Kelpo sotilas

By Ford Madox Ford

Mitä tapahtui Edward Ashburnhamille?Kun amerikkalainen pariskunta saapuu 1900-luvun alussa Eurooppaan, he tutustuvat moniin kiinnostaviin ihmisiin. Talvet he viettävät Nizzan ja Borigheran välillä, kesät aina Bad Nauheimissa. Ja juuri Bad Nauheimissa pariskunta tutustuu englantilaiseen Ashburnhamin pariskuntaan – ja tätä myötä myös Ashburnhameihin liittyvään tragediaan. Vaan mikä onkaan totuus Ashburnhameista?Kelpo sotilas on Ford Madox Fordin taitava klassikkoromaani.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 6, 2023
• ISBN: 9788728405581

Ford Madox Ford

Ford Madox Ford (1873-1939) was an English author, editor, and poet best known for his novel The Good Soldier, which is considered to be one of the best works of literature of the twentieth century.

Book preview

Kelpo sotilas

Translated by Paavo Lehtonen

Original title: The Good Soldier

Original language: English

Copyright © 2023 SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728405581

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Jokaisella sukupolvella tuntuu olevan kirjailijansa joka ei elinaikanaan saa ansaitsemaansa arvostusta. Ford Madox Ford oli kuollessaan, vuonna 1939, kirjallisuuden kiistämätön suurmies, jota kolme sukupolvea oli ehtinyt lukea ja jonka kolme sukupolvea oli myös unohtanut. Hänen hautajaisissaan oli läsnä kolme saattajaa. Arvostetutkin kirjallisuuslehdet suhtautuivat hänen muistoonsa oudon välinpitämättömästi, jopa vihamielisesti. Mutta kun monet Fordin aikaiset laajalti luetut kirjailijat ovat nykyään täysin menettäneet aikaisemman arvostuksensa, Fordin suppeissa kirjallisissa piireissä aina tunnustettu asema — ennen kaikkea teknisesti taiturimaisena kirjailijana — on nykyään saavuttamassa jo yleisempää hyväksyntää. Varsinkin Yhdysvalloissa, missä hän oleskeli paljon elämänsä viimeisinä vuosina, hänen arvostuksensa on jatkuvasti nousussa. Monet pitävät häntä nykyään yhtenä modernin romaanin keskeisistä hahmoista.

Syitä Fordin anteeksiantamattomaan unohtamiseen olivat osaksi huono onni, osaksi hänen piittaamattomuutensa yleisön mausta ja ehkä myös hänen usein vaikeat henkilökohtaiset suhteensa Englannin vaikutusvaltaisiin kirjallisiin piireihin. Hänen pääteoksensa »Kelpo sotilas», jonka monet luotettavat kriitikot lukevat nykyään tämän vuosisadan englanninkielisten romaanien parhaisiin kuuluvaksi, ilmestyi sodan aikana vuonna 1915, jolloin yleisö ei halunnut lukea »vanhanaikaisia» aiheita — avioliittoa, saati onnetonta avioliittoa — käsitteleviä romaaneja; vaadittiin kertomuksia suurista teoista, sankaruudesta, miehuudesta. Ford oli itse antanut romaanilleen nimen The Saddest Story (Surullisin tarina), mutta kustantajan mielestä tämännimisellä romaanilla ei olisi sodan aikana ollut mitään menestymisen mahdollisuuksia. Ford kertoo sähköttäneensä Ranskasta puoliksi piloillaan nimiehdotuksen »Kelpo sotilas», ja hänen kauhukseen romaani ilmestyi puoli vuotta myöhemmin tämännimisenä. Romaani on saanut pitää nimen, joka ironisuudessaan ehkä ilmentääkin erästä sen tärkeätä puolta. Fordin puoliksi saksalainen syntyperä (hänen sukunimensä oli vuoteen 1919 saakka Hueffer) saattoi hänet niin ikään moniin vaikeuksiin Englannissa, missä ensimmäisen maailmansodan aikana vallitsi kiihkeä isänmaallisuus ja saksalaisvastaisuus. Kun Ford sitten kaksikymmenluvulla kirjoitti Tietjens-tetralogiansa Parade’s End (Paraatin loppu), jota pidetään parhaana englantilaisena ensimmäistä maailmansotaa käsittelevänä teoksena, yleisön maku oli jälleen muuttunut: sodan kauhut olivat vielä tuoreessa muistissa ja nyt kaivattiin taas jotakin muuta. Meidän aikanamme näitä teoksia voi lukea vähäisemmin ennakkoasentein, ja monilta osin ne vaikuttavatkin nykyään ehkä yllättävän moderneilta ja tuoreilta.

