Tyydyttävä suoritus

By Pirkko Jurvelin

"Tyydyttävä suoritus" on kertomus Timosta, joka sairastuu epilepsiaan jo vauvaiässä 1940-luvun loppupuolella. Romaani on faktaan perustuva fiktiivinen tarina, joka ulottuu neljän sukupolven ajalle. Kirja vie lukijansa väärinymmärretyn sairauden ja toisaalta yllättävän erityislahjakkuuden pariin, joiden kohtaaminen herättää ihmisissä monenlaisia tunteita.

"Vasta nyt, aivan liian myöhään, ymmärrän, että äidin velvollisuus on olla ylpeä lapsestaan." (Timon äiti)

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 26, 2023
• ISBN: 9789528033639

Pirkko Jurvelin

Pirkko Jurvelin on saksalaiseen ja englantilaiseen filologiaan erikoistunut filosofian maisteri ja opettaja. Hän on julkaissut useita tietoteoksia ja romaaneja. "Tyydyttävä suoritus" on Jurvelinin seitsemäs romaani.

Book preview

Sisällysluettelo

1. osa

1. Kansio

2. Äiti

3. Ukki

4. Timo

5. Äiti

6. Isä

7. Eeva-sisko

8. Esa

9. Raija-Liisa

10. Timo

11. Äiti

12. Eeva

2. osa

13. Pihla

14. Raija-Liisa

15. Barbra Streisand

16. Pihla

17. Pihla

18. The National Gallery of

19. Maalaukset

20. Erilaisuuden ylistys

21. Päivä Melbournessa

22. Postikortit

23. Tim Streisand

24. Opintomatka

25. Näkemiin, Melbourne!

3. osa

26. Tim

27. Pihla

28. Timon muistoksi

29. Avajaiset

30. Markus 1:11

31. Hautausmaalla

32. Yllätysvieras

33. Kuka minä olen?

34. Eeva

35. Saana

36. Ympyrä sulkeutuu

37. Vieraskirjasta

38. Tim

4. osa

39. Timo

40. Tim

41. Saana

42. Eeva

43. Erkki

44. Timo

45. Timo

46. Saana

47. Eeva

48. Melbourne International

1. osa

1. Kansio

Kansio oli ollut paikallaan hyllyssä jo kauan. En ollut ollut huomaavinani tai muistavinani sitä, mikä ei ollutkaan vaikeaa, koska se solahti ympäristöönsä muiden tummanpuhuvien valokuva-albumien joukkoon kuin olisi ollut samaa rotua ja luokkaa niiden kanssa. Mutta ei se ollut. Toisissa kansioissa oli kuvia, vanhoja ja uusia, mustavalkoisia ja värillisiä, tekstiäkin oli tietysti, joskin vähemmän näissä uusimmissa valokuvakirjoissa.

Tässä nimenomaisessa kansiossa oli vain tekstiä. Oli syntymätodistus, koulutodistuksia, rippikoulutodistus, päättötodistus ja sitten kaikenlaisia muita tositteita ja muistiinpanoja – ja lopulta myös kuolintodistus. Olin lukenut joka ikisen paperin alusta loppuun ja taas uudestaan, järjestellyt päiväyksien mukaan, yrittänyt saada aikaan jonkinlaista systeemiä, jonkinlaista tarinaa. Kiittelin mielessäni mummoani siitä, että hän oli säilyttänyt kaikki nämä dokumentit vuosien, vuosikymmenien ajan, ja vaikka ajatus tulevasta työrupeamasta, vaivalloisesta ja työntäyteisestä, oli estänyt minua liian kauan tarttumasta toimeen, niin tiesin, että nyt oli aika.

Olisin selvinnyt – uskoakseni – tehtävästä ihan kohtuudella, mutta asiaa mutkisti käsikirjoitus, jonka äitini oli sysännyt minulle muiden papereiden mukana. Hän oli kirjoittanut alun veljensä elämästä kertovaan romaaniin, mutta nyt hän oli ilmoittanut minulle yksinkertaisesti, ettei hänellä enää ollut aikaa eikä puhtia kirjoitusurakkaan, mutta että Timon vuoksi tehtävä piti saattaa loppuun, ja että hän itse muuttaisi takaisin Alasuvantoon.

