Kissa, jonka uteliaisuus tappoi jo kerran: Katastrofiballadi

By Heta Hiltunen

Suur-Suomi on hajonnut keskenään kinasteleviksi
kaupunkivaltioiksi. Kansa näkee nälkää, korruptio kukoistaa,
eikä merkkiä paremmasta näy.

Pienessä mökissä yksin asuvan Myräkän elämään tulee
vauhtia, kun hän on ajaa kummallisen miehen ylitse
keskellä metsää. Kutsumattoman vieraan ja Myräkän välillä
vallitsee järkkymätön epäluottamus, kun kumpikin yrittää
pitää salaisuutensa.
Samaan aikaan Hämeenlinnassa asuva Riitasointu kamppailee
selviytyäkseen alati murentuvassa yhteiskunnassa.

Kun heidän polkunsa kohtaavat, tempaisee Myräkän
vauhtisokeus heidät molemmat poliittiseen sotkuun, johon
kummallakaan ei pitäisi olla osaa eikä arpaa.

Kissa, jonka uteliaisuus tappoi jo kerran
on Katastrofiballadin aloitusosan Kissa ja Jänis ensimmäinen puolisko.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 9, 2022
• ISBN: 9789528058304

Heta Hiltunen

Olen Heta. Halusin olla rikas, joten kirjoitin oudon satiirikirjan. Ostakaa niin saan rahaa.

Book preview

Luku 1

Herätessään Myräkkä tiedosti ensimmäisenä päänsäryn, joka repi hänen kalloaan kahtia. Seuraavaksi pahoinvointi vyöryi hänen ylitseen. Myräkkä yritti pidätellä yökkäyksiä samalla kun rimpuili irti lakanoista, joihin oli yön aikana onnistunut sotkeutumaan. Hän puolittain putosi, puolittain laskeutui alas sängyltä, syöksyi ison kaapin kokoisen huoneen halki vessaan ja kaatui polvilleen vessanpöntön eteen.

Myräkkä olisi toivonut oksentavansa nyt, jotta pahoinvointi olisi hellittänyt edes hieman. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Vaikka hän kuinka yökkäili, mitään ei noussut ylös.

Joten hän oli selvinnyt hengissä takaisin. Tällä kertaa hän taisi olla jopa oikeassa huoneessa. Kaksi pistettä hänelle. Ensi kerralla ei silti tarvitsisi juoda tällä tavalla.

Myräkkä oli kaatunut sänkyyn samoissa vaatteissa, jotka hänellä oli ollut baarissa. Joskin hän muisteli, että hänellä olisi ollut kenkä kummassakin jalassa. Kun hän juoksutti sormiaan korpinmustien hiustensa lävitse, Myräkkä tunsi kuhmun jossain ohimonsa tienoilla ja hänen päätään vihlaisi. Hän valui seinää myöten selälleen tuhruisille lattialaatoille.

Hän ei ollut varma, kauanko oli maannut siinä päätään pidellen, kun ovelta kuului terävä koputus. Myräkkä raotti toista silmäänsä. Hän saattoi nähdä huoneensa oven vessan lattialta käsin, mutta se tuntui silti olevan kilometrien päässä.

Neiti? Kello on kaksitoista. Teidän täytyy luovuttaa huone, kuului kipakka ääni.

Myräkkä toivoi, että jos hän olisi tarpeeksi hiljaa, hänen annettaisiin olla.

Neiti? Neiti, jos ette avaa ovea, minun täytyy tulla sisään.

Anna minun kuolla rauhassa, Myräkkä vaikeroi.

Saatte kuolla, kunhan olette luovuttaneet huoneen seuraavalle asiakkaalle, ääni vastasi.

Oh, oikein seuraava asiakas, niinkö? Minä kun luulin olevani ainoa, Myräkkä puuskahti.

Kyse on käytännöstä, neiti.

Myräkkä mutisi muutaman ehdotuksen siitä, minne siivoaja voisi tunkea käytäntönsä.

Mitä sanoitte, neiti?

En mitään! Anna minulle vartti, Myräkkä sanoi kiukkuisesti ja punnersi itsensä istumaan. Pahoinvointi ja tykyttävä päänsärky palasivat oitis.

Neiti, huone on luovutettava välittömästi.

Hyvä on! Minähän sanoin jo! Jeesus! Myräkkä ärähti ja nousi päätään pidellen.

Hän laski kymmeneen ennen kuin otti ensimmäiset hitaat askeleet pois vessasta. Hän hoiperteli resuisen parisängyn luokse. Sillä puolella sänkyä, jossa Myräkkä ei ollut nukkunut, lepäsi raskas olkalaukku. Laukussa ja sen vieressä lojui hänen vaatteitaan. Mitään muuta hän ei koskaan ottanut mukaansa. Myräkkä sulloi vaatteet laukkuun ja heilautti sen sitten olalleen. Hän raahautui ovelle ja avasi sen, saaden heti osakseen hyvin paheksuvan mulkaisun kädet puuskassa seisovalta vanhalta naiselta. Eukon tuomitseva katse kulki Myräkän sotkuisista hiuksista ja kuhmuisesta päästä aina tahriutuneeseen paitaan ja lopuksi jalkoihin.

Teiltä puuttuu kenkä, nainen huomautti.

Joo, panin merkille, Myräkkä vastasi.

Nainen puri huultaan. Myräkkä tiesi mitä oli tulossa jo ennen, kuin nainen avasi suunsa.

Viini on viisasten juoma.

Hyvin tuntui silti uppoavan, Myräkkä totesi ja kaiveli takkinsa taskuja, kunnes löysi etsimänsä.

Hän ojensi naiselle avaimia, jotka toinen lopulta ottikin vastaan.

Kirkossa pidetään ehtoollinen, jos neitiä synninpäästö kiinnostaisi, nainen tokaisi.

