Elävistä kuvista internetiin: Elokuvatarkastuksen sata vuotta Suomessa (1911-2011)

By Markku Nenonen

Elokuva koettiin 100 vuotta sitten uhkaksi, jolta valtion piti kansalaisiaan suojella. Elokuvia ryhdyttiin tarkastamaan ennakkoon. Haasteena oli elokuvien levityksen ja esittämisen teknologioiden kehitys, jota lainsäädännöllä pyrittiin hallitsemaan. Valtio joutui vuosikymmenten saatossa keventämään tarkastustaan. Perustavoitteesta pidettiin kuitenkin kiinni: lasten kehitys pitää turvata. Keinot ovat toiset: tarkastus ja valvonta ovat muuttuneet valistukseksi ja kasvatukseksi.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 2, 2018
• ISBN: 9789515688897

Markku Nenonen

FT Markku Nenonen (s. 1953) on väitellyt elokuvatarkastuksen synnystä Suomessa (1907-1922). Väitös kuuluu Suomen historian alaan. Tämä kirja täydentää elokuvatarkastuksen satavuotisen historian. Tutkimus ja elokuvat ovat olleet tekijälle harrastus. Työuransa hän on tehnyt erilaisissa tiedonhallinnan kehittämistehtävissä niin kunnassa, ministeriössä, valtion keskusvirastossakuin korkeakoulussakin.

Book preview

2017

1 Johdanto

Tämä kirja on tutkimus valtiollisen elokuvien ennakkotarkastuksen 100-vuotisesta historiasta. Ajanjakso on pitkä, katsotaan sitä mistä näkökulmasta tahansa, joten kyseessä ei tietystikään ole kaiken kattava esitys. Rajauksia on tehty, ja asioita on yleistetty. Kirja on elokuvatarkastuksen historian yleisesitys. Se ei pyrikään vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, vaan pikemminkin esittämään lisäkysymyksiä ja sitä myöten uusia tutkimuksenaiheita.

Kirjan juuret ovat Tampereen yliopiston historian jatkoopinnoissani eli väitöskirjassa ja sitä edeltävässä lisensiaatintyössäni. Niiden taustalla on pitkään jatkunut kiinnostus elokuvasta, joka tässäkin kirjassa on osa yhteiskunnan historiaa.¹

Kirja on tutkimus elokuvan asemasta yhteiskunnassa, tutkimus elokuvan kulttuurihistoriasta. Se on erotettava elokuvakulttuurin historiasta, ts. miten elokuva on kehittynyt. Selvää on, että elokuvakulttuurin historia liittyy oleellisesti elokuvan kulttuurihistoriaan, mutta jälkimmäinen pitää sisällään paljon muutakin. Eroa voi myös kuvata siten, miten yhteiskunta on nähnyt elokuvan verrattuna miten elokuvan tekijät ja elokuvaharrastajat ovat elokuvan nähneet. Kyse on viime kädessä, mitkä ovat olleet kansalaisten enemmistön arvot ja asenteet ja miten valtiovalta on ne huomioinut ja toteuttanut niitä käytännössä.²

Kirjassa on tutkittu nimenomaan valtiollista elokuvien ennakkotarkastusta. Käsite on tulkinnallinen, ja se vaatii tarkennusta. Elokuvien ennakkotarkastuksen lähtökohtana on, että valtiolla on johonkin säädökseen perustuva oikeus rajoittaa elokuvien esittämistä. Valtiolla on määrätyt lakisääteiset tehtävät, jotka on johdettu perustuslaista, joka Suomessa säädettiin ensimmäisen kerran vuonna 1919. Lainsäädännössä kuvatut tehtävät ovat periaatteessa valtion lupaus kansalaisten saatavilla tarjottavista palveluista.

Tämä kirja on tutkimus nimenomaan ennakkotarkastuksesta. Määrittelen sen siten, että kyse on valtion lainsäädännössä määrittämä tavoite, kyse on tavallaan asetetusta tahtotilasta. Miten tavoitteeseen päästään, ei ole ollut valtion – eduskunnan tai hallituksen – tehtävä, vaan toteutusta varten on asetettu toimija. Se on tutkitun 100 vuoden aikana vaihtanut toimintamuotoaan, tapojaan ja nimeään.³ Käytän yhteisenä nimittäjänä elokuvatarkastamoa. Sen tehtävänä on ollut lainsäädäntöön perustuvan harkinnan nojalla sallia elokuvan esittäminen kaikille tai rajoittaa elokuvien esittämistä joko siten että elokuvalle määritettiin ikäraja tai elokuvan esittäminen kiellettiin kokonaan. Tätä käytännön toimintaa kutsun sensuuriksi. Sensuuri on siten elokuvien ennakkotarkastuksen tavoitteiden toimeenpanoa. Elokuvasensuuri on pääosin rajattu tämän kirjan ulkopuolelle. Sensuuria on käsitelty yhteenvetotasolla, kuinka paljon elokuvia on kielletty ja kuinka paljon erilaisia ikärajoja on käytetty. Luvut eivät ole absoluuttisia, mutta kuitenkin siten tarkkoja, että ne kuvaavat suuntaa ja suuruusluokkia. Jari Sedergren on Valtion elokuvatarkastuksen historiassaan tutkinut nimenomaan sensuuria elokuvatasolla.