Minä voisin kuulemma kirjoittaa teoksen enostani kaiken tietämäni ja kaikkien saatavilla olevien valokuvien ja kirjallisten dokumenttien avulla, ja minähän olin kirjoittanut jo kasakaupalla nuorten kirjoja, joten kai niillä taidoilla tällainenkin romaani tulisi valmiiksi. Sitä paitsi perheettömänä minulla olisi enemmän aikaa kuin siskollani Hennalla. Kyllähän minä ymmärsin? Ja kyllähän minä lupaisin? En ollut ihan varma siitä, halusinko lupautua moiseen projektiin, mutta vastasin äidilleni kaksi kertaa kyllä, ja hän alkoi hymyillä, eikä minusta tuntunut enää niin pahalta. Äiti oli osansa tehnyt jo moneen kertaan. Minä jatkaisin tästä.

Kuitenkin kansio oli lojunut hyllyllä koskemattomana liian kauan. Töissä oli ollut kiirettä ja monenlaisia haasteita, olin alkanut suunnitella jatko-opintojen suorittamista, ja sitä paitsi kustantajani oli ilmoittanut, että kirjoittamaani nuortenkirjasarjaan pitäisi saada jatko-osa puolen vuoden sisään. Näin olin kuulemma luvannut. Äiti soitteli ja kyseli välillä,miten työ edistyi, ja minä vastasin jotain epämääräistä. Jos aloittaisin tulevaisuudessa jatko-opinnot, niin se tarkoittaisi sitä, etten pystyisi tekemään mitään muuta ylimääräistä. Minun oli yksinkertaisesti tehtävä nyt tämä juttu alta pois.

Niinpä otin mapin käsiini pitkästä aikaa, selailin, pysähdyin ja tarkastelin samalla äitini aloittamaa käsikirjoitusta. Olin lukenut senkin useampaan otteeseen, ja mielestäni tyyli sopi kirjan aiheeseen. Kyse oli jonkinlaisesta arkirealismista, ja kuten jo mainitsin, se istui tähän teokseen ja myös minun tapaani kirjoittaa. Soitin kuitenkin vielä äidilleni ja ilmoitin, että minun kirjani tulisi olemaan jotakin muuta kuin hänen aloittamansa romaani. Halusin itselleni vapaat kädet, eikä hänellä onnekseni ollut mitään sitä vastaan. Pohdin myös jonkin aikaa, oliko kirjan aloittaminen päähenkilön syntymästä jotenkin liian itsestäänselvää (enkö pystynyt parempaan?), mutta päätin kuitenkin aloittaa romaanin tuosta vuoden 1948 helmikuisesta päivästä, jolloin enoni Timo syntyi.

2. Äiti

– Terve poika! kätilö ilmoitti ja katsoi minua odottavasti hymyillen. Hän piteli sylissään tiukkaan kapaloon käärittyä vauvaa, josta ei näkynyt muuta kuin vähän kaljua päälakea. Tiesin, että minun pitäisi nyt hymyillä, ehkä vuodattaa muutama ilon kyynel, ja minä yritin, yritin ihan tosissani. Muutaman kyynelen sijaan aloinkin itkeä lujaa, nyyhkytin, nikottelin ja lopulta vedin lakanan silmilleni ja yritin peittää kasvoni. Minua hävetti.

– Rouva, itkekää kaikessa rauhassa, ei tässä ole mitään nolosteltavaa. Äidit suhtautuvat lapsen saantiin niin monella tavalla. Uskokaa, pois, minä olen nähnyt yhtä ja toista, enkä hätkähdä vähästä.

Siirsin lakanan pois kasvoiltani ja ojensin käteni varovasti poikaani kohti. Pitelin tiukasti paketoitua lasta sylissäni, nuuhkin hänen erityistä tuoksuaan ja hymyilin hiukan. Kuinka kaunis lapsi! Kätilö oli kertonut pienokaisen pituuden ja painon, mutta olin jo ehtinyt unohtaa ne. Tämä poika oli kuitenkin suurempi syntyessään kuin veljensä. Potra poika! Hymyni sammui. Tämän lapsen veljet oli haudattu Alasuvannon kirkon viereen, samaan hautaan, jossa heidän nuorena menehtyneet tätinsä jo lepäsivät. Pienet arkut oli laitettu päällekkäin, eivät ne vieneet paljon tilaa. Mahtuisiko hautaan vielä yksi pieni arkku?