Joo, tietysti. Minä lähdenkin heti, että ehdin oikein kunnolla avata sydämeni Jeesukselle, Myräkkä vastasi ja lampsi hotellin virkailijan ohi kohti portaikkoa.

Luuleeko neiti, etten tiedä mitä sarkasmi on? nainen sanoi hänen peräänsä.

Myräkkä tyytyi esittämään, ettei kuullut. Hän laskeutui kierreportaat alas kaidetta puristaen. Hänestä tuntui, että hän saattaisi koska hyvänsä menettää tasapainonsa. Kun hän lopulta selvisi aulaan, hän ei halunnut mitään niin paljon kuin rojahtaa koinsyömälle sohvalle. Hän otti kuitenkin itseään niskasta kiinni ja raahautui kohti ulko-ovea.

Myräkkä.

Hän pysähtyi ja käänsi hitaasti katseensa äänen suuntaan. Hotellin tiskin takana istuva kaljuuntuva vanha mies hymyili hänelle säälivästi. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli poistumassa samaisesta hotellista tässä kunnossa. Sanaakaan sanomatta mies nosti mustan tekonahkaisen kengän tiskille. Myräkkä hoiperteli hänen luokseen ja nappasi sen itselleen.

Haluanko tietää, miten se päätyi sinulle? hän kysyi samalla, kun yritti saada sormiaan solmimaan kengännauhat.

Etpä taida, mies naurahti ja pudotti pienen metallisen hyrrän tiskille.

Myräkkä ei ollut pahoinvoinniltaan edes huomannut, että se oli puuttunut.

Pelkäsin, että yrittäisit nielaista sen, mies sanoi.

Siitä on jo neljä vuotta, okei? Myräkkä tuhahti ja nappasi vekottimen itselleen.

Onko sinulla yhä kuhmu päässäsi? Otto sivuutti hänen ärtyneen vastauksensa.

Joo. Mistä se oikein tuli? Myräkkä kysyi ja solmi nauhat umpisolmulle.

Ei hajuakaan. Tulit takaisin viiden aikoihin ja yritit jäädä lattialle nukkumaan. Puhuit jotain sorsista, mies sanoi.

Tiedätkö, en ole pahoillani, etten muista koko asiaa, Myräkkä naurahti ja oikaisi ryhtinsä, No, ensi viikkoon.

Aja varovasti!

Myräkkä huiskautti Otolle astuessaan ulos ovesta. Huolimatta siitä, että oli kesäkuu, ilma oli kolea. Taivas oli tasaisen harmaan pilviverhon peitossa, ja tuuli tuoksui lähestyvältä sateelta. Myräkkä kiersi hotellin ympäri, pienelle rikkaruohoja kasvavalle parkkipaikalle ja valmistautui lysähtämään autoonsa. Lysähtämistä kuitenkin vaikeutti se, ettei hänen autonsa ollut siellä. Myräkkä räpytteli silmiään puolittain olettaen, etteivät ne vain toimineet kunnolla. Mutta ei. Traktorinromua lukuun ottamatta parkkipaikka oli tyhjä.

Saatanan saatana...

Oliko joku varastanut auton? Se olisi huonompi juttu. Jokikylä sijaitsi keskellä metsää, pois ei päässyt kuin autolla. Kuitenkin, kun Myräkkä riuhtaisi laukkunsa auki, hän löysi hetken pengottuaan avaimensa. Kylässä tuskin oli ketään, joka osaisi käynnistää auton ilman niitä. Sitä paitsi kaikki täällä tunsivat Myräkän auton, eikä hän jaksanut uskoa kenenkään olevan vielä niin kyllästynyt häneen, että olisi tehnyt moisen tempun.

Okei. Okei, okei, okei, okei.

Myräkkä laahusti sinne, minne oli autonsa jättänyt. Renkaiden jäljet olivat hänen onnekseen painuneet selkeinä kosteaan maahan. Hän päästi pitkän, valittavan huokaisun ennen kuin suostui myöntämään itselleen, ettei voinut muuta kuin seurata niitä. Niin hän tekikin, noin kahdenkymmenen metrin ajan, kunnes tupsahti kylän halki johtavalle mukulakivikadulle ja jäljet katosivat. Mahtavaa. Kerrassaan mahtavaa. Myräkkä tähyili ympärilleen, tavallaan toivoen, että hänen autonsa vain ilmestyisi jostain. Mutta ei. Kadut olivat tavallistakin hiljaisemmat. Ainoa ihminen, jonka Myräkkä näki, oli kukkakaupan katoksen alla torkkuva maanviljelijä, jonka kanssa hän muisteli juoneensa kilpaa viime yönä. Vaikka Myräkkä ei muistanut voittaneensa, hän mitä ilmeisimmin oli, sillä mies ei todella ollut siinä kunnossa, että olisi voinut auttaa häntä etsinnöissä.

Myräkkä alkoi arpomaan suuntaa toivoen, ettei joutuisi haravoimaan koko pahuksen kylää ja oli juuri ehtinyt päättää jatkavansa oikealle, kun kauempaa alkoi kuulua hiljaista puhetta ja askelten ääniä. Myräkkä kääntyi ympäri siinä toivossa, että joku kohtuullisen selvänä oleva voisi vinkata hänet oikeaan suuntaan. Sen sijaan hän jähmettyi paikoilleen. Katua pitkin lähestyi kolme vihreisiin univormuihin sonnustautunutta miestä. He puhelivat keskenään ja katselivat ympärilleen ilmeisen huvittuneina. He olivat tuskin koskaan nähneet näin pientä ja säälittävää paikkaa.