Lainsäädännön lähtökohtana voitaneen sanoa olevan kansakunnan yhteiset arvot, jotka on kirjattu perustuslakiin. Siinä on määritetty kansalaisten hyvän elämän peruslähtökohdat, joita muulla lainsäädännöllä on tarkennettu. Lähtökohtana periaatteessa ovat oikeudet ja velvollisuudet, jotka kansanedustajat ovat demokraattisella päätöksenteolla hyväksyneet. Lainsäädännössä valtio on kansalaisilleen luvannut erilaisia palveluita. Niitä voidaan arvioida siten, että valtion tehtävä on niin tukea kuin suojella kansalaisiaan.⁴

Elokuvatarkastuksessa kyse on nimenomaan suojelusta. Suojelun tarve on kirjattu elokuvien esittämisen kieltoperusteissa. Niiden muutos osoittaisi myös kansakunnan arvojen muutosta, jotka yleisesti muuttuvat hitaasti. Oleellista onkin todeta, että vuoden 1919 perustuslakia uudistettiin vasta vuonna 1995, joten kansakunnan perusarvot ovat periaatteessa pysyneet hyvin samanlaisina. Merkittävää on, että keskitetty tarkastus käynnistyi vuonna 1919. Yhteys uuteen perustuslakiin on selvä.

Lainsäädännön asemaa tässä tutkimuksessa on tarkennettava. Elokuvien ennakkotarkastuksesta tuli lakisääteistä vasta vuodesta 1946. Edellä kuvatun rajauksen pohjalta, tutkimuksen pitäisi siten alkaa vasta toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta. Olen ulottanut kirjani kuitenkin elokuvien ennakkotarkastuksen alkuun vuoteen 1911. Näin on mahdollista kirjoittaa kattava kokonaisesitys, sillä kaikki ei suinkaan alkanut vasta vuonna 1946. Juuret ovat sitä edeltävässä ajassa, ja jatkumo on selvä, joka toivottavasti tästä kirjasta välittyy.

Suomalainen yhteiskunta on sadassa vuodessa muuttunut, samalla sen toimijat, ainakin nimet ovat muuttuneet. Suomella oli Venäjän keisarikunnan osana autonomia vuosina 1809-1917. Kaikki Suomea koskevat päätökset menivät keisarin, Suomen suuriruhtinaan kautta. Keisarille asiat esitteli Suomen asioiden valtiosihteeri. Suomessa säätyvaltiopäivät saivat kokoontua säännöllisesti vuodesta 1863. Säädyillä oli oikeus päättää määrätyistä asioista, mutta suuriruhtinas hyväksyi viime kädessä lait. Suomessa senaatti, silloinen hallitus, valmisteli säätyvaltiopäiville hyväksyttävät asiat. Senaatin apuna valmistelussa olivat toimituskunnat. Suomen itsenäistyminen muutti järjestelmää, ja maan hallitus korvasi senaatin ja ministeriöt toimituskunnat vuoden 1918 lopulla. Suomessahan eduskunta oli korvannut säätyvaltiopäivät jo vuodesta 1907, jolloin Suomessa pidettiin ensimmäiset eduskuntavaalit.⁵

Tässä tutkimuksessa merkittävin toimija eduskunnan ja hallituksen ohella oli ennen kaikkea opetusministeriö. Sen edeltäjiä oli kirkollistoimituskunta, jonka nimi Suomen itsenäistymisvaiheessa vuonna 1917 muuttui kirkollis- ja opetusasiain toimituskunnaksi. Valtioneuvoston perustaminen vuoden 1918 lopulla muutti toimituskunnan kirkollis- ja opetusasiainministeriöksi. Ministeriön nimi muuttui vuonna 1922 opetusministeriöksi, ja vuonna 2010 opetus- ja kulttuuriministeriöksi.⁶

Toinen tutkimuksessa oleva tärkeä ministeriö on talous- ja veropolitiikasta vastannut valtiovaraintoimituskunta, joka on vuodesta 1922 ollut valtiovarainministeriö.⁷

Kolmas tärkeä valtiollinen toimija on ollut poliisi. Kaupungistuminen ja huvien yleistyminen käynnistivät poliisin organisoitumisen 1880-luvulla. Poliisi venäläistyi ensimmäisen sortokauden aikana, ja mm. Helsingissä toimi santarmilaitos. Poliisihallintoa uudistettiin suurlakon jälkeen, ja tavoitteena oli saada venäläiset pois poliisista. Näyttäisikin siltä, että 1910-luvun vaihteessa poliisin tehtävät ja toiminta olivat vakiintunutta. Suomi joutui Venäjän helmikuun vallankumouksen 1917 jälkeen vanhan vallan hajottua uudenlaiseen tilanteeseen. Suomessa syntyi levottomuuksia ja sekaannusta, jota poliisi yritti saada kuriin. Selvää on, että poliisin pääpaino ei ollut elokuvatarkastuksessa.⁸

Elokuvatarkastamo on tämän tutkimuksen ytimessä. Tarkastamon nimi on muuttunut vuosina 1919, 1921, 1946 ja 2011. Nimen muutokset käydään jo tässä lyhyesti läpi. Tarkastamon historiaa on käyty tarkemmin läpi myöhemmin.

Suomen Biografiyhdistys esitti tammikuussa 1919 valtioneuvostolle lautakunnan perustamista tehtävänään tarkastaa elokuvia. Lautakunnan nimeksi tarkentui myöhemmin Elävienkuvien tarkastuslautakunta.⁹ Sen asemaa tarkennettiin vuonna 1921, ja viimeistään vuodesta 1922 nimi on ollut Valtion filmitarkastamo.¹⁰ Vuonna 1945 hyväksytyssä elokuvien tarkastuslaissa uuden viranomaisen nimeksi tuli Valtion elokuvatarkastamo.¹¹ Nimi muutettiin vuoden 2010 laissa Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskukseksi.¹² Vuodesta 2014 mediakasvatus on ollut osa Kansallisen audiovisuaalisen instituutin toimintaa. ¹³

Elokuvatarkastamo oli jo vuodesta 1919 opetusministeriön ohjauksessa. Periaate oli voimassa lainsäädännön hyväksymiseen vuonna 1945. Opetusministeriöllä on ollut elokuvatarkastuksessa keskeinen rooli myös elokuvalainsäädännön aikana. Valtioneuvoston työnjaon mukaan vuodesta 1946 tarkastuksesta vastasi opetusministeriö, joka ohjasi ja valvoi operatiivista toimijaa, Valtion elokuvatarkastamoa.

