Kolmannen asteen yhteys

By Kalle Veirto

Hulvaton futissarja jatkuu!
17-vuotiaan Arin unelma on käynyt toteen: hän pelaa nyt miesten SM-liigassa! Hän on myös muuttanut uuteen kaupunkiin, Lahteen. Ari ei kuitenkaan saa paljoa peliaikaa vaan joutuu harmikseen istumaan vaihdossa. Onneksi kirjastossa töitä paiskiva Mari alkaa sulostuttaa Arin päiviä, ja kesä on lopulta uskomattomia yllätyksiä täynnä.
FC Viirupaitojen tarina jatkuu sarjan toisessa osassa, joka tulvii tuttuun tapaan vinoa, poikamaista huumoria ja yllättävää menoa.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 14, 2024
• ISBN: 9788727143415

Book preview

Kolmannen asteen yhteys

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2004, 2024 Kalle Veirto and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727143415

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

Kentän laidalta katsottuna se ei ollut paitsio. FC Viirupaitojen pallonmuotoinen valmentaja Tom Maisteri Penakri näki tilanteen samalla tavoin kuin minä, mutta reagoi toisin. Hän pompsahti pystyyn vaihtopenkiltä ja säntäsi kohti avustavaa erotuomaria kiihdytysvana perässään.

Laskeeko jätkä lampaita vai seuraako peliä? Tämä oli jo toinen väärä paitsioliputus, toinen, verryttelyasuinen Penakri karjui.

Avustava tuomari yritti piilotella kalkkiviivansa takana. Kun se ei onnistunut, hän muuttui näkymättömäksi ja tuijotti kentälle eikä nähnyt ja kuullut mitään.

Sokea pässi perkele, Penakri ilmoitti ja palasi kuopimaan nurmea vaihtopenkin eteen ja peittämään minun näköalani.

Ei ollut ihme, että Penakri kävi kuumana: Lahden ylpeys FC Viirupaidat oli häviöllä Kuopion viäräleukaiselle KuPS:lle 0–2. Sitä tahtia oli edessä toinen peräkkäinen kotitappio, joka suistaisi viime kauden kakkosen liigan putoamispaineihin.

Asetelma sopi Tom Penakrin kokovartalokuvaan ja maineeseen huonosti. Jos tietokoneelta olisi aukaistu häntä kuvaava pikakuvakepallo, tiedostosta olisi selvinnyt, että Penakri tunnettiin liigan kovanaamakoulukunnan kantapeikkona: karkeana, suulaana, särmikkäänä, rohkeana ja akateemisena. Muita tietoja: 48-vuotias, liikuntatieteiden maisteri, naimisissa, ei lapsia. Motto: kannatan tasa-arvoa, jos se kannattaa minua tai vittuidioottiperkelesaatananääliö, miten vain.

Penakrin fileestä selvisi myös, että hän oli luotsannut Vaasan kaksi kertaa peräkkäin liigamestariksi ja myynyt joukkueesta viisi pohjalaispoikaa euroseuroille. Sen jälkeen hän oli palannut kotikaupunkiinsa Lahteen, nostanut Viirupaidat liigaan ja cupmestareiksi ja hionut veljestäni Pekka Pee Penttilästä Suomen kenttien kirkkaimman ja halutuimman myyntiartikkelin, maaleja sylkevän hyökkääjän, jolla oli tukka hyvin.

Penakri oli kiistatta menestysvalmentaja, voittaja.

Tai oli ollut ainakin viime kauden lopussa.

Sittemmin Penakri ja Viirupaidat oli menettänyt Peen ja kolme muuta aloituskokoonpanon kaveria, kaikki ilman siirtokorvausta. Ja siinä sitä sitten oltiin: joukkue valui sarjataulukossa alaspäin kuin kyynel viattoman poskella ja Penakrin keräämä laaja vihamiesten kaarti irvi ja mätki valmentajaa joka käänteessä.

Se sai Penakrin tekemään töitä entistä pahansisuisemmin. Harjoituksissa hän talutti kavereita kädestä pitäen oikeille paikoille, kertoi mihin suuntaan käännytään, miten monta askelta juostaan ja missä pysähdytään. Peleissä hän piti kuria ja suuntavaistoja yllä huutamalla pallo punahehkuisena kuin majakanvartijaksi palkattu hyeena.