Ford ryhtyi kirjoittamaan »Kelpo sotilasta» vuonna 1913, neljäntenäkymmenentenä syntymäpäivänään. Hän sanoi haluavansa panna yhteen romaaniin kaiken mitä oli oppinut kirjoittamisesta. »Istuuduin kirjoittamaan osoittaakseni mihin pystyn — ja tuloksena oli ’Kelpo sotilas’.» Kirjoittamisen taitoa hän oli oppinut monien aikaisempien romaaniensa puutteista ja virheistä, yhteistyöstään Joseph Conradin kanssa sekä toiminnastaan kriitikkona ja aikansa merkittävimmän kirjallisuuslehden, The English Reviewn, toimittajana. Jo pienestä pitäen häntä oli kasvatettu taiteilijaksi, kirjailijaksi, neroksi. Hänen äidinisänsä oli Ford Madox Brown, prerafaeliittisen maalariryhmän keskeisiä hahmoja, ja hänen isänsä oli tunnettu saksalaissyntyinen musiikkikriitikko ja -kirjailija. Runoilija-maalari Dante Gabriel Rossetti ja runoilija Christina Rossetti olivat sukua, ja näiden ohella Ford saattoi tavata lapsuudenkodissaan ajan kirjallisia kuuluisuuksia, William Morrisin, Swinburnen, lordi Tennysonin. Ford Madox Fordia on joskus sanottu »viimeiseksi prerafaeliitiksi» ja »prerafaeliittiseksi hybridiksi». Prerafaeliittisiä ja swinburnelaisia sävyjä saattaakin havaita »Kelpo sotilaassa» eräiden kohtausten kuvauksessa ja varsinkin romaanin naishahmoissa: raukean, viileän kuoren alla piilee romantiikan vuosisadalle ominainen turmioon syöksevä kohtalokas nainen, Keatsin la belle dame sans merci.

Romaanitekniikaltaan ja suhtautumisessaan romaaniin Ford poikkesi huomattavassa määrin englantilaisen kirjallisuuden valtalinjoista. Hän vieroksui sekä Fieldingin ja Dickensin että George Eliotin ja Hardyn perinnettä. Tärkeimpinä oppimestareinaan hän piti Maupassantia, Flaubertia ja Turgenevia. Vuosisatamme alkuvuosina hän oli läheisessä kosketuksessa Englantiin asettuneisiin »vierasmaalaisiin», Henry Jamesiin, Stephen Craneen ja Joseph Conradiin; varsinkin hänen pitkäaikainen yhteistoimintansa Conradin kanssa osoittautui hedelmälliseksi molemmille osapuolille. Fordin »impressionistisella» kertomatavalla ja romaaniteknisillä uudistuksilla oli yhtymäkohtia ja vaikutustakin 1900-luvun ensi vuosikymmenien kirjalliseen modernismiin (jonka läpimurtoa hän oli edesauttamassa toimittamassaan The English Reviewssä ja jonka saavutuksia hän vakiinnutti kaksikymmenluvulla Pariisista toimittamassaan The Transatlantic Reviewssä). »Kelpo sotilaassa» hän sitten ensimmäisen kerran käytännössä kokeili pitkälle kehittynyttä kertomatekniikkaansa. Tulos oli englantilaisittain katsoen varsin epätavanomainen, kumouksellinenkin, ja romaania on osuvasti sanottu »parhaaksi englanniksi kirjoitetuksi ranskalaiseksi romaaniksi».

