Peter Simple mainetöissä

By Frederick Marryat Marryat

"Peter Simple mainetöissä" jatkaa merikadetti Simplen tarinaa Atlantin pyörteissä. Seikkailuissa merillä Napoleonin sotien aikaan ei vauhtia eikä jännitystä puutu, kun Simple kohtaa niin sotatoimia kuin muitakin yllättäviä tilanteita. Jostain kumman syystä Simple tuntuu aina joutuvan mitä mielikuvituksellisimpiin ongelmiin. Laivan sisällä kuitenkin solmitaan myös tiiviitä ystävyyssuhteita, ja Simplen ystävä O'Brien pelastaakin hänet usein pulasta. Huumorilla rikastettu, eloisa tarina tempaa mukaansa välittömästi. "Peter Simple mainetöissä" on Frederick Marryatin merihenkisen trilogian toinen osa. Romaani viihdyttää niin nuoria kuin aikuisiakin. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 2, 2020
• ISBN: 9788726303988

Frederick Marryat Marryat

Frederick Marryat (1792-1848) was an English naval officer and novelist. Born in London, Marryat was raised in a prominent merchant family by Joseph Marryat, a member of Parliament, and his American wife Charlotte. He joined the Royal Navy in 1806 as a midshipman on the HMS Imperieuse, serving under Lord Cochrane. Throughout his naval career, he served on several ships and was present at battles against the French fleet off the coast of Spain. On the HMS Spartan, he fought in the War of 1812 and participated in raids on New England. After the war, he worked as an inventor and artist, patenting a new lifeboat and making a famous sketch of Napoleon on his deathbed in Saint Helena. He retired from the Royal Navy in 1830 to pursue a career as a professional writer, producing nautical novels and finding success with Mr. Midshipman Easy (1836). He frequently based his stories on his own experiences and earned a reputation as a member of Charles Dickens’ influential literary circle. His novels of adventure on the high seas would inspire countless storytellers, including Mark Twain, Ernest Hemingway, and Joseph Conrad.

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen luku

Lähden sotatoimiin, haavoitun ja joudun O’Brienin kanssa vangiksi — Kova kovaa vastassa, kaksi O’Brieniä vastakkain — Pääsen mukavaan majoituspaikkaan — Ensimmäinen keskusteluni Celesten kanssa.

Nyt minun pitää kertoa eräs tapaus, jolla, kuten saamme nähdä, oli suuri vaikutus myöhäisempään elämääni, vaikka olinkin silloin nuori. Kuinka vähän aavistammekaan, mitä huomispäivä saattaa tuoda tullessaan!

Olimme päässeet jälleen sijoituspaikallemme ja purjehtineet muutamia päiviä milloin ulompana, milloin lähempänä rantaa. Ollessamme eräänä aamuna päivän valjetessa noin neljän penikulman päässä Cetten kaupungista tuli suuri kuljetuslaivue näkyviin niemen takaa. Nostimme kaikki purjeet ja lähdimme ajamaan sitä takaa; laivat ankkuroivat likelle rantaa patterin suojaan, jota emme havainneet, ennenkuin se alkoi ampua meitä. Fregattiimme osui kaksi tai kolme kuulaa, sillä meri oli tyyni ja patteri oli melkein merenpinnan tasalla. Kapteeni käänsi laivamme ja suuntasi sen takaisin merelle, kunnes veneet ennätettiin hinata vesille ja laittaa ne kuntoon maihinlaskemista ja patterin ahdistamista varten. O’Brien, joka oli ensimmäisen hyökkäämään lähtevän veneen komentava upseeri, oli veneessään, ja taaskin sain häneltä luvan pujahtaa mukaan.

»Saammepa nähdä, Peter, millaisen kalan tuot laivaamme tällä kertaa», veisteli O’Brien loitottuamme fregatin kupeelta. »Tai ehkäpä kala ei päästäkään sinua ihan niin helpolla.»

