Törky on ihanaa: Kirjoituksia alakulttuurista

By Juri Nummelin

Törky on ihanaa kokoaa yhteen Juri Nummelinin Kaltioon kirjoittamat kioski- ja roskakirjallisuutta käsittelevät kolumnit. Juttua on niin Quentin Tarantinosta kuin Harri Kuusasta ja Raamatustakin.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 19, 2016
• ISBN: 9789523186316

Juri Nummelin

Juri Nummelin (s. 1972) on kirjallinen silpputyöläinen.

Book preview

Sisällysluettelo

Törky on ihanaa

Valmistusmerkinnät

Törky on ihanaa

Juri Nummelin

Pulp on hyvää puuta

Jossain vanhassa Chandler-suomennoksessa Philip Marlowe on pantu lukemaan puualan julkaisua. 

Kyse on tietenkin pulp-lehdestä. Niitä Marlowen kaltainen katu-uskottava tyyppi olisi muutenkin lukenut 1940-luvun Yhdysvalloissa: novelleja ja jatkokertomuksia seikkailijoista, kovista tyypeistä, tiukoista mimmeistä, rajuista tilanteista. 

Pulp tarkoittaa sellua. Lehdet painettiin selluloosapitoiselle paperille, joka hajoaa itsekseen nopeammin kuin sileämpi, käsitellympi paperi. Vanhoista pulp-lehdistä – niitä, joita Marlowe luki – joutuu nykyään pulittamaan kovia summia. Sen jälkeen ne täytyy säilyttää tätä tarkoitusta varten kehitetyssä muovipussissa, jota ei voi avata koskaan.

Marlowe luki varmaankin samoja pulp-lehtiä, joihin Raymond Chandler itse senttasi 1930-luvulla. Black Mask ja Dime Detective olivat laadukkaasti toimitettuja ja hyvin kuvitettuja lehtiä, joihin kirjoittivat ajan parhaat kovaksikeitetyt dekkaristit. Chandlerin lisäksi klassikon tai unohdetun kulttikirjailijan aseman saavuttaneita avustajia oli kymmenittäin. 

Raoul Whitfield oli yksi näistä senttareista. Hänellä on novelli, joka alkaa suurin piirtein näin: I dropped to my knees and fired twice. On helppo uskoa, että Whitfield aloitti kirjoittamisenkin tästä lauseesta ja kehitteli juttua tarinan edetessä.

Toinen kirjailija, Arthur Burks, tunnetaan muun muassa anekdootista, jonka mukaan hän löi baarissa vetoa, että pystyy kirjoittamaan novellin ilman etukäteissuunnittelua ja myymään sen vielä lehdelle. Hänelle tuotiin kirjoituskone, ja kun tarina oli valmis, hän käveli liuskat kädessään viereisessä talossa olevaan toimitukseen ja tuli kohta takaisin baariin šekki kourassaan.

Englantilainen pulp- ja dekkarituntija Woody Haut onkin verrannut pulpia ja runoutta toisiinsa: Both start from scratch. 

Kun kirjoittaminen on pakko, kieli saa uusia, ennakoimattomia sävyjä. Tarina voi lähteä samalla tavalla uuteen suuntaan kuin runo. 

Runoutta lähestyy vaikkapa Paul Cain (ei sukua tunnetumalle sukunimikaimalleen James M. Cainille), jonka romaani Fast One (1932) on niin tiivis, että sen juoni muuttuu lähes mahdottomaksi seurata. Kirja on kuin lukisi modernistista runoa: lukijaa ei auteta. 

Ja se juuri on jotain, mitä nykyajan helppoon totutettu lukija tarvitsisi: että häntä ei autettaisi niin kovasti tajuamaan, mitä kirjan henkilöt kulloinkin kokevat ja ajattelevat. 

Blood Meridian Unchained

Cormac McCarthyn lännenromaani Veren ääriin eli alun perin Blood Meridian ilmestyi vuonna 1985. Vaikeana pidetty romaani ilmestyi suomeksi vasta viime syksynä. Se on saanut innostuneen, mutta myös harhaanjohtavan vastaanoton. Monet kriitikot, kuten Turun Sanomien Matti Komulainen, ovat nimittäin kuvanneet sitä kuvaukseksi siitä, miten Yhdysvallat on kansakuntana rakennettu veren ja luiden päälle. 

Siitä McCarthyn samaan aikaan barokkisen monisanaisessa että hemingwaymaisen kovaksikeitetyssä teoksessa ei kuitenkaan taida olla kyse. Sanon ei taida, koska en