POIKA

By Timo Tiirola

Timo Tiirola palaa tässä elämäkertaromaanissaan kasvuvuosiinsa Pudasjärvellä 1950- ja 60-luvuilla ja kuvaa eloisasti aikaa, jolloin sodasta selvinnyt kansakunta uutteralla työllä jälleenrakensi maata. Raskaan työnteon vastapainoksi ihmiset pyhittivät lepopäivänsä, kävivät seuroissa ja pitivät tiiviisti yhteyttä naapureihin ja sukulaisiin. Työnteko oli olennainen osa myös Tiirolan lapsuutta. Koulunkäynti oli välillä kuin tervanjuontia, mutta sitäkin mieluisampaa oli ajaa Fergulla ja tehdä maatalon moninaisia töitä. Nykylukija voi vain hämmästellä, miten vaativiin töihin lapsi on innokkaasti tarttunut. Toki elämään mahtui myös leikkiä, urheilua, sukutarinoita ja kertomuksia sodasta. Rippikoulun jälkeen alkanut työ kiertävänä myllärinä on kuin lopullinen todiste siitä, että yrittäjäperheessä kasvoi yrittäjähenkinen poika.

Timo Tiirola on aikaisemmin julkaissut omiin kokemuksiinsa perustuvan romaanitrilogian yrittämisestä:

Sahaajakisälli, 2015
Sukellusveneseikkailu, 2016
Uusi elämä 2016

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 15, 2017
• ISBN: 9789515688361

Timo Tiirola

Kirjoittajan aiemmat teokset: Sahaajakisälli, 2015 Sukellusveneseikkailu, 2016 Uusi elämä, 2016 Poika, 2017

Book preview

Sisällys

TYRKYLLÄ KOULUUN

CATERPILLAR

VILJANPUINTIA

PERUNANNOSTO

HEINÄÄ LUONNONNIITYLTÄ

TALVEA KOHTI

HAKEKAA KÄTILÖ!

PUIDENAJO

AURA-AUTO KINOKSISSA

MARTAN TARINOINTIA

KUORINTAA JA PARTUROINTIA

SÄKKI-KALLE

JUHANNUSAAMUN ONKIREISSU

TUPAANTULIAISSEURAT

KIIREELLINEN VIESTI

HAUTAJAISET

KOULU ALKAA

ÄLKÄÄ JÄTTÄKÖ!

LIISA, APUOPETTAJA

ENSIMMÄINEN JOULULOMA

FERGU TULEE!

JOULU

HIIHTOPÄIVÄ

KEKKONEN, KEKKONEN, KEKKONEN …

HUOLIA JA HUOLENPITOA

SIRKKELI PYÖRIMÄÄN!

PUOLITELAT SAADAAN PAIKOILLEEN, MUTTA

MISSÄ ON REPPU?

KUINKA KOVAA AUSTIN KULKEE?

KEVÄTTÖIDEN AIKA

OSUUSKAUPAN ARKEA

POPEDA

NISKA-AUGUSTI

FERGU HEINÄHOMMISSA

KESÄVIERAITA OULUSTA

KAUPUNKILOMALLA OULUSSA

AIKUISET EIVÄT YMMÄRRÄ

OPPITUNTEJA JA VÄLITUNTILEIKKEJÄ

OSMO JA POIKA

LÄÄKÄRIREISSU AATI-SEDÄN KANSSA

LUMENTYÖNTÖLEVY SÄPÄLEIKSI

VOIKO LUMENTYÖNTÖLEVY KORJATA?

SPUTNIK I

EI KOULUUN VAAN HEINÄNHAKUUN

TUKKILAISKISAT

JO JOUTUI ARMAS AIKA!

KAIVURI

SÄHKÖLINJAA RAKENNETAAN

AATI JA MARTTA KIUKUTTELEVAT

SÄHKÖT SAADAAN PIHLAJAAN

KEVÄTÖITÄ JA HUVIELÄMÄÄ

EDUSKUNTAVAALIT 1958

SOTAKAVERIT

KAUPUNKISERKUT MAALLA

AATI JA VALMA

MITÄ FORDSON MAJURI TEKEE PIHLAJAN PIHALLA?

MAJURIN PURKU ALKAA

RAUTAHEVOSEN PALOITTELUA

SORA-AUTON KYYDISSÄ

MITEN SIMSON KÄYNNISTETÄÄN?

AUTTAAKO TUPAKKA, KUN TYMPII?

AUTOTALLI

POROT TUOTTAVAT HARMIA JA TIENESTIÄ

SIMSONIA ON OPETETTAVA TAVOILLE

PAKKO OPPIA LUKEMAAN

PAIMENPOIKA JAKAA KIILTOKUVIA

TALVIKALASTUSTA OSMON KANSSA

YÖPAKKASET

ISÄN JA AATIN SUUNNITELMA

SEURAT ESKOSSA

MAASEUDUN MUUTOKSIA

KYNTÖHOMMIA

KYNTÖÄ SUOVILJELYKSILLÄ

KYNTÖHOMMIA NAAPURIEN PELLOILLA

ROVER IST KAPUTT!

UUSI TRAKTORI

TRAKTORIN SISÄÄNAJO

KESÄNVIETTOA SERKKUJEN KANSSA

HIENO PIRSSI SAVESSA

ILMAKIVÄÄRI

SUVISEURAT KUUSAMOSSA

KUMPI ON PAREMPI: MASSIKKA VAI PORSCHE?

PUHETTA POLITIIKASTA JA SODASTA

TELAMATTO-ONGELMA

HEINÄÄ JA VETTÄ

OULUSSA RÄJÄHTÄÄ

TALVISIÄ TÖITÄ

NYSÄN KOLARI

FORD TRANSIT

LYPSYKONE

UUSI VEHJE TRAKTORIIN

TAKAKAUHA

NAVETTAHOMMIA

KOLMAS SISKO

JATKOKOULU ALKAA

KOULUSTA KYNTÄMÄÄN

KYNNÖT JATKUVAT SUOPELLOILLA

HITSAUSKURSSI

URHEILUKILPAILUT

PERÄÄNAJO

RIPPIKOULU

LIIAN MONTA VIRHETTÄ, KOE HYLÄTTY!