Jokikylässä ei usein viranomaisiin törmännyt. Kylällä ei nimittäin ollut omaa poliisiasemaa. Se sattui sijaitsemaan niin lähellä Hämeenlinnaa, ettei ollut itsenäinen. Hämeenlinnan hallitus antoi kylän olla rauhassa niin kauan kuin sen asukkaat maksoivat veroja. Silloin tällöin, ihan vain osoittaakseen voimansa, Hämeenlinna lähetti poliisipartion tarkastamaan Jokikylän. Tietysti Myräkän piti juuri silloin osua heidän tielleen. Ei ihme, että kadut olivat tyhjät. Kaikki olivat luikkineet koteihinsa piiloon tai rynnänneet kätkemään laittoman omaisuutensa. Kenellekään ei ollut nähtävästi tullut mieleen varoittaa Myräkkää. Hän olisi mielellään ollut kiukkuinen asiasta, mutta hänelle alkoi tulla kiire.

Ensimmäinen ratkaisu, jota hänen aivonsa tarjosivat, oli pakoon ryntääminen. Se oli kuitenkin huono ajatus, ja Myräkkä tiesi sen. Pakeneminen aiheuttaisi poliiseissa samanlaisen reaktion kuin karhuissa: he lähtisivät perään ja hakkaisivat hänet tohjoksi tietämättä edes, miksi hän oli juossut. Niinpä hän pakotti kasvoilleen tyynen ilmeen ja käveli kukkakaupan eteen sammuneen miehen luo. Olisi parasta, jos näyttäisi siltä, että hän oli tekemässä jotain. Mitään muuta hän ei tähän hätään keksinyt. Niinpä hän ravisteli miestä ja seurasi, kuinka poliisit lähestyivät. Hän näki, kuinka yksi heistä tuuppaisi toveriaan kylkeen ja osoitti Myräkkää.

Helvetin helvetti.

Hän jatkoi unissaan mörisevän ukon herättelyä kuin ei olisi edes huomannut, kuinka poliisit marssivat häntä kohti.

Hei.

Myräkkä rauhoitteli itseään vakuuttamalla, ettei näillä miehillä olisi niin hyvä kasvomuisti, että he tunnistaisivat hänet. Ainakaan heti. Niinpä hän nosti katseensa ja hymyili ujosti eteensä pysähtyneille miehille. He kaikki näyttivät nuorilta, mikä selitti sen, että heidät oli laitettu partioimaan Jokikylään. Se teki tästä myös paljon helpompaa Myräkälle.

Poliiseista lähimpänä seisova kurtisti kulmiaan. Hänellä oli perunanenänsä alapuolella muutama musta karva. Ehkä hän oli yrittänyt kasvattaa viikset ja epäonnistunut totaalisesti. Tai ehkä hänen tavoitteenaan oli alun alkaenkin ollut näyttää pervolta vessaharjalta.

Mitä täällä tapahtuu? mies kysyi.

Myräkästä oli melkein huvittavaa, ettei poliiseilla ollut parempaa tekemistä kuin keskeyttää juoppoa auttava nainen. Hän kuitenkin hillitsi kielensä.

Äh, anteeksi. Vien isäni pois. Emme aiheuta harmia, Myräkkä sanoi.

Mies kohotti kulmiaan. Myräkkä vastasi katseeseen, mutta piti huolen, etteivät hänen silmänsä näyttäneet lasittuneilta. Silmät paljastivat valehtelijan.

Tietääkö neiti, että julkisella paikalla alkoholin nauttiminen vaarantaa yleisen turvallisuuden ja on täten rikos? toinen poliiseista kysyi.

Olen pahoillani. Hänellä on ollut vaikeaa äidin kuoltua, Myräkkä sanoi ja päästi tukahtuneen nyyhkäisyn, joka todellisuudessa oli pahoinvoinnin aiheuttama yökkäys.

Se ei anna oikeutta rikkoa lakia, ensiksi puhunut poliisi sanoi kylmästi.

Myräkkä kuitenkin näki yhden poliiseista, joka oli toistaisesti pysynyt hiljaa, näyttävän hieman levottomalta. Melkein säälivältä.

Heikko lenkki. Napakymppi.

Nyt hän tiesi, mistä narusta vetää.

Tiedän... minä tiedän... Myräkkä mutisi ja ravisti tajutonta miestä uudestaan., Isä, hei. Pitää mennä. Herää.

Minun täytyy antaa sinulle sakot, poliisi jatkoi.

Sakot olisivat vain alku. Jos poliisit saisivat nyt pompotella häntä, he alkaisivat kohta kysellä kaikkea mahdollista. Myräkkä ei ollut varma, miten siinä kävisi, eikä välittänyt ottaa selvää.

Anteeksi... minä... minulla ei ole rahaa... isä on käyttänyt kaiken, Myräkkä sanoi ja nipisti jalkaansa, kunnes kipu sai vedet nousemaan hänen silmiinsä.

Hän suuntasi katseensa kohti nuorinta poliisia. Hän näytti siltä kuin joku olisi parsinut kokonaisen ihmisen kasaan ylijääneistä palasista, jotka eivät aivan sopineet yhteen. Miehen hiukset olivat hänen ikäänsä nähden kummallisen harmahtavat, nenä ei sopinut hänen naamaansa ja jalat olivat hontelot verrattuna muutoin jäntevään kehoon. Ilmestyksen kruunasi poliisin levoton olemus. Aivan kuin univormu hänen päällään olisi saanut hänen olonsa epämukavaksi. Hyvä. Hän ei halunnut olla tässä. Myräkkä osaisi käyttää sitä hyväkseen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt hioa suunnitelmaansa valmiiksi, kun viiksekäs mies jo rykäisikin.

Ehkä me voimme tämän kerran tehdä poikkeuksen ja antaa olla.

Myräkkä katsahti miestä aidosti yllättyneenä. Kappas vain... hän ei ollut odottanut tämän miehen olevan se, joka antaisi armon käydä oikeudesta. Hän ehti jo harkita antavansa naurettavan naamakarvoituksen anteeksi, kun hoksasi poliisin naamalla tutun virneen.