Elokuvien ennakkotarkastuksessa ei ollut kyse pelkästään siitä, että elokuvien esittämistä rajoitettaisiin erilaisin kieltoperustein. Elokuville, kuten periaatteessa kaikille huveille, oli määritetty leimavero, josta säädettiin leimaverolaissa. Verotuksen lähtökohtana oli jo 1800-luvun lopulta se, että huviesitykselle määrättiin sitä korkeampia vero, mitä haitallisemmaksi huvi kansalaisille arvioitiin. Toki taustalla on myös, kuinka suosittua huvi oli: mitä suositumpaa sitä enemmän valtiolle veroja. Elokuvien leimaverotuksessa haitallisuus oli selvä peruste. Elokuvien leimaverotuksen pyrkimyksenä oli ehkäistä ns. haitallisten elokuvien esittämistä. Suurimmallaan veroprosentti oli jopa 50, joten elokuvaesityksen lipputuloista meni puolet valtiolle. On selvää, että tällainen verotus vaikutti, mitä elokuvia ylipäätään esitettiin.

Leimaverotuksen prosentit määriteltiin leimaverolaissa. Elokuvatarkastamon tehtävänä oli oman harkintansa mukaan sijoittaa elokuva johonkin laissa säädettyyn veroluokkaan vuodesta 1922. Elokuvat saattoivat myös olla verovapaita.

Tutkimuksessa käytetty elokuvien veroluokkiin sijoittelu on tehty sillä tarkkuudella, että suuntaviivat ovat selvät. Jos verotuksen toteutus haluttaisiin selvittää tarkasti, se edellyttäisi oman tutkimuksen. Verotusta on käsitelty käytännössä elokuvaverolain säätämiseen vuoteen 1964. Sen jälkeen verotuksella ei elokuvatarkastamon näkökulmasta ole enää oleellista merkitystä.

Elokuvien leimaverotus poikkesi muiden huvien leimaverotuksesta siten, että niillä oli vain yksi veroluokka. Muiden huvien verotuksessa ei voitu käyttää harkintaa, eikä verotuksen toimeenpanoon tarvittu erillistä toimijaa. Tämä onkin hyvä muistaa elokuvaverotuksesta puhuttaessa.

Elokuvalle oli asetettu muitakin veroja, mutta elokuvatarkastamo ei niihin voinut vaikuttaa.

Elokuva-arkisto on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle, koska sillä ei käytännössä ollut yhteyttä elokuvatarkastukseen. Elokuvaarkisto ja elokuvatarkastus yhdistettiin yhteiseksi virastoksi (KAVI) vuonna 2014, joten se rajautuu siten ajallisesti tämän tutkimuksen ulkopuolelle.

Elokuvasäätiötä on sivuttu vain yleisesti, sillä säätiö ei suoraan liittynyt elokuvatarkastukseen. Toki säätiöstä 1970-luvulla käyty keskustelu sivusi myös elokuvatarkastusta. Elokuvasäätiön ja tarkastamon (KAVIn) yhdistämisestä on käyty keskusteluja 2010-luvulla. Kiinnostava kysymys voisi olla, miksi näitä keskusteluja ei käyty 1970- ja 1980-luvulla.

Tutkimuksessa on haettu vastausta ennen kaikkea kysymykseen, miksi elokuvatarkastus syntyi ja miksi ja miten se on muuttunut, mutta on säilynyt Suomessa jo 100 vuoden ajan.

Tutkimus jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osiossa on käyty läpi elokuvatarkastuksen keskeiset vaiheet 1900-luvun vaihteesta aina vuonna 2010 hyväksyttyyn kuvaohjelmalakiin. Osiossa on lyhyenä jälkikirjoituksena kuvattu tapahtumia ja kehitystä vuoden 2011 jälkeen.

Luvut on rakennettu siten, että jokaisen luvun ensimmäisessä alaluvussa on lyhyesti kuvattu koko luvun (ajanjakson) päätapahtumat. Niitä on tarkennettu alaluvuissa, ja viimeiseen alalukuun on kirjoitettu pääluvun yhteenveto. Ratkaisu aiheuttaa väistämättä toistoa ja asioiden kertaamista, mutta uskon ratkaisun palvelevan lukijaa.

Toisessa osiossa on kuvattu elokuvatarkastusta teemoittain siten, että lukijalle jäsentyisi kuva, miten tarkastuksen keskeiset teemat ovat sadan vuoden aikana muuttuneet. Kolmanteen osioon olen pyrkinyt esittämään kokonaisuuden, ja vastaamaan asetettuihin kysymyksiin. Olen myös pyrkinyt hahmottamaan, miten elokuvien ikärajamenettely voisi tekoälyn myötä kehittyä. Kolmannessa osiossa olen pyrkinyt hahmottamaan kokonaisuuden Hegelin hengessä: teesi – antiteesi – synteesi. Jokainen voi arvioida, onko ratkaisussa mitään mieltä. Hegel on ollut töissäni aina mukana, tiedostamatta, kunnes aina tutkimusten lopussa olen ollut ymmärtävinäni jotakin. Tässä työssä se oli pakko kirjoittaa julki. En voinut vastustaa kiusausta!