PIIKKINOKKA-VOLVO

KUORMA-AUTOAJELU

VOLVON PURKU

HITSAUSHOMMIA NIKKI-AUGUN PAJALLA

HIEKANAJOA

KOIVUSAVOTTA AATI-SEDÄN KANSSA

VASARAMYLLY

SANA MYLLYSTÄ KIIRII

KIERTÄVÄ MYLLÄRI

MYLLÄRI PALAA KOTIHOMMIIN

MOOTTORIPYÖRÄ

LENTOPALLOA

TAAS KYSYTÄÄN MYLLÄRIÄ

JAUHATUSTA JA TARINOINTIA

LAUANTAI-ILLAN RAUHAA

MYLLÄRILLÄ RIITTÄÄ TÖITÄ

UUDEN EDESSÄ

TYRKYLLÄ KOULUUN

Odottamani syysaamu 1954 oli koittanut. Ajoin Liisan perässä isän pyörällä kouluun. Pieni kokoni ei mahdollistanut polkemaan tangon päältä, vaan poljin vasemmalta tangon alapuolelta. Kun olin pyytänyt isältä pyörää lainaksi, hän oli varoittanut, että housunlahje saattaa jäädä kettingin ja hammaspyörän väliin. Nyt olin urhoollisesti selvinnyt puoliväliin matkaa ilman moisia ongelmia. Sitten valppauteni herpaantui ja hammaspyörä vetäisi housunlahkeen niin, että jouduin laskemaan vasemman jalan tielle pysyäkseni pystyssä. Pyörän pysähdyttyä huusin Liisalle:

– Tule auttamaan, lahkeeni jäi kiinni!

– Potki pyörää taaksepäin, niin se irtoaa! Liisa huusi takaisin ja jäi odottamaan.

– Ei se irtoa! huusin, kun olin monta kertaa yrittänyt peruutusta.

Isosiskoni tuli auttamaan. Lahkeeni irtosi, kun nytkytin poljinta välillä taaksepäin ja välillä eteenpäin. Lahkeeseen oli jäänyt kettingin rasvaa, mutta se oli sisäpuolella. Ei sitä kukaan huomaa, ajattelin ja lähdin polkemaan Liisan perään. Pitkällä oikoisella huomasin edessä näkyvästä talosta tytön ja pojan lähteneen polkemaan samaan suuntaan. Liisa hiljensi vauhtia, tuli vierelleni ja sanoi:

– Hiljennetään vähän. En halua, että tavoitamme nuo. Tuo poika oli viime vuonna samalla luokalla ja aina kiusasi minua.

– Entä tuo tyttö? Meneeköhän nyt ensimmäiselle luokalle? kysyin.

– Varmaan, hän on tietääkseni nuorempi.

Loppumatkan säilytimme tuntuvan etäisyyden edellä ajaviin. Olin heinäkuussa täyttänyt kuusi vuotta ja nyt lähtenyt pyrkimään Siivikon kouluun, koska siellä oli lyhyemmät syys- ja kevätlukukaudet. Martta-tätini oli innostanut minua pyrkimään kouluun, varsinkin kun olin opetellut kirjoittamaan oikealla kädellä. Liisa oli käynyt Siivikossa ensimmäisen luokan ja lupasi auttaa minua pääsemään kouluun vuotta ennen oikeaa koulunaloitusaikaa. Minua kiinnosti erityisesti lyhyet syys- ja kevätlukukaudet. Pääsen pian oikeisiin töihin, ajattelin.

Olimme saapuneet Ryhmeen omakotitalon pihalle ja odottelimme hieman muista sivussa kutsua sisälle. Hetken päästä ovi aukesi ja naisopettaja helisti kelloa kutsuksi. Pulpetteja oli kolmessa jonossa ja oikealle puolelle menivät kolmannen luokan oppilaat, keskelle toisen luokan ja vasemmalle ekaluokalle tulevat. Liisa meni keskelle perimmäiseen pulpettiin vaaleatukkaisen tytön viereen. Minulle ei jäänyt paikkaa, joten jäin seisomaan. Kohta opettaja aloitti nimenhuudon ja sai vastaukset kaikkiin nimiin. Sitten hän katsoi minuun.

– Mikä sinun nimi on, kun ei ollut luettelossa?

– Timo. Olen Liisan veli, sanoin ja osoitin sormella Liisaa.

– Onko sinut ilmoitettu ensimmäiselle luokalle?

– En minä tiedä. Martta-täti sanoi, että nyt kun olen oppinut oikealla kädellä kirjoittamaan, ne ottavat varmaan kouluunkin. Nyt ilmoittaudun.

– Minkä ikäinen olet?

– Kuusi vuotta täytin heinäkuun kymmenentenä päivänä.

– Sinä olet alaikäinen ja meillä on kaikki paikat täysiä. Sinun pitää tulla vuoden kuluttua.

– Mutta kun minä osaan oikealla kädellä kirjoittaa.

– Valitettavasti emme voi ottaa. Nämä tilat rajoittavat. Kaikki pulpetit on täysiä ja oppivelvollisuus alkaa sinulla vasta vuoden kuluttua. Voit odottaa siskoasi täällä tämän päivän tai voit mennä kotiin, jos osaat yksin mennä.

Pokkasin kumarruksen niin kuin oli opetettu kotona, sanoin näkemiin ja lähdin ulos.