Veneessä olevat miehet nauroivat, ja minä vastasin, että joutuakseni vangiksi minun pitäisi haavoittua pahemmin kuin viime kerralla. Sousimme rantaan kuljetuslaivoja suojelevien tykkiveneiden ampuessa meitä, jolloin menetimme kolme miestä, ja hyökkäsimme patteriin, jonka valtasimme kohtaamatta vastarintaa, sillä ranskalainen tykkiväki juoksi pakoon meidän syöksyessämme sinne.

Kapteenin antamat ohjeet olivat hyvin jyrkät. Me emme saaneet viipyä patterissa minuuttiakaan sen valtauksen jälkeen, vaan meidän piti käydä tykkiveneiden kimppuun jätettyämme rantaan ainoastaan yhden pienen veneen ja asesepän naulaamaan umpeen tykkejä, sillä kapteeni tiesi, että pitkin rannikkoa oli sijoitettu sotaväenosastoja, jotka saattaisivat karata niskaamme ja karkoittaa meidät.

Ensimmäinen luutnantti, joka komensi veneitä, käski O’Brienin jäädä rannalle muassaan ensimmäinen vene ja veneen päällikkönä lähteä heti vesille asesepän naulattua tykit umpeen. O’Brien ja minä jäimme asesepän luokse patteriin, kun taas veneen miehistö komennettiin veneelle pitämään sitä vesillä valmiina loittonemaan rannasta ensimmäisen varoitusmerkin jälkeen.

Olimme naulanneet umpeen kaikki tykit paitsi yhtä, kun ihan äkkiä meitä kohti ammuttiin musketeista yhteislaukaus, joka surmasi asesepän ja haavoitti minua jalkaan polven yläpuolelle. Kaaduin pitkäkseni O’Brienin lähelle, joka huudahti:

»Tulimmainen! Ranskalaiset ovat kimpussamme, ja yksi tykki vielä naulaamatta.»

Hän kumartui, väänsi vasaran irti asesepän kädestä, sieppasi repusta naulan ja oli muutamissa silmänräpäyksissä naulannut tykin umpeen. Samassa kuulin lähestyvien ranskalaisten sotilaiden askelten töminää, O’Brien viskasi vasaran kädestään, nosti minut syliinsä ja huusi:

»Nyt lähdetään, Peter poikaseni.»

Sitten hän riensi venettä kohti niin nopeasti kuin pääsi. Mutta se oli liian myöhäistä. Hän ei ollut ennättänyt puolitiehen veneelle, ennenkuin hänen kaulukseensa tarttui kaksi ranskalaista sotilasta, jotka raahasivat hänet takaisin patteriin. Sitten ranskalaiset joukot etenivät rannalle ja alkoivat ampua vireästi. Meidän veneemme pääsi pakoon ja liittyi muihin veneisiin, jotka olivat vallanneet tykkiveneet ja kuljetuslaivat kohdattuaan vain vähän vastustusta.

Isojen yeneittemme keulaan oli sijoitettu kansitykkejä, ja pian ne vastasivat tuleen kuulilla ja kartesseilla, pakottaen ranskalaiset perääntymään patteriin, jonka suojaan he jäivät, ampuen meikäläisiä, kunnes useimmat alukset oli viety rannasta. Ne alukset, joita meikäläiset eivät saaneet miehitetyiksi, he polttivat.

Tällä välin O’Brien, joka kantoi minua selässään, oli viety patteriin. Heti sinne jouduttuaan hän kuitenkin laski minut hellävaroen maahan ja virkkoi:

»Peter poikaseni, niin kauan kuin olit minun huostassani, olisin ollut valmis kantamaan sinua vaivoista ja vastuksista huolimatta; mutta kun nyt olet näiden ranskalaisvintiöiden huostassa, niin kantakoot he sinua! Joka miehelle oma myttynsä, Peter; se on rehellistä peliä. Jos he siis pitävät sinua kuljettamisen arvoisena, niin kantakootkin sinua.»

»Entä jolleivät he halua, O’Brien? Jätätkö minut tänne?»