---

¹ Nenonen (1995), Siveellisyysvalvontaa vai valtion taloudenhoitoa; Nenonen (1999), Elokuvatarkastuksen synty Suomessa.

² Katso esim. Salmi, Elokuva ja historia, 37-41,42,45-46.

³ Elävienkuvien tarkastuslautakunta (1919-1921), Valtion filmitarkastamo (1921-1946), Valtion elokuvatarkastamo (1946-2010), Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus (2011-2013), Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (2014->).

⁴ Olen tässä tarkoituksella laatinut oman määritelmäni tukeutumatta mihinkään tarkkaan lähteeseen, joita varmasti on paljon. Tarkoitus on kuvata mahdollisimman selkeästi, miten itse lainsäädännön tavoitteet ymmärrän. Määritelmä on samalla tietysti keskeinen osa tämän kirjan toteutusta.

⁵ Valtioneuvoston historiaa, http://valtioneuvosto.fi/tietoa/historiaa.

⁶ Senaatista tui valtioneuvosto 27.11.1918 annetulla asetuksella. http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Valtioneuvoston_kirjaajankonttori; Opetus- ja kulttuuriministeriön historiaa, http://minedu.fi/historia.

⁷ Valtiovarainministeriön historiaa, http://vm.fi/historiaa.

⁸ Hietaniemi, Lain vartiossa, 20-23, 27-31, 38-49.

⁹ KM 12/1920, 7.

¹⁰ OPM saapuneet kirjeet no 561/129/1921; KM 5/1944, 28.

¹¹ Laki 1176/1945.

¹² Laki 710/2011.

¹³ Laki 671/2013.

2 Suomalainen yhteiskunta 1900-luvun vaihteessa

2.1 Elokuva tulee – onko yhteiskunta valmis?

Suomalainen yhteiskunta oli 1800-luvun lopulla suuren muutoksen kourissa. Teknologinen kehitys oli mahdollistanut uudenlaisia toimintatapoja ja teollistuminen oli ulottumassa myös Suomeen. Taloudellinen liberalismi johti osaltaan täydellisen elinkeinovapauden säätämiseen Suomessa vuonna 1879. Muutokset johtivat väestön muuttoon suuriin kaupunkeihin lisäten kaupunkien elinvoimaisuutta ja ilmapiirin muutosta. Oman lisänsä toivat uudet työläiskaupunginosat.¹⁴

Oleellinen osa kaupunkien ilmapiirin muutoksessa olivat yhä lisääntyvät vapaa-ajanviettomahdollisuudet. Vanhojen porvarillisten kaupunkien elämänmeno oli ollut rauhallista ja tasaista. Vapaa-aikaa vietettiin pääosin perhepiireissä ja kodeissa, joissa ystäviä tavattiin. Toki ravintolakulttuurilla ja musiikkiesityksillä oli jo vanha perinne. Sirkus ja tivoli yleistyivät 1800-luvun lopulla. Niiden ympärille kehittyi myös erilaisia lieveilmiöitä, joista erityisesti juopottelua paheksuttiin. Sirkus oli myös perheiden ja lasten suosiossa, joten juopottelu oli lapsille ja nuorille huonoa esimerkkiä. Lasten määrä lisääntyi koko ajan, ja lasten saamat vaikutukset alkoivat eri kansalaispiirejä huolestuttaa.¹⁵

Raittiusliike oli syntynyt 1870-luvun lopulla kitkemään lisääntyvää alkoholinkäyttöä. Kaupungistuminen ja teollisuuden kasvu lisäsivät raittiusliikkeen työsarkaa. Raittiusliike oli edustanut patriarkaalista maailmankuvaa, jonka tavoitteena oli pitää huolta niistä, jotka olivat hairahtuneet yhteiskunnan yhteisistä arvoista ja toimintatavoista.¹⁶

Uuden sosiaaliliberalistisen ajatussuuntauksen keskeinen tavoite 1800-luvun lopulta oli huolehtia heikompiosaisista. Raittiusliikkeen aseman heikentyminen 1900-luvun alussa merkitsi, että sosiaaliliberalismin tavoitteiden ajamiseen syntyi uusia toimijoita mm. Valkonauhaliitto. Samalla raittiusaatteen ohella ryhdyttiin kiinnittämään huomiota siveettömyyden erilaisiin ilmiöihin.¹⁷

Teknologiset innovaatiot loivat edellytyksiä niin elokuvan kehittymiselle kuin myös kaupalliselle esittämistoiminnalle. Elokuva levisi kiertueina nopeasti 1900-luvun vaihteessa keskellä yhteiskunnallista murrosta, joka huipentui suurlakkoon vuoden 1905 lopulla. Kiinteät elokuvateatterit toivat ja vahvistivat elokuvaesitysten asemaa kaupungeissa vuosina 1905-1910. Elokuvat muuttivat kaupunkikuvaa. Yhteiskunta reagoi uuteen tulokkaaseen sisällyttämällä sen verotukseen keväällä 1906.

2.2 Kaupungistuminen muuttaa yhteiskuntaa

Suomi oli vielä 1800-luvun puolivälissä maatalousvaltainen maa. Kaupungeissa asui ehkä noin viisi prosenttia väestöstä. Elinkeinovapaus lisäsi kaupunkien väestöä 1880-luvulla. Samaan aikaan tapahtui useita teknologisia muutoksia, jotka mahdollistivat ihmisen entistä paremman liikkumiseen. Ensimmäinen rautatieyhteys avattiin vuonna 1862. Sähkön yleistyminen 1800-luvun lopulla muutti kaupunkikuvaa.