Mistään ei vain tuntunut olevan apua. Peen jättämän aukon täyttäjää ei löytynyt, eikä Viirupaitojen rahapulassa koottu joukkue muutenkaan ollut tarpeeksi hyvä. Materiaali ei riitä, lehdet arvioivat.

Arvio saattoi olla oikea. Ainakaan materiaalipulaan ei löytynyt apua KuPS-ottelun vaihtopenkiltä. Penkki oli nimittäin lastattu kokemattomuudella ja epävarmuudella. Siellä istuivat varamaalivahti, varatoppari, varakeskikenttäpelaaja ja minä, 17-vuotias vasen varavaravarapakki, joka oli poimittu seuraan syksyllä B-nuorten SM-karsinnan pahnanpohjimmaisista ja jolta olivat nilkkavamman takia jääneet harjoituspelit väliin. Ketä meistä olisi pitänyt pelin kulun muuttavana jokerikorttina?

Minä en olisi kehdannut ilmoittautua. Tunsin lähinnä olevani kieli- ja pelitaidoton siirtolainen Nastolasta, musta mieleltäni, kankea kieleltäni. Olin viettänyt vaihtopenkillä viidessä FC Viirupaitojen kotipelissä keskimäärin 69 minuuttia per ottelu. Täyden peliajan istumisesta puuttuvat minuutit olin verrytellyt muiden vaihtopelaajien keralla Kisapuiston kentän päädyssä ja odotellut kutsua, jota ei koskaan tullut.

Harmittiko? Enemmänkin: olin masentunut, lyöty, pureskeltu ja puserrettu, pelkkä kohinakallo. Kuuluminen suomalaisen liigajoukkueen rinkiin tuntui minusta ansakuopalta, jonka reunalta elämä näytti närhen munien kuvaa. Olin jo kerran kysynyt, voisinkohan palata takaisin Nastolaan ja kasvattajaseuraani FC Rakokivisiin. En kuulemma voinut. Ja sen asian kysyminen oli tietenkin pahan asennevamman ilmaus.

Luuseriko sieltä pallinaaman takaa paljastuukin, Penakri tiedusteli, kun keskustelimme asiasta. Joko kunnianhimo on syöty ja nyt tekee mieli siirtyä takaisin limsaan, karkkeihin ja jätskiin, Maisteri ilkkui.

Mitä minulle oli tapahtunut? Jotain mikä oli yksinkertaisesti liikaa 17-vuotiaalle. Kerron kaiken myöhemmin. Syylliset paljastan kuitenkin jo nyt: eräs oranssiheltainen kukonpoika, isäni Mauri ja entinen tyttöystäväni Marja.

Kuopio-ottelussa minun ei tarvinnut istua penkillä keskimääräistä 69 minuuttia, vaan sain käskyn lämmittelemään jo 60 minuutin kohdalla.

Viitonen, neljätoista ja kolmekolme, paidat kosteiksi, valmentaja Penakri komensi. Minä olin se kolmekolme.

Hölkkäsin muiden kanssa kentän päätyyn. Otin siellä pari spurttia, venyttelin ja katselin peliä. 82. minuutilla Penakri viittoi varakeskikenttämiehen luokseen. 88. minuutilla kutsun kuuli varatoppari.

Sitten ei tapahtunut mitään. Paitsi että KuPS teki lisäajalla kolmannen maalinsa.

En odottanutkaan, että pääsisin pelaamaan. Ei edes paljon kiinnostanut.

Loppuverryttelyssä juoksin tyhjentyneen stadionin ympäri viisi kertaa. Sen ansiosta sentään kostui otsa. Suihkun jälkeen osallistuin joukkuepalaveriin ja kuuntelin muiden kanssa palautteen. Penakri ilmoitti, että peli oli surkea, pelaajat ääliömäisen surkeita ja muutama suorastaan vittuidioottiperkelesaatananääliö.

Te pyöritte kuin puolukat sanonko missä… Hölmömmän näköisiä en ole ikinä tavannut, Penakri kertoi toppareilleen.

Se hyvä puoli vaihtopenkillä istuskelussa oli, ettei siinä voinut epäonnistua niin pahasti, että olisi saanut henkilökohtaista palautetta eli huutamista päin naamaa.