»Kelpo sotilas» ei ole juonen ja selväpiirteisen tapahtumain ketjun varassa toimiva romaani. Sen voimana ovat keskushenkilöiden salaisuuksien ja varhempien toimintojen vähittäinen paljastuminen ja hajanaisilta tuntuvista katkelmista vähin erin esiin kasvava väistämätön tragedia. Vaikka romaanin henkilöt tyyppeinä monilta osin viittaavatkin 1800-luvulle, tapa jolla Ford heitä kuvaa on varsin moderni. Fordia kiinnosti elämän hahmottomuus ja taiteen tehtävä antaa elämälle hahmoa. Hän ei pyri hahmottamaan elämää suoraviivaisesti etenevän kronologisen ajan ympärille, kuten perinteelliset romaanikirjailijat olivat tehneet, vaan esittää tapahtumat »impressioina», joita yhdistää toisiinsa vapaasti assosioivan muistin varassa toimiva psyykkinen aika. Erityisen kiintoisia ovat hienovaraisesti toteutetut siirtymät aikatasolta toiselle. Romaanin tekniikka ei suinkaan ole itsetarkoituksellista vaan äärimmäisen funktionaalista, kerronnan sisältöä täysin vastaavaa ja siihen erottamattomasti liittyvää. Fordin henkilökuvaus, jolle suo kiinteyttä rajoitetun näkökulman käyttö, tuntui romaanin ilmestymisvuonna lukijoista varmaan vieraalta ja olikin silloin selvästi aikaansa edellä. Se on asteittain paljastavaa pikemmin kuin selittävää, ja henkilökuvien täydellinen hahmottuminen on kytkeytynyt ajan psyykkiseen, mutta ei kronologiseen etenemiseen. Katkelmallinen erittely ei tee henkilökuvista hajanaisia vaan monisärmäisen rikkaita.

Vaikka romaanin tapahtumat eivät suinkaan ole omaelämäkerrallisia, siinä on runsaasti aineksia jotka olivat Fordille emotionaalisesti varsin läheisiä. Hän on pystynyt kuitenkin etäännyttämään ne omasta persoonastaan, miltei häivyttämään ne siirtämällä niitä romaaninsa fiktiivisiin henkilöihin. Kertojana romaanissa on John Dowell, joka itse osallistuu myös tapahtumain kulkuun, enimmäkseen tosin passiivisena tarkkailijana (samalla tavoin kuin Marlow Conradin »Lordi Jimissä»). Dowell on paljolti samaa sukua kuin monet Henry Jamesin romaanihenkilöt, innocent abroad, viaton vieraalla maalla: hyvää tarkoittava, naiivi, puritaanisen tietämättömistä oloista Eurooppaan siirtynyt amerikkalainen, joka vähitellen tajuaa eurooppalaisen tapakulttuurin pinnan alla piilevän rappion ja moraalisen mädännäisyyden. Kertojan amerikkalaisuus ja vähäinen osallistuminen tapahtumien kulkuun asettavat hänet eräänlaiseen sivullisen asemaan, ja tällaisena hän heijastelee Fordin omaa katkeraa, osaksi ehkä puoliksi saksalaisen syntyperän aiheuttamaa vieraantumista Englannin johtavista kirjallisista piireistä. Merkittävä on kuitenkin Dowellin ambivalentti, samastumiseen pyrkivä ihailu romaanin toista miespäähenkilöä Edward Ashburnhamia kohtaan, jonka hän kuvaa — katkeran ironisesti tosin — englantilaisen herrasmiehen perikuvaksi, »kelpo sotilaaksi». Fordin omana elinikäisenä haaveena oli olla englantilainen herrasmies, jonka hän hieman ihannoiden ja kliseemäisesti näki kaiken miehuuden, tunnollisuuden ja jalomielisyyden ruumiillistumana. Fordin mieletön, pakkomielteen kaltainen päähänpinttymä sai Ezra Poundin kerran kirjoittamaan ystävälleen: »Tuo inhottava sana ’herrasmies’ on varmaan tuottanut sinulle valoisassa pikku elämässäsi enemmän harmia kuin koko muu kieli yhteensä.» Ford joutui elämässään paljon kärsimään — kerran jopa vankilaan — lukuisista sekavista naissuhteistaan, ja tässä mielessä Ashburnham lähentelee kriittisesti kuvattua omaelämäkerrallista romaanihenkilöä; Ashburnhamin näköisyyttä lisää myös se että hän oli kuten Fordkin katolisessa avioliitossa, josta ei saa avioeroa. Ashburnhamin ja Dowellin avioparien suhteet ovat jokseenkin sekavat, mutta tavassa jolla Ford erittelee tilannetta on harvinaislaatuista selkeyttä ja voimaa, tosin pienessä mittakaavassa. Romaanin suuruus ei ole sinfonista mahtavuutta vaan pikemminkin kamarimusiikin vähäeleistä intensiivisyyttä. Kuvatessaan neljän keskushenkilön elämää ja tunteita romaani on kuin tiheäkudoksinen, arkkitehtonisen selkeä, harvalukuisia musiikillisia motiivejaan keskitetysti kehittelevä jousikvartetto, kirjallinen voces intimae.