Jos vilautat meille, hän jatkoi.

Hirtän sinut esinahastasi lippusalkoon.

Myräkkä yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä inhoaan kasvoillaan. Hän tuijotti poliisia suu raollaan ja naama raivosta punaisena. Hän ei oikeastaan tiennyt, mitä tässä tilanteessa kuuluisi tehdä. Niinpä hän vain katsoi edessään seisovia miehiä ja toivoi jonkun heistä tekevän jotakin, mihin hänen olisi helpompi reagoida.

Hei, äh... kirjoitetaan vaan se sakko ja häivytään, nuorin poliisi sanoi lopulta.

Hän vältteli Myräkän katsetta. Hän ei oikeastaan katsonut edes työtovereitaan, vaan tuijotteli keskittyneesti kaukaista tiiliseinää. Viiksimies kääntyi katsomaan kollegaansa typerästi virnuillen.

Mitä, alkoiko ujostuttaa? Olisi sinunkin aika kasvattaa munat, mies sanoi.

Nuori poliisi lehahti punaiseksi ja sönkötti jotain epäselvää viiksekkään miehen suureksi riemuksi.

Mitä sanoit? En aivan saanut selvää, hän kysyi.

Turpa kiinni, harmaahiuksinen mies mutisi.

Melkein kuulin tällä kertaa, toinen härnäsi.

Silloin kolmas poliisi selvitti kurkkuaan ja ravisti viiksimiestä olasta.

Winkler on oikeassa. Annetaan sakko ja jatketaan matkaa. Haluan takaisin ihmisten ilmoille.

Irvailija tuhahti ja pyöräytti silmiään, mutta arvosti vanhemman poliisin mielipidettä selvästi enemmän kuin punakan Winklerin. Niinpä hän kaivoi taskustaan vihon ja kääntyi kohti Myräkkää.

Isäsi nimi? hän kysyi.

Erkki Joensuu, Myräkkä vastasi epäröimättä.

Osoite?

Kivipellonkuja 5 b.

Viiksimies raapusteli jotain vihkoonsa, repäisi sivun sitten irti ja työnsi sen Myräkälle.

Maksatkin sen sitten ajoissa. Ja vie tuo ukkeli pois kaiken kansan nähtäviltä, poliisi murahti.

Myräkkä nyökkäsi. Viiksekäs mies maiskautti huuliaan ja lähti sitten lampsimaan pois vanhempi poliisi tiukasti kannoillaan. Winkler jäi vielä hetkeksi seisomaan paikoilleen. Myräkkä todella toivoi, että toinen olisi tajunnut lähteä ja hänen ei enää tarvitsisi kyyhöttää unissaan kähisevän ukon vieressä. Winkler kuitenkin vain vilkaisi Myräkkää kulmiensa alta ja rykäisi.

Pärjäätkö sinä? hän kysyi.

Myräkän teki mieli unohtaa roolinsa ja sanoa pärjäävänsä, mikäli toinen jättäisi hänet rauhaan, mutta päätti kuitenkin pelata varman päälle ja hymyili miehelle ujosti.

Joo. Eiköhän tämä tästä, hän mutisi.

Winkler tuijotti häntä hetkisen.

Näytät tutulta, hän totesi.

Ei helvetti...

Myräkkä hymyili yhä. Hän kuitenkin tiesi, että hänen tulisi valita sanansa huolella.

Onko tämä ensimmäinen kertasi Jokikylässä? hän kysyi.

Winkler nyökkäsi.

Sitten en usko, että olemme tavanneet. Olen asunut täällä koko ikäni, Myräkkä sanoi.

Winkler nyökkäsi toistamiseen.

Juu. Aivan. No... minä tästä sitten lähden. Hyvää päivänjatkoa, hän sanoi ja huiskautti kömpelösti kättään ennen kuin ryntäsi muiden perään.

Myräkkä odotti, että kaikki kolme olivat kääntyneet kulman taakse. Hän nousi seisomaan ja näytti huolella valittua käsimerkkiä poliisien perään. Sitten hän kumartui jaloissaan lojuvan miehen puoleen ja koputti sormellaan toisen otsaa, kunnes mies kähähti ja raotti toista silmäänsä.

Tiesitkö, että julkisella paikalla juopuneena oleskelu on vastoin lakia?

Myräkkä sanoi pudottaen sakkolapun miehen syliin.

Mit... Myräkkä... hei... pahus, onko jo aamu?

Joo ja kytät ovat täällä, joten raahaa perseesi jonnekin muualle, Myräkkä vastasi.

Mies ei vastannut, vaan otti sakkolapun täriseviin käsiinsä ja tihrusti sitä hetken.

Ei minun nimeni ole Erkki, hän kähähti.

Ei kuulosta minun ongelmaltani, Myräkkä sanoi ja taputti häntä olalle, ennen kuin nousi ylös ja lähti samaan suuntaan, josta poliisit olivat aikaisemmin tulleet, Sinä sitten niin tarjoat minulle juomat ensi viikolla, hän huikkasi olkansa ylitse.

***

Hän vaelsi vajaan tunnin ympäri Jokikylää ennen kuin ovenraosta kadulle kurkkiva leipuri osasi vinkata hänet hylätyn postilaitoksen taakse. Pienen maastonvihreän auton kyljessä oli lommo, ja lähistöllä kasvavan tammen rungosta oli repeytynyt kaarnaa irti. Myräkälle alkoi hitaasti valjeta, mistä hän oli kuhmunsa saanut. Mysteeriksi kuitenkin jäi, miksi hän oli kokenut tarpeelliseksi lähteä ajelemaan kylille keskellä yötä.