»Jätänkö sinut, Peter! En, jos vain mahdan sille mitään, poikaseni. Mutta eivät he sinua jätä, älä pelkää! Heillä on niin niukalti vankeja, että he eivät jättäisi ottamatta mukaansa edes kapteenin apinaakaan, jos se joutuisi vangiksi.»

Heti kun veneemme olivat ehtineet pois muskettien ulottuvilta, tarkasti ranskalaisen sotaväen komentava upseeri patterin tykkejä toivoen voivansa ampua veneitä niillä ja oli pahasti harmistunut huomattuaan ne kaikki naulatuiksi umpeen.

»Hän saa luultavasti tähyillä tarkemmin kuin harakka löytääkseen avoimen sankkireiän», virkkoi O’Brien silmäillessään upseeria.

Ja tässä yhteydessä minun tulee huomauttaa O’Brienin osoittaneen suurta mielenmalttia naulatessaan umpeen viimeisen tykin. Jos ranskalaiset näet olisivat voineet yhdelläkään tykillä ampua vallattuja aluksia hinaavia veneitämme, olisivat he varmastikin tehneet paljon vahinkoa, ja me olisimme menettäneet paljon miehiä. Mutta naulatessaan tykin ja koettaessaan pelastaa minut hän itse uhrautui ja joutui vangiksi.

Sotilaiden tauottua ampumasta komentava upseeri tuli O’Brienin luokse, silmäili häntä ja kysyi:

»Upseeriko?»

O’Brien nyökkäsi. Sitten ranskalainen osoitti minua.

»Upseeriko?»

O’Brien nyökkäsi taaskin, jolloin ranskalaiset sotilaat purskahtivat nauramaan, koska, kuten O’Brien minulle sittemmin kertoi, olin heidän mielestään enfant, mikä merkitsee lasta.

Olin hyvin kankea ja heikko enkä kyennyt kävelemään. Sotilaita komentava upseeri jätti patteriin sotilasosaston ja valmistautui palaamaan Cetteen, josta he olivat tulleet. O’Brien käveli, ja kuusi ranskalaista sotilasta kantoi minua kolmella musketilla — mikä ei ole kovin miellyttävä kuljetustapa muutenkaan, mutta nyt minusta, kun olin sellaisessa tilassa, oli erittäin tuskallinen. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että ranskalaiset olivat perin ystävällisiä minulle ja panivat päällysvaipan tai jonkin vaatteen haavoittuneen jalkani alle, sillä minua vaivasivat ankarat tuskat, ja pyörryin useita kertoja.

Vihdoin minulle tuotiin vettä juotavaksi. Oi, kuinka suloista se olikaan! Ollessani senjälkeen seurassa, jossa hyvistä ruuista ja juomista pitävät ihmiset ovat maiskutelleet huuliaan ryyppiessään claret-viiniä, olen usein ajatellut, että jos he joutuisivat olemaan haavoitettuina ja saisivat maistaa kupista vettä, he silloin tietäisivät, miltä tuntuisi, kun juoma maistuisi ihanalta.

Noin puolentoista tunnin kuluttua, joka aika tuntui minusta ainakin viideltä päivältä, saavuimme Cetten kaupunkiin, ja minut majoitettiin sotilaita komentaneen upseerin taloon. Hän oli usein katsahtanut minuun, kun minua kannettiin sinne patterilta, ja säälitellyt: »Pauvre enfant!»

Minut pantiin vuoteeseen, jossa taaskin pyörryin. Tultuani jälleen tajuihini huomasin, että lääkäri oli sitonut jalkani, ja että minut oli riisuttu. O’Brien seisoi vierelläni, ja luulen hänen itkeneen, sillä hän oli arvellut minun kuolleen. Kun katsoin hänen kasvoihinsa, sanoi hän:

»Peter, sinä veitikka, kuinka ilkeästi minua säikäytitkään! Paha minut periköön, jos enää ikinäni otan toista nuorukaista hoiviini! Mitä varten tekeydyit kuolleeksi?»