Romaanin tapahtumain keskeisenä taustana on saksalainen Bad Nauheimin muodikas kylpylä, eräänlainen Resnaisin elokuvan »Viime vuonna Marienbadissa» kylpylähotellin toisinto. Vertaus saattaa tuntua haetulta, mutta näissä teoksissa on yllättävän paljon yhteistä. Sosiaalinen ympäristö on molemmissa jokseenkin sama, mutta tärkeämpiä ovat monet temaattiset, rakenteelliset ja tekniset yhtäläisyydet. Varsinkin ajan ja muistin käsittelyssä teokset ovat sukua toisilleen. Elokuvan käsikirjoituksen tekijä Robbe-Grillet on sanonut että elokuvan kertomus tapahtuu itse asiassa katsojan päässä, hänen kuvittelemanaan. Tämä on elokuvan ainoa todellisuus, ja samaten »Kelpo sotilaassa» ainoa todellisuus on Dowellin kuvittelun ja kertomisen todellisuus. Kertojan mielikuvituksessa ja muistissa kronologialla ei ole objektiivista arvoa; ja, kuten Robbe-Grillet sanoo, moderni elokuva olisi nähtävä kommenttina inhimillisestä muistista, sen epäluotettavuudesta, sen itsepäisyydestä ja traagisuudesta. Modernissa kerronnassa aika on Robbe-Grilletin mukaan irrotettu temporaalisuudestaan: se ei enää virtaa. Emotionaalisesti painokkaat tapahtumat tunkevat tieltään vähemmän tärkeät tapahtumat. Tämä selittää Resnaisin elokuvassa eräät alituiseen toistuvat jaksot, esim. ne joissa A pudottaa kenkänsä; ja samaten Fordilla Dowell palaa kertomuksessaan jatkuvasti samoihin, emotionaalisesti tärkeisiin avainkohtauksiin, Dowellien ja Ashburnhamien ensimmäiseen tapaamiseen hotellin ruokasalissa ja käyntiin M—n kaupungin vanhassa linnassa. Molemmissa teoksissa kertomuksen — ei kertomisen — totuus ja todellisuus on suhteellista. Elokuvassa sama perustilanne — loputon epätietoisuus ja eri aikatasojen lomittuminen totuutta etsittäessä — on vain kehitetty pitemmälle. Teoksilla on pikemmin aste-ero kuin laatuero.