CATERPILLAR

Pihlajan kohdalla Pelttarinjärven suuntaan oli isä raivannut puut pois. Puiden rungot oli kaksi vuotta sitten sahattu Pihlajan talon, varaston ja navetan rakennuspuiksi. Päärakennuksen seinähirret oli sahattu samaan vahvuuteen ja niistä oli salvettu seinät. Ylitalon Matti ja Hieta-Niilo olivat isän kanssa rakentaneet talon, joka oli valmistunut edellisen vuoden keväällä. Sen jälkeen työt olivat jatkuneet navetan ja varaston työmaalla ja nekin olivat jo valmiit. Syksyllä oli äidin pitämä Pudasjärven Osuuskaupan myymälä siirretty Pihlajan kamariin ja varastotavarat ulkovarastoon. Minä olin häärännyt milloin rakentajien naulapoikana, milloin kauppa-asiakkaiden juttukumppanina. Osa asiakkaista heilutti kaupasta tultuaan pastillipussia ja kysyi, maistuuko pojalle. Maistuihan se.

Caterpillar tuli puskemaan raivatun alueen kannot, ja oli ennennäkemätön voimanpesä. Telakone meni alueen reunalle, laski puskulevyn alas ja lähti puskemaan pintamaata ja kantoja kasaan. Olin harmitellut usean päivän, kun en päässyt kouluun, mutta nyt olin hyvilläni, sillä Caterpillarin näkeminen oli minulle suurempi asia. Tuommoisella koneella minäkin haluaisin isona työskennellä, ajattelin. Siinä on mahdottomasti voimaa, työntää monta kantoa kerralla. Kiersin välillä toiselle puolen ja tutkin katseellani konetta. Välillä se ärjäisi ja pölläytti mustat savut taivaalle. Viimein kuski pysäytti koneen ja sammutti moottorin. Hän avasi oven, otti repun esille ja alkoi syödä voileipiä. Kohta hän huusi minulle:

– Oletko ennen nähnyt tämmöistä konetta ja pellontekoa?

– En ole, vastasin ja siirryin lähemmäksi telaketjuja.

– Miltä tämä kone ja jälki näyttävät nuoresta isännästä?

– Mahdottoman voimakas kone, puskee monta kantoa kerralla.

– Joko sinä olet koulussa?

– Eivät ottaneet, käskivät tulla vuoden päästä uudelleen, kun olen täyttänyt seitsemän vuotta.

– Nouse telan päälle niin näet tänne sisälle.

– Eihän se lähde liikkeelle?

– Ei lähde ennen kuin panen käyntiin.

Nousin telaketjun päälle, ja kuski esitteli vipuja ja mittareita. Tästä pannaan käyntiin ja tästä vivusta kun työnnetään, kone lähtee eteenpäin, ja kun vedetään, niin taaksepäin. Tällä toisen käden vivulla terä laskee ja toiseen suuntaa kun vetää niin nousee. Katsoin haltioituneena esittelyä.

– Minä osaan jo kirjoittaa oikealla kädellä ja osaisin molemmilla käsillä noita vipuja käyttää.

– Sinusta tulisi konemies. Kone kääntyy vasemmalle, kun painaa vasemmalla jalalla poljinta ja oikealle, kun painaa oikealla jalalla, kuski sanoi ja alkoi pakata reppuaan.

– Minähän melkein osaisin jo ajaa, sanoin innoissani.

– Kunhan vähän kasvat, yllät painamaan polkimia ja sitten voisit ajaa.

Kuski pani reppunsa lattialle, antoi merkin minulle siirtyä pellolle, pani oven kiinni ja käynnisti koneen. Hyppäsin alas telaketjun päältä ja juoksin suoraan sisälle kertomaan, että osaisin melkein ajaa Caterpillarilla, sillä kuski oli näyttänyt, mistä se lähtee eteenpäin ja taaksepäin, mistä vivusta puskulevy nousee ja laskee, mitä poljinta painetaan että kääntyy oikealle ja mistä kääntyy vasemmalle.

VILJANPUINTIA

Syntymäkotiini Tiirolaan oli kerääntynyt naapureista Korpelan ja Vitikon miehet sekä setä-Aati asentamaan isän kanssa puimakonetta. Puimakone oli maamiesseuran omistama, ja syksyisin sitä kierrätettiin viljaa viljelleissä taloissa. Nyt puimakone oli asennettu ja samoin paikoillaan oli kuulamoottori, jota myös maamoottoriksi sanottiin. Ruuna-hevosen, joka oli ruuna ja nimeltään Ruuna, vetämä viljalavallinen ohria oli odottamassa puinnin alkamista. Kaksi tyhjää säkkiä oli paikoillaan puimakoneen sivulla. Kuulamoottorin ympärillä olivat Vitikon Eetu ja Paavo, Korpelan Urho ja Olli sekä setä-Aati ja isä. Olin juuri juossut paikalle kuultuani äidiltä, että kuivaajan luona alkaa viljanpuinti. Kuulin jo kaukaa Eetun sanovan:

– Ei se viheliäinen taaskaan lähde käyntiin!

Kaikki miehet näyttivät hengästyneiltä seisoessaan puimakoneen ja kuulamoottorin väliin kiristetyn remmin vieressä. Miesten katseet estivät minua menemästä lähelle ja jäin etäämmälle seuraamaan tapahtumaa. Miehet alkoivat vedellä remmistä. Hiiop, hiiop, hiiop! Mutta kuulamoottori ei käynnistynyt.

– Mikä paholainen siihen on mennyt, kuului Urhon kiukkuinen tuhahdus.

– Missä puhalluslamppu on? kuulin isän kysyvän.

– Täällä se on, Olli sanoi ja ojensi laatikosta kaivamansa lampun.