»Nyt voin paremmin, O’Brien», vastasin. »Kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olenkaan sinulle! Sinä jouduit itse vangiksi koettaessasi pelastaa minua.»

»Jouduin vangiksi täyttäessäni velvollisuuttani tavalla tai toisella. Jollei se aseseppä-hupakko olisi puristanut vasaraansa niin tiukasti kuoltuaan, jolloin siitä ei ollut hänelle mitään hyötyä, olisin varmasti selvinnyt pinteestä ja niin sinäkin. Mutta eihän tämä mitään ole, Peter. Mikäli käsitän, on elämä sellaista, että ihminen joutuu pinteisiin ja pääsee niistä pois. Jumalan avulla on edellinen meille onnistunut, ja Jumalan avulla onnistuu meille toinenkin. Ole siis rohkea, ystäväiseni, ja tule terveeksi, sillä vaikka mies saattaa päästä karkuun juoksemalla kahdella jalalla, en ole koskaan kuullut ainoankaan pojan karanneen ranskalaisesta vankilasta hyppimällä yhdellä jalalla.»

Puristin O’Brienin ojennettua kättä ja katsahdin ympärilleni; vuoteen toisella laidalla seisoi lääkäri ja toisella sotilasjoukkoa komentanut upseeri. Vuoteen pääpuolessa oli pieni, noin kaksitoistavuotias tyttö, jonka pitelemästä kupista oli jotakin kaadettu kurkkuuni. Katsoin häneen, ja hänen hyvin kauniilla kasvoillaan oli niin syvän säälin ilme, että hän näytti minusta enkeliltä; siksi käännyin sinne päin mahdollisimman paljon voidakseni katsella yksinomaan häntä. Hän ojensi minulle kuppia, josta en olisi suostunut maistamaan keneltäkään muulta, ja join hiukan. Sitten astui huoneeseen vielä yksi henkilö, ja nyt sukeutui ranskankielinen keskustelu.

»Mitähän he aikovat meille tehdä?» virkoin O’Brienille.

»Hiljaa! Hillitse kieltäsi!» varoitti hän; ja sitten hän kumartui puoleeni ja supatti. »Ymmärrän kaikki, mitä he puhuvat. Etkö muista, että kerroin oppineeni ranskankieltä Etelä-Amerikassa, sittenkun minut oli surmattu ja haudattu hiekkaan?»

Keskusteltuaan vielä vähän aikaa upseeri ja muut poistuivat, jättäen huoneeseen ainoastaan O’Brienin ja pikku tytön.

»On saapunut sanoma kuvernööriltä», ilmoitti O’Brien heti heidän mentyään. »Hän haluaa, että vangit lähetettäisiin linnoituksen vankilaan tutkittaviksi. Mutta upseeri väittää (ja hän on todellinen herrasmies, mikäli minä osaan arvostella), että sinä olet pelkkä lapsi ja lisäksi pahasti haavoittunut, joten olisi häpeä, jollei sinun sallittaisi kuolla rauhassa. Niinpä otaksuttavasti eroan sinusta varsin pian.»

»Toivottavasti ei niin käy, O’Brien», vastasin. »Jos sinä lähdet vankilaan, lähden minä myöskin, sillä en tahdo erota sinusta, parhaasta ystävästäni, jäädäkseni ventovieraiden pariin. En olisi puolittainkaan yhtä onnellinen, vaikka oloni saattaisi olla mukavampi nykyisessä olinpaikassani.»

»Poikaseni, olen hyvilläni nähdessäni sydämesi olevan oikealla paikallaan, kuten olen aina arvellutkin sen olevan, muutoin en olisikaan ottanut sinua suojelukseeni. Menemme yhdessä vankilaan, kelpo poika, ja minä kalastelen ristikoiden ääressä pussilla ja pitkällä nuoralla — vain virkistyksekseni — ja kerään hieman rahaa ostaakseni sinulle kaikenlaista hyvää; ja terveeksi tultuasi kalastelet itse; ehkä sinulla on parempi onni, kuten oli kaimallasi, apostoli Pietarilla, joka oli kalastaja ennen sinun aikaasi.