Vaikka »Kelpo sotilas» lähinnä onkin kertomus pienen ihmisryhmän suhteista, sillä on myös laajemmin ymmärrettävää merkitystä. Amerikkalainen tutkija Frank Mac-Shane sanoo että romaani ennakoi Eliotin »Autiota maata» ja Yeatsin runoa The Second Coming, jossa profeetallisesti ennustetaan toisen maailmansodan kauhut. Dowellissa on samoja piirteitä kuin kaksikymmen- ja kolmikymmenluvun kirjallisuuden useissa, yleisempää henkistä hedelmättömyyttä ilmentävissä sukupuolisesti kyvyttömissä hahmoissa, »Aution maan» Kuningaskalastajassa, Hemingwayn romaanin »Ja aurinko nousee» Jake Barnesissa ja Faulknerin Sanctuaryn Popeyessä. Ashburnhamin kohtalossa voidaan nähdä edvardiaanisen, paljolti vielä feodaalisen yhteiskuntajärjestelmän vähittäinen hajoaminen. Ennen ensimmäistä maailmansotaa vallitsi melko yleisesti käsitys että ihmiset ovat jo niin sivistyneitä että sodat ovat mahdottomia. Pinnalta kaikki oli turvallista ja rauhallista, mutta tämä osoittautui suureksi valheeksi.

»Kelpo sotilaan» lopullinen tragedia kasvaa esiin muodolliseen totuuteen verhotusta loputtomien valheiden sarjasta. Ei ole sattuma että romaanin kaikki ratkaisevat tapahtumat vuosien mittaan osuvat elokuun 4. päiväksi. Ensimmäinen maailmansota alkoi elokuun 4. päivänä vuonna 1914. Viimeisenä elinvuotenaan Ford sanoi teoksessa Provence ettei hän ollut koskaan vaivautunut säilyttämään mielessään yhtään ainoata päivämäärää. Kuitenkin hän sanoo: »Kristinusko uskona kuoli muutama päivä vuoden 1914 elokuun 4. päivän jälkeen.»

Paavo Lehtonen

ENSIMMÄINEN OSA

I

En ole koskaan kuullut toista näin surullista tarinaa. Olimme tunteneet Ashburnhamit Bad Nauheimissa yhdeksän kylpysesongin ajan erittäin läheisesti — tai tuttavuutemme oli ollut väljä ja vapaa ja kuitenkin läheinen kuin hyvin sopivan käsineen tuntuma käteen. Vaimoni ja minä tunsimme kapteeni ja mrs Ashburnhamin niin hyvin kuin suinkin saatoimme ketään tuntea, mutta emme kuitenkaan loppujen lopuksi tienneet heistä mitään. Uskoakseni tällainen on mahdollista vain englantilaisten kohdalla, joista en tähän päivään saakka, jolloin istuudun setvimään tätä surullista tarinaa, ole tiennyt mitään. Vielä puoli vuotta sitten en ollut kertaakaan käynyt Englannissa enkä varmastikaan luodannut englantilaisen sielun syvyyksiä. Olin tutustunut matalikkoihin.

En tarkoita että tuttavapiiriimme ei olisi kuulunut monia englantilaisia. Koska meidän oli pakko elää Euroopassa ja koska olimme pakostakin joutilasta elämää viettäviä amerikkalaisia, mikä tarkoittaa että olimme epäamerikkalaisia, jouduimme paljon seurustelemaan paremman luokan englantilaisten kanssa. Pariisi oli näet kotimme. Talvikauden vietimme jossakin Nizzan ja Bordigheran välillä, ja Nauheim otti meidät aina vastaan heinäkuusta syyskuuhun. Sanoistani käy ilmi että toisella meistä oli sydänvika, ja kun sanon että vaimoni on kuollut, siitä voi päätellä että hän se oli sairas.