Hän avasi autonsa etuoven ja heitti laukkunsa pelkääjän paikalle. Alas istuminen ei ollut koskaan tuntunut niin hyvältä. Hetken hän harkitsi vain jäävänsä siihen nukkumaan, mutta tiesi, että mikäli poliisit löytäisivät hänet, olisi hänen hyvin vaikea keksiä sellainen valhe, joka pelastaisi hänet. Niinpä Myräkkä muistutti itselleen, että hän olisi pian omassa sängyssään eikä hänen tarvitsisi liikkua enää ikinä. Sen ajatuksen voimalla hän käynnisti auton ja ajoi Jokikylästä pois vievälle hiekkatielle.

Kun viimeisetkin pellot loppuivat ja kaikkialla Myräkän ympärillä oli pelkkää metsää, näytti harmaa taivas vihdoin muistavan tehtävänsä ja alkoi tihuttaa vettä. Auton pyyhkijät olivat hajonneet jo vuosia sitten. Myräkkä oli monta kertaa suunnitellut tekevänsä asialle jotain, mutta oli aina lykännyt auton korjaamista. Tässä sitä sitten oltiin. Myräkkä lohduttautui sillä, että oli nähnyt toisen auton näillä main viimeksi kolmisen kuukautta sitten. Hirvistä Myräkkä sitä vastoin oli hieman huolissaan.

Sade vain jatkui jatkumistaan. Tämä oli niitä sateita, jotka eivät osanneet loppua lainkaan. Ihan kuin taivas olisi yrittänyt hukuttaa kaiken. Tasainen ropina sai Myräkän kipeän pään uniseksi. Hän tuijotteli ikkunasta mitään ajattelematta ja kääntyi tutusta risteyksestä vielä pienemmälle tientapaiselle, joka johti sankkaan metsään.

Hän oli juuri luvannut itselleen, että viettäisi loppupäivän sängyn pohjalla suklaata syöden, kun hänen katseensa osui johonkin tien reunassa. Sateesta huolimatta hänen onnistui nähdä, kuinka suttuinen hahmo hyppäsi puiden seasta suoraan hänen eteensä.

Kesti noin puoli sekuntia ennen kuin Myräkkä ymmärsi tilanteen, puoli sekuntia lisää ennen kuin hän löysi jarrun. Auto pysähtyi töksähtäen, ja Myräkkä lennähti eteenpäin. Hänen onnekseen auton ainokainen turvavyö toimi, ja nykäisi hänet takaisin. Hän huokaisi helpotuksesta ja nosti katseensa. Hahmo seisoi noin viiden metrin päässä. Myräkkä löi nyrkkinsä ratin keskelle ja auto päästi korviavihlovan tööttäyksen. Hahmo hypähti, mutta ei silti tajunnut antaa hänen jatkaa matkaansa.

Helvetin hirvet.

Myräkkä napsautti turvavyön pois päältä ja avasi oven valmiina heittämään elukkaa jollain. Kun hän sai päänsä ulos autosta, hän tajusi kuitenkin tuijottavansa ihmistä. Pientä, hintelää, läpimärkää miestä. Vaaleat hiukset olivat liimaantuneet hänen kasvoillensa. Hänen takkinsa roikkui kuin olisi imenyt itseensä litratolkulla vettä. Mies seisoi siinä ja vastasi Myräkän yllättyneeseen katseeseen hytisten ja hampaat kalisten.

Et sinä ole hirvi, Myräkkä totesi.

Täh?

"ETTÄ ET OLE HIRVI!" Myräkkä huusi sateen ropinan ylitse.

Mies näytti hetken hämmentyneeltä, mutta otti sitten askeleen lähemmäs. Myräkkä tajusi vetäistä oven kiinni ja rullasi sitten ikkunan raolleen. Ties mikä hullu tämäkin tapaus oli.

Auta minua, ole kiltti, mies sanoi ja käveli ikkunan viereen. Vasta nyt Myräkkä huomasi, että muukalaisen naama oli naarmuilla ja takki mudassa uitettu. Hevoseni karkasi. En löydä sitä mistään.

Hevosesi? Myräkkä varmisti kuullensa oikein.

Joo. Se-se heitti minut selästä, kun sade alkoi. Se ei pidä vedestä, mies jatkoi.

Jos hevonen on jokin metafora peniksellesi, niin en valitettavasti ole kiinnostunut, Myräkkä tokaisi.

"Mitä? Ei, ei, ei. Minä puhun nyt ihan oikeasta hevosesta. Suomenhevosesta", hän sanoi ja nojasi käsillään autoa vasten. Hänen ihonsa oli kummallisen kelmeä, vaikka vaikutelma saattoikin johtua harmaasta pilviverhon lävitse siivilöityvästä valosta.

Jaa, Myräkkä sanoi ja vilkuili takapenkille, jossa hän piti ladattua kivääriä.

Se on ruskea ja sillä on piirto otsassa, mies jatkoi silmiään ummistaen.

Myräkkä ei pitänyt tästä. Kukaan ei liikkunut täällä. Ei varsinkaan tällaisella säällä. Ei varsinkaan hevosella.

En ole nähnyt. Minun täytyy mennä, Myräkkä sanoi.

Miehen vihreät silmät rävähtivät auki.

Ei, älä. Minä... minä tarvitsen hevostani. Minun täytyy päästä pois. Sinun täytyy auttaa minua! hän sopersi ja ojensi kättään kohti ikkunan rakoa.

Myräkkä tarttui kahvaan ja veivasi ikkunan kiinni. Hän katsoi lievän kauhun vallassa, kuinka mies takoi ikkunaa. Iskut eivät olleet kovia, aivan kuin hän ei olisi jaksanut lyödä kaikin voimin. Myräkkä ei kuitenkaan pitänyt siitä, että hänen ikkunaansa lähmittiin.

Hei! Anna olla! En minä sitä sinun koniasi ala etsiä! hän ärähti.