— Vankikopissa on kaksi kertaa niin paljon tilaa kuin kadettien kojussa, poikaseni; ja vankilan pihalle, jossa vankien sallitaan kävellä, mahtuisi toistakymmentä peräkantta, eikä sinne mennessään tarvitse kunnioituksesta koskettaa hattuaan. Kun mies on ollut ahdettuna sotalaivaan, jossa kadetit ovat sullottuina kuin silakat tynnyrissä, tuntee hän olonsa suorastaan vapaaksi vankilassa, Peter.

— Mutta kuitenkin kaikitenkin arvelen, ettei meidän ehkä vielä tarvitse erota, sillä kuulin upseerin (joka nähtävästi on todellinen herrasmies ja ansaitsisi olla syntynyt irlantilaiseksi) sanovan toiselle pyytävänsä kuvernööriltä lupaa, että saisin jäädä kunniasanaani vastaan tänne sinun luoksesi siihen saakka, kunnes paranet.»

Pieni tyttö ojensi minulle mehua, jota join hiukan, ja sitten tunsin taaskin olevani hyvin heikko. Laskin pääni pielukselle ja O’Brienin lakattua puhumasta vaivuin pian virkistävään uneen. Tunnin kuluttua heräsin siihen, että upseeri palasi huoneeseen lääkärin seuraamana. Upseeri puhutteli ranskankielellä O’Brieniä, joka ravisti päätänsä kuten aikaisemminkin.

»Minkätähden et vastaa, O’Brien», kysyin, »koska kerran ymmärrät hänen puhettaan?»

»Peter, muista, etten osaa sanaakaan heidän mongerrustaan! Silloin saan tietää, mitä he puhuvat meidän kuultemme, eivätkä he varo puheitaan olettaessaan, etten ymmärrä heitä.»

»Mutta onko se rehellistä, O’Brien?»

»Onko se rehellistä, sitäkö tarkoitat? Jos minulla olisi viiden punnan seteli taskussani enkä haluaisi näyttää sitä jokaiselle kohtaamalleni miekkoselle, niin olisiko se epärehellistä?»

»Varmasti se ei olisi.»

»Entä eikö se olisi oikeutettua?»

»No niin», myönsin, »jos niin haluat, en tietysti hiisku mitään. Mutta minä luultavasti ilmaisisin sen heille, etenkin kun he ovat niin ystävällisiä meitä kohtaan.»

Tämän keskustelun aikana upseeri silloin tällöin lausui jotakin lääkärille, samalla silmäillen meitä, kuten minusta tuntui, hyvin tiukasti. Sitten tuli huoneeseen kaksi muuta henkilöä, joista toinen puhutteli O’Brieniä perin kehnolla englanninkielellä, ilmoittaen olevansa tulkki ja pyytävänsä häntä vastaamaan muutamiin kysymyksiin, minkä jälkeen hän tiedusti laivamme nimeä, sen tykkien lukumäärää, kuinka kauan olimme risteilleet, ja Englannin laivaston suuruutta ynnä useita muita sellaisia asioita. Kaikki nämä kysymykset esitti ranskaksi hänen seurassaan saapunut henkilö, ja vastaukset tulkittiin ranskaksi ja merkittiin kirjaan. Joihinkuihin kysymyksiin O’Brien vastasi totuudenmukaisesti, toisista asioista hän oli olevinaan tietämätön, ja joissakuissa vastauksissaan hän väitti sellaista, mikä ei ollut totta. Mutta siitä en häntä moittinut, koska hänen velvollisuutensa oli olla antamatta tietoja vihollisille. Vihdoin kysyttiin minun nimeäni ja arvoani, jotka O’Brien ilmoitti. Olinko aatelia?

»Kyllä», vastasi O’Brien.

»Älä sano niin, O’Brien!» keskeytin.