Myös kapteeni Ashburnhamilla oli heikko sydän. Mutta kun yksi Nauheimissa vietetty kuukausi viritti hänet loppuvuodeksi juuri sopivaan kuntoon, nuo pari kuukautta pystyivät taas auttamaan Florence-raukkaa sen verran että hän juuri ja juuri jaksoi elää vuodesta toiseen. Syynä kapteeni Ashburnhamin sydänvaivaan olivat lähinnä poolo tai liian kovat nuoruudenaikaiset urheiluharrastukset. Syynä Florence-raukan kivulloisiin vuosiin oli myrsky jonka olimme kokeneet ylittäessämme Atlantin ensimmäisellä matkallamme Eurooppaan, ja suoranaisena syynä vankeuteemme tällä manterella olivat lääkäreiden määräykset. He sanoivat että lyhyt Kanaalin ylityskin saattaisi viedä naisraukalta hengen.

Tavatessamme ensi kerran kapteeni Ashburnham, joka oli sairaslomalla Intiasta minne hän ei sittemmin enää palannutkaan, oli kolmenkymmenenkolmen ikäinen; mrs Ashburnham — Leonora — oli kolmenkymmenenyhden. Minä olin kolmikymmenkuusi- ja Florence-raukka kolmikymmenvuotias. Tänään Florence olisi ollut kolmenkymmenenyhdeksän ikäinen ja kapteeni Ashburnham neljänkymmenenkahden; minä taas olen neljänkymmenenviiden ja Leonora neljänkymmenen. Huomaat siis että ystävyytemme on ollut varhaiskeski-ikäisten ihmisten tarina, sillä me kaikki olimme luonteeltamme melko tasaisia, ja varsinkin Ashburnhamit olivat niitä joita Englannissa tavataan sanoa »paremman luokan ihmisiksi».

He polveutuivat, kuten ehkä saattoi olettaa, siitä Ashburnhamista joka seurasi Kaarle I:tä mestauslavalle, ja, kuten myös saattoi olettaa kyseen ollessa tämän luokan englantilaisista, sitä ei olisi ikinä huomannut. Mrs Ashburnham oli syntyjään Powys; Florence oli Hurlbirdejä Connecticutin Stamfordista, missä, kuten tiedät, ihmiset ovat vanhanaikaisempia kuin edes Cranfordin asukkaat Englannissa saattoivat koskaan olla. Minä itse olen Dowelleja Philadelphiasta, Pennsylvaniasta, missä on — tämä on historiallisesti totta — enemmän vanhoja englantilaisia sukuja kuin missä tahansa kuudessa Englannin kreivikunnassa yhteensä. Minulla on tosiaan mukanani saamakirjat, jotka osoittivat omistusoikeuteni aikoinaan Chestnut Streetin ja Walnut Streetin välissä sijaitsevaan, usean korttelinalan suuruiseen maatilaan — aivan kuin vain tämä ankkuroisi minut johonkin paikkaan maapallolla. Nuo helminauhoista koostuvat saamakirjat lahjoitti muuan intiaanipäällikkö ensimmäiselle Dowellille, joka lähti Farnhamista, Surreysta, Amerikkaan William Pennin seurassa. Florencen suku, kuten niin monet Connecticutin asujaimet, on lähtöisin Fordingbridgen lähistöltä, missä Ashburnhamien maatilakin sijaitsee. Sieltä minä itse asiassa kirjoitan paraikaa.

Voit hyvinkin kysyä miksi kirjoitan. Ja kuitenkin minulla on monia syitä. Sillä ei ole harvinaista että ihmiset jotka ovat joutuneet todistamaan kaupungin ryöstön tai kansakunnan tuhon haluavat panna kokemansa paperille tuntemattomien jälkeläistensä tai loputtoman etäisten sukupolvien luettavaksi; tai ehkä vain siksi että saisivat näkemänsä pois mielestään.