Missä on asenne? Missä? Ei vastausta, vai… No, haistakaa paska koko typerä ja turha joukko! Huomenna on joka iikka harjoituksissa kello kahdeksalta. Ja taas opetellaan jalkapallopelin ABC-kirjan perusasioita A:sta alkaen, Penakri päätti ja poistui kopista ovet paukkuen.

2.

Esimiehen selvästä käskystä huolimatta en saapunut maanantain harjoituksiin kahdeksaksi. Syy: jouduin salakavalan yllätyskyläilyn uhriksi.

Kun poljin pelin jälkeen kämpille alakulon puistatuksissa, en tosiaankaan osannut odottaa sitä mikä oli vastassa. Kämppäni sijaitsi Puu-Paavolassa, purkamattomassa puutaloryppäässä keskustan kainalokarvoissa. Talo oli kaksikerroksinen ja vanha. Alakerrassa asui rouva Tamminen ja yläkerran boksissa minä.

Rouva Tammisen fileestä ilmestyi napsauttamalla esiin seuraava tiedosto: 82-v., leski, kuuro, piti kukkapenkkien kuopsutuksesta, leipoi usein pullaa ja sämpylää ja toi sitä sisäsiistille, tupakoimattomalle vuokralaispojalle eli minulle.

Alkuun en ollut kovin innoissani kämpästä. Tuntui, että minut oli alimman luokan ammattilaissopimuksen nojalla pestattu kodinhoitajaksi ja vanhustyön tekijäksi. Mielessäni olin kuvitellut pääseväni senkaltaiseen ylätason kolmioon parketein ja täyskoneellisin keittiöin, jossa Pee Penttilä, sukuni toinen ammattijalkapalloilija, oli asunut Lahden keskustassa.

Noin puolen vuoden kokemuksella olin viisastunut sen verran, että ymmärsin asumismuodon edut: rauhallisuuden, halpuuden ja ilmaisen pullapuolen. En tiennyt ketään muuta, joka olisi saanut 40 neliötä ja vasta leivotun vehnäsen tuoksun sadalla eurolla.

Enkä minä mitään vanhustyötä joutunut tekemään, riitti kun lykin talvella lumet ja kesällä nurmen ja sanoin päivää tavattaessa.

Pihalla penkinkuopsutustoimissa kyykistellyt rouva Tamminen varoitti minua sunnuntai-illan yllätyskyläilijöista.

Kas, hyvää iltaa, siinähän Te olette, rouva sanoi kolmannen tervehdykseni jälkeen. Hän teititteli minua ja minä häntä.

Teille on vieraita. Minä päästin ne pojat odottamaan yläkertaan, rouva kertoi.

Vieraita? Pojat? Olin puulla puuhun lyöty. En odottanut ketään. Eniten epäilin käytännön pilaa. Niin kuin silloin, kun Viirujen vanhemmat pelaajat järjestivät minulle ensimmäisiksi harjoitusvarusteikseni xxxl-kokoisen verryttelyasun ja takaa likaiset jättiläispelihousut, jotka Hanno Möttölänkin päällä olisivat ulottuneet sääreen.

Kiipesin varovasti ylös. Kuulin oven läpi porrastasanteelle, että televisioni oli päällä. Äänessä oli Lasse Lehtinen ja Haluatko miljonääriksi. Kuka on kirjoittanut romaanin Rikos ja rangaistus? Lasse kysyi.

Väinö Linna, miesääni vastasi ennen kuin sai vaihtoehdot.

Jari Pervo, toinen sanoi. Ääni kuulosti tutulta, mutta ei sytyttänyt punalamppua osuman merkiksi.

Koputin ennen kuin astuin sisään. Sänkitukaksi kynitty Lumperi ponnahti sohvalta ylös ja kiirehti tervehtimään minua.

Arttuuro, vasenjalkaisten tällimaakarien esitaistelija, hauska nähdä sinua, Lumperi messusi. Hänen sikakuvakkeensa alta löytyi hiiren kaksoisnaksautuksella seuraavaa: vanha pelikaveri Nastolasta, entinen B-Rakokivisten kapteeni, 18-v., runsaan alkoholinkäytön isopäinen ystävä, jermu, silmänkulmankäyttäjä ja metallimies.

Lumperi halasi minua.