Hylätyt

By Hanna van der Steen

Ylistetty ja huippujännittävä fantasiaseikkailu!
Davastian talvi tuntuu loputtoman pitkältä ja se vain kylmenee entisestään. Jami, Madu ja Saaru, sisarukset, joista kukin on omalla tavallaan erityislaatuinen, majailevat metsän keskellä röttelössä, jonne heidät on hylätty pieninä. Lapset joutuvat piileskelemään samalla kun heidän ympärillään liikkuu pelottavia olentoja, ainoana viihdykkeenään tarinat, joita he kaikki rakastavat.
Pian mökkiin saapuu kuitenkin kirje, joka kutsuu sisarukset seikkailulle kohti lumottujen saarta. On aika ottaa selvää, mitä kolmikon vanhemmille tapahtui ja mikä sisarusten oma tehtävä on. Jami, Madu ja Saaru huolehtivat toisistaan uuden, hurjan maailman kiperimmissäkin paikoissa, joissa sisarusten välinen rakkaus punnitaan.
Mestarillinen fantasiaromaani Hylätyt on ehdolla Topelius-kirjallisuuspalkinnolle. Teosta on kiitetty henkilökuvauksestaan, jännittävästä juonestaan sekä omaperäisyydestään.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 21, 2024
• ISBN: 9788727131573

Book preview

Hylätyt

Copyright ©2022, 2024 Hanna van der Steen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727131573

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Tämä kirja on omistettu kaikille teille,

jotka vielä unelmoitte.

PROLOGI

JAMI, KELLARIKÄYTÄVÄ

Jami toivoi, että olisi voinut uppoutua Lumottujen esityksiin. Hahmot häilyivät kiehtovina huppariasuisten työläisten kuutionmallisten ranneruutujen yllä. Jamin piti kuitenkin keskittyä etenemiseen, jotta hän pysyi jonon vauhdissa. Ajatuskin siitä, että hän jäisi kiinni, sai Jamin kämmenet hikoamaan.

Hologrammeissa esiintyi parhaillaan Jamin suuri esikuva, tummasilmäinen Absarokee. Poika kieppui köyden varassa ja väisteli samalla tyhjästä häntä kohti syöksyviä tikareita rennosti, jopa ivallinen hymy kasvoillaan. Jami olisi tahtonut olla yhtä tyyni, mutta ei osannut. Hän toisteli mielessään:

Faaksiainen lauloi kuolemanlaulun,

nirskutti ja narskutti lihan ja luun.

Faaksiainen lauloi kuolemanlaulun,

nirskutti ja narskutti lihan ja luun.

Faaksiainen lauloi kuolemanlaulun,

nirskutti ja narskutti lihan ja luun.

Loru ei kuitenkaan auttanut Jamia rauhoittumaan. Hän hieroi nihkeitä kasvojaan ja puristi hampaat yhteen. Kellariin johtavan käytävän kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin saakka. Näkymättömyys suojasi gammojen katseilta, mutta olisipa ollut myös näkymättömiä vaatteita.

Työläisten seuraaminen tänne, pilviä hipovan kerrostalokokonaisuuden alle, oli pelottavinta, mitä Jami oli koskaan tehnyt. He kulkivat maan alle kapeaa putkea pitkin. Säännöllisin välimatkoin putkessa tosin oli leveämpi kohta, johon vartijagammot mahtuivat seisomaan. Ne tarkkailivat ohikulkevia työläisiä herkeämättä. Nytkin, vain vähän matkan päässä hänestä loistivat gammon epäinhimilliset, kokonaan valkoiset silmät. Jami nielaisi. Hän tahtoi vilkaista punakaapuisen, parimetrisen olennon hupun varjoihin jääviä kasvoja tarkemmin. Mutta juuri ennen kuin hän ehti tämän vierelle, jäätävä kipu lävisti hänen isovarpaansa. Jami onnistui vain juuri ja juuri olemaan kiljaisematta. Vaikka hän kiskaisi varpaaseen kiinnittyneen imuveitsimadon salamannopeasti irti, se ehti viedä mennessään pienen ihokaistaleen. Hänen huomionsa kiinnittyi varpaaseen, eikä hän ehtinyt katsoa gammoa – ja kohta hän oli jo liian kaukana olennosta.