Joku on sanonut että hiiren kuoleminen syöpään vastaa koko goottien suorittamaa Rooman ryöstöä, ja vannon että meidän nelijäsenisen ryhmämme hajoaminen tuntui yhtä käsittämättömältä tapahtumalta. Jos olisit sattunut näkemään meidät pienen pöydän ääressä kerhotalon edustalla, sanotaan vaikka Homburgissa, juomassa iltapäiväteetä ja katsomassa pienoisgolfia, olisit sanonut että, mitä yleensä tulee ihmissuhteiden kestävyyteen, me muodostimme harvinaisen vankan linnan. Me olimme kuin valkopurjeinen alus sinisellä ulapalla, ylväimpiä ja turvallisimpia kaikista niistä kauniista ja turvallisista luomuksista mitä Jumala on sallinut ihmismielen suunnitella. Mistä löytäisi paremman turvapaikan? Mistä löytäisi paremman?

Kestävyys? Vakavuus? En voi uskoa että se on poissa. En voi uskoa että tuo pitkä, tyven elämä, joka, oli vain menuetin tanssimista, romahti neljänä päivänä kestettyään yhdeksän vuotta ja kuusi viikkoa. Vakuutan kunniani kautta että suhteemme oli kuin menuettia, vain siitä syystä että kaikissa mahdollisissa tilanteissa ja kaikissa mahdollisissa oloissa me tiesimme minne menisimme, missä istuisimme, minkä pöydän valitsisimme yksissä tuumin; ja me saatoimme kaikki neljä nousta ja lähteä yhdessä antamatta toisillemme minkäänlaista merkkiä, kylpylän soittokunnan soittaessa aina leppoisassa auringonpaisteessa tai sateella jonkin suojaisan katoksen alla. Ei, se ei todellakaan voi olla mennyttä. Menuet de la couria ei voi keskeyttää. Nuottivihon voi sulkea, klavesiinin kannen voi panna kiinni; kaapeissa ja komeroissa rotat voivat nakertaa valkeat silkkinauhat. Rahvas saattaa ryöstää Versaillesin; Trianon saattaa tuhoutua, mutta menuetti — menuetti itse jatkuu kohti etäisiä tähtiä, samoin kuin meidän hesseniläisen kylpylämenuettimme vuorojen täytyy yhä jatkua. Eikö ole olemassa taivasta missä vanhat kauniit tanssit, vanhat kauniit ystävyyssuhteet jatkuvat? Eikö ole olemassa nirvanaa täynnä vaimein äänin soivia soittimia jotka ovat maatuneet malitomuksi ja joilla kuitenkin on hauras, värjyvä ja iankaikkinen sielu?

Ei, hyvä Jumala, se ei ole totta! Se ei ollut menuettia; se oli vankila — vankila täynnä kirkuvia hysteerikkoja, jotka makasivat kahlehdittuina jotteivät metelöinnillään tukahduttaisi vaununpyöriemme kolinaa kun ajoimme pitkin Taunuswaldin varjoisia lehtikujia.

Ja kuitenkin vannon luojani pyhän nimen kautta että se oli totta. Se oli todellista auringonpaistetta; todellista musiikkia; todellista suihkulähteen solinaa kividelfiinien kidasta. Sillä jos meillä neljällä oli, kuten minusta tuntuu, sama maku, samat mielihalut ja me teeskentelimme — tai ei, emme teeskennelleet — istuimme yksissä tuumin milloin missäkin, eikö se ole totta? Jos minulla on yhdeksän vuoden ajan ollut hyvältä näyttävä omena, joka on sisältä mätä, ja huomaan vasta yhdeksän vuoden ja neljää päivää vajaan kuuden kuukauden kuluttua että se on mätä, enkö voi totuudenmukaisesti sanoa että yhdeksän vuoden ajan minulla on ollut hyvä omena? Näin saattaa olla myös Edward Ashburnhamin, hänen vaimonsa Leonoran ja rakkaan Florence-raukan laita. Ja, jos asiaa tulee ajatelleeksi, eikö ole hieman outoa ettei vähintään kahden tukipilarin lahous tuntunut minun mielestäni uhkaavan nelikulmaisen talomme turvallisuutta? Siltä ei tunnu nytkään, vaikka kaksi heistä on tosiaan kuollut. En tiedä …

En tiedä ihmissydämestä mitään — en kerrassaan mitään. Tiedän vain että olen yksinäni — pelottavan yksinäni. En enää koskaan seurustele ystävieni kanssa takkavalkean ääressä. Tupakkahuoneessa ei enää koskaan oleskele muita kuin savukiemurain keskellä häilyviä määrättömiä harhakuvia. Mutta, Jumalan nimeen, mitä minä tuntisin ellen elämää takan vaiheilla tai tupakkahuoneessa, sillä näissä paikoissa olen elänyt koko elämäni? Lämpimässä takan ääressä! — No, olihan Florence; uskon että niiden kahdentoista vuoden aikana jotka hän eli tuon myrskyn jälkeen sydän ilmeisesti parantumattomasti heikentyneenä — en usko että hän oli hetkeäkään poissa näkyvistäni, paitsi silloin kun hän oli turvallisesti vuoteessaan peitteiden alla ja minä olin alakerrassa, juttelemassa jonkun kanssa hotellin aulassa tai tupakkahuoneessa tai imemässä sikarista viimeisiä sauhuja ennen vuoteeseen menoa. Ymmärtänet etten syytä Florencea. Mutta miten hän saattoi tietää kaiken minkä tiesi? Mistä hän oli sen oppinut? Oppinut niin perusteellisesti. Oi taivas! Siihen ei todella tunnu liienneen aikaa. Se tapahtui varmaan sinä aikana kun olin kylpemässä, harrastamassa ruotsalaista voimistelua tai hoidattamassa käsiäni. Elämäni sairaanhoitajana oli ankaraa ja rasittavaa, joten minun oli tehtävä jotakin pysyäkseni kunnossa. Silloin hänellä varmaan oli aikaa! Mutta ei hänellä silloinkaan voinut olla aikaa keskustella niin suunnattoman pitkään että hän olisi ehtinyt omaksua kaiken sen maailmanviisauden josta Leonora minulle kertoi heidän kuolemansa jälkeen. Ja onko kuviteltavissa että lääkärin määräämien kävelyretkiemme aikana Nauheimissa ja sen ympäristössä hän ehti käydä pitkällisiä neuvottelujaan Edward Ashburnhamin ja tämän vaimon kanssa? Ja eikö ole uskomatonta että Edward ja Leonora eivät koko tuona aikana sanoneet toisilleen sanaakaan ollessaan kahden kesken? Mitä pitäisi ajatella ihmisistä?

Sillä vakuutan että he olivat esikuvallinen aviopari. Edward oli niin hartaasti kiintynyt vaimoonsa kuin saattoi olla vaikuttamatta hassahtaneelta. Mikä ryhti, mitkä rehelliset siniset silmät, mikä tyhmyyteen vivahtava olemus, mikä lämmin hyväsydämisyys! Ja Leonora — niin pitkä, niin ylväs ratsun selässä, niin vaalea! Todellakin Leonora oli harvinaisen vaalea ja niin harvinaisen virheetön että sitä oli vaikea uskoa todeksi. Tarkoitan ettei tällaisia ominaisuuksia yleensä kerry näin kosolti yhden ihmisen kohdalle. Se että kuuluu maalaisylimystöön ja näyttää maalaisylimystöön kuuluvalta, se että on sopivan ja täydellisen varakas; se että on käytökseltään niin moitteeton — jopa siinä määrin että mukana on hiven välttämättömältä tuntuvaa vapauttavaa julkeutta. Omistaa kaikkea tuota ja olla kaikkea tuota. Ei, se oli liian hyvää ollakseen totta. Ja kuitenkin vasta tänään iltapäivällä avatessaan sydämensä minulle hän sanoi: »Kerran yritin ottaa rakastajan mutta sydämeni oli niin heikko ja olin niin lopen uupunut että minun oli lähetettävä hänet pois.» En ole ikinä kuullut mitään näin hämmästyttävää. Hän sanoi: »Olin tosiaan miehen syleilyssä. Sellainen miellyttävä poika!