Isä heilutti puhalluslamppua korvansa lähellä ja totesi, että on siellä lamppuöljyä. Hän alkoi painella pumppua. Aikansa paineltuaan hän avasi jotain hanaa ja pyysi tulta. Tulen saatuaan hän alkoi lämmittää moottorin kupua. Tovin kuluttua hän sammutti puhalluslampun, ja miehet ryhmittyivät jälleen remmin vieren ja alkoivat vedellä siitä. Moottori pärähti käyntiin, ja miehet siirtyivät omille työpaikoilleen. Urho meni syöttäjäksi, ja Eetu alkoi hangota ohria syöttölavalle. Aati ja Paavo lähtivät hakemaan uutta kuormaa ohria. Isä seurasi maamoottoria ja ruumenien poisottoa, Olli seurasi viljasäkkejä. Kiertelin puimakonetta ja tarkkailin, olisiko minulle mitään hommaa, mutta kaikki olivat niin työntouhussa, etten mennyt lähelle häiritsemään. Ruuna veti muutaman tovin kuluttua ison ohrakuorman syöttölavan viereen. Miesten purettua kuorman menin kysymään:

– Saanko tulla kyytiin?

– Saat tulla ja pääset Eevan kaveriksi haravoimaan jälkiä, Aati sanoi.

Hyppäsin lavetille, mutta samaan aikaan hevonen nykäisi sen liikkeelle. Pyörähdin kumoon ja pois lavetilta. Nousin ylös, juoksin perään ja hyppäsin takaa kyytiin. Saavuimme ukkoseiväsrivin viereen. Ruuna pysähtyi ja miehet alkoivat hangota ohraseipäiltä kuormaa lavetille. Eeva-täti oli hakenut toisen haravan nähtyään minut kyydissä.

– Tässä on pojalle harava, puintiaikana kaikkien kynnelle kykenevien tulee olla töissä, Eeva sanoi ja opasti, että jäljelle ei saa jäädä yhtään kortta. Yhdessä korressa on rieskan verran jyviä.

– Odotinkin, että pääsen jotain tekemään, sanoin ja menin odottamaan, että kuorman tekijät siirtyvät eteenpäin.

– Nyt pääset niin kuin muutkin töihin. Nekö ei ottaneet sinua kouluun? Eeva-täti kysyi.

– Eivät ottaneet, olin liian nuori, vastasin vähän allapäin.

– No, tämä on isompien hommaa, viljankorjuu ja puinti. Tästä sitä leipää tehdään ja sinä opit jo kirjoittamaan oikealla kädellä.

– Niin, tämä on tärkeää hommaa, sanoin.

Kirjoittamista en kommentoinut, sillä kynä oli tahtonut palata vasempaan käteen sen jälkeen, kun eivät ottaneet minua kouluun. Haravoin touhukkaasti päästäkseni sen asian yli.

Päivä oli illassa, ja Aatin ja isän yhteiset viljat oli puitu. Ohran jyviä oli tullut useita kymmeniä säkillisiä. Maamoottori oli käynyt koko päivän, ja nyt se sammutettiin. Puimakone puhdistettiin ja nostettiin kuljetusrattaiden ja jalasten päälle. Martta-täti oli lämmittänyt rantasaunan, ja miehet menivät iltasen syötyään heti kylpemään. Eetu viimeisenä pöydästä lähtijänä ovelta huusi:

– Poika myös saunaan, olithan melkein miesten töissä tänään.

– Joo, tulen, minä huusin ja kipaisin Eetun perään.

PERUNANNOSTO

Syksy oli sadonkorjuun aikaa. Pihlajan pellolle ei ollut vielä istutettu perunaa, vaan yhteinen perunamaa oli Tiirolan kivinavetan järvenpuoleisella sivulla. Perunanvarret Aati oli niittänyt ja haravoinut pois. Perunat kaivettiin kuokalla. Sitten ne poimittiin sankoon, ja täydet sangot tyhjennettiin isoihin laatikoihin. Kuokkimassa olivat äiti, isä ja Aati. Minä en tykännyt kaivaa ja kerran jäin seisomaan ja kyselin viereistä penkkiä kaivavalta äidiltä:

– Joka syksykö nämä perunat pitää kaivaa?

– Joka syksy, jos meinaa syödä niitä talven aikana. Nämä on perusruokaa ja kalat ja lihat ja muut on lisänä.

– Sinulla tuo maha on aika iso, melkein maata hipoo, kun kuokit ja poimit perunoita.

– Jouluksi pitäisi tulla perheenlisää ja siihen saakka tuleva vauva on mukana. Jatketaan nyt, niin saadaan nämä kaivettua ennen sadetta.

– Mistä se vauva sitten tulee? jatkoin kyselyä.

– Se selviää aikanaan, kaivetaan vain nyt näitä perunoita.

Jatkoin kaivamista ja menin kolmatta sankoa kaatamaan laatikkoon, kun kuulin Martan huutavan syömään. Huusin muille:

– Kuulittako? Syömään!

– Kuultiin ja lähdetään, äiti lähimpänä sanoi ja nousi seisomaan.

Huomasin hänen pitelevän isoa mahaansa ja näin tuskallisen ilmeen silmissään. Jäin odottamaan häntä ja kysyin:

– Onko sinulla kipeä maha?

– Vähän, mutta lieneekö vain luuloa.

– Tuo kaivaminen ja jatkuva kumartelu ei ole sinulle terveellistä siinä tilassa, sanoin.

En saanut vastausta, mutta vilkaistessani hänen silmiään näin kyyneleen vierähtäneen poskelle.

Kaikki perunankaivajat olivat syömässä pöydän ympärillä. Martta vastasi välillä puhelinkeskukseen ja kun oli yhdistänyt puhelun, tuli katsomaan, onko kaikkea pöydässä. Mietin äidin tuskallista ilmettä perunamaalla ja kysyin Martalta:

– Odotatko sinä lasta?

Kaikki kääntyivät katsomaan minua hämillään ja minä odotin vastausta Martalta.