Gammon silmistä hohtava valo kulki Jamin ruumiin läpi. Sitten se jatkoi päämäärätöntä vaellustaan työläisten harmaissa huppariasuissa ja näiden metallisissa otsapannoissa. Niiden tarkoitusta Jami ei ollut vielä koskaan keksinyt. Hän nielaisi ja vilkaisi hermostuneena gammon terävää päälakea kaavun alla sekä sen luisia sormia ja varpaita, ennen kuin ontui taas eteenpäin. Gammot eivät onneksi nähneet kovinkaan tarkasti – vaikka eipä Jamissa olisikaan ollut mitään näkemistä varpaan haavasta tihkuvaa verta lukuun ottamatta.

Jono eteni rauhallisesti. Raskas työnteko kai sai työläiset käyttäytymään kuin elävät kuolleet. He tuijottivat tyhjin silmin eteensä aina, kun eivät katselleet Lumottuja ranneruutujensa yllä. Ajatus siitä, että hän voisi itse muuttua samanlaiseksi, jos hänkin joutuisi gammojen orjaksi vilagon kaivokseen, pikkutehtaisiin tai kesällä laajoille maanviljelyksille, sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Jamin selkäpiitä.

Putki johdatti heidät lopulta suureen betonisaliin. Salin katto kimmelsi kylmänkirkkaiden lamppujen valossa. Nurkan peitti paksu seitti, joka kuhisi hyönteisiä, kenties virsitorakoita, sillä Jami oli kuulevinaan pientä hyminää. Tilassa haisi home.

Työläiset istuutuivat tottuneen oloisesti tilan pitkille penkeille. Heidän silmänsä olivat edelleen tiiviisti naulautuneina Lumottuihin. Esiintymisvuorossa oli Angelia, valkoisiin siipiin pukeutunut suloinen pikkutyttö. Jami pakotti katseensa irti hänen heijasteestaan ja jatkoi tilan tarkkailua. Salin korokkeen takana seisoi huriseva, laatikkomainen kone. Siinä risteili putkia, joista suurin johti kellaritilan kattoon.

Kun viimeinenkin työläinen oli istuutunut, yksi gammoista asettui ovensuulle. Muut gammot, joita oli Jamin laskujen mukaan parikymmentä, asettuivat ympäri salia. Jami perääntyi vaistomaisesti mahdollisimman kauas. Työläiset, jopa pienet lapset, vaikuttivat merkillisen rauhallisilta. Toisaalta heidän katseensa eivät olleet edelleenkään herpaantuneet Lumotuista.

– Ensimmäinen lavalle! salin eteen asettunut gammo komensi metallisella äänellä, joka jäi kaikumaan tilassa.

Se töytäisi luusormellaan eturivissä istuvaa vanhaa naista, joka oli nostanut huppunsa harmaiden hiustensa ja otsapantansa peitoksi. Nainen säpsähti, ja Angelian heijaste katosi hänen ranteeltaan. Kun nainen kiipesi sitten vaivalloisesti lavalle, koroketta ympäröivien lamppujen valo muuttui sinimustaksi. Samalla lavalla olevan suuren laitteen hurina koveni ja sen sisältä työntyi naisen pään ylle suuri putki, joka kiinnittyi äänekkäällä kilahduksella hänen otsapantaansa.

– Hallitsijamme nimissä, kerro unelmasi! gammo komensi naista.

– Nähdä Lumotut Adoleumilla, tämä vastasi hiljaa.

Hänen muutoin harmaat ja ilottomat kasvonsa kirkastuivat sanojen myötä. Se yllätti Jamin, sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän näki edes hitusen iloa työläisten kasvoilla. Hurina hiljeni hieman, ja samalla lamppujen valo muuttui sinimustasta takaisin tulenväriseksi. Gammo viittoi luumaisilla sormillaan naisen laskeutumaan lavalta. Nainen käveli äskeiselle paikalleen ja kumartui taas ranneruutunsa heijasteen ylle.

Tämän jälkeen lavalle nousi aina työläinen toisensa perään.

– Unelmani on tavata Nukke-Saika, nuori, tumma mies lausui kapeat silmänsä loistaen.

– Nähdä, kun Kone-Kaspar rakentaa jonkun koneen, ehkä kymmenvuotias poika kuiskasi ja puristi kätensä innosta nyrkkiin.