– No, niin, rouva, nyt minä vien tämän pojan nukkumaan. Onpa kyllä niin herttainen lapsi, että voisin ottaa hänet vaikka mukaani kotiin, kätilö hymyili iloisesti ja vei lapsen vauvalaan toisten pienokaisten luokse.

Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi. Minä en ollut erityisen uskonnollinen, ja haudattuani kaksi pientä lasta vähäinenkin taipumus hengelliseen ajatteluun oli lähes sammunut. Mistä minun pitäisi kiittää? Siitäkö, että Luoja oli ensiksi antanut minulle ja miehelleni kaksi ihanaa poikaa, ja muutaman kuukauden jälkeen ottanut heidät pois, vanhimman yhdeksän kuukauden ikäisenä, nuoremman jo puolivuotiaana. En minä semmoisesta osaa kiittää. Voiton äiti oli yrittänyt lohduttaa – olihan hänkin menettänyt kaksi lasta –, mutta en minä niistä lohdutuksista huolinut. Esitin, että taivun Herran tahtoon, mutta en minä taipunut. Minut oli taitettu.

Siksi en pystynyt hymyilemään Timolle, kun sain hänet syliini ensimmäisen kerran. Kapaloiden sijasta näin pojan jo makaamassa arkussa. Voitolle sanoin, että hankitaan arkku sitten samasta liikkeestä kuin aiemminkin. Mieheni katsoi minua ihmeissään, halasi lujasti ja sanoi, että tällä pojalla ei ole mitään hätää, minun ei tulisi huolehtia turhia.

Myöhemmin osoittautui, etten minä turhia huolehtinut vaan ihan syystä, sillä Timolle nousi kuuden kuukauden ikäisenä kova kuume ja hän sairastui ankaraan ripuliin. Voitto lainasi autoa tuttavalta, ja lähdimme viemään sairasta lasta Ouluun. Olihan Alasuvannossakin sairaala, mutta tiesimme heti, että lapsen tila oli vakava, ja silloin oli päästävä hoitoon Oulun Diakonissalaitokselle.

Sinne meidän oli jätettävä pienokaisemme. En unohda ikinä sitä, kuinka Timo itki hädissään pikkuvuoteessaan, kun näki äidin ja isän lähtevän. Niin itkin minäkin, koska en uskonut enää koskaan näkeväni poikaani elävänä.

Lapsi oli sairaalassa puoli vuotta. Puoli vuotta! Tohtori Heinilä hoiti häntä ja keskusteli aina kanssamme ystävällisesti puhelimessa. Hän osasi rauhoittaa. Kävimme jokaisena viikonloppuna katsomassa Timoa, Voitto lainasi auton joltakin tuttavaltaan, ajoimme Ouluun, viivyimme sairaalassa tunnin tai kaksi ja ajoimme takaisin. Siinä meni aina koko pyhäpäivä. Viikot kuluivat opettajantöissä.

Puolen vuoden kuluttua saimme lapsemme takaisin. Olimme laittaneet upouuden pinnasängyn viereen lelulaatikon, josta poika löytäisi pikkuautoja, puujunan, erilaisia rakennuspalikoita ja ison nallen. Minua hymyilytti, kun kuvittelin, kuinka hämmästynyt Timo olisi nähdessään kaikki nuo ihanat, uudet tavarat. Pieni kulta.

– Muistanette, että Timo sairasti aivokalvontulehduksen kuukausi sitten?

Katsoimme tohtori Heinilää ja nyökkäsimme. Tietysti muistimme. Ei sellaista yllättävää kuolemanpelkoa aiheuttavaa tapahtumaa voi unohtaa.

– Teidän on hyvä tiedostaa se, että vauvaiässä sairastettu aivokalvontulehdus saattaa jättää jälkensä.

– Mitä tohtori tarkoittaa? Mitä ne jäljet ovat? Tarkoittaako tohtori, ettei lapsi opi puhumaan tai on jälkeenjäänyt?

– Ei mitään niin vakavaa, ja saattaahan olla, että Timo on poikkeus säännöstä, eikä sairaudesta jää mitään jälkiä.

Minä en ymmärtänyt, eikä Heinilä halunnut selittää. Eikä sillä ollut lopultakaan enää mitään merkitystä, kunhan vain sain lapsen syliini. Timo hymyili hieman varautuneesti, eikä heti tullut meidän luoksemme. Niin, puolen vuoden aikana sylivauvasta oli tullut pieni poika, joka osasi jo kävellä ja sanoa ensimmäisen sanansa:Anna!