– En odota, hän vastasi pieni puna kasvoillaan.

– Sinä voit tulla äidin tilalle perunankaivuun, kun äiti odottaa viimeisillään lasta, sanoin ja kysyin vielä äidiltä, osaako hän yhdistää puheluita.

– Osaan yhdistää.

– No niin, tämä on selvä, Martta lähtee perunankaivuun ja äiti jää keskuksenhoitoon, sanoin ja nousin pöydästä.

Vähitellen muutkin nousivat. Huomasin Martan katsovan äitiä ja nyökkäävän hänelle. Työt oli vaihdettu. Talon tapana oli päiväsyönnin jälkeen puolen tunnin ruokalepo. Aati ja isä menivät pirtin reunoilla oleville penkeille pitkäkseen ja hetken päästä kuului raskas eritahtinen kuorsaus. Minä kysyin Martalta:

– Oletko käynyt kananmunat jo keräämässä?

– En ole vielä ehtinyt, mutta jos haluat käydä, haen kupin sinulle.

– Minä käyn keräämässä.

Saatuani kupin juosta kipaisin navetanpäässä olevaan kanalaan. Kukon hätyytin kauemmas. Se ei tykännyt, että munat haetaan pois. Kanoja oli kuusi ja munia löytyi neljä. Vein munat keittiöön ja menin ulos odottamaan miesten heräämistä. Kuulin pirtin kellon lyövän yhden kerran ja tiesin, että hetken päästä miehet tulevat. Niin kävi. Miehet tulivat ulos Martta perässään, ja minä lähdin jonon jatkoksi. Martalle neuvoin perunapenkin, joka oli äidiltä jäänyt kesken ja itse jatkoin vierellä olevan penkin kuokkimista. Kuokittiin pitkään hiljaisuuden vallitessa, viimein kysyin:

– Puintimiehet nimitti Iivanaksi sitä kuivaamoa minne jyvät vietiin. Miksi?

– Sen kuivaamon paikalla oli pappasi toinen talo ja sen nimi oli Iivana, Martta vastasi.

– Miksi sitten on tehty tuo nykyinen talo?

– Iivanan maa oli ollut routivaa, joten rakennus liikkui talvella. Kerran oli käynyt tulva niin korkealla, että kun hypimme lattialla, vesi tirisi lattialankkujen raosta. Nykyisen talon seinähirret siirrettiin Iivanasta paremmalle perustukselle.

– Oliko pappa syntynyt Iivanassa? kysyin.

– Ei ole, pappasi syntyi Juurikkarannalla ja oli neljävuotias, kun hänen isänsä kuoli. Äiti oli mennyt uusiin naimisiin, ja kun pappasi oli yhdeksänvuotias, äiti oli muuttanut uuden miehensä kanssa etelään ja pappasi oli jäänyt heitteille. Olivat ottaneet viimein siihen taloon asumaan, missä hän oli syntynyt.

Papalla on ollut turvaton lapsuus, kun jäi yksin vähän isompana kuin minä nyt, minä mietin. Jäin seisomaan kuokka kädessä, kunnes havahduin Martan jatkaessa papan nuoruudesta.

– Pappasi sai ensimmäiset kengännahat kaksitoistavuotiaana, ja hänen oli avojaloin vietävä jäätä pitkin nahat Jongunjärven toiselle puolen suutarille.

– Ei ole mahdollista, sanoin epäillen kuulemaani.

– Totta se on. Olen sen kuullut muiltakin kuin häneltä itseltään. Elämä on tänä päivänä helpompaa.

– Niin on. Minullakin on ollut kengät talvella ja kesällä pikkupojasta saakka.

Jatkoin perunan kaivamista aikaisempaa tahtia kiivaammin ja sulattelin kuulemaani. Olin jäänyt jälkeen Martasta. Hän oli kertonut kuokkiessaan ja minä olin kuunnellut seisaallaan ja ihmetellyt kuulemaani. Yritin terästyä työhön, mutta tämä työ ei enää maistunut. Pian kuulin vapauttavan toteamuksen isältä:

– Alkaako poikaa väsyttää, voit mennä sisälle.

– Vähän, minä sanoin, kävin kaatamassa perunat laatikkoon ja menin sisälle.

HEINÄÄ LUONNONNIITYLTÄ

Tiirolan navetasta oli Pihlajaan muutettaessa saatu kaksi lehmää, ja isä oli lisäksi ostanut kaksi. Uudessa navetassa oli lehmien lisäksi sonni ja kaksi sianporsasta sekä kanat ja kukko. Lampaat olivat jääneet vanhan talon navettaan, koska siellä oli paremmin karsinatilaa. Kesällä tehdyt heinät oli vedetty navetanvintille lavetilla. Ajosillalle oli naulattu poikki pykälät, ettei hevonen kompastuisi märällä säällä. Huomasin isän usein käyvän katsomassa heiniä ja puhuvan äidin kanssa niiden riittävyydestä. Olin päätellyt heinien voivan loppua kesken talven. Sitten muutamana iltana isä toimitti Liisalle ja minulle:

– Aamulla on aikainen herätys. Lähdemme Tolpanojan luonnonniitylle tekemään heinää.

– Miksi? minä kysyin.

– Muuten eivät heinät riitä talveksi.

– Ja kuinka aikaisin lähdetään?

– Aamulypsyn jälkeen seitsemän maissa, isä vastasi.

Aamupuuron syötyämme lähdimme veneellä soutamaan Tolpanojaa kohti. Perillä alkoi isä niittää viikatteella. Äiti pöyhisteli heiniä toisella haravalla ja me Liisan kanssa vuorotellen toisella, jotta heinät kuivuvat auringossa. Välillä söimme voileipiä ja istahdimme pienen levähdyksen. Iltapäivällä isä lopetti niittämisen ja oli kotiinlähdön aika.