– Tahtoisin tavata Lumottujen rouva Adelen ja kertoa hänelle kuinka upea ja lahjakas hän on, sinertäväkasvoinen nainen huokaisi.

Jamista näytti siltä kuin naisen kasvot olisivat muuttuneet samalla terveemmän näköisiksi.

Työläiset, niin lapset, aikuiset kuin vanhuksetkin, nousivat vuoroin lavalle ja antoivat samankaltaisia vastauksia. Aina kun vuorossa oleva henkilö lausui Lumottuihin liittyvän unelmansa, hänen muuten ilmeetön ja alistunut olemuksensa kirkastui. Vaikutti siltä, että lampun valo – tai ehkä se oli sittenkin panta – sai työläiset vastaamaan kysymykseen todenmukaisesti. Kone ja koroketta ympäröivät valot reagoivat vastauksiin aina samalla tavalla, kunnes lavalle hyppelehti hentoinen pikkutyttö. Hänen ruskeat hiuksensa olivat saparoilla. Jamin oli pakko hymyillä, kun tyttö virnisti ja paljasti puuttuvat kaksi etuhammasta.

– Minä tahtoisin leikkiä toisten lasten kanssa! tyttö naurahti kirkkaalla äänellä ja katsoi gammoa kuin odottaen, että tämä antaisi hänelle luvan.

Tytön ilme muuttui kauhistuneeksi, kun gammon valkoiset silmät kääntyivät nurin ja muuttuivat mustiksi. Koneen suuri putki siirtyi kirskunnan ja kolinan säestämänä tytön pään päälle. Putkesta työntyi esille neljä luurankomaista kättä, jotka tarttuivat häntä ranteista ja nilkoista. Tyttö huusi ja rimpuili, mutta kädet pakottivat hänet pysymään paikoillaan. Käsien keskeltä työntyi ulos vielä metallinen, musta käärme, joka pysähtyi ilmaan tytön silmien eteen. Työläiset nostivat katseensa ranneruuduistaan, sillä laite piti nyt kovaa huminaa.

– Äitii! lapsi itki ja yritti saada koneen käsiä irti vartaloltaan.

Laiha ja pitkä nainen nousi penkiltä. Hänen vierellään istuva mies yritti estellä, mutta nainen pyristeli irti otteesta ja laahusti kuin unessa lavaa kohti. Silloin lavan edessä seisovan gammon mustiksi muuttuneista silmistä suuntautui valkoinen valokeila naisen silmiin. Valoa kulki heidän välillään pitkän aikaa, kunnes nainen rojahti tiedottomana maahan. Tyttö alkoi kirkua paniikissa, sillä metallikäärme oli avannut suunsa ja sen suusta luikerteli esille pitkä, kaksihaarainen kieli, jonka haarat etsiytyivät tytön silmiin. Tytön pää nytkähti, ja haarautuneesta kielestä kuului sirinää. Kone kirskui ja humisi samanaikaisesti, ja valot välkkyivät mustina.

Jami tunsi olonsa pahoinvoivaksi. Hän lipui kovaa vauhtia kohti tuttua kelluvaa tunnetta, mutta taisteli kaikin voimin vastaan. Ei ollut mitään hätää. Tyttö pääsisi pian lavalta ja kaikki järjestyisi, hän vakuutti itselleen, vaikka tunsi pakokauhun vellovan sisällään.

Kun käärmeet lopulta irrottivat otteensa tytön silmistä, tämä tipahti velttona maahan. Lähin gammo retuutti lapsen sen jälkeen lavalta edelleen tiedottomana makaavan naisen vierelle niin, että tytön pienet polvet laahasivat maata pitkin. Kone säksätti eri oktaaveilla, kuin se olisi asettanut osansa toiseen järjestykseen.

Gammo palasi lavan eteen ja jatkoi kummallista seremoniaa seuraavan työläisen kanssa. Jamin kädet vapisivat, kun hän järkyttyneenä käveli maassa makaavien äidin ja tyttären luokse. Hän silitti varovasti tytön hiuksia, mutta tyttö ei reagoinut siihen mitenkään. Kesti kauan, ennen kuin tämä ja nainen lopulta avasivat silmänsä. Kaikki ilo oli kaikonnut tytön kasvoilta.