»Peter, sinä et tätä käsitä; olethan loordin pojanpoika.» »Tiedän sen, mutta sittenkään en itse ole aatelinen, vaikka polveudunkin hänestä. Älä siis väitä sellaista!»

»Pötyä, Peter! Olen sen sanonut enkä tahdo sitä peruuttaa. Muista sitäpaitsi, että kysyjä on ranskalainen, ja Ranskassa sinua pidettäisiin aatelisena. Missään tapauksessa ei siitä voi olla vahinkoa.»

»Olen liian sairas puhuakseni, O’Brien, mutta toivoisin, ettet olisi sanonut niin.»

Sitten tiedustettiin O’Brienin nimeä, jonka hän mainitsi, hänen arvoaan laivassa ja myöskin sitä, oliko hän aatelinen.

»Olen O’Brien», vastasi hän, »ja mitähän kirjain O nimeni edessä merkitsisi, jollen olisi aatelismies? Teidän, herra tulkki, sopii kuitenkin lisätä, että olemme luopuneet arvonimestämme, koska se ei ole mukava.»

Ranskalainen upseeri purskahti äänekkäästi nauramaan, mikä ällistytti meitä kovasti. Tulkin kävi hyvin vaikeaksi selittää, mitä O’Brien oli sanonut; mutta myöhemmin O’Brien kertoi minulle, että vastauksen kohdalle oli merkitty sana epäselvä.

Huoneesta poistuivat kaikki muut paitsi upseeria, joka hämmästykseksemme sitten puhutteli meitä hyvällä englanninkielellä:

»Hyvät herrat, olen saanut kuvernööriltä luvan, että saatte jäädä talooni siihen asti, kunnes herra Simple on toipunut. Herra O’Brien, minun pitää välttämättä saada teiltä kunniasananne sen takeeksi, ettette yritä karata. Suostutteko antamaan sen?»

O’Brien oli pahasti hölmistynyt. »Tulimmainen!» huudahti hän. »Puhutte siis englanninkieltä, eversti. Ette menetellyt oikein hienosti, kun ette ilmaissut sitä, koska olemme keskenämme puhelleet pikku salaisuuksistamme.»

»Varmastikaan, herra O’Brien, se ei ollut sen välttämättömämpää», vastasi upseeri hymyillen, »kuin teidän olisi ollut ilmaista minulle ymmärtävänne ranskaa».

»Voi, vietävä!» harmitteli O’Brien. »Kuinka kauniisti jouduinkaan omaan satimeeni! Olette varmaankin irlantilainen.»

»Olen irlantilaista sukua», myönsi upseeri, »ja nimeni on O’Brien samoin kuin teidänkin. Minut on kasvatettu tässä maassa, kun minun ei ole sallittu palvella omaa isänmaatani, ja olen säilyttänyt esi-isieni uskonnon. Nyt minua sopii pitää ranskalaisena, sillä minulla ei ole alkuperäisestä isänmaastani jäljellä mitään paitsi kieltä, jonka äitini opetti minulle, ja lämmintä tunnetta englantilaisia kohtaan, missä tahansa heitä kohtaankin. Mutta asiaan, herra O’Brien, suostutteko antamaan kunniasananne?»

»Irlantilaisen sanan ja käden kaupanpäällisiksi», lupasi O’Brien, pudistaen everstin kättä. »Ja nyt olette enemmän kuin kaksin kerroin varma minusta, sillä en ikinä lähde ja jätä pikku Peteriä tänne; ja siihen taas, että kantaisin häntä selässäni, olen jo kyllästynyt.»

»Se riittää», vakuutti eversti. »Herra O’Brien, teen olonne niin mukavaksi kuin voin; ja milloin väsytte hoitamaan ystäväänne, tulee pieni tyttäreni paikallenne. Saatte nähdä, että hän on ystävällinen pikku hoitajatar, herra Simple.»

En jaksanut pidättää kyyneliäni, kun eversti oli niin hyväntahtoinen. Hän pudisti kättäni, sanoi O’Brienille, että päivällinen oli pöydässä, kutsui tytärtään, samaa pikku tyttöä, joka oli aikaisemminkin minua hoitanut, ja käski hänen jäädä huoneeseen.

