja toisen luokan naulakoiden edessä. Likomärkiä tennareita ja collegetakkeja oli rivissä kuudennen luokan naulakoiden tuntumassa. Käytävän valo oli keltainen. Sitä lähti soikeista, varren nokassa roikkuvista lampuista, joita oli katossa jatkuvana rivinä.

Säikähtäneen näköinen naisopettaja tuli luokkaan vartin myöhässä. Emme istuneet Vivikan kanssa vierekkäin, mutta olimme toistemme lähellä koko ajan. Reagoimme opettajan myöhästymiseen aina samalla tavalla. Kello 8.01 kaivoimme kirjat repuista ja aloimme lukea. Joku tönäisi minua kerran, mutta en nostanut katsettani kirjasta. Vivika luki samaa kirjaa. Tunsin olevani lähellä Vivikaa, ikään kuin kirja olisi ollut ikkuna, jonka kautta näimme toinen toisemme.

Opettajan saapuminen hiljensi hälisevän luokan. Havahduin ja laitoin kirjan pois. Opettaja sanoi jotain, änkytti, vaikeni ja aloitti alusta. Joku oli kuollut, mutta en saanut selvää kuka. Joku oppilas, toiselta luokalta, tyttö. Miten, sillä ei opettajan mukaan ollut väliä. Katsoin Vivikaa. Juuri sillä tiedolla hitto vie oli väliä. Koska? Tyttö ei ollut eilen päässyt koulusta kotiin. Koulussa vai matkalla kotiin? Opettaja vaikeni. Kukaan ei tiennyt. Enempää tietoa ei opettajasta irronnut.