Kun lähdimme menemään autolle, lapsi alkoi itkeä hätääntyneesti, ja minä ymmärsin ja minuakin itketti. Eihän pienokainen millään voinut hyväksyä sitä, että hänen kotinsa vaihtui taas. Onneksi olimme varautuneet tilanteeseen, ja minä kaivoin laukustani maitopullon ja vehnäpullan. Kun istuin pojan kanssa auton takapenkille, hän tarttui innokkaasti pullaan ja unohti itkunsa.

– Nyt mennään kotiin, minä kuiskasin lapsen korvaan monta kertaa.

– Äiti ja isä hoitavat sinua, eikä sinulla ole mitään hätää.

3. Ukki

Timo pääsi tänään kotiin Oulun Diakonissalaitokselta. Kyllä minulla olikin ollut kova ikävä pikkuista ja huoli hänen terveydestään. Nyt suren sitä, miten laitosmaisissa olosuhteissa puoli vuotta asunut lapsi tottuu vanhempiinsa ja uudenlaiseen arkeen. Pojan pitää oppia ymmärtämään, kuka on äiti ja isä, hänen pitää oppia tietämään, ettei hänen kotinsa enää ole suuri sairaalahuone, vaan mukava osakehuoneisto kerrostalossa, ja että siellä saa kulkea ihan vapaasti joka paikkaan. Lasta pelottaa varmasti aluksi, ja saattaa kestää kauan, ennen kuin hän uskaltaa luottaa vanhempiinsa ja uuteen ympäristöönsä.

Kun tutut tädit vilkuttivat sairaalan ovella ja sanoivat: Hei, hei, Timo, muista olla kiltti poika! niin poika oli vain huutanut ei, ei, eihän pieni lapsi paljon muuta osannut sanoakaan. Aila oli antanut Timolle autossa pullaa ja maitoa, ja pian poika oli rauhoittunut ja nukkunut loppumatkan. Kotona lapsi oli syönyt muusattua perunaa ja ruskeaa kastiketta, ja sen jälkeen Voitto oli yrittänyt laittaa hänet nukkumaan pinnasänkyyn, mutta uusi ympäristö oli pelottanut lasta, ja hän vain itki itkemistään. Poika oli tottunut siihen, että sairaalahuoneessa oli ainakin kymmenen sänkyä, ja jokaisessa makasi sairas lapsi. Siellä oli paljon itkua ja ääntä koko ajan, ja siksi uuden kodin makuuhuoneen hiljaisuus tuntui pelottavalta.

Timo itki niin kovasti, että Voitto nosti hänet pois sängystä ja sanoi, ettei kenenkään tarvitse nukkua, jos ei väsytä. Sitten he olivat katsoneet yhdessä uusia leluja, mutta poika arasteli, eikä uskaltanut leikkiä niillä. Lopulta Voitto puki pojan ylle takin ja lakin ja laittoi jalkaan hienot kengät ja sanoi, että nyt lähdetään käymään naapurissa, ja niin he sitten tulivat ensimmäiselle vierailulle ukin luokse. Kun aukaisin oven, lapsi katsoi minua aluksi hiukan epävarmana isänsä sylistä. Sitten hän alkoi hymyillä ja ojensi kätensä minua kohti. Rakas pikku Timo.

4. Timo

Yleensä äiti oli rauhallinen, eikä motkottanut tyhjästä. Muistan kuitenkin erään kerran, jolloin hän huusi minulle vihaisena, vaikka siihen ei ollut edes mitään syytä. Olin silloin viisi– tai kuusivuotias, en kuitenkaan vielä koululainen.

– Sano heti, mistä olet saanut nuo rahat! Oletko ottanut isän lompakosta vai vienyt ukilta? Nyt kerrot, ennen kuin minä kunnolla suutun!

Äiti seisoi edessäni vihaisena, posket palaen, sormeaan heristäen, enkä minä ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kysymys. Minähän olin vain tahtonut näyttää hänelle ne rahat, jotka olin saanut. En minä keneltäkään mitään ollut varastanut, miksi äiti sellaista luuli?

– No, kun minä lauloin.

– Lauloit? Missä ja kenelle? Kuka sinulle antoi rahaa laulamisesta? Ethän vain valehtele?

Äiti ei ollut enää niin vihaisen näköinen,