Seuraavana päivänä isä niitti aamupäivän ja me äidin kanssa pöyhisteltiin heiniä kuivamaan. Puolisen jälkeen aloimme haravoida kuivat heinät kasaan ja isä tuli kantamaan ne takkavitalla suovaan. Viimeiseksi isä asetteli päällimmäiset heinät niin, etteivät sateet kastelleet kaikkia heiniä vaan vesi valuisi ulospäin suovasta. Sitten lähdimme soutamaan kotiin.

Kauppa-apulainen oli laskenut kassan, ja äiti meni ottamaan sen vastaan. Isä meni navettaan luomaan sonnat ja ruokkimaan lehmät, sonnin ja porsaat. Liisan kanssa menimme suoraan omiin kesänukkumispaikkoihin. Liisalla oli järvenpuoleinen kamari ja minulla maantienpuoleinen, sivussa oleva pikkuinen huone. Panin pitkälleni ja nukahdin saman tien. Iltamyöhällä heräsin huutoon:

– Syömään! Iltanen on pöydässä.

Aikani räpyttelin silmiäni ja nousin.

– Taisi pojalla mennä jäseneen? äiti kysyi.

– Ainakin nukahdin heti pantuani pitkälleen, vastasin.

– Minä ainakin väsähdin, totesi Liisa.

– Ei ole ihme, mutta tehtiin kaksi heinähäkillistä heiniä talveksi, isä antoi tunnustuksen.

TALVEA KOHTI

Supistetun koulun syyslukukausi oli Liisalla päättynyt. Hän oli usein äidin apuna kaupassa hakemassa varastosta tavaroita sisälle ja pumppaamassa tynnyreistä bensiiniä ja lamppuöljyä asiakkaiden astioihin. Minä olin isän matkassa keräämässä risuja ja kiviä peltotyömaalta, kun hän aurasi niitä. Ruuna veti auraa ja isä käveli auran perässä ohjaten hevosta suitset sidottuna niskan taakse yhteen. Hän pysäytti hevosen kiristämällä suitsia ja sanomalla samalla pruu, ja lähtökäsky tuli suuta maiskauttamalla ja pitämällä suitset löysällä.

Kesällä ja syystöiden aikana isä vuorotteli pirssin ajon veljensä kanssa niin, että Aati ajoi usein lauantain ja sunnuntain kyydit ja isä ajoi viikolla. Pirssiautoksi oli vaihdettu edellisenä kesänä englantilainen Austin A 80. Talvella ei Jonguntietä aurattu enempää kuin Puolangantieltä Tiirolaan saakka ja pirssiauto oli silloin Eskossa Paulilla, joka hoiti kyydit siihen saakka, kunnes lumet olivat sulaneet teiltä.

Syksy oli pitkällä, ensilumi oli satanut ja kyntötyöt olivat jääneet kevääseen. Pelttarinjärvi oli jäätynyt. Hiihtämällä oli toiselta puolen järveä jo käyty kaupassa, joten menimme Liisan kanssa rantaan sitomaan luistimet kenkiin ja opettelemaan luistelua. Minä olin ensi kertaa ja pystyssä pysyminen tuntui mahdottomalta. Liisa oli luistellut jo edellisenä syksynä ja häneltä se käytti hyvin. Minun luistimet olivat Eeva-tädiltä lainassa. Ne olivat kymmenen senttiä pitemmät kuin kenkäni, eivätkä pysyneet kiinni. Muutaman luisteluyrityksen jälkeen ne alkoivat muljahdella ja sitten kaaduin. Menin rantaan, riisuin luistimet ja huusin Liisalle:

– Minulle tämä hupi riittää, lähden kotiin.

– Kohta riittää minulle myös.

Syksyn pimetessä kauppa-asiakkaat ostivat enenevästi lamppuöljyä, ja sen pumppaamisesta astioihin oli muodostunut minulle jatkuva homma. Liisa oli äidillä kaupassa apulaisena. Lumenluonti pihatieltä oli minulle lähes päivittäistä hommaa. Kun piha ja tie maantielle olivat puhtaat, sain palkinnoksi karkkipussin.

Isä oli vienyt pirssiauton Eskon Paulille talveksi ja alkanut suunnitella Aatin kanssa metsän myyntiä. He olivat valinneet suoviljelystien varresta tasaisen kangasläntin, mistä puut kaadetaan. Aati oli tullut Pihlajaan sopimaan työnjaosta. Aati ehdotti, että hän voisi kaataa, karsia ja katkoa puut.

– Minä ajan ne sitten Ruunalla pojan kanssa järvelle, isä totesi.

– Se sopii hyvin ja minä aloitan hommat heti vähän lumen aikana, Aati sanoi.

– Pitäisikö ne leimauttaa ensin? isä kysyi.

– Mitä sitä tyhjää, meidän se maa ja puut on.

– Niin on. Sen kun aloitat työt ja minä seuraan jään vahvistumista ja aloitamme sitten puidenajot, kun jää kantaa, isä totesi.

Olin kuullut miesten keskustelun. Ruunan lisäksi oli mainittu poika, joten kysyin:

– Onko minulle pokaa ja kumisaappaita?

– Poka on ja pyydä äitiä tilaamaan kauppaan sopivat kumisaappaat, isä sanoi.

Tuon kysymyksen olin tehnyt varmistaakseni, että lupaus puunajoon pääsystä muistetaan. Samalla olin toivonut pääseväni lumitöistä vähemmälle. Lähdin saman tien kauppaan ja odotin, kunnes viimeinen asiakas lähti.

– Minulle pitää tilata kumisaappaat. Aloitamme isän kanssa puidenajon järvelle, sanoin miehekkäästi.

– Mistä sellainen ajo on tiedossa? äiti kysyi.

– Aati aloittaa puiden teon tuolla kankaalla ja me isän kanssa ajetaan ne järvelle.

– Vai niin, en minä ole kuullut mitään.

