Suur-Suomi: Katalyytti

By Mikko Seppälä

Suur-Suomi saaga sai alkunsa kahden ystävyksen, Mikko Seppälän ja Juha Koiviston, pohtiessa vaihtoehtoista maailmaa sodan jälkeisessä Suomessa.

Katalyytti on Suur-Suomi saagan ensimmäinen osa - dystopia, jossa Neuvostoliiton ja Saksan vuonna 1939 solmiman hyökkäämättömyys- eli Molotov-Ribbentrop-sopimuksen sijaan Neuvostoliitto solmii Rytin hallituksen kanssa salaisen sopimuksen suurhyökkäyksestä Ruotsiin. Syntyy Suur-Suomi, autonominen osa Neuvostoliittoa, joka hallitsee Pohjolaa Karjalasta Pohjanmerelle saakka.

Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen taistelut ovat jatkuneet uuden Suur-Suomen alueella jo neljättäkymmenettä vuotta. Vuonna 1985 ruotsinsukuisten jahti menee äärimmäisyyksiin. Sotilaat partioivat kaduilla käyttäen brutaalia voimaa tukahduttaakseen väärämieliset. Sisällissota on leimahtamassa ilmiliekkeihin: sota, jota kukaan ei voi voittaa ja jossa perheenjäsenet asettuvat toisiaan vastaan.

Yksi näistä perheistä on sotiin kyllästyneen ja oikeutta kaipaavan Anjan. Ei se perhe, johon hän syntyi, mutta se perhe, jossa hän sai kasvaa. Se perhe, jonka vuoksi kannattaa riskeerata kaikki.

Onko hyviä ihmisiä enää olemassa?

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 12, 2018
• ISBN: 9789528037590

Mikko Seppälä

Mikko Seppälä (s.1982) on suomenruotsalainen ja ruotsinsuomalainen opettaja ja kirjailija. Hänen esikoisteoksensa Onnellinen ilmestyi vuonna 2012.

Book preview

Lapsilleni.

Sisällysluettelo

PROLOGI: Suur-Suomi, loppukesä 1977, Kylmäkoski

ENSIMMÄINEN OSA: Usko

1. luku: Suur-Suomi 1985

2. luku: Suur-Suomi 1985

3. luku: Suur-Suomi 1985

4. luku: 46 vuotta aiemmin

5. luku: Suur-Suomi 1985

6. luku: 46 vuotta aiemmin - 10.9.1939

7. luku: Suur-Suomi 1985

8. luku: Suur-Suomi 1985

TOINEN OSA: Toivo

9. luku: Suur-Suomi 1985

10. luku: Suur-Suomi 1985

11. luku: 46 vuotta aiemmin - Helsinki 1.12.1939

12. luku: Suur-Suomi 1985

13. luku: 45 vuotta aiemmin - Rovaniemi 14.1.1940

14. luku: Suur-Suomi 1985

15. luku: Suur-Suomi 1985

16. luku: Suur-Suomi 1985

17. luku: Suur-Suomi, syyskuu 1943

KOLMAS OSA: Rakkaus

18. luku: Suur-Suomi 1985

19. luku: Suur-Suomi 1985

20. luku: 1985 Suur-Suomi

21. Luku: 1985 Suur-Suomi

22. luku Suur-Suomi 1985

23. luku: Suur-Suomi 1985

EPILOGI

PROLOGI

Suur-Suomi, loppukesä 1977, Kylmäkoski

Satopään askeleet mittailivat kapean soratien pintaa. Tie kiemurteli molempiin suuntiin hoitamattoman kuusimetsän välissä. Kivenmurikat olivat suuria ja harmaita ja niiden terävät kulmat tuntuivat ohuiden kenkien läpi aina jalkapohjiin asti. Jussi Satopää oli 17-vuotias, perheensä ainoa lapsi.

Jussi haaveili sotilaan urasta. Oli viimeinen kesälauantai ennen lähtöä valtion hoteisiin. Jussi oli pakannut kauhtuneeseen harmaaseen reppuunsa kahvipannun, hieman kahvinporoja, kolme kuksaa ja vesileilin. Hän oli sinänsä onnellisessa asemassa, että vanhempien tila oli säilynyt vastarintaliikkeen kanssa käydystä sodasta. Heillä ei ollut puutetta perustarvikkeista, vaikka muutoin autonomisessa Suur-Suomessa suuret luokkaerot aiheuttivat kurjuutta.

Matka taittui joutuisasti. Metsän muuttuessa peltoaukeiksi surulliset siluetit paistattelivat päivää kaukaisuudessa. Puu-uunien kiviset hormit seisoivat yksinäisinä ympäriltä poltettujen talojen muistomerkkeinä. Vain Alhojen tila, jonne Jussi oli matkalla, oli säästetty näiltä main, sillä he eivät olleet piilotelleet ruotsinsukuisia tai tarjonneet vastarintaliikkeelle suojaa.