Mies sanoi jotain, mutta hänen äänensä ei kantautunut Myräkän korviin. Myräkkä oli juuri painamassa kaasua, kun mies horjahti auton eteen. Myräkkä saattoi vain katsoa suu raollaan, kuinka vieras kapusi kontalleen konepellille.

Et ole tosissasi! Alas! Myräkkä huusi ja hakkasi torvea.

Mies ei kuitenkaan liikkunut. Hän sanoi jälleen jotain, mutta sanat hukkuivat torven huutoon.

Minä lasken kolmeen! Myräkkä huusi ja nosti kolme sormeaan pystyyn, jotta toinen varmasti ymmärtäisi, Yksi! hän jylisi ja koukisti yhden sormistaan.

Mies painoi kätensä tuulilasille eikä ilmaissut eleelläkään aikovansa liikkua.

Kaksi! Myräkkä jatkoi.

Mies katsoi häntä yhtä epätoivoisesti kuin hukkuva katsoo ohi purjehtivaa venettä. Hänen silmissään oli kummallista kiihkoa.

"Auta", hän mumisi, tai niin Myräkkä hänen huultensa liikkeestä päätteli.

Kolme! Myräkkä sanoi.

Mies ei liikkunut. Hän tuijotti jonnekin Myräkän taakse, katse yhtäkkiä etäisenä ja utuisena.

No, ei sitten.

Myräkkä polkaisi kaasua. Auto suti hetken paikoillaan, ennen kuin nytkähti eteenpäin. Myräkkä oli odottanut miehen säikähtävän ja hyppäävän pois, mutta toinen piti sinnikkäästi kiinni. Myräkkäkään ei aikonut antaa periksi. Hän ajoi eteenpäin, katse tiukasti kyydissään roikkuvassa miehessä. Ei-toivottu kanssamatkustaja ei kuitenkaan enää katsonut Myräkkää. Hänen silmänsä alkoivat hitaasti painua kiinni ja hänen päänsä nuokkua. Sitten mies romahti tuulilasia päin ja luisui alas pudoten tien reunaan.

Myräkkä jarrutti ja heilautti oven auki ajattelematta kahdesti. Mies makasi kerällä tien reunalla. Hän ei juuri liikkunut, mutta Myräkkä näki hänen yrittävän nostaa päätään. Hetken epäröityään Myräkkä käveli hänen vierelleen. Mies makasi henkeään haukkoen maassa. Vasta nyt Myräkkä ymmärsi, ettei ihon kalpeus ollut luonnollista, saati sitten johtunut valosta. Mies näytti sairaalta. Myräkkä laskeutui polvilleen miehen vierelle.

Hei? Oletko ok? Tai etpä tietenkään... Myräkkä mutisi ja taputti miestä kömpelösti jalkaan.

Silloin toinen kirkaisi ja läimäisi Myräkän käden pois. Hän taipui tuskasta kaksin kerroin ja puristi pohjettaan hiljaa nyyhkyttäen.

Mitä? Mitä nyt? Myräkkä änkytti.

Mies yritti vastata, mutta sai ilmoille vain kummallisen äännähdyksen. Myräkkä keksi vain yhden ratkaisun:

Vien sinut sairaalaan, hän ilmoitti, Jokikylässä on ainakin sairastupa. Se on lähimpänä, hän jatkoi, mutta hiljeni, kun mies pudisti raivokkaasti päätään.

Ei. Ei sairaalaan. hän mutisi.

Älä ole idiootti. Ties mikä kuolontauti sinulla on, Myräkkä sanoi.

En ole sairas, mies sihahti hampaittensa raosta.

Juu, tietysti. Tämä onkin täysin normaalia, Myräkkä tyrskähti.

Se... uupumusta se vain on... mies sanoi.

Kuule, autan sinut autoon ja ajan sairaa - - Myräkkä aloitti, mutta kesken lauseen mies kurotti irvistäen nostamaan lahjettaan.

Hän paljasti pohkeessaan olevan röpelöisen haavan. Iho sen ympärillä oli valkoista ja kuollutta ja haava näytti märkivän. Haavaa peittänyt sideharso oli irronnut ja roikkui nyt hyödyttömänä säären ympärillä. Myräkkä tuijotti hiljaa, kuinka haavasta valui verkalleen paksu verivana. Hän oli nähnyt samanlaisia haavoja ennenkin. Se oli luodin jättämä jälki. Hänen katseensa siirtyi hitaasti miehen tuskaisiin kasvoihin. Tämä näytti väsyneeltä ja epätoivoiselta. Myräkkä näki hänen vihreissä silmissään saman paniikin, jonka hän oli tuntenut Hämeenlinnan viranomaisten lähestyessä.

Ei sairaalaan, mies pyysi voimattomasti.

Myräkkä huomasi nyökkäävänsä.

Hyvä on. Ei sairaalaan, hän totesi.

***

Muukalaisen saaminen kyytiin osoittautui oletettua vaikeammaksi. Mies oli vielä hetki sitten hyppinyt hänen autonsa päälle, mutta nyt toinen oli nähtävästi päättänyt, ettei aikonut enää liikkua ollenkaan. Hän oli veltto kuin lahna ja roikkui Myräkän takista, kun hän yritti taluttaa nilkuttavaa ja vaikeroivaa miestä autoon. Hän ei osannut sanoa säälittikö, vai ärsyttikö haavoittuneen kunto häntä. Myräkkä todella olisi halunnut vain rojahtaa sänkyyn. Tämä päivä oli varmasti kirottu. Lopulta hänen onnistui saada mies auton vierelle. Myräkkä antoi toisen vajota maahan siksi aikaa, että ehti avata oven, napata kiväärin takapenkiltä ja heittää sen apukuskin jalkatilaan. Hän ei todellakaan antaisi tälle hiipparille mahdollisuutta päästä lähelle ladattua asetta.