– Ne onkin miesten hommia. Kysy vaikka isältä.

– Uskotaan, istu tuohon tuolille, niin mittaan kengän koon ja tilaan kengät.

Pakkaskausi oli tullut ja luntakin oli satanut marraskuun, niin että sitä oli jo lähempänä puolta metriä. Kaikki oli valmiina puidenajoon.

HAKEKAA KÄTILÖ!

Pelttarinjärven jään paksuus lähenteli jo puolta metriä. Aati oli kaatanut jo useita kymmeniä puita. Eräänä iltapäivänä hän tuli kysymään:

– Milloin aloitatte ajon? Jos tulee tuisku, puut peittyvät.

– Lähipäivinä on tarkoitus, mutta tässä odotellaan lapsen syntyvän Lainalle lähiaikoina, isä sanoi.

– No, se varmaan pitää kotona niin kauan, kunnes se tapahtuu, Aati totesi.

– Niin pitää, ensimmäisiä merkkejä on jo ollut. Saattaa tapahtua jo tänään, kun jotenkin menee. Kun menet kotiin, voitko valjastaa Ruunan heinähäkin eteen? Pitää käydä suolta heiniä illan päälle.

– Minä valjastan, Aati sanoi ja lähti kotiin.

Ruuna oli Tiirolan vanhassa tallissa ja haettiin aina sieltä, kun tarvittiin. Liisa oli kuullut äidin kutsuvan häntä ja meni peräkamariin.

Kohta hän tuli takaisin pirttiin ja sanoi isälle:

– Äiti sanoi, että sinun pitäisi soittaa Virrankorvan kätilölle.

– Pitääkö hänet kutsua jo? isä kysyi selvästi hieman hätääntyneenä.

– Pitää, merkit on sellaiset.

Isä oli lähdössä soittamaan Tiirolasta, kun Pihlajaan ei ollut vielä asennettu puhelinta. Lähdön hetkellä hän vielä pysähtyi ja kysyi:

– Osaisitko sinä hakea Ruunalla suopellon ladosta heiniä, kun minä en voi nyt lähteä?

– Kyllä osaan, vastasin miehekkäästi.

– Pane kengät jalkaan ja pusero päälle ja tule mukaan, niin neuvon mennessä.

Kiiruhdin isän jälkeen juoksujalkaa ja tavoitin hänet.

– Mistä ladosta heiniä haetaan?

– Keskimmäisestä hirsiladosta. Ruuna osaa kyllä mennä, kun vain Vitikon tienhaaran kohdalla käännät suoviljelystielle. Siitä se osaa mennä itsestään ladoille. Latojen jälkeen anna mennä niistä ohi ja käännä seuraavalla saralla ympäri ja sitten pysäytä hirsiladon eteen.

– Joo, kyllä minä osaan, olenhan katsonut miten sinä ajat, vastasin miehekkäästi, vaikka hämärtyvä ilta hieman pelotti.

– Pane pieni heinätukko Ruunan eteen siksi aikaa, kun hankoat heiniä häkin täyteen, niin se ei lähde ennen aikojaan.

Olimme puolijuoksua jo perillä. Aatin jäljeltä Ruuna oli valjastettu heinähäkin eteen. Menin suoraan hevosen eteen, otin suitset ja kapusin heinähäkkiin pitäen suitsia tiukalla. Otin tukevan asennon ja sanoin Ruunalle:

– No niin lähdetään nyt!

Mitään ei tapahtunut. Huusin isälle, että tämä ei tottele minua.

Isä tuli heinähäkkiin, otti suitset, läimäisi niillä kerran Ruunan kylkeen ja sitten mentiin. Tielle päästyämme hän antoi suitset minulle ja sanoi:

– Nyt kun sanot isosti antaa mennä ja ripautat suitsilla kyljille, niin se tietää kenen komennossa on.

Nyt mentiin laukkaa hetken aikaa. Pihlajan kohdalla vedin suitset tiukalla ja huusin pruu siihen! Ruuna pysähtyi ja isä hyppäsi pois kyydistä. Sitten annoin komennon:

– No niin lähdetään! sanoin ja Ruuna lähti kuin ajatus.

Nojasin heinähäkin toiseen reunaan ja pitelin suitsia molemmin käsin. Ruuna käveli tasaisesti vanhaa jälkeä niin, ettei minun tarvinnut kuin pitää suitsia löysällä. Suoviljelyksille tullessa ja Aatin ladon kohdalla se hiljensi kuin odottaen jotain käskyä.

– Antaa mennä vielä.

Kuin ymmärtäen sanomani Ruuna jatkoi meidän ladoille ja ohi seuraavalle saralle, kääntyi sitten vanhan jäljen mukaisesti ja pysähtyi hirsiladon eteen. Viisas eläin, ajattelin ja menin ottamaan ladosta sylillisen heiniä sen eteen. Hanko oli ladon ovenkorvassa ja aloitin heinien hankoamisen heinähäkkiin. Tovin hangottuani alkoi kuorma olla mielestäni täysi. Panin hangon samaan paikkaan, otin Ruunan edestä syömättä jääneet heinät ja panin ne latoon. Kääntyessäni huomasin kuorman olevan jo liikkeellä. Minulle tuli kiire tavoitella suitsia ja pysäyttää Ruuna. Onneksi olin sitonut suitset heinähäkin ylärimaan ja sain vedettyä ne tiukalle. Ruuna pysähtyi. Toruin hevosta ja samalla kiipesin kuorman päälle. Irrotin suitset ja annoin Ruunalle luvan lähteä.

– Nyt antaa mennä!