Alhojen tila avautui hyvin hoidetun viheralueen halki kulkevan polun päässä. Tilaa reunustivat terveet ja iäkkäät koivupuut. Ympäröivät maat oli liitetty heidän tilaansa 60-luvulla kiitollisuuden osoituksena avusta ruotsinsukuisten vastaisessa taistelussa. Kylillä kiertävien huhujen mukaan tontille oli haudattu satoja kaatuneita, mutta kukaan aikuisista ei suostunut sitä vahvistamaan. Sodasta ei puhuttu sen enempää kuin 40-luvulla Ruotsia ja Norjaa vastaan käydystä suuresta taistelustakaan. Ne olivat tabuja.

Jussin saapuessa porstualle pieni kiharatukkainen pojankoltiainen juoksi häntä vastaan ja hyppäsi syliin.

Jussi! Jussi! Äiti, isä, Jussi tuli! poika huusi riemuissaan. Lapsi oli Samppa, Jussin ystävän Alvarin pikkuveli. Samppa rakasti Jussia yli kaiken ja piti tätä isoveljenään. Jussia se lämmitti, sillä hän mietti usein yksin kotonaan, mikseivät vanhempansa olleet koskaan saaneet enempää lapsia. Joskus nuorempana hän muisti kuulleensa äidin itkeneen lohduttomasti isälle ennen aikoja keskeytyneestä raskaudesta. Siitä ei kuitenkaan koskaan Jussille puhuttu. Nyt vanhempana hän ymmärsi paremmin.

Keittiössä oli vilinä ja vilske käynnissä, kun talon emäntä laittoi aamiaista kuusilapsiselle perheelleen. Jussi kantoi Sampan sylissään sisälle taloon, ja Samppa oli onnensa huipulla kertoessaan perheelleen ilmeisen asian Jussin saapumisesta. Jussi tiputti Sampan lattialle ja kävi ensin tervehtimässä talon isäntää – kätellen, kuten aina. Tämän jälkeen perheen äiti halasi häntä tapansa mukaan tiukasti, mikä oli Jussin mielestä kiusallista.

Täällä on aamiaista kyllä sinullekin, rouva Alho sanoi kutsuen pöytään.

Ei kiitos, söin jo kotona. Sovimme menevämme Alvarin kanssa metsälle. Viimeinen päivä ennen lähtöä.

Aivan, niinhän se olikin. Ottaisit Alvar mallia tästä nuoresta miehestä, joka lähtee sotavoimiin vapaaehtoisesti. Siinä on kunnon mies, perheen isäntä osallistui keskusteluun. Alvar huokaili syvään, pyysi lupaa poistua pöydästä ja sen saatuaan nousi ylös.

Ehkä minä voisin mennä sotavoimiin, vaikka kampaajaksi, Alvar sanoi virnistäen. Hänen isänsä tuhahti muiden naureskellessa.

Poikien tehdessä eteisessä lähtöä perheen suojatti Anja seurasi heidän jäljestään. Anja näytti hyvin tavalliselta, tosin Jussia ja Alvaria vanhemmalta, vaikka kaikki kolme olivat ikätovereita. Hän piti tummanruskeat hiuksensa aina lyhyinä. Hänellä oli sirot korvat, symmetriset kasvot ja syvän ruskeat silmät. Anja oli menettänyt perheensä taistelussa vuosia aiemmin. Hän tunsi edelleen vihaa ja katkeruutta Suomessa käytyjä raakoja taisteluja kohtaan. Kenenkään ei pitäisi nähdä mummolasta kotiin palatessa perhettään julmasti teloitettuna. Ei varsinkaan alle kymmenvuotiaana. Se näky kulki Anjan sisällä.

Alvarin äiti oli tuntenut Anjan äidin, joten he ottivat tuolloin tytön luokseen asumaan. Vaihtoehtoisesti hänet olisi sijoitettu jollekin sadoista kaivostyömaista, jotka eivät olleet edes aikuisille hyviä paikkoja elää.

Voinko tulla mukaan? Anja kysyi. Alvar katseli kysyvästi Jussia.

Totta kai voit. Laskin sen varaan, Jussi vastasi empimättä. He olivat aika usein olleet kolmisin, ja molemmat pojista pitivät Anjaa hyvänä ystävänään.

Tunteja myöhemmin kolmikko istui järven rannalla lintujen laulua kuunnellen. Nuotion tuli rätisi epätasaisen rauhoittavalla tavalla liekkien nuollessa sen yläpuolella olevaa kahvipannua. Taivaalla kanahaukka etsi saalistaan ylväästi liidellen. Jussi kaivoi repustaan kolme kuksaa. Hän ojensi yhden Alvarille ja toisen Anjalle. Kolmannen hän piti itsellään. Alvar ja Anja kiittivät häntä halauksin. Kaikki kolme olivat onnellisia. Kesäpäivän aurinko lämmitti eikä murheista ollut tietoakaan.