Okei, sitten mennään, Myräkkä sanoi ja käveli miehen taakse.

Hän tarttui tärisevää ihmisraukkaa kainaloista ja nosti tämän ylös. Vailla parempaa keinoa hän käytännössä tönäisi miehen avoimesta ovesta sisään. Toinen päästi tukahtuneen huudon kaatuessaan vatsa edellä takaistuimille, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Hiljaa valittaen mies kiskoi itsensä kokonaan sisälle. Sitten hän veti syvään henkeä, sulki silmänsä ja jäi makaamaan liikkumattomana. Myräkän ei tarvinnut varmistaa, että mies hengitti yhä, sillä hänen hartiansa nousivat ja laskivat syvien henkäisyjen tahdissa.

Myräkän mielessä kävi, että olisi luultavasti viisainta tarkistaa, kantoiko mies asetta. Hänestä ei kuitenkaan tuntunut erityisen miellyttävältä ajatukselta käpälöidä käytännössä tajutonta ihmistä. Niinpä hän arvioi nopeasti, ettei noin ohuiden vaatteiden alle voisi kätkeä mitään. Hän olisi tuntenut aseen miestä raahatessaan, jos sellainen olisi ollut. Tuossa kunnossa kukaan ei sitä paitsi jaksaisi edes tähdätä aseella.

Myräkkä sulki oven ja hyppäsi sitten rattiin. Ajaessaan hän vilkuili vähän väliä takapenkille. Myräkkä ei voinut käsittää, mikä häneen oli mennyt. Tässä hän oli. Vieras mies autossaan. Mies, joka oli hypännyt hänen autonsa eteen ja höpisi hevosista. Mies, joka oli selvästi saanut luodin jalkaan…

Tämä oli huono idea. Erittäin huono. Ehkä hänen elämänsä huonoin. Ehkä olisi pitänyt jättää mies metsään makaamaan tai viedä hänet Jokikylään jonkun toisen huoleksi. Niin, miksi hän ei ollut ajatellut sitä heti? Miksi kaikki hyvät ideat tulivat puolisen tuntia jäljessä? Miksi hänen oli aina toteutettava ensimmäinen päähän putkahtava ratkaisu?

Tätä rataa Myräkän ajatukset kulkivat, kun hän pysäytti autonsa pienen omakotitalon pihamaalle. Sade oli tauonnut, mutta taivas oli vieläkin niin musta, että lisää vettä olisi pian luvassa. Myräkkä astui ulos ja avasi auton takaoven.

Okei. Ööö… hevoskaveri. Oltaisiin perillä, hän sanoi ja oli jo ravistamassa miehen jalkaa, kun muisti missä potilaan haava oli.

Mies ei reagoinut mitenkään. Hän hengitti tasaisesti ja silmät ummessa. Selvästi syvässä unessa.

Hei, tyyppi. Oikeasti, Myräkkä puuskahti. Hän olisi vain halunnut saada miehen liikkeelle, jotta voisi vihdoin käydä itsekin maaten, Aiotko jäädä siihen nukkumaan? hän jatkoi ja huokaisi kädet puuskassa.

Sitten hän tajusi, ettei se ollut kovin huono idea. Ei välttämättä tekisi kovin hyvää miehelle, jos häntä lähdettäisiin siirtämään. Eikä Myräkän tarvitsisi olla samassa tilassa ventovieraan hullun kanssa.

Hyvä on. Tehdään sitten näin.

Myräkkä paukautti oven kiinni, nappasi kiväärin ja laukkunsa etupenkiltä ja lampsi pihan poikki. Hänen kätensä tärisi niin rajusti, että hänen oli koetettava viitisen kertaa ennen kuin sai lukon auki. Myräkkä paiskasi oven kiinni, pudotti laukun lattialle ja kiväärin sen päälle. Sitten hän harppoi olohuoneen halki ja kaatui punaiselle sohvalle samoissa vaatteissa, joissa oli nukkunut viime yönkin.

Luku 2

9.7.2017

Klo. 8.45

Minut naurettiin ulos. En tiedä miksi vaivauduin. Kyllähän minä tiesin, etteivät he

palkkaa. Mutta minä yritän uudestaan. Jossain muualla. En vain tiedä vielä, missä.

Selvitän sen kyllä. Keksin jotain. Toivottavasti.

Alan väsyä tähän. Ja minua pelottaa. Minua todella pelottaa.

Riitasointu napautti päiväkirjansa kiinni ja nojasi taaksepäin huokauksen saattelemana. Hänen kehonsakin näytti saaneen vollotuksesta tarpeekseen, sillä hänestä ei irronnut enää kyyneltäkään.

Riitasointu nousi kankeasti ylös sängyltään. Hän oli yksin kaappimaisen pienessä asunnossa. Vaikka Riitasointu oli parhaansa mukaan vuorannut lattiat matoilla ja kääriytynyt ainokaiseen takkiinsa, mikään ei voinut suojata kylmältä kosteudelta, joka luikerteli sisälle ikkunoiden karmien alta ja tiivisteiden välistä. Kävellessään peilille Riitasointu napsautti kokeilevasti valokatkaisijaa, mutta huone pysyi pimeänä. Se ei ollut yllätys. Hänen sähkönsä olivat poikki nyt toista päivää.

Peilistä Riitasointua tapitti niin riutunut ja surullinen olento, että hänen teki pahaa katsoa takaisin. Häntä ei olisi uskonut 22-vuotiaaksi. Hänen silmänsä olivat jatkuvasti kauhusta pyöreät ja hänen ilmeessään oli jotain lapsellista ja viatonta. Huoli oli kuitenkin kuluttanut hänen kehoaan ja jättänyt jälkensä hänen kasvoilleen, tehden hänestä samanaikaisesti liian vanhan näköisen. Hän oli kuin kituva lapsi sullottuna itseään vanhempaan kehoon. Se oli surkeaa katsottavaa.