»Celeste», lausui hän, »sinä osaat vähän englantia, ihan kylliksi saadaksesi selvän siitä, mitä potilas tarvitsee. Käy noutamassa työsi kuluttaaksesi sillä aikaasi hänen nukkuessaan!»

Celeste poistui, palasi tuoden muassaan koruompelunsa ja istuutui vuoteen pääpuoleen. Senjälkeen eversti ja O’Brien lähtivät huoneesta. Celeste alkoi ommella, ja kun hänen silmänsä olivat suunnatut työhön, saatoin katsella häntä hänen huomaamattaan. Kuten jo mainitsin, hän oli hyvin kaunis pikku tyttö; hänen hiuksensa olivat vaalean ruskeat, silmät hyvin suuret ja kulmakarvat kuin harpilla piirretyt; myöskin hänen nenänsä ja suunsa olivat oikein sievät; mutta vielä enemmän kuin hänen piirteistään kuvastui hänen kasvonilmeistään kauneutta, kainoutta, suloutta ja älykkyyttä. Kun hän hymyili, kuten melkein aina puhuessaan, muistuttivat hänen hampaansa kahta riviä pieniä helmiä.

En ollut katsellut häntä kauan, ennenkuin hän siirsi katseensa työstä ja huomattuaan minun silmäilevän häntä virkkoi:

»Haluatte — jotakin — juotavaa — puhun hyvin vähän englanninkieltä.»

»En mitään, kiitoksia», vastasin. »Haluan vain nukkua.»

»Sitten — sulkekaa — silmänne», kehoitti hän hymyillen, meni ikkunan luokse ja veti alas verhot saadakseen huoneen hämäräksi.

Mutta en saanut unta; äskeisten tapahtumien muisto — olin muutamissa tunneissa haavoittunut ja joutunut vangiksi — se ajatus, että isäni ja äitini olisivat perin levottomia minun tähteni, se todennäköinen tapaus, että heti parannuttuani joutuisin vankilaan ja koppiin, vilahtelivat peräkkäin mieleeni ja yhdessä haavastani johtuvan ruumiillisen kivun kanssa estivät minua saamasta lepoa.

Pikku tyttö nosti useita kertoja verhot pois ikkunan edestä nähdäkseen, nukuinko vai tarvitsinko jotakin, ja vetäytyi sitten jälleen yhtä hiljaa syrjään. Illalla kävi lääkäri taaskin luonani; hän tunnusteli sydämeni sykintää, määräsi kylmiä kääreitä jalalleni, joka oli turvonnut aika lailla ja alkoi olla kovin kipeä, ja vakuutti eversti O’Brienille, että vaikka minussa olikin varsin korkea kuume, voin kuitenkin niin hyvin kuin niissä oloissa sopi toivoa.

Mutta en tahdo kuvailla ankaria kärsimyksiäni kahden viikon aikana, jonka jälkeen kuula otettiin pois haavasta, enkä sitäkään, kuinka huolellisesti O’Brien, eversti ja pikku Celeste hoivailivat minua kivun ja tuskan tuottaman kiukkuisen ärtyisyyteni aikana. Olen kiitollinen heille, mutta erikoisesti Celestelle, joka harvoin poistui luotani kauemmaksi kuin puoleksi tunniksi ja minun vähitellen toipuessani koetti huvittaa minua niin paljon kuin taisi.

Toinen luku

Muutamme perin epämiellyttävään majapaikkaan — Samanlaiset linnut eivät aina keräänny yhteen — O’Brien suomii kutterin kadettia ja mieltyy ranskalaiseen teräkseen—Läpikotaisin tympeätä hommaa — Marssi sisämaahan.

Tultuani kyllin terveeksi seurustellakseni pienen hoitajattareni kanssa muuttuivat suhteemme hyvin läheisiksi, kuten sopi odottaa. Tärkeimpänä puuhanamme oli ranskan- ja englanninkielen