Kaupunkien väestö alkoi kasvaa ja itsenäistymiseen alussa kaupungeissa asui jo noin 16 prosenttia väestöstä. Lukuun oli Haapalan mukaan laskettu vain kaupunkien keskustassa oleva väestö, ei laitakaupunkien väestöä, joissa väestönkasvu oli suurinta. Kaupunkien väestö on siten ollut virallisia tilastoja suurempaa.¹⁸

Kaupunkien ilmapiiri oli rauhallinen. Porvarit olivat kaupunkien enemmistönä. Kaupunkilaisten vapaa-aika oli vielä 1800-luvun puolivälissä rajoittunut kodissa pidettäviin tilaisuuksiin ja luonnossa liikkumiseen. Kaupunkilaisten vapaa-ajanviettomahdollisuuksia olivat lisänneet niin musiikki- kuin teatteriesitykset, jotka olivat alkaneet yleistyä 1800-luvun lopulla. Kulttuurielämän yleistyminen oli sivistyneistön ja porvariston ajanvietettä, joka oli tarkoitettu pelkästään aikuisille. Vuosisadan lopulla alkoivat yleistyä myös erilaiset pelit ja leikit, joihin myös lapset ja nuoret pääsivät osallistumaan. Tämä tarjosi varattomille ja orastavalle työväenluokalle uusia vapaa-ajanvieton mahdollisuuksia, sillä heille ei ollut tarjolla viihdettä ja huvituksia, kulttuurista puhumattakaan.¹⁹

Huvit ja ajanviettomahdollisuudet alkoivat vähitellen lisääntyä ja monipuolistua 1870-luvulta. Tuolloin järjestettiin ensimmäisiä urheilukilpailuja, teatteritoiminta alkoi yleistyä ja vakiintua 1880-luvulla. Suuri muutos tapahtui vuosituhannen vaihteeseen mennessä, jolloin sirkus, tivoli ja erilaiset varietee-esitykset alkoivat yleistyä. Hirnin mukaan teatteri oli suosituin huvi 1900-luvun vaihteessa. Myös varietee ja musiikkiesitykset olivat suosittuja. Teatteri- ja musiikkiesitysten yleisö koostui vain säätyläisistä ja varakkaista porvareista, joten kaiken kansan huveja ne eivät olleet.²⁰

Helsingissä sirkuskiertueita ja tivoleita²¹ oli ollut jo 1800luvun alussa, ja pitkin vuosisataa suosion nousuineen ja laskuineen. Sirkus ja tivoli vahvistivat asemaansa osana yhteiskunnan muuttumista 1800-luvun lopulla, ja samalla ne lisäsivät huvien määrää ja sisältöjä. Sirkuksen saapuminen suurine tavaramäärineen ja sirkuksen pystytys oli aina suuri tapahtuma. Sirkus mahdollisti tavallisten kansalaisten, myös uuden työväestön, huvittelumahdollisuudet. Sirkukseen mentiin perheittäin lasten kanssa. Sirkuksen lisäksi oli erilaisia esiintyviä taiteilijoita, jotka toivat kaupunkilaisille tuulahduksia eksoottisista asioista ja ympäristöistä. Kaupunkilaiset saivat ihmetellä ja ihastella akrobaatteja, nuoralla tanssijoita, jonglöörejä, eläintenkesyttäjiä, taikureita, jättiläisiä ja kääpiöitä. Uudenlaiset huvit toivat niille oman käsitteen: julkiset huviesitykset. Osana huveja olivat vahakabinetit ja ns. anatomiset museot, joissa nuket esitettiin luonnollisessa koossa ja muutenkin mahdollisimman autenttisia. Museot eivät välttämättä olleet kaikkien suosiossa tai hyväksymiä.²²

Sirkusten ja erityisesti tivolin yhteyteen alkoi kasaantua erilaisia lieveilmiöitä, jotka herättivät kaupunkien siveellisyystahojen huolen. Lapsia haluttiin lieveilmiöiltä suojella, ja tivolia yritettiin jopa kieltää, mutta turhaan.²³

Suurin huoli kohdistui lapsia ihmetyttävään julkiseen juopotteluun, joka näkyi juopuneiden määrän kasvuna. Juopuneet yhdistettiin helposti tivoliin, koska juopottelua ei esitysten yhteydessä pystytty valvomaan. Suomessa raittiusliike oli käynnistynyt jo 1870-luvulla, ja vaatimukset kieltää alkoholi kokonaan olivat vahvistuneet 1890-luvulla. Eduskunta oli hyväksynyt kieltolain, mutta hallitsija ei lakia hyväksynyt.