Riitasointu taisteli mustat kiharansa kahdelle nutturalle ja nappasi eteisen pöydältä kirjekuoren, ennen kuin livahti rappukäytävään. Hän vakuutti itselleen pitävänsä mielensä tyynenä. Hän ei antaisi sen käydä ylitsepääsemättömäksi.

Hän ei antaisi itsensä herpaantua.

Hän ei…

Riitasointu yritti niellä kurkkuunsa nousevaa tunnetta alas. Kaikki hänen vaistonsa käskivät palata takaisin. Lukita ovi ja käpertyä hämärän suojiin.

Hän ei saanut antaa sen käydä ylitsepääsemättömäksi…

Mutta kun Riitasointu ehti aulaan, hän vapisi kauttaaltaan. Hänen ajatuksensa huusivat toistensa päälle, kunnes hän ei kuullut muuta kuin oman kauhunsa. Hän ravisti terävästi päätään, ikään kuin se olisi auttanut, ja suuntasi sitten kohti aulan perällä odottavaa toimiston ovea.

Riitasointu pysähtyi kuuntelemaan turvallisen etäisyyden päähän. Aluksi oli hiljaista, mutta Riitasoinnun hivuttautuessa yhä lähemmäksi, hänen korvansa tavoittivat seinien vaimentamaa puhetta. Kiivasta sellaista.

Hyvä. Jos hän olisi oikein nopea…

Hän otti kirjekuoren ja pudotti sen tutisevin käsin postiluukusta alas. Jo ennen kuin kuori putosi pehmeästi kolahtaen oven toiselle puolelle, Riitasointu oli kääntynyt kannoillaan ja rynnännyt kohti portaita.

Ja sitten ovi narahti auki.

Hei, tyttö.

Riitasoinnun keho olisi kovasti halunnut jatkaa matkaa, mutta hänen päänsä pakotti hänet pysähtymään. Hän nielaisi raskaasti ja kääntyi sitten ympäri. Isännöitsijä oli keski-ikäinen nainen, joka toi Riitasoinnun mieleen häijyn linnun pitkine sormineen ja pienine nappisilmineen. Riitasointu painui vaistomaisesti kasaan, aivan kuin olisi alistuva eläin yrittämässä tekeytyä pienemmäksi. Ei sillä, että Riitasointu olisi ollut erityisen pitkä muutenkaan, hän ylettyisi juuri ja juuri pukkaamaan isännöitsijää nenään otsallaan.

Tule sisään. Me alammekin olla valmiita, isännöitsijä sanoi seurattuaan hetken tätä säälittävää esitystä.

Riitasointu olisi mieluummin muun muassa hypännyt ikkunasta, mutta sitä ei varsinaisesti tarjottu vaihtoehdoksi. Niinpä hän kätki tutisevat kätensä takkinsa taskuihin ja kiersi isännöitsijän mahdollisimman kaukaa luikahtaessaan hänen ohitseen. Isännöitsijän toimisto oli pieni ja tunkkainen huone. Jokainen hylly, kaappi ja nurkka tursusi kaikkea aina paperipinoista takavarikoituihin ovikoristeisiin.

Huoneen perällä, uhkaavasti huojuvan pahvilaatikkopinon vieressä odotti tuttu, happaman näköinen mies. Hän oli pitkä ja roteva, ehkä juuri ja juuri kolmenkymmenen. Miehen ennenaikaisesti harmaantuvat hiukset oli ajeltu sivuilta lyhyeksi. Kuten aina, hänen yllään olevat vaatteet olivat tahraantuneet ja kuluneet. Winkler, sen Riitasointu tiesi seinänaapurinsa nimeksi. Hän ei tuntenut miestä kunnolla, oikeastaan ei lainkaan. Riitasointu tiesi vain, että mies näytti aina väsyneeltä ja hänen ovensa edusta löyhkäsi tupakalta. Ohuen seinän takana asuva Riitasointu oli myös varsin tietoinen, että Winklerin luona vieraili alvariinsa yhä uusia ja uusia naisia. Hän oli jo aikoja sitten tullut siihen tulokseen, että miehen täytyi maksaa seuralaisilleen. Koska mies oli poliisi, se ei varmasti ollut temppu eikä mikään.

Miehen ammatti oli Riitasoinnulle riittävä syy pitää varautunut etäisyys, vaikka hän ei ollutkaan koskaan saanut Winkleristä erityisen uhkaavaa vaikutelmaa. Niiden vuosien aikana, jotka mies oli asunut talossa, he eivät olleet koskaan vaihtaneet sanaakaan. Kun Winkler näki Riitasoinnun ovenpielessä, hän kuitenkin teki kuten aina heidän kohdatessa ja hymyili pikaisesti. Hyvin pikaisesti oikeastaan, sillä silloin isännöitsijä löi oven kiinni ja palasi pöytänsä ääreen. Nainen ei pyytänyt Riitasointua istumaan, joten hän jäi kyyhöttämään oven viereen. Winkler sen sijaan nosti kätensä puuskaan ja miehen ilme kylmeni jälleen.

Joten? poliisi kysyi.

Kuten sanoin, katson mitä voin tehdä asialle, isännöitsijä totesi.

Niin, niinhän sinä aina sanot, mutta mitään ei ikinä tapahdu, Winkler vastasi.

Hyvä herra--

Haluaisin, ettei juomaveteni olisi ruskeaa, Winkler sanoi hitaasti, Onko se todella liikaa vaadittu?

Isännöitsijän naamalle nousi turhan tuttu ilme. Omahyväinen, hillitty hymy, joka sai Riitasoinnun ihon kananlihalle.

Noh, noh. Olen kiireinen nainen, isännöitsijä