Oliko tämä laite sittenkin varsinainen syy työläisten poissaoleviin katseisiin, Jami pohti. Hän katsoi huolissaan laitetta, joka hurisi rauhallisesti, kuin koko välikohtausta ei olisi koskaan edes tapahtunut.

Illalla Jami makasi pehmoisella vihkantaljallaan ja veti toisen taljan vielä tiukasti ylleen. Takkatuli räiskyi kotoisasti. Tuvassa tuoksui savu ja Jamin lähilammesta onkima rasvakala, jota hänen siskonsa Saaru parhaillaan käänteli tulisijan ritilällä. Madu veisteli uutta rakennusta pienoisvilagoonsa ja hyräili samalla hiljaa, tapansa mukaan. Jami oli aina miettinyt, mistä Madun laulut olisivat kertoneet, jos tämä olisi osannut puhua.

– Kolme muutakin työläistä sai samanlaisen käsittelyn kuin se tyttö, Jami täydensi aiempaa tarinaansa.

Hänen äänensä mataloitui kesken lauseen. Nyt, kun hän oli kasvamassa mieheksi, niin kävi yhä useammin. Saarun valtava, vanuttunut tukka heilahteli villisti, kun tämä pudisti pontevasti päätään.

– Kunpa kaikki gammot kuolisivat! hän huusi.

Heidän valtava sammalsutensa Hirviö syöksyi heti Saarun luokse ja murisi kuvitteelliselle viholliselle. Sen paksu turkki oli kauniin tulenvärinen, koska se oli juuri seissyt tulisijan edessä. Saaru taputti sen päätä rauhoittavasti. Eläin nousi seisomaan tassut tytön olkapäillä niin, että sen suuri pää nousi häntä korkeammalle. Silloin sen vartalo vaihtui pikkuhiljaa Saarun nyrkkipyykissä harmaaksi kuluneiden paidan ja farkkujen väriseksi. Sen pää puolestaan nappasi värisävyjä Saarun hopeanvärisistä hiuksista.

– Ei hätää, Hirviö, kaikki on hyvin, Saaru lepytteli levotonta eläintä.

– Olisikin, Jami huokaisi ja sulki polttelevat silmänsä.

– Mitä luulet, onkohan se gammon mainitsema hallitsija myös gammo? Saaru pohti. – En ole ennen ajatellutkaan, että niillä täytyy tietysti olla johtaja. Oletko koskaan nähnyt ketään antamassa niille käskyjä?

– En ole. Joskus työläiset ohjaavat toisia työläisiä. Heillä on kaikilla tarkat työtehtävänsä, joista osa on tietysti toisten ohjaamista. Mutta gammoja ei ole koskaan ohjannut kukaan. Paitsi ehkä sellaisen ranneruudun kautta, johon ne välillä puhuvat. Kuule Saaru, minä todella tahtoisin auttaa työläisiä ja varsinkin sitä tyttöä, Jami mutisi.

– Niin minäkin, mutta miten ihmeessä voisimme?

Jami nyökkäsi apeana. Kuume painoi hänen silmänsä kiinni.

Pian Jami oli syvässä unessa. Hän seisoi gammojen edessä lavalla. Vaikka hän huusi ja taisteli vastaan, metallikäärmeet veivät hänen unelmansa siitä, että hänestä tulisi joskus Absarokeen kaltainen sankari.

1.

SAARU, HUVILA

Seuraavana talvena Saaru istui Huvilan ainoassa lämpimässä huoneessa ja sadatteli. Hyönteisiä kopsahteli maahan, kun hän kampasi takkuja valtavista, niin ylös kuin sivulle päin kasvavista hiuksistaan. Hänen hopeanvärinen tukkansa oli, kuten aina, niin vanuttunut, että kampaaminen oli lähes mahdotonta. Saaru vihasi tukkaansa ja tiheää vartalokarvoitustaan, koska ne tekivät hänestä kummallisen. Kaikki muukin oli tällä hetkellä jotenkin raskasta ja jähmeää. Pakkassää jatkui ja jatkui, ja heillä ei ollut kylmän ja pitkän talven jäljiltä enää muuta sisustusta jäljellä kuin järeät puunojatuolit, kiikkerä puupöytä ja viisi vihkantaljaa, joiden päällä he nukkuivat lattialla. Kulunut räsymatto toi lisäksi vähän lämpöä kylmälle lankkulattialle, ja paksut, vihreät verhot estivät viiman tuloa sisälle tuvan likaisesta ikkunasta. Ja olihan nurkassa vielä suuri pesusaavi. Mutta kaikki se, joka oli tehnyt tuvasta viihtyisän, oli jo käytetty lämmikkeeksi.