Kaupunkikuvaan vaikutti myös 1800-luvun lopulla lisääntynyt ravintolatoiminta. Ravintoloiden määrä kasvoi esim. Helsinkiin alkoi syntyä uudenlaisia kansankuppiloita. Ravintolat nähtiin yleisesti synninpesinä, joihin varsinkin papisto suhtautui kielteisesti. Raittiusliike kiinnitti huomiota ravintoloiden määrän kasvuun ja kaupunki rajoittikin raittiusliikkeen vaatimuksesta anniskelua erityisesti työväen kaupunginosissa. Vähentyneet anniskeluoikeudet lisäsivät salakauppaa varsinkin laitakaupungilla, ja samalla lisääntyivät niin järjestyshäiriöt kuin muutkin lieveilmiöt.²⁴

Oman lukunsa muodosti prostituutio. Prostituution laajuutta selvittänyt komitea jätti mietintönsä vuonna 1891. Mietintö vaikutti osaltaan siveettömyydestä ja kaksinaismoraalista käytyyn keskusteluun. Komiteamietintö oli osa prosessia, josta Antti Häkkinen käyttää nimitystä ilotaloprostituution kausi. Se ajoittui vuodesta 1884 vuoteen 1908, jolloin prostituutio virallisesti Suomessa lakkautettiin.²⁵

Ravintolatoiminta ja prostituutio liitettiin vahvasti toisiinsa.²⁶ Yhdistettynä huveissa ilmenneisiin lieveilmiöihin, huoli kaupunkien yleisestä ilmapiiristä kasvoi. Yhteisenä nimittäjänä 1800-luvun lopulla oli alkoholi.

Kaupunkikuvat muuttuivat myös fyysisesti. Vanhat puutalot alkoivat hävitä uusien kivirakennusten tieltä, ensimmäiset autot alkoivat liikkuva kivetyillä kaduilla, vesi- ja viemäriverkostoja rakennettiin. Kaupungit alkoivat erottua maaseudusta entistä selvemmin.²⁷

Sähkön yleistyminen näkyi kaupunkikuvassa. Helsingissä muutos näkyi mm. ensimmäisenä sähköllä toimivana raitiovaununa vuonna 1900 korvaten hevosvetoisen raitiovaunun. Sähkö levisi nopeasti ja Helsingin kantakaupungin kattava sähköverkko oli valmis vuoteen 1906 mennessä.²⁸ Teknologisella kehityksellä oli oleellinen vaikutus elokuvateatteriverkon syntyyn.

Ensimmäinen sortokausi vuodesta 1899 lisäsi yhteiskunnallista levottomuutta ja kiristi poliittista ilmapiiriä. Sortokauden päättyminen vuoden 1905 lopulla ei kokonaan poistanut kaupungeissa vallinnutta rauhattomuutta²⁹. Suomalainen yhteiskunta oli ollut 1870-luvulta suuren muutoksen kourissa. Yhteiskunnan eri tahot näkivät muutoksen eri tavoin: toisille se oli suunta parempaa, toisille muutos nähtiin enemmän uhkana, jopa vaarana.

2.3 Perheessä ja lapsissa on tulevaisuus

Snellman ja fennomania luovat pohjaa

Suomalaista yhteiskuntaa hallitsi 1800-luvun puolivälissä suomalaisuutta korostava kansallisuusaate, fennomaania, jota Euroopasta levinneet liberalistiset ajatukset haastoivat. Liberalismi jakaantui useaan osa-alueeseen, joiden sisältö ja painotukset vuosien saatossa muuttuivat.³⁰

Kulttuuriliberalistinen tasa-arvoajattelu näkyi sosiaaliliberalismissa, joka asetti kaikkien kansalaisten hyvinvoinnin etusijalle ennen täydellistä yksilön vapautta.³¹ Uuden sosiaaliliberalistisen ajattelun mukaan yksilön täydellinen vapaus ei voinut olla kaiken tavoite, vaan yhteiskunnan oli pidettävä huolta heikompiosaisista, jotta kaikilla olisi riittävät elämisen edellytykset. Suomeenkin ryhdyttiin rakentamaan uudenlaista sosiaalihuoltoa, jossa lapsilla ja nuorilla oli keskeinen asema. Sosiaaliliberalismi, joka vahvistui vasta 1890-luvulla, sai kannattajansa ennen kaikkea lähetyspappien ja myös siveellis-kristillisten yhdistysten keskuudessa. Ajatukset levisivät 1900-luvun alkupuolella entistä enemmän myös virkamiehistön keskuuteen.³²

Sosiaaliliberalismi vetosi suomenkielisen sivistyneistön tavoitteeseen kansalaisten yleisestä sivistymisestä. Sivistyneistö määritteli, mitä ihanteellisen kansalaisen pitäisi osata, ja minkälainen hänen ylipäätään pitäisi olla. Kansanvalistusseura oli perustettu vuonna 1874 mm. tätä tavoitetta tukemaan. Ihannekansalaisen piti olla ahkera, raitis ja säästäväinen, että hän pystyisi kasvattamaan lapsistaan hyviä kansalaisia. Vastakohtana oli juopotteleva, perheensä laiminlyövä, aikaansa kapakassa viettävä työmies. Tällainen kansalainen oli uhka koko yhteiskunnalle.³³

Raittiusliikkeen yhdentyi vuonna 1884, jolloin Kohtuuden Ystävät muuttui Raittiuden Ystäviksi. Yhdentyminen lähensi fennomaaniaa ja sosiaaliliberalismia. Irma Sulkunen ja Merja Sillanpää toteavat, että fennomaanit tarvitsivat jonkun liikkeen omien ajatustensa ajamiseksi ja toimintamuodoksi valikoitui vahvassa kasvussa ja yhdentyvä raittiusliike.³⁴

Raittiuden Ystävien toiminnan painopiste oli Sulkusen mukaan kasvatuksessa, ja toimintaa vetivät opettajat ja evankelis-luterilaiset papit. Heidän tehtävänään oli ruohonjuuritason henkilöiden sitouttaminen toiminnan tavoitteeseen, joka entistä enemmän oli moraaliseen vahvuuteen perustuva kansalaisidentiteetti. Viime kädessä tavoitteena oli "sitoa alemmat väestöryhmät kansalaiskasvua tukevaan, mutta kontrolloituun ja autoritaarisesti johdettuun vapaa-ajan toimintaan". Raittiuden Ystävien hierarkinen toimintamalli tähtäsi, että suomenkielinen sivistyneistö saattoi "konkreettisesti ryhtyä rakentamaan patriarkaalisen mallin mukaista kansallisvaltiota". Raittiusliikkeellä oli tässä työssä keskeinen tehtävä. Raittiuden Ystävillä olisi toiminnassaan myös valtiovallan vahva tuki.³⁵

Raittiusliikkeen kantavana voimana oli 1890-luvulta ollut työväestö. Työväenliikkeen vahvistuminen johti raittiusliikkeen sisäiseen hajaantumiseen vuoden 1906 jälkeen. Raittiuden Ystävät olivat ajaneet kohtuukäyttöä, mutta työväenliikkeen tavoitteena oli, että alkoholi kiellettäisiin kokonaan, joka merkitsisi kieltolakia.³⁶

Huoli suomalaista yhteiskuntaa uhkaavista tekijöistä nähtiin 1890-luvulla raittiutta laajempana tekijänä. Kaupungistumisen myötä huoli kansalaisten siveellisyydestä ja sitä uhkaavista tekijöistä lisääntyi, ja vaara kohdistui erityisesti naisiin ja lapsiin. Yhdysvalloista alkunsa saanut valkonauhaliike levisi Suomeen 1890-luvulla. Sen tavoitteena oli alussa ollut nimenomaan raittiusaate, mutta vuosisadan loppua kohden tavoitteena oli entistä enemmän parantaa naisten ja lasten asemaa. Suomessa ensimmäinen Valkonauhayhdistys perustettiin vuonna 1897. Yhdistyksiä perustettiin myös muualle Suomeen. Yhdistykset perustivat kattojärjestöksi Suomen Valkonauhaliiton ja perustava kokous pidettiin Helsingissä vuonna 1905. Kattojärjestön perustaminen käynnisti paikallisten yhdistysten laajan perustamisaallon syksystä 1905 vuoteen 1907.³⁷

Valkonauhatyön alkuvuosien keskeiset vaikuttajat olivat kristillisen elämänasenteen omistamia sivistyneistönaisia. Tärkeitä ammattiryhmiä olivat opettajat ja pappien puolisot. Heidän asemansa mahdollisti omassa toimintaympäristössään vaikuttamisen ja heillä oli tarvittavat järjestötyön valmiudet. Valkonauhaliikettä kutsuttiin jo alkuajoista nimellä Järjestäytynyt äidinrakkaus. Kyse ei ollut pelkästään äiti-lapsi –suhteesta vaan koko ympäröivä yhteiskunta oli yksi koti, josta naisten piti ottaa vastuuta.³⁸

Valkonauhatyö otti toimintansa lähtökohdaksi siveellisyystyön, joka jakaantui neljää päätehtävään: 1) Rautatielähetys 2) Tukea kasvavaa nuorisoa 3) Ehkäistä kirjallisuudessa, lauluissa, kuvissa, sanomalehti-ilmoituksissa yms. esiintyvää siveettömyyttä 4) Varsinainen pelastustyö.³⁹

Siveettömän kirjallisuuden vastustamisen tarkoituksena oli mm. estää sanomalehtiä julkaisemasta ilmoituksia, joiden sisältöä voitiin pitää siveettömänä. Myöskään siveettömiksi arvioituja kuvia ja kortteja ei näyteikkunoihin saanut laittaa.⁴⁰ Valokuvauksen kehittyminen 1800-luvun lopulla oli mahdollistanut uudenlaisen kuvien tuotannon. Elokuvateattereiden synty ja niiden ilmoitukset nostivat myös elokuvailmoittelun Valkonauhan huolen kohteeksi.

Pirjo Markkola arvioi, että siveellisyyskeskustelussa⁴¹ oli erotettavissa kolme vaihetta, joista ensimmäinen käynnistyi 1880-luvulla. Seuraava vaihe ajoittuisi suurlakon molemmin puolin, ja kolmas vaihe ensimmäisen maailmansodan loppuvuosiin. Markkola nostaa keskeiseksi käsitteeksi moraalin, ja tarkentaa sitä yhteisössä vallitseviksi yleisiksi siveellisyyskäsityksiksi, siveellisyyssäännöiksi ja siveellisiksi tavoiksi.⁴²

J.H. Tunkelo, elokuvakeskustelun erittäin tärkeä vaikuttaja, totesi vuonna 1909 siveellisyyden unohtumisen näkyvän ennen kaikkea

kaikenlaisena nautinnonhimona, juoppoutena, haureutena ja tuhlaavaisuutena. Henkisellä tasolla se näkyi julkeana ylimielisyytenä, jonka taistelusanana oli alas auktoriteetti, alas laki, alas uskonto, yleensä kaikki velvollisuudet, kaikki siveellinen velvoitus mitä ihmisellä on.⁴³

Mutta vaikka siveellisyys ymmärrettiinkin laajasti, 1800-luvun lopulla alkanut siveellisyyskeskustelu nivoutui ensi sijaisesti seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden ympärille ja ennen kaikkea miten ne julkisuudessa esitettiin.⁴⁴

Perheen tehtävä ja asema

Suomalainen yhteiskunta oli suuren murroksen äärellä 1900-luvun vaihteessa, ja muutos näkyi kansalaisten arjessa. Taustalla oli aatteiden kamppailua yhteiskunnallisesta asemasta, miten päästä johtamaan kehitystä. Yhtäällä oli suomalaisuutta edistävä fennomaania ja kansainväliset juuret omaava liberalismi, jonka kannatus oli suurta ruotsinkielisessä sivistyneistössä. Osapuolet muodostivat puolueet, joiden asema vielä 1880-luvulla oli heikko. Poliittinen keskustelu käytiin vielä säätyvaltiopäivillä, ja ylin valta oli tietysti suuriruhtinaalla.

Fennomaanien ja liberaalien rajat eivät aina olleet selvät. Fennomaanisessa liikkeessä alkoi 1880-luvulla voittaa alaa sosiaaliliberalistinen suuntaus. Sen juuret olivat snellmanilaisessa perhefilosofiassa, ja ajatusta jatkoi 1880-luvun lopulla Agathon Meurman. Johtavaksi teemaksi tuli kristillis-siveellisyys.

Senaattori ja filosofi J.W. Snellman oli tärkein fennomaani. Hän oli monessa mukana, mutta tämän tutkimuksen näkökulmasta tärkein teema on Snellmanin perhefilosofia. Snellmanin oppi-isänä on yleisesti pidetty saksalaista G.W.F. Hegeliä. Snellman tarkensi omassa filosofiassaan Hegelin oikeusfilosofiaa, jonka juuret puolestaan on löydettävissä Aristoteleen siveellisessä maailmanjärjestyksessä.

Filosofian lähtökohtana oli perhe ja sen suhde yhteiskuntaan ja valtioon. Kaikki ne yhdessä muodostivat historian. Juha Hämäläinen on esittänyt kokonaisuuden siten, että Hegelin oikeusfilosofiassa perhe on siihen kuuluvien yksilöiden ja kansalaisyhteiskunnan välissä; kansalaisyhteiskunta on perheen ja valtion välissä ja valtio on kansalaisyhteiskunnan ja historian välissä. Siveellisyys toteutui perheessä, kansalaisyhteiskunnassa ja valtion toiminnassa. Kotikasvatus loi perustan siveellisyydelle, joka näkyi koko kansakunnan siveellisenä toimintana.⁴⁵

Perheessä tapahtuva kasvatus oli kaiken perusta, sillä lapsen saamat arvot levisivät heidän mukaan myöhemmin koko yhteiskuntaan, ja heidän arvot ja asenteet muodostivat ja muokkasivat jatkossa yhteiskunnan arvot ja asenteet. Lasten kasvatuksella oli näin osana yhteiskunnan rakentumista erittäin tärkeä asema ja merkitys. Perhe muodosti yhteiskunnan ensimmäisen yksikön, jolla oli autonominen asema. Kasvatus oli vanhempien ja ennen kaikkea äitien tehtävä. Koska lastenkasvatuksella oli keskeinen merkitys koko yhteiskunnassa, valtion tehtävänä oli suojella perhettä ja luoda edellytykset hyvälle kasvatukselle. Joissakin tapauksissa valtiolla oli oikeus puuttua perheessä tapahtuvaan kasvatukseen. Lähtökohtana oli, että jos perheen siveellinen perusta on murtumassa, se oli uhka koko valtiolle. Tässä tilanteessa valtiolla oli oikeus puuttua kasvatukseen ja suojella lapsia.⁴⁶

Juha Hämäläinen arvelee, että Snellman halusi puolustaa ja suojata perhettä sellaisilta poliittisilta aatteilta ja moraaliopeilta, joiden hän katsoi uhkaavan perheen asemaa primäärinä kasvatusinstituutiona. Se oli uhka myös valtiolle!⁴⁷

Snellmanilaisen filosofian peruslähtökohdat olivat periaatteessa selvät. Perheen tehtävänä oli kasvattaa lapsista yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Vanhemmat vastasivat kasvatuksesta ja valtio loi sille puitteet, edellytykset. Valtion tehtävänä kaikkiaan oli tukea vanhempia tehtävässään. Kiteytettynä kyse oli, miten lapsen muuttunut arvomaailma näkyisi myös tulevassa kansakunnassa ja sen aatteissa. Kyse oli kansakunnan ja kansalaisten hyvästä elämästä.

Kulttuuriliberalismin leviäminen oli osaltaan käynnistämässä siveellisyyskeskustelua 1800-luvun lopulla. Keskustelun ytimessä oli ennen kaikkea naisten asema ja huomiota kiinnitettiin mm. kaksinaismoraaliin. Keskustelu laajeni sosiaalisiin kysymyksiin ja siveellisyys tai siveettömyys nähtiin aikaisempaa laajempana teemana. Yhtäältä keskustelussa päiviteltiin olemassa olevia oloja, mutta toisaalta keskustelussa myös ryhdyttiin kiinnittämään huomiota vallitseviin epäkohtiin ja niiden syihin. Siveellisyyskeskustelukin oli osa laajempaa suomalaisen yhteiskunnan muotoutumiseen liittyvää keskustelua, jonka tavoitteena oli myötävaikuttaa, että Suomesta tulisi siveellisesti vahva ja kestävä yhteiskunta, vahva kansallisvaltio. Yhteiskunnan muut peruspilarit olivat suomalaisuus, porvarillisuus, sekä henkisesti että fyysisesti terveet kansalaiset.

Juha Hämäläisen mukaan Suomessa oli Suomessa 1800-luvun puolivälin jälkeen vallinneet kaksi poliittista perinnettä: yhtäältä moraalia painottava hegeliläinen suuntaus ja toisaalta omien etujen ajamista korostava anglosaksinen liberaali traditio.⁴⁸ Oman näkemykseni mukaan suuntaukset löysivät yhteisen nimittäjän sosiaaliliberalismissa. Käytännössä se merkitsi ennen kaikkea, että vanhasuomalaiset Agathon