Lähtö oli reippaampi kuin tullessa rauhallisesti löntystävällä Ruunalla. Aina välillä sain hillitä menoa, ettei se olisi mennyt laukaksi. Totta se on, että hevosella on aina kiire palatessa kotiin päin. Ennen maantielle menoa pysäytin Ruunan ja katsoin molempiin suuntiin, ettei ollut näkyvissä muita liikkujia. Sitten löysäsin suitsista ja annoin Ruunan laukata, kunnes olimme navetan länsipuoleisessa päässä. Pysäytin Ruunan ja sidoin suitset ajosillan kaiteeseen. Minuakin jännitti, mitä sisällä oli tapahtunut, ja menin suoraan pirttiin. Liisan hymystä päättelin, että kamarissa on tapahtunut jotain.

– Kumpi syntyi?

– Tyttö syntyi, kätilö sanoi ovenraosta ja pyysi tuomaan lämmintä vettä vadilla.

– Onko siitä kauan?

– Ei ole kuin muuan minuutti. Kuulin minä hetki sitten rääkäisyn ja tiesin, että se on tapahtunut.

– Onko isä tuolla kamarissa? kysyin.

– On, eiköhän ne kohta päästä meitäkin katsomaan.

Odotimme tovin aikaa. Viimein ovi avautui, isä tuli ja sanoi:

– Voitte käydä katsomassa, kun olette hiljaa ettekä mene ihan lähelle sänkyä. Saitko heiniä tuotua?

– Sain, ne on vielä häkissä ja Ruuna on kiinni ajosillan kaiteessa.

– Minä käyn viemässä Ruunan Tiirolaan ja soitan Paulille, että saa tulla hakemaan Lainan kotiin.

Menimme varovasti ovelle. Työnsin Liisaa edelle ja menin perässä. Äiti oli sängyssä ja vauva hänen rinnallaan. Katsoimme toiselta puolen kamaria hiljaa, kunnes kätilö antoi luvan mennä lähemmäksi. Liisa oli rohkea, mutta minä jäin ovensuuhun. Kohta Liisa palasi luokseni ja kysyi, enkö mene katsomaan lähempää.

– En, olen nähnyt täältä hyvin, lähdetään pois.

Niin mentiin pirttiin. Liisa pani kahvin tulelle, sillä äiti oli kuiskannut, että keitä kahvit kätilölle. Minä menin ulos. Ruuna oli hävinnyt ja heinähäkki oli oven edessä tyhjentämättä. Isä näkyi tulevan.

– Minä tyhjennän kuorman ja menen sitten kätilön lähdettyä navettaan, hän sanoi.

Sisällä Liisa oli laittanut kahvit. Kätilö, hänkin Laina nimeltään, oli tullut kamarista ja asetteli laukkunsa päällystakkinsa viereen, ennen kuin meni pöytään. Isä tuli sisälle ja istuutui hänkin pöytään.

– Onneksi olkoon isälle ja sisaruksille. Tyttö oli reipas enkä huomannut mitään normaalista poikkeavaa. Paino ja pituus oli tavanomaisissa lukemissa. Saitte joulun lapsen, kätilö sanoi.

– Hyvä että kaikki on hyvin, Liisa ja poika saivat pikkusiskon, isä sanoi ja kysyi meiltä, miltä vauva oli meidän mielestä näyttänyt.

Hetkeen ei kukaan sanonut mitään, mutta minulta pääsi kysymys, jota koko ajan olin näkemäni jälkeen miettinyt:

– Miksi se oli niin punainen?

Kätilö naurahti ja sanoi, että kyllä ne kaikki vauvat ovet punaisia maailmaan tulon jälkeen.

Minua hieman hävetti tyhmä kysymys. Kun kuulin auton äänen maantieltä, kipaisin katsomaan.

– Vedette tuli!

– Mikä tuli? Liisa kysyi.

– Paulin Vedette.

Kätilö nousi, katsoi minua hieman hymyillen ja kiitteli kahvista. Sitten hän pani takin päälle, otti laukkunsa, toivotti hyvää joulua ja lähti. Menimme kaikki kamariin katsomaan meidän joulun lastamme.

Äiti oli syöttänyt vauvan ja piti sitä rintaa vasten. Katsoimme ja ihmettelimme, miten vauva nyt jo osaa syödä ja itkeä. Äiti aikoi tämän illan levätä ja kysyi:

– Saatteko lehmät lypsettyä ja ruokittua?

– Kyllä saadaan, levähdä sinä rauhassa, isä sanoi.

PUIDENAJO

Joulun aika oli mennyt ja elämä palautui uomiinsa. Minulle oli jouluaattoiltana ilmestyneet ensimmäiset sukset ja sauvat. Olin joulupäivänä käyttänyt niitä jalassa, mutta silloin lunta tuiskutti niin kovasti, että olin hiihtoharjoittelun jättänyt parempien ilmojen ajalle. Liisa oli leiponut täytekakun. Kakku oli mahdottoman hyvä, ja kysyin usein äidiltä lupaa ottaa sitä, koska en ollut koskaan ennen saanut täytekakkua. Lupaa ei tullut, sillä kakkua otettiin vain aamu- ja iltakahviaikana.

Isä alkoi ajaa puita kankaalta. Pääsin aina osaksi päivää kyytiin. Kun mentiin hakemaan kuormaa vaaran päällä olevalta kankaalta, istuin takareen pankolla ja isä ohjasi Ruunaa etummaisen reen pankolta. Puut oli kaadettu ja käännelty niin, että aina pääsi viereen hevosella. Isä nosteli tukkeja kyytiin, ensin toisen pään ja sitten toisen pään. Minä sain ottaa suitset ja siirtää kuormaa seuraaville tukeille. Kun alimmainen varvi oli pankolla, pantiin tapit reikiin ja sen jälkeen isä nosti isoimpien tukkien tyvet köydenmutkalla kuormaan. Kolmanteen kerrokseen otettiin vain latvatukkeja ja isot tyvitukit jätettiin otettavaksi seuraavalla kerralla reen pohjalla. Sitten sidottiin