Koska nälkä poltteli Saarun sisuksia, hän poimi yhden maahan tippuneista ötököistä ja nosti sen kielelleen. Ptsyy, hän sylkäisi sen heti suustaan.

– Oliko se tähtisadekuoriainen? Jami kysyi.

Hän istui vaatteista päätellen takan edessä, tarinakone edessään. Madu puuhasi omiaan toisella puolella tupaa ja hyräili samalla merkillisiä laulujaan.

– Sillä jos oli, tiesitkö, että ne ovat kitkeriä, koska niiden ruumiissa on kemikaaleja? Jami jatkoi. – Niiden takia tähtisadekuoriaiset voivat varistaa valomurusia ympärilleen juuri ennen kuin kuolevat.

Saaru ei vastannut, vaan jatkoi kivuliasta kampaamista. Peilistä olisi ollut hyötyä, mutta hän oli rikkonut ja heittänyt ne kaikki pois jo aikoja sitten. Hän ei kaivannut jatkuvaa muistutusta kummallisesta tukastaan ja poikkeuksellisen karvaisesta vartalostaan. Oli raastavaa olla tämän näköinen. Varsinkin, kun vertasi itseään Lumottuihin, jotka olivat nimensä mukaisesti lumoavan kauniita. He liikehtivätkin keveästi kuin höyhenenkeveät repalesiivet. Myös työläistytöt ja -naiset, jotka viettivät kaiken aikansa pimeissä kaivoksissa ja puolihämärissä tehdashalleissa, olivat sileäihoisia, ja heidän tukkansa kasvoi maata kohti suorana ja kiiltävänä. Jopa tarinakoneen seikkailuissa naisilla oli useimmiten kauniisti hulmuava tukka. Sitä paitsi kenenkään tukka, saati ihokarvat, eivät koskaan olleet hopeanvärisiä. Miksi ihmeessä hänen tukkansa oli sen värinen, kun esimerkiksi Madun tukka oli pikimusta? No, onneksi hänellä oli edes jotakin, mitä muillakin tytöillä ja naisilla oli, hän ajatteli synkkänä ja kohensi paitansa etumusta. Rinnat olivat ilmestyneet jo pari vuotta sitten, ja hän oli niistä hyvin ylpeä.

– Muistatteko, kun uskoimme vielä, että tähtisadekuoriaisen valopyrstön näkeminen toteuttaisi kaikki toiveemme? hän kysyi sisaruksiltaan.

Saaru oli todella aina toivonut jotakin kuoriaisen valopyrstön nähdessään. Ensin sitä, että äiti ja isä tulisivat Huvilalle ja heidän kolmen ei enää tarvitsisi piileskellä. Toiseksi sitä, että hänestä tulisi samanlainen kuin Lumotuista, sillä he kaikki olivat ihmeellisen lahjakkaita ja kauniita. Juuri tällä hetkellä hän olisi toivonut lisäksi lämmintä pesuvettä, terävät sakset ja saippuaa. Tukka kasvoi kyllä päivässä parissa ennalleen, mutta voi kuinka olisi ollut ihanaa olla edes sen ajan puhdas ja siistitukkainen. Olisi miellyttävämpää katsoa Lumottujen esityksiäkin, kun oma kuontalo olisi edes hieman siisti. Itsesäälin kyyneleet nousivat Saarun silmiin. Sitten hän tuhahti ja pyyhkäisi kyyneleensä nopeasti pois. Oli parempi keskittyä kampaamiseen ja tarinakoneen kuunteluun kuin omiin synkkiin ajatuksiin.

Jami toisti taas kerran lempitarinansa tekstiä tarinakoneen ruudulta. Hän korotti ääntään tarinan mukana:

– Sitten he juoksivat ja juoksivat. Kukaan heistä ei arvannut, että luolassa oli vielä valtava olento, joka ei vain ollut vielä näyttäytynyt.

Saarua hymyilytti pojan innokkuus, joka pysyi päivästä toiseen yhtä suurena. Hyvä, että tämä piti tarinoista. Sillä niiden kautta he olivat oppineet kaikenlaista ihmisistä ja maailmasta, siis heti sen jälkeen, kun olivat keksineet, miten koneen sai ladattua vilagossa. Saaru toivoi hartaasti, että tarinat eivät olleet kokonaan keksittyjä ja että jossakin oli kertomusten kaltainen paikka, paikka, jossa ihmiset elivät vapaasti ja nauttivat elämästä. Ja olivathan he myös oppineet lukemaan ja laskemaan koneen avulla. Se sisälsi myös ohjeita esimerkiksi ruoan laittamiseen, huonekalujen valmistukseen, sairauksien hoitamiseen yrttien avulla sekä syntymäpäiväjuhlien järjestämiseen. Ohjeiden inspiroimina he olivat pienempinä järjestäneet sammalsudelleen Hirviölle kymmeniä leikkisyntymäpäiväjuhlia. Se oli rakastanut saamaansa huomiota ja äkäpeurojen luita, joita he olivat raahanneet sille lahjaksi metsästä.

Hirviö alkoi sätkiä ja äännellä unissaan. Se oli niin suuri, että Saarun oli vaikea uskoa, että he olivat löytäneet sen neljä vuotta aiemmin pienenä myttynä Huvilan puutarhapenkin alta. Sitä ei olisi erottanut ympäristöstä, ellei se olisi pitänyt suuria keltaisia silmiään apposen auki ja uikuttanut hiljaa. Hirviön emo oli kai kuollut tai hylännyt sen. Jami oli keksinyt antaa sammalsudelle nimeksi Hirviö sen hassun, pienen murinan vuoksi. Koska oli ollut kevät, he olivat lypsäneet lempeiltä villikravoilta niiden pinkkiä maitoa pennun ravinnoksi. Jo vuodenkierron jälkeen Hirviö oli kasvanut paljon lapsia suuremmaksi. Onneksi se oli älykäs ja tottelevainen. Heillä kaikilla oli silti kymmeniä arpia muistona eläimen kovakouraisimmista hetkistä. Madu taisi olla ainoa heistä, joka nautti enää niin rajusta leikkimisestä sammalsuden kanssa.

– Kun he olivat viimein turvassa, he söivät juustopasteijoita ja tuoreita hedelmiä aamunkoittoon saakka, Jami jatkoi tarinakoneen mukana. – Samalla he nauroivat niin paljon, että heidän vatsalihaksensa tulivat kipeiksi.

Jami nauroi itsekin niin heleästi, että Saarun oli pakko yhtyä nauruun. Tällä kertaa tarina oli Saarun muistin mukaan alkuperäinen. Jami oli kuitenkin tallentanut kertomusten sekaan myös omia hassuja juttujaan.

– Ahhh, tahdon juustopasteijoita. Kuolen nälkään, Jami mumisi.

Saaru nyökkäsi. Hän tunsi kuolan alkavan valua suupielistään, ennen kuin pyyhkäisi sen äkkiä pois.

– Mennään tänään vilagoon, hän sanoi.

Jami ei kuunnellut, vaan jatkoi tarinakoneen mukana jo seuraavaa tarinaa:

– Kaukana, kaukana täältä on saari, jolla elää hirviömäisiä hyönteisiä. Jotkut niistä ovat niin suuria, että ne voisivat syödä ihmisvauvan yhdellä hauk…kauksella.

Samassa kone hiljeni.

– Äh, akku pitää taas ladata. Mutta tiesittekö, että jossakin päin maailmaa on myös flammelioita, myrkkygondia ja keltafaaksiaisia? Jami huudahti. – Flammeliat ovat puita, jotka ilmestyvät tyhjästä ja syttyvät heti palamaan. Niiden paistuneet hedelmät ovat kuulemma maailman herkullisimpia ja antavat taivaallisen olon. Myrkkygondat sylkevät happoa, ja keltafaaksiaiset ovat niin kuin meidän minifaaksiaisemme. Paitsi ne ovat tosi valtavia ja kaivautuvat maan alle odottamaan, että ihmisuhrit jäävät kiinni niiden hopeanhohtoisiin seitteihin. Ne tainnuttavat vankinsa laulamalla. Ploing, ploing, ploing!

– …sitä kutsutaan kuolemanlauluksi. Harva selviää kertomaan siitä kenellekään, Saaru jatkoi. – Jami, me tiedämme tämän kaiken jo. Kuuntelet noita tarinoita jatkuvasti.

Jami naurahti ja jatkoi ploingggg pluingggg ploinggg -sanojen toistamista. Vaatteistaan päätellen hän lähti kulkemaan nelinkontin kohti Saarua. Saaru pudisti päätään ja jatkoi itsepäisten hiustensa selvittämistä. Mitä hän olikaan juuri ajatellut siitä, että vain Madu heistä tahtoi vielä leikkiä. Vaikka Jamin ääni muuttui välillä miehekkääksi, tämä pysyi kai ikuisesti pikkupoikana.

Madu tökki nyt kepillä seinähirsien välejä toisella puolella tupaa. Hänen pitkät, takkuiset, mutta suoraan alaspäin kasvavat, mustat hiuksensa liehuivat hänen selällään. Saarulle oli arvoitus, kuinka Madu pystyi tuottamaan niin monenlaisia ääniä, muttei kuitenkaan muodostamaan sanoja. Poika ulvahteli riemusta aina, kun sai minifaaksiaisen esille ja sen painelemaan pakoon seinää pitkin. Hänen ilkikuriset naurahduksensa paljastivat edellisenä kesänä katkenneen etuhampaan. Veikeä hymy ja villi hiuspehko saivat hänet muistuttamaan tarinakoneen tarinoiden pimeässä viihtyviä peikkoja.

– Lopeta! Saaru huudahti. – Tai sitten siivoat itse maahan varisseet villat!

– Tiesitkö Madu, että keltafaaksiaiset ovat niin isoja, että ne voivat olla sinun kokoisiasi! Jami jatkoi silmät loistaen. – Silloin sinä juoksisit niitä pakoon. Minun perässäni ne eivät kaikeksi onneksi juoksisi, koska ne eivät voisi nähdä minua. Ellen sitten jäisi kiinni niiden lankaan, joka värähtäisi ja kutsuisi ne paikalle.

Madu älähti innostuneena. Hän puri alahuultaan, kun kääntyi kuuntelemaan veljeään tarkemmin.

– Minä en enää kestä, Saaru keskeytti heidät. – Nämä karvatakut tekevät minut ihan hulluksi. Voisitko Jami nirhata hiukseni taas lyhyiksi? Vaikka se kestääkin ikuisuuden… ja sattuu kuin abidolojen kosto!

Karvojen ja hiusten lyhentäminen tylsällä veitsellä todella oli kamalaa kidutusta. Madu käytti heidän ainoaa veistään puupalikoiden muotoiluun, joten se tylsistyi jatkuvasti. Saaru oli aiemmin hionut veistä terävämmäksi suuren kiven avulla. Se oli unohtunut loppusyksystä pihalle, ja oli tällä hetkellä jossakin lumen ja jään alla. Eikä tämä talvi tuntunut loppuvan koskaan. Talvirasteja oli kertynyt seinälle jo kaksisataakolmekymmentäkaksi. Se oli sietämätöntä, koska heidän piti hakata yhä vain lisää polttopuita Huvilan ja pesuveden lämmitykseen. Heidän ainoa keinonsa saada ruokaa oli hakea sitä kylän jäteastioista. He olivat kaikki kolme laihtuneet huomattavasti, erityisesti Madu, joka oli muutenkin huono syömään. Jos pakkanen yhä kiristyisi, he eivät ehkä pääsisi enää ruoanhakuretkille. Saaru murehti asiaa jatkuvasti.

– …ja sitten siellä jossakin on valtavia kettukorentoja, Jami kiljaisi. – Niillä on samankokoinen pää kuin Hirviöllä!

– Madu, lopeta tuo seinien koputtelu heti paikalla! Saaru ärähti. – Sanoin jo, että hirsien välistä tippuu villaa lattialle.

Madu murahti pahaenteisesti. Saaru katsoi häntä kysyvästi, jolloin Madu irvisti ja heitti keppinsä täysillä päin hirsiseinää. Oli kuin aika olisi pysähtynyt, kun pieni, ruskea kirjekuori leijaili tärähdyksen seurauksena rauhallisesti hirsien välistä lattialle. Kaikki kolme hiljenivät – ja syöksyivät kuoren perään. Madu ehti ensimmäisenä kuoren päälle ja murisi muille uhkaavasti.