Hei, kuulkaas! Otetaan yhteiskuva, muisto tästä päivästä, Anja ehdotti kaivaen samalla olkalaukustaan kameraa.

Saanen ystävällisesti huomauttaa, että meillä ei ole kuvaajaa mukana, Jussi totesi hieman ivaten.

Ei haittaa, olen tehnyt itse tällaisen kaukolaukaisimen.

Anja asetti kameran seisomaan tukevasti puun oksalle ja viritti siihen kiinni epämääräisen johtokyhäelmän. Sitten hän veti johdon perässään ja asettui poikien väliin seisomaan. Jussi ja Alvar olivat luulleet, etteivät voisi enää yllättyä Anjan teknisestä osaamisesta, mutta totesivat jälleen olleensa väärässä. Tämä nuori nainen oli ilmiömäinen keksimään ja rakentamaan kaikkea hyödyllistä. Lämmin tuulenvire hulmutteli Anjan kukkakuvioista mekkoa.

Pitäiskö Alvarin laittaa paita päälle? Jussi kysyi.

Ei tarvitse. Hymyilkää, Anja vastasi, painoi kaukolaukaisinta ja ennen kuin kameran suljin teki tehtävänsä, hän pudotti sen maahan – ulos kuvasta.

Kolme vuotta myöhemmin, Turun saaristo

Anja istui levollisin mielin laiturilla. Hänen varpaidensa kärjet ulottuivat veteen asti. Meren tyyneys ja kaukana lipuvat soutuveneet saivat hänet rauhalliseksi. Anja rakasti merta. Hän heitti ilmaan pienen kiven, joka miltei ääneti rikkoi veden pintajännityksen. Taka-alalle jääneessä telttakylässä juhlittiin Alvarin 20-vuotisjuhlia. Kesillä oli tapana päättyä näihin juhliin.

Alvar istuutui Anjan viereen. Hän tönäisi Anjaa leikkisästi olkapäällään. He olivat aivan hiljaa. Alvar ei jaksanut hiljaisuutta, joten hän alkoi vihellellä epävireisesti. Anja katsoi tätä kulmat kurtussa.

Bachin Air, Alvar sanoi nauraen.

Aa, luulin tuon olevan sen jäniksen vaikerrusta, jonka pyydystitte tänään.

Molemmat repesivät äänekkääseen nauruun.

Oli mulla sulle asiaakin. Viitsitkö laittaa tämän postiin, kun lähdet tänään? Alvar kysyi antaen Anjalle kirjekuoren. Anja laittoi sen mitään kysymättä reisitaskuunsa ja nyökkäsi myöntyvästi.

Etkö sä ole kiinnostunut edes kenelle se on?

Mä tiedän, kenelle se on. Et sinä muille postia lähetä.

Molemmat nauroivat jälleen, tällä kertaa kuitenkin hieman väkinäisemmin.

Laiturilla istuskelun keskeytti lähestyvän ajoneuvon renkaiden alta kuuluva soran narskumisen ääni. Molemmat nousivat pystyyn ja suuntasivat telttakylään. Tulijat saapuivat sotavoimien maastoajoneuvolla. Aluksi Alvar luuli Jussin, jota hän piti ainoana siedettävänä sotilaana, poikkeavan juhliin, mutta autosta nousi vain heille tuntemattomia henkilöitä. Neljä sotilasta rynnäkkökivääreineen aloitti välittömästi kysymyspatteriston.

Mitäs helvetin hippejä täällä on viinaa juomassa?

Ihan tavallisia suomalaisia hippejä, Alvar vastasi.

Saman tien hän sai aseen perästä kasvoihinsa. Kipu säteili läpi kehon ja pudotti hänet polvilleen.

Onko täällä muita hauskuuttajia? sotilas jatkoi. Alvar sylkäisi suustaan iskun voimasta irronneen hampaan ja vastasi:

Teidän huumorintajuunne ei ihan tavallinen hauskuuttaja riitä.

Kommenttia seurasi kova potku vatsaan.

Lopettakaa! Anja huusi.

Oi joi, satutettiinko pikku kissimirrin poikaystävää?

Hän on siskoni, verta sylkevä Alvar vastasi vaikertaen.

Sotilaat ratsasivat teltat ja takavarikoivat kaikki tuotteet, jotka oli tehty Neuvostoliiton tai Suomen ulkopuolella. Alvarin juhlaseurue istui nurmikolla hiiren hiljaa sotilaiden kasatessa tavarat pieneksi röykkiöksi soratielle. Tämän jälkeen he sytyttivät ne tuleen. Kaksi sotilasta puhui keskenään, minkä jälkeen toinen poistui autolle. Hän palasi