Painokoneet seis!: Kertomuksia uuden journalismin ajasta

By Johanna Vehkoo and Ville Tiihonen

Onko journalismi kriisissä? Millainen on uuden median suhde demokratiaan? Entä mitä laatujournalismi voi nykyaikana oikein tarkoittaa ja voidaanko se vielä pelastaa? Kirjassaan Painokoneet seis! toimittaja Johanna Vehkoo kertoo, mistä journalismin ja tiedonvälityksen muutoksessa on kyse.

Vehkoo ei ole huolissaan sanomalehtien tulevaisuudesta, sillä journalismi ei ole vain mustetta paperilla. Sen sijaan tärkein kysymys koskee laatujournalismin tulevaisuutta. Laadukkaan sisällön elintila kapenee koko ajan, kun mediaorganisaatiot syövät itseään sisältäpäin.

Perinteisen median uumenista ei juuri kuulu ääniä, jotka vaatisivat muutosta. Samaan aikaan digitaalinen journalismi löytää uusia väyliä vanhasta kaartista välittämättä. Vehkoo kertoo muun muassa, miten robotit korvaavat urheilutoimittajat ja miten joukkoäly auttaa tutkivaa toimittajaa.

Painokoneet seis! on tärkeä puheenvuoro aikana, jolloin journalismin yhteiskunnallista roolia on pohdittava aivan uusista lähtökohdista. Erityisen tärkeä se on maassa, jossa on väkilukuun suhteutettuna eniten toimittajia koko maailmassa.

• Language: Suomi
• Publisher: Kustannusosakeyhtiö Teos
• Release date: Apr 14, 2012
• ISBN: 9789518514896

Book preview

978-951-851-489-6

JOHDANTO

Mistä sä kirjoitat kirjaa?

Journalismin tulevaisuudesta.

No siitä tulee varmaan tosi ohut kirja.

Tämä on ollut yleisin reaktio ihmisiltä, joille olen kertonut hankkeestani. Jokainen heistä epäilemättä kuvitteli keksineensä omaperäisen vitsin.

Tämä kirja on ohuehko siksi, että mahdollisimman moni jaksaisi sen lukea. Se on tiivistetty vastaukseni kysymykseen journalismin tulevaisuudesta. Toisin kuin tämä kirja, journalismin tulevaisuus ei tule monologin muodossa.

Mutta jos ja kun niin moni pitää journalismin tulevaisuutta lyhyenä, huhut journalismin kuolemasta ovat levinneet laajalle. Minä en niihin usko. Sen sijaan uskon, että journalismin tulevaisuus on sekava, tuntematon ja alati muuttuva. Tämä kirja pyrkii selittämään järkeenkäyvällä tavalla alan keskeisiä trendejä ja suuntia.

Halusin kirjoittaa tämän kirjan, koska asiaa koskeva keskustelu tuntui kiertävän kehää. Mistä uusi bisnesmalli vanhalle bisnekselle? Mistä nuoria lukijoita vanhoille lehdille? Sanomalehtibisneksen sisältä ei kuulunut ääniä, jotka vaatisivat muutosta. Keskustelusta unohtui tärkein asia: sisältö. Entä jos vika ei olekaan lukijoissa, jotka jättävät sanomalehden tilaamatta? Entä jos kaikkea ei voikaan laittaa internetin piikkiin? Voisiko olla, että itse tuotteessa on jotakin vikaa?

Vika on juuri siinä, että journalismia käsitellään pelkkänä tuotteena. Laatujournalismin pitäisi olla jotakin muuta; jotakin tärkeämpää, arvokkaampaa. Hyvä journalismi on jotakin, mitä ilman demokraattinen yhteiskunta ei voi toimia.

Lienee tarpeen huomauttaa, että tämä ei ole kirja iPadeista ja muista lukulaitteista. Tämä ei ole kirja bisnesmalleista. Tämä ei edes ole kirja sanomalehtien kuolemasta. Tämä on kirja journalismin sisällöistä ja merkityksestä.

En ole niinkään huolissani sanomalehtien tulevaisuudesta, mutta journalismin tulevaisuus vaivaa minua päivittäin. Itse asiassa olen ihan asiakseni pohtinut sitä kaksi vuotta.

Toivon, että niin media-alan päättäjät, toimittajat kuin journalismin yhteiskunnallisesta merkityksestä kiinnostuneet kansalaiset löytävät näiltä sivuilta kiinnostavaa luettavaa. Osa luvuista saattaa aiheuttaa optimismia ja innostuneisuutta journalismin mahdollisuuksista. Toisten toivon herättävän lannistumisen sijaan halua muuttaa vääräksi havaittua suuntaa.

Kirjan nimeksi tuli Painokoneet seis! siksi, että sanomalehtitalojen on aika herätä digitaaliseen aikaan. Suomessa sanomalehdillä menee toistaiseksi hyvin, mutta niiden levikit ovat vakaassa, pysäyttämättömässä laskussa. Uskollinen tilaajakanta vanhenee, kun taas nuoret saavat uutisensa verkosta. Yksi tämän kirjan keskeisistä viesteistä kuuluu näin: Suomessa on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus oppia muun maailman lehdistön virheistä ja voitoista. Me voimme tehdä oikeita päätöksiä, jos ymmärrämme muuttaa kurssia ajoissa.

Suomen lehdistöllä menee taloudellisesti hyvin verrattuna useimpiin länsimaihin. Silti Suomen mediatalot ovat tekemässä tismalleen samoja virheitä, jotka ovat johtaneet muun muassa Yhdysvaltain sanomalehdistön katastrofiin. Suomessa on jo alettu supistaa toimittajien määrää ja toimitusten taloudellisia resursseja. Samalla unohdetaan, että tulevaisuuden journalismi on digitaalista. Juuri näin toimien journalismin kriisiä suorastaan houkutellaan myös Suomeen.

Nykyinen suunta osoittaa kohti samaa kuolemanspiraalia, jossa Yhdysvaltain lehdistö on kieppunut jo vuosia.

Muutama sana myös kirjan alaotsikosta, joka on Kertomuksia uuden journalismin ajasta. Tarkoitan uudella journalismilla digitaalisen ajan mahdollisuuksia, joihin suuret mediatalot eivät ole pahemmin tutustuneet. Uusi journalismi on verkostoitunutta, avointa ja keskustelevaa. Se käyttää hyväkseen uutta teknologiaa, mutta palaa myös vanhan journalismin korkeimpiin periaatteisiin. Uusi journalismi on reilua ja eettistä, ja se vaatii itseltään samaa läpinäkyvyyttä kuin kohteiltaan.

Sanapari uusi journalismi on tavattu yhdistää 1960-luvun Yhdysvaltoihin ja siellä nousseeseen kokeilevan, kirjallisen journalismin liikkeeseen. Tyylilajin tunnisti siitä, että se toi journalismiin kerronnan keinoja kaunokirjallisuudesta. Näitä olivat esimerkiksi tajunnanvirta, näkökulmatekniikka ja kertomuksen jakaminen kohtauksiin.

Uusi journalismi ei tarvinnut manifesteja, se vain tapahtui. Lajityypin tunnetuimpia edustajia olivat Tom Wolfe, Hunter S. Thompson, Norman Mailer ja Joan Didion. Truman Capote oli mielestään etääntynyt Kylmäverisesti-teoksessaan jo niin kauas journalismista, että oli keksinyt uuden genren, nonfiktio-romaanin. Yhdysvalloissa romaanimittaiset mutta faktapohjaiset kirjat ovat suositumpia kuin fiktiiviset romaanit. Suomessa nonfiktiota ei ole vieläkään keksitty, joten ajattelin voivani rauhassa antaa uudelle journalismille uuden merkityksen.

Kirjan varsinaisten lukujen väleissä on itsenäisiä osia, jotka asettuvat Uusi journalismi -otsikon alle. Olen valinnut viisi laajaa trendiä, jotka edustavat uuteen journalismiin liittämiäni ajatuksia. Nämä viisi trendiä ovat jo tovin olleet pinnalla kansainvälisessä journalismikeskustelussa, ja uskon niiden kaikkien vaikuttavan merkittävästi journalismin tulevaisuuteen.

Viidestä Uusi journalismi -tekstistä ensimmäisessä ruoditaan periaatteessa ikivanhaa asiaa eli faktantarkistusta. Tämä on käytäntö, joka on aina kuulunut journalismiin olennaisesti, mutta jota on monin paikoin laiminlyöty.

Toisen ja kolmannen luvun välissä puhutaan läpinäkyvyyden merkityksestä journalismille. Kolmannen luvun jälkeen vuoron saa datajournalismi. Neljännen ja viidennen luvun välissä luodaan katsaus siihen, mitä seuraa Wikileaksin jälkeen. Erityisen roolin saa Wikileaksin entinen puhemies Daniel Domscheit-Berg, joka on muiden WL-loikkareiden kanssa perustanut oman vuotosivustonsa Open Leaksin. Viidennen luvun jälkeen haistatetaan pitkät yhä nopeutuvalle tiedonvälitykselle ja pohditaan hitaan journalismin mahdollisuuksia.

1. JOURNALISMIN KOOTUT KRIISIT

OSA 1: EKSISTENTIAALINEN KRIISI

Sanomalehdistön suurin ongelma ei ole internet eikä sen rikkoma bisnesmalli. Merkittävin uhka kaikelle ammattijournalismille on se, että suurin osa toimittajista on korvattavissa. Internet on tässä vain viestintuoja, jota ei voi ampua vaikka kuinka tekisi mieli.

Siinä, missä lehdistön vartioima portti ennen seisoi, on nykyään ammottava reikä. Ensin siitä rynnistivät kansalaiset kännykkäkameroineen ja sitten vielä sosiaalinen media potki sen lopullisesti saranoiltaan.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse on siitä, että kuka tahansa voi nyt olla julkaisija. Muinoin tähän tarvittiin oma kirjapaino, sittemmin kustantaja, joka otti painokulut hoitaakseen. Seuraava askel oli omakustanteiden painattaminen tai kopioiminen, mutta siihenkin tarvittiin rahaa. Nykyään kuka tahansa voi perustaa blogin tai Twitter-tilin täysin ilmaiseksi, milloin tahansa.

Tiedonvälityksessä on meneillään suurin vallankumous sitten Gutenbergin ja painokoneen. Yhä pienemmät ja halvemmat, laukussa tai taskussa mukana kulkevat laitteet tekevät kaikista potentiaalisia julkaisijoita. Sanojen, valokuvien, äänen ja liikkuvan kuvan siirtäminen on nopeampaa, helpompaa ja halvempaa kuin koskaan. Siellä, missä ennen kuultiin vain harvojen ja valittujen ääniä, hoilaa nyt ammattilaisten ja amatöörien hämmentävä sekakuoro.

Niukkuus on korvautunut yltäkylläisyydellä. Nyt, ja tulevaisuudessa, perinteinen media joutuu kilpailemaan internetin runsaudensarven kanssa ihmisten ajasta ja huomiosta. Mediatalot ovat reagoineet haasteeseen lisäämällä pienten tilkejuttujen määrää verkkosivuillaan. Paniikki netin loputtomien kolojen täyttämisestä on edennyt siihen pisteeseen, että suomalaiset iltapäivälehdet tekevät juttuja vanhoista YouTube-videoista.

Valtamedia ei ole vielä ymmärtänyt, ettei se voi kilpailla määrässä. Laatu on se alue, jossa perinteiset uutisvälineet voivat vielä menestyä.

NYKYPÄIVÄN KIRJURIT

*

Sanomalehdissä eletään yhä siinä harhassa, että lukijat odottavat lehden välittämiä viisauden sanoja kuin virvoittavaa vettä aavikolla. Painettu sana oli arvossaan aikana, jolloin se oli tehokkain – ja ainoa – tapa välittää tietoa suurelle joukolle. Paperi oli kallista, ja painokoneet ne vasta kalliita olivat. Uskoimme kaiken, mitä paperille painettiin, sillä miksi kukaan painaisi arvovaltaiseen sanomalehteen mitään virheellistä.

Koska pääsy painettuun sanaan oli rajattua, toimittajat puhuivat kansalaisille ylhäältä alaspäin. Heillä oli hallussaan megafoni, josta tiputella kiistattomia totuuksia. Nyt yleisöt ovat pirstoutuneet ja oppineet mediakritiikkiä. Perinteisen median auktoriteetti on murentumassa. Saarnan sijaan lukijat haluavat tasavertaista dialogia, ja toimittajat ovat pakotettuja ottamaan kansalaiset mukaan keskusteluun. Tämä ei ole kaikille helppoa.

Ne, joihin vallankumous eniten vaikuttaa, huomaavat sen viimeisinä. Yhdysvaltalainen media-asiantuntija Clay Shirky vertaa kirjassaan Here Comes Everybody (2008) nykypäivän sanomalehtiä ja niiden toimittajia kirjureihin, jotka joutuivat epämiellyttävään tilanteeseen kirjapainon keksimisen jälkeen. Ensimmäistä kertaa kirjan valmistaminen kesti vähemmän aikaa kuin sen lukeminen. 1400-luvun lopulla kirjurit jatkoivat kirjojen kopiointia käsityönä yhtä aikaa uusien kustantajien kanssa, mutta heidän työnsä ei ollut enää korvaamatonta.

Kaikista uusista luku- ja kirjoitustaitoisista ei tullut kirjureita, ja lopulta ammatti hävisi kokonaan. Samoin bloggaajista ei tule toimittajia, vaan toimittajuudesta on tulossa vähemmän merkittävä ammatti. Kirjurien tapaan toimittajat pitävät sinänsä hyvänä asiana sitä, että kirjallisuutta ja journalismia on helposti saatavilla. Heitä vaivaa kuitenkin ymmärrettävä ahdistus oman ammattinsa tulevaisuudesta.

Perinteinen media on menettänyt roolinsa portinvartijana, joka päätti, mitkä aiheet pääsevät uutisiksi asti ja milloin. Yhä useampi uutisaihe tekee ensin kierroksensa sosiaalisessa mediassa, ennen kuin valtamedia poimii sen listoilleen. Lukijoista on tullut uutisten lähteitä, osallistujia ja jakelijoita. Tämä tarkoittaa sitä, että sekä journalismin lähteiden, sen tekoon osallistuvien että sen jakelijoiden määrä on moninkertaistunut.

Kun USA:n erikoisjoukot hyökkäsivät Osama bin Ladenin piilopaikkaan, lähistöllä yöpynyt mies valitti Twitterissä heränneensä helikoptereiden meteliin. Hän tuli raportoineeksi huippusalaisen operaation kulusta reaaliajassa, 140 merkin annoksissa.

Blogien, kansalaisjournalismin ja sosiaalisen median nousu ja kasvava vaikutusvalta osoittaa, miten hämmentävän suuri osa perinteisestä päivittäisjournalismista on korvattavissa. Mietitäänpä tyypillisen sanomalehden sisältöä: mitkä osat siitä ovat ainutkertaisia, erityistä osaamista ja tuotantotapaa vaativia? Moni hakee jo elokuva-arvostelut netistä, jossa kustakin filmistä saa kymmenien, jopa satojen ihmisten mielipiteen kerralla. Kuka tahansa voi julkaista julkkisjuorun nähtyään vaikkapa kännisen muusikon Manalassa. Fani voi kirjoittaa erittäin asiantuntevaa blogia jääkiekosta, ja matkustaja voi raportoida Twitterissä junien myöhästymisistä. Internet on päättymätön mielipidesivu. Sään näkee suoraan Ilmatieteen laitoksen sivuilta, ja sudokuja saa netistä mielin määrin.

Sanomalehden perussisällöstä lähinnä pääkirjoituksia ja kuolinilmoituksia ei saa helpommin netistä. (Vakavasti puhuen täytyy lisätä, että paikallisuutiset ovat toistaiseksi enimmäkseen painetun median ja radion aluetta. Mutta tämänkin muuttuminen on vain ajan kysymys.)

Eikä siinä vielä mitään. Vaarallisempaa ammattitoimittajille on tämä: Bisneksen asiantuntija voi blogata parempaa ja nopeampaa analyysia kuin koko taloussivusta vastaava ylityöllistetty maakuntalehden iltavuorolainen. Sosiologi saattaa huomata, ettei yhteiskuntatieteistä juurikaan kirjoiteta lehdissä, ja paikata aukon omalla nettisivustollaan. Innostunut kansalaisjournalisti voi raportoida oman asuinalueensa asioista uskottavammin kuin näyttöpäätteeseensä köytetty ammattilainen. Aktiivinen kansalainen menee paikan päälle, juttelee ihmisten kanssa ja tekee havaintoja. Kunnallistoimittaja istuu avokonttorissa, käsi liimattuna puhelimeen.

Suomalaisten uutisorganisaatioiden sisällön kansainvälinen osa on korvattavissa esimerkiksi BBC:n ja New York Timesin uutisilla. Suomalaiset ovat kielitaitoisia ja tottuneita netinkäyttäjiä, jotka osaavat etsiä hyvää sisältöä muilla kielillä.

Yhä enemmän uutisia saadaan myös kansalaisjärjestöiltä, jotka ovat huomanneet, että niiden on vaikea saada aiheitaan läpi perinteiseen mediaan. Esimerkiksi maailman neljänneksi suurin avustusjärjestö Oxfam tuottaa paljon uutismateriaalia, jota se sekä julkaisee itse että syöttää uutisorganisaatioille. Kyseessä ei ole perinteinen PR, vaan toimittajien tekemät, tutkimustyöhön perustuvat uutiset.

Amnesty International perusti keväällä 2011 oman uutisosastonsa (News Unit), jossa työskentelee hyvin palkattuja ammattitoimittajia. Järjestöllä on pitkään jatkuvia tutkimusprojekteja, joista se uskoo saavansa enemmän irti palkkaamalla oman toimituskunnan. Ja mikäs siinä, sillä Amnestyllä on valmis yleisö: liki kolme miljoonaa jäsentä yli 150 maassa. Se haluaa tulla maailman tärkeimmäksi ihmisoikeusuutisten tekijäksi ja julkaisijaksi. Tiedotteiden välittäminen perinteisille uutisorganisaatioille ei enää riitä.

UUTINEN ON HAJONNUT ATOMEIKSI

*

Verkottunut sosiaalinen media tarjoaa usein hyödyllisempiä ja kiinnostavampia asioita kuin mihin valtamedia pystyy. Jaettu sisältö on toki usein valtamedian tuottamaa, mutta sanomalehtien ja television tapa tarjoilla monipuolista sisältöä yhdessä paketissa ei enää kohtaa kysyntää. Ihmiset etsivät uutisia ja tv-ohjelmia verkosta sillä perusteella, mikä heitä kiinnostaa. Miksi maksaa koko paketista, kun voi saada juuri sen palan sisältöä, minkä haluaa?

Verkossa julkaistavan materiaalin on mahdollista levitä maailman ympäri minuuteissa. On totta, että suurimmalla osalla blogeista on kaksi ja puoli lukijaa, eikä osaa lue kirjoittajan äitikään. Niissä kaikissa piilee silti laajan levityksen potentiaali. Bloginpitäjät eivät useimmiten tee jatkuvaa, aktiivista uutishankintaa, mutta he saattavat törmätä erityisen kiinnostavaan aiheeseen. Silloin heidän bloginsa alkaa helposti levitä sosiaalisessa mediassa ja uutisvälineissä. Tätä tehostaa kertautumisvaikutus: viittaukset ja linkit nostavat blogin arvoa hakutuloksissa.

Kun lentokone teki pakkolaskun Hudson-jokeen tammikuussa 2009, sen kuvasi satunnainen ohikulkija – ja sitä kuvaa suuret uutistoimistot pakon edessä levittivät. Haitissa tammikuussa 2010 tapahtuneesta maanjäristyksestä kertoi Twitter-viesti vain seitsemän minuuttia tärinän alkamisen jälkeen. Myös Suomessa silminnäkijävideoista on noussut merkittäviä uutisia, kuten sotaveteraanin itsemurha itsenäisyyspäivän paraatin aikana ja Kontulan ostoskeskuksen vartijoiden tekemä pahoinpitely.

Kemiläinen koulupoika Waltteri Seretin sai vuoden 2007 Bonnier-palkinnon osoitettuaan Ilta-Sanomille, että sen julkaisema uutinen oli vähintäänkin väritetty. Uutistoimisto Reuters oli jaellut huoletta uutista venäläisistä sukellusveneistä Pohjoisen jäämeren pohjaa valloittamassa, ja Ilta-Sanomat oli yksi lukuisista jutun julkaisseista lehdistä. Kuvat olivat peräisin Titanic-elokuvasta, mutta kukaan ammattijournalisti ei epäillyt niiden aitoutta. Siihen tarvittiin tarkkasilmäinen 13-vuotias Kemistä.

Yksi uutisosuma tai ansiokas analyysi ei tarkoita sitä, että bloginpitäjästä tulisi journalisti. Silti jos satojen tai tuhansien blogien seasta sikiää edes yksi uutinen per päivä, se merkitsee suurta muutosta ammattijournalismille. Joka kerta, kun tärkeä uutinen lähtee liikkeelle blogista, toimituksissa kysytään miksei me keksitty tätä.

Verkko on hajottanut